Denis Diderot’n vuonna 1773 kirjoittamassa romaanissa Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä pohditaan kysymystä, jonka tavalla tai toisella kohtaa jokainen historioitsija, joka yrittää tavoittaa menneen aistimuksen. Renki Jacques sanoo isännälleen, ettei tämä voi koskaan ymmärtää, miltä tuntuu saada luodinosuma polveen, ellei ole itse sellaista kokenut. ”Hän koetti saada isäntänsä käsittämään, että sanaan ’tuska’ ei liittynyt mitään ajatusta ja että se alkoi merkitä jotain vasta sitten, kun se palautti mieleen aiemmin koetun aistimuksen.”1
Diderot’n romaani kytkeytyy 1700-luvun keskusteluun aisteista, havaitsemista ja empiirisestä tiedosta, mutta on samalla valaiseva esimerkki siitä, miten aistimelliset kokemukset ovat aina ainutkertaisia ja henkilökohtaisia. Aistit ja aistimukset ovat kuitenkin myös biologisten, historiallisten ja kulttuuristen ehtojen mukaan muotoutuvia. Niiden kiehtovuus tutkimuskohteena liittyykin juuri siihen, että ne voivat olla samalla sekä hyvin henkilökohtaisia että yhteisesti jaettuja. Aisteissa ja aistimellisuudessa on jotakin, jonka kautta voimme saada sellaista tietoa menneisyydestä ja lähestyä menneisyyden ihmisiä tavalla, jota muut näkökulmat eivät onnistu tarjoamaan. Niiden kautta voimme kenties tavoittaa jotakin, joka muuten jäisi tavoittamatta.
Aistimellisuus liittyy tavalla tai toisella lähes kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Tutkimuksessa sitä on lähestytty usein osana jotain toista teemaa ja harvemmin omana lähtökohtanaan. Tähän Ennen ja nyt -numeroon olemme koonneet kirjoituksia, joissa keskitytään lähtökohtaisesti aisteihin. Eniten tilaa saavat katsominen ja kuuleminen. Ne ovatkin aisteja, joita on historiallisesta näkökulmasta tutkittu eniten, vaikka toki esimerkiksi hajut ja maut ovat löytäneet omat tutkijansa.
Erityisesti uuden ajan alusta ihmisten aistimaailmaa on myös ohjattu monenlaisten teknologioiden ja välineiden avulla. Aistimellisen historian klassikko, Wolfgang Schivelbuschin Junamatkan historia2 avasi monen tutkijan silmät näkemään, kuinka junamatkailu on muuttanut paitsi käsityksiä teknologiasta ja matkustamisesta, myös tapaa havainnoida ympäristöä. Myös tämän numeron artikkelit ovat tutkimuksia modernin ajan säädellyistä aistimuksista.
Aistit ovat niitä tutkivalle antoisa kohde, sillä aistit tarjoavat mahdollisuuden päästä lähelle menneisyyden ihmisiä. Lähelle pääsy ei kuitenkaan ole automaattista tai itsestään selvää, vaan tutkimus voi auttaa ymmärtämään sellaisia aistimellisia ilmiöitä, jotka eivät alun perin ole olleet sanallisesti ilmaistuja tai ylipäätään tiedostettuja. Esimerkiksi melun tutkimus ei ole ”pelkkää” desibelien mittaamista, vaan myös sen pohtimista mitä melu ylipäätään on ja minkälaisissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa se on syntynyt.
Taina Syrjämaan artikkeli keskittyy matkailijoiden kertomuksiin 1800-luvun Roomasta. Syrjämaa pohtii artikkelissaan, minkälaisia kuvauksia matkailijoiden kertomukset ovat ja minkälaisen tilan ne antavat aistimellisuudelle. Matkakirjat ovat lähteinä haastavia, että ne ovat keskenään hyvin samankaltaisia, kliseisiäkin, ja niiden konventiot muuttuvat hyvin hitaasti. Keskeistä modernille matkakirjallisuudelle on visuaalisuuden ylivalta. Syrjämaa käsittelee katsomisen merkityksiä ja katsomisen suhdetta muihin aisteihin ja pohtii samalla matkailijan katseen muotoutumista. Katseen ylivalta oli pitkälti seurausta näköaistin harjaannuttamisesta. Katsominen ei tietystikään ollut 1800-luvun Rooman-kävijän ainoa aistikokemus, mutta muut aistimukset Syrjämaan on täytynyt tulkita rivin välistä. Esimerkiksi syöminen tai siitä kertominen ei liittynyt matkakuvauksiin vielä tuolloin.
Sekä Tiina Männistö-Funkin että Outi Ampujan artikkeleissa tarkastellaan helsinkiläistä äänimaisemaa ja sitä muuttaneita teknologioita. Männistö-Funkin artikkeli tarkastelee gramofonimusiikkia uudenlaisena äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä vuonna 1929. Sinä vuonna gramofonien myynti sai veronalennuksesta johtuen sellaiset mittasuhteet, että puhuttiin jopa gramofonikuumeesta. Männistö-Funk tutkii, miten uudenlainen ääni-ilmiö muokkasi helsinkiläistä äänimaisemaa ja miten eri ryhmät suhtautuivat siihen. Gramofonista tuli mielipiteitä jakava melu- ja makukysymys – joka sai runsaasti tilaa kaikkien lehtien palstoilla – ennen muuta keskiluokan parissa.
Outi Ampujan artikkeli käsittelee Helsingin äänimaiseman ja melukysymyksen muotoutumista 1960- ja 1970-luvuilla. Ampujan mukaan ajanjakso oli ratkaiseva meluongelman politisoitumisen kannalta. Uusien ja mittavien liikennejärjestelyjen läpirunnominen ja melun lisääntyminen alensivat kansalaisten sietokykyä ja synnyttivät myös ympäristömelua vastustavia kansalaisliikkeitä. Ampuja kuvaa aikakautta, jolloin havahduttiin uudenlaisen ongelman edessä: kaupungin äänimaiseman merkitys kaupunkilaisilleen korostui sitä mukaa kun epämiellyttäväksi koetut äänet lisääntyivät.
Kirja-arvio-osiossa arvostellaan Suomeen rantautuneen musiikintutkijan Bruce Johnsonin yhdessä Martin Cloonanin kanssa kirjoittama tuore teos musiikin ja väkivallan suhteesta. Teos tuo mielenkiintoisen lisän Ampujan ja Männistö-Funkin teemoihin, ja osoittaa samalla että suomalaiset tutkijat ovat hyvin kiinni kansainvälisessä tutkimuksessa.
Aistien historian kiehtovuus – ja myös sen tutkimisen vaikeus – piilee osaksi siinä, että aistit sijoittuvat materiaalisen ja immateriaalisen rajoille. Kaikki aistimukset eivät ole edes aistijan itsensä tiedostamia, vaan jokapäiväiseen elämään liittyy hyvin paljon kulttuurisesti ja historiallisesti määrittynyttä tiedostamatonta aistimellista kokemista. Erilaisissa olosuhteissa eri aisteja myös arvostetaan eri tavalla. Aistien tutkimisen vaikeus liittyy usein juuri aistimiseen liittyvään banaalisuuteen, arkipäiväisyyteen. Tavanomaiset aistimukset eivät välttämättä herätä tarvetta keskusteluun tai muistiin merkitsemiseen, ja siksi niistä ei useinkaan jää historioitsijalle yksiselitteisiä tai ”helppoja” lähteitä.
Menneisyyden aistimellisuuden tutkiminen antaakin avaimia myös tämän hetken aistimellisuuden havainnoimiseen ja tulkitsemiseen. Tutkimus tuottaa parhaimmillaan julkiseen keskusteluun käsitteitä ja keskustelun tapoja. Aistien ilmaisuun tarvitaan sanoja ja yhteistä kieltä, jotta niiden merkityksestä voidaan keskustella. Tämä aistihavaintojen ja sen kielellisen ilmaisun välinen kuilu on siis kurottavissa. Viinit ja niiden maistelu ovat tästä hyvä esimerkki. Kun viinin maistelun kulttuuri alkoi 1990-luvulla rantautua Suomeen, monet hörähtelivät uudiskieleltä vaikuttavalle sanastolle. Alkon esitteistä luetut kuvaukset pyöreän, hapokkaan tai salmiakin makuisesta viinistä tuntuivat oudoilta, kunnes uutuudenkarheus alkoi kadota viinisanastosta. Silloin moni huomasi että keskustellakseen viinin mausta oli käytettävä jonkinlaista adjektiivia, ja keskustelua edisti kummasti, jos sanasto sattui olemaan myös keskustelukumppanille tuttu.
Suomalaiset ovat jo kohtalaisen harjaantuneita keskustelemaan sisäilman laadusta tai akustiikasta jos he esimerkiksi tekevät töitä avokonttorissa tai asuvat meluisan kadun varrella. Kaupunkimelun ja -ilman kytkeminen historiallisiin yhteyksiinsä ja valtarakenteisiin ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, vaan ilmiöiden ymmärtämiseen tarvitaan monipuolista tutkimusta. Esimerkkinä historiantutkimuksen osa-alueesta, jonka tulisi ottaa aistikokemukset huomioon, on 1970-luvulta asti nousussa ollut ympäristöhistoria ja erityisesti sen alalaji, kaupunkiympäristöhistoria. Näiden tutkimusalojen yhtenä keskeisenä tutkimuskohteena on ihmisen suhde ympäristöönsä. Kaupunkiympäristöhistorian parista onkin viime vuosina noussut tutkimuksia, joissa kaupunkien hajuilla, äänillä ja/tai visuaalisuudella on ollut oma osuutensa. Aisteilla ja aistikokemuksilla on suuri merkitys kaupunkilaisen kokemusmaailmassa.
Vuoden 2009 kulttuuripääkaupungin, Itävallan Linzin, juhlavuoden teemana on hiljaisuus. Tavoitteena onkin tehdä Linzistä akustinen mallikaupunki. Suomessakin kaupunkien aistiympäristöt ansaitsisivat entistä suurempaa huomiota myös päättäjien taholta. Kaupunkiympäristön aistimellisuuden tunnetuksi tekemisessä siis riittää töitä myös tulevaisuudessa!
Silja Laine ja Katri Lento
Vierailevat päätoimittajat
Silja Laine on kaupunkihistorian tutkija kulttuurihistorian oppiaineesta Turun yliopistosta.
Katri Lento on kaupunkihistorian tutkija yleisen historian oppiaineesta Helsingin yliopistosta.