Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929

Lojuin aurinkoisena sunnuntaipäivänä sohvalla sydänjuuriani myöten järkkyneenä siitä valtavasta säveltulvasta, joka nykyisin yrittää hukuttaa koko Suomen maan ja semminkin Helsingin Etu-Töölön eli Arkadian. Kun ajattelee, että yhdessä ainoassa kivimuurissa saattaa olla ainakin toistasataa ikkunaa ja niistä joka toisesta gramofooni huutaa täyttä kurkkua ja taukoamatta jotakin ”Emmaa” tai ”Kallea ja Hilmaa” tahi jazz-musiikkia, päivän toisensa jälkeen, niin ymmärtää, että tunsin sillä hetkellä inhonneeni ja vihanneeni mokomaa konetta hamasta syntymästäni saakka – niin, jos mahdollista, sitäkin varhaisemilta ajoilta.1

Yllä oleva lainaus on peräisin nimimerkki Antti Antinpojan pakinasta, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä kesällä 1929. Hänen pisteliäs vuodatuksensa vie meidät tämän artikkelin aiheen ääreen; kuulemaan gramofonimusiikkia kaupungin äänenä Helsingissä 1920-luvun lopulla. Vuonna 1929 Suomessa koettiin ilmiö, jota myöhemmin on alettu kutsua gramofonikuumeeksi. Aikalaiset puhuivat esimerkiksi gramofonivillityksestä, -innostuksesta, -epidemiasta ja jopa -sairaudesta.2 Vuoden 1929 aikana Suomessa myytiin arviolta yli miljoona äänilevyä. Tämä luku säilyi äänitemyynnin kotimaisena ennätyksenä aina 1970-luvulle saakka ja oli viisi kertaa suurempi kuin koko tuota vuotta edeltäneenä aikana myytyjen levyjen määrä yhteensä.3 Myös kansainvälisesti 1920-luvun loppu oli siihenastisten levymyynnin huippuaikaa, mutta Suomessa huippu oli poikkeuksellisen terävä; sekä ennen vuotta 1929 että sen jälkeen levyjä myytiin vuosittain vain sadastatuhannesta kahteensataantuhanteen.4 Tuontitilastoissa gramofonien ja levyjen suuri menekki näkyy selvänä piikkinä vuoden 1929 kohdalla.5 1920-luvun lopulla monien muidenkin kulutustavaroiden myynti oli Suomessa entistä suurempaa, mutta gramofonien ja äänilevyjen kohdalla tuonnin ja myynnin lisäys oli niin äkillistä ja dramaattista, että syntyi käsitys kansallisesta gramofoni-innostuksesta. Lehtikirjoittelun antaman mielikuvan mukaan gramofonikuume raivosi kulkutaudin tavoin ympäri maata salotöllejä myöten. Gramofonien myynti ei missään nimessä rajoittunutkaan pelkästään kaupunkeihin,6 mutta pääkaupunki Helsinki tarjoaa mahdollisuuden tarkastella gramofonikuumetta ikään kuin tiivistyneessä muodossa ja samalla katsoa kaupungin historiaa ja muutosta tämän yhden ilmiön kautta. Tässä artikkelissa selvitän ensin gramofoni-innostuksen taustoja ja sitä, miten innostus ilmeni ja paikallistui Helsingissä. Tämän jälkeen analysoin ilmiötä tarkemmin kolmesta hieman erilaisesta näkökulmasta. Tarkastelen gramofonien ääntä osana kaupungin äänimaisemaa, gramofonikeskustelussa ilmenevää musiikin ja melun rajankäyntiä sekä gramofoninkuuntelua luokkaa ja makua määrittävänä kulutuskäytäntönä. Hyödynnän tässä tarkastelussani teoreettisina apuvälineinä erityisesti äänimaisematutkimusta ja käytäntöteoriaa.

Lähestyn gramofonikuumetta paikallisena, historiallisena ääni-ilmiönä Helsingissä. Tutkin sitä, miten gramofoni-innostus muutti Helsingin äänimaailmaa, miten asukkaat käyttivät gramofonia ja reagoivat gramofonin ääneen, ja miksi gramofonimusiikkiin ja gramofonien käyttöön liitettiin tiettyjä tulkintoja ja käsityksiä. Yleisesitysten lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta suomalaisesta gramofonikuumeesta ei ole julkaistu tutkimuksia. Suomalaisen äänitemusiikin historiasta tältä ajalta on kirjoitettu jonkin verran. Oma kiinnostukseni kohdistuu gramofonikuumeeseen kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä arjessa ja juhlassa; ei siis pelkästään äänilevyteollisuuden, muusikoiden tai liikemiesten edesottamuksiin, vaan koko kansan, tässä tapauksessa Helsingin asukkaiden, kohtaamisiin gramofonien sekä gramofonimusiikin kanssa. Tarkasteluni perustuu lehtiaineistoon.7 Olen kerännyt kaikki gramofonia koskevat kirjoitukset ja maininnat vuonna 1929 ilmestyneistä suomalaisista yleisaikakauslehdistä ja pilalehdistä sekä osuustoimintaliikkeen asiakaslehdistä ja Kauppalehdestä. Sanomalehdistä olen lisäksi käynyt läpi Helsingin Sanomat.

Yhtä poikkeusta8 lukuun ottamatta kaikissa lehdissä ilmestyi vuoden aikana gramofonia ja gramofoni-innostusta kommentoivia kirjoituksia. Valtaosassa oli myös runsaasti gramofonimainontaa. Osa lehtikirjoituksista käsittelee aihetta yleisesti, mutta varsinkin kirjoittajien omiin kokemuksiin pohjautuvat tekstit sijoittuvat yleensä Helsinkiin, ja käyttämieni lehtien maailmankuva on suurimmaksi osaksi muutenkin Helsinki-keskeinen. Gramofonista kirjoitettiin erityisen paljon pakinoita. Varsinkin näissä, mutta myös muissa juttutyypeissä korostui varauksellinen tai negatiivinen suhtautuminen gramofoni-innostukseen ja gramofonin ääneen. Yhtenä juonteena tässä artikkelissa pohdinkin sitä, miksi gramofonin ääni herätti niin kielteisiä tuntemuksia. Lehtikirjoitukset eivät ole peili, joka heijastaa todellisuuden kaikissa sen eri muodoissa. Sen sijaan ne ovat tulkintoja, jotka omalta osaltaan luovat todellisuutta ja käsitystä siitä. Lehtikirjoittelun teemat valitaan kiinnostavuuden ja uutisarvon perusteella, ja esimerkiksi pakinoissa ajan ilmiöitä kärjistetään mahdollisimman huvittavaan ja iskevään muotoon. Silti kirjoituksista voi mielipiteiden lisäksi jäljittää myös oletusarvoja ja käytäntöjä; sitä, millaisissa tilanteissa ja miten helsinkiläiset gramofonia kuuntelivat ja kuulivat. Ennen kuin pääsen käsittelemään tätä, luon kuitenkin katsauksen gramofoni-innostuksen yleisiin syihin ja seurauksiin.

Gramofoni-innostuksen nousu ja tuho Suomessa

Vaikka gramofoneja oli ollut Suomessa 1900-luvun alusta lähtien, niiden levinneisyys ja määrä olivat pysyneet pieninä. Kun gramofoni yleistyi monissa muissa Euroopan maissa pikku hiljaa erityisesti 1920-luvun aikana,9 Suomessa korkeat tullimaksut ainakin osittain estivät tämän. Gramofonien ja gramofonilevyjen tulliksi oli vuoden 1921 laissa tullitariffeista ja vientimaksuista määrätty sata markkaa kilolta, mutta heti seuraavasta vuodesta alkaen maksu määrättiin vuotuisilla asetuksilla tätäkin korkeammaksi, vaihtelevasti 120 tai 150 markkaan kilolta.10 Vuoden 1928 lopulla Juho Emil Sunilan hallitus esitti eduskunnalle, että gramofonitulli alennettaisiin 50 markkaan kilolta. Perusteluna mainittiin, että korkea tulli oli johtanut gramofonien laajamittaiseen salakuljetukseen Virosta, jossa niiden tulli oli vain neljä markkaa kilolta.11 Valtiovarainvaliokunta muutti esitystä ehdottamalla vielä alempaa tullia, 25 markkaa kilolta, ja tämän esityksen eduskunta hyväksyi vuoden 1929 alusta voimaan tulleeseen lakiin tullien kantamisesta.12

Kaksi gramofoneja maahantuovaa yritystä oli syksyllä 1928 kampanjoinut tullin alentamisen puolesta julkaisemalla vihkosen Gramofonitullit ovat alennettavat! ja jakamalla sitä kaikille hallituksen ja eduskunnan jäsenille.13 Kaikki eivät kuitenkaan olleet uuteen lakiin yhtä tyytyväisiä kuin gramofonikauppiaat, ja vuoden 1929 aikana se sai osakseen lehdissä sekä puolue- että talouspoliittista arvostelua, jossa gramofonien laajamittainen tuonti nähtiin räikeänä esimerkkinä Suomen liian tuontivoittoisesta kauppataseesta. Saman vuoden lokakuun alussa Kyösti Kallion hallitus määräsikin gramofonien tullin korottamisesta loppuvuodeksi sataan markkaan kilolta, ja vuoden lopussa säädetyssä laissa tullien kantamisesta vuonna 1930 gramofonien tulliksi määrättiin 50 markkaa ja levyjen tulliksi 30 markkaa kilolta.14 Esityksessään eduskunnalle hallitus perusteli korotusta gramofonien suuresti lisääntyneellä tuonnilla, jonka arvo oli kuluneen vuoden aikana noussut jo noin 40 miljoonaan markkaan.15 Tämä korotus tuskin yksinään olisi tuonut äkkijyrkkää loppua gramofoni-innostukselle, mutta kansainvälisen laman saapuminen Suomeen teki oman tehtävänsä. 1920-luvun kasvaneen kulutuksen huipentanut gramofonikuume osui aikaan, jolloin pulakausi oli jo hiipimässä Helsinkiin. Vuoden 1929 kevätpuolella työttömyys ei vielä vaikuttanut juuri tavallista suuremmalta, mutta syksyllä ensimmäiset joukkotyöttömyyden merkit olivat näkyvissä.16

Tullialennus oli gramofonikuumeen selkein liikkeellepanija, mutta selittäviä tekijöitä voidaan löytää myös itse gramofoneista ja musiikista. 1920-luvun alkuvuosina suomenkielisiä levyjä tehtiin vain Yhdysvalloissa. Vuosikymmenen puolivälissä suomalaisia kansan- ja kuplettilauluja alettiin pikkuhiljaa levyttää myös Suomessa, ja vuonna 1928 Fazerin musiikkikauppa kokosi Suomi Jazz Orkesterin, joka ensimmäisenä levytti kotimaista, suomeksi laulettua tanssimusiikkia.17 Vuoden 1929 myyntimenestykseksi muodostuikin suomalainen iskelmä, jota eri levy-yhtiöt kilvan tuottivat hurjan kysynnän kannustamina. Yli seitsemänkymmentä prosenttia vuoden aikana Suomessa äänitetystä musiikista oli alkuperältään suomalaista. Erityisesti suosittiin tanssimusiikiksi muunnettuja kansan- ja rekilauluja, kuplettilauluja, humoristisia lauluja ja valsseja. Vuoden suurin yksittäinen menestys oli valssiksi sovitettu kansanlaulu Emma, jonka levytti oopperalaulaja Ture Ara His Master’s Voicelle huhtikuussa 1929. Oman versionsa Emmasta levytti vielä saman vuoden aikana neljä muuta äänilevymerkkiä Suomessa ja kaksi Yhdysvalloissa. Ture Aran versio, jonka kakkospuolena oli Villiruusu-valssi, oli kuitenkin näistä myydyin.18 Musiikin lisäksi itse soittolaitteissakin oli tarjolla uutuuksia. Raskaiden ja kalliiden torvi- ja kaappigramofonien rinnalle markkinoille oli tullut 1920-luvulla kevyempiä ja halvempia kannettavia malleja, niin kutsuttuja matkalaukku- eli matkagramofoneja, jotka olivat taloudellisesti yhä useamman ulottuvilla ja uudistivat gramofonin käyttöä, koska ne oli helppo ottaa mukaan ulos, kyläilyille, retkille ja matkoille.19 Matkalaukkugramofoneja oli mitä todennäköisimmin valtaosa vuoden 1929 aikana myydyistä gramofoneista, ja näitä ovat lähes poikkeuksetta tutkimieni lehtien kuvissa, kuvituksissa ja mainoskuvissa esiintyvät gramofonit.

Alentuneiden hintojen ja parantuneen tarjonnan lisäksi gramofonien ja levyjen ostoinnostukseen vaikutti tekijä, jota voidaan kutsua muodiksi. Sosiologi ja filosofi Georg Simmel on klassikoksi muodostuneessa esseessään määrittänyt muodin joksikin, joka ”ei koskaan ole, vaan se on aina vasta tulollaan.” Hänen mukaansa muoti palvelee samanaikaisesti sekä halua jäljitellä että erottua, sillä se tekee toisaalta yksilön jollakin tapaa erilaiseksi ja merkittäväksi, toisaalta liittää hänet toisiin, joilla on samankaltaisia pyrkimyksiä.20 Tämä määrittely pätee lehtikirjoittelussa ilmenevään gramofoni-innostukseen: gramofoni on jotakin erityistä, sen omistaminen ja käyttäminen pannaan merkille. Samalla se näyttäytyy myös esineenä, johon monien ihmisten toiveet ja kiinnostus kohdistuvat ja joka ikään kuin tiivistetyssä muodossa edustaa useita haluttavia asioita. Kun lehdissä kirjoitettiin gramofonista muotina, sävy oli enimmäkseen paheksuva ja kirjoitusten päämääränä kuluttajavalistus. Esimerkiksi Elanto-lehden elokuisessa kirjoituksessa pidetään gramofonivillitystä yhtenä muodin sanelemista tuhlaamisvimmoista, jotka seuraavat toinen toisiaan. Kirjoituksessa moititaan ihmisten kevytmielistä tapaa sijoittaa säästönsä gramofoniin tai ottaa jopa henkivakuutuslainaa moista kapistusta varten.21 Kuluttajia valistamaan pyrkivissä lehdissä varoiteltiin myös gramofonien hankkimisesta osamaksulla.22 Tämä maksutapa oli ilmeisen suosittu vuoden 1929 aikana, sillä se on gramofonimainoksissa keskeisesti esillä.

Gramofonit eivät tullien laskemisesta huolimatta olleetkaan Suomessa halpoja kertaostoksia. Westerlundin musiikkikauppa ilmoitteli heti vuoden alussa laskeneista gramofonihinnoista. Laatumerkki His Master’s Voicen halvinta matkagramofonimallia, joka oli aikaisemmin maksanut 2400 markkaa, myytiin nyt 1800 markalla.23 Tämä summa ylitti noin kolmellasadalla markalla helsinkiläisen konttoriapulaisen tai sekatyömiehen kuukausittaisen peruspalkan.24 Halvempien gramofonimerkkien hinnat liikkuivat tuhannen markan molemmin puolin, kaikkein halvimmat mallit maksoivat reilut kuusisataa markkaa. Vähittäismaksulla maksettaessa käsirahaa piti antaa kahdestasadasta markasta ylöspäin ja kuukausierät lähtivät noin 150 markasta. Levyjen hinnat liikkuivat noin viidestätoista markasta vajaaseen sataan markkaan. Lisäksi gramofoninomistajalle menoja aiheuttivat gramofonineulat, joita piti vaihtaa säännöllisesti, mieluiten jokaisen levyn jälkeen. Käytettyjä gramofoneja oli tarjolla edullisesti, mutta joka tapauksessa gramofoni oli 1920-luvun lopun helsinkiläiselle suuri ja kallis ostos. Gramofonin hintaan nähden sen menestys vuonna 1929 tuntuu suorastaan ällistyttävältä. Tilastoja siitä, ketkä gramofoneja ostivat, ei ole olemassa, mutta gramofonikuumeen sosiaalihistoriaa voidaan selvittää muita teitä. Seuraavaksi jäljitän niitä paikkoja ja käytäntöjä, joihin gramofonit Helsingissä liittyivät.

Juhlia Töölössä, tanssia rannoilla, musiikkia joka paikassa

Vuoden 1929 lehtikirjoittelussa Töölö mainitaan toistuvasti gramofonien kaupunginosaksi. Suomen Kuvalehti kirjoittaa: ”Vanha ukko Edison näkee kesällä Euroopan – ensimmäistä kertaa. Toivomme, että hän tulisi Töölööseenkin, jotta huomaisi miten valtavan menestyksen hänen gramofoonikeksintönsä on saavuttanut.”25 Aitta julkaisi loppuvuodesta Olavi Paavolaisen kirjoituksen ”Helsinki by night”, joka oli satiirinen kuvaelma turistikiertoajelulta öiseen Helsinkiin. Kun bussi saapuu Töölöön, opas julistaa:

Ja nyt retkemme clou – kuuletteko vuosisatamme sinfonian: automaattipuhelimien soiton, uutiset avioerotoimistoista, WC:iden vuolaan kohinan, radiotorvien korahtelun, yöneulojen kitinän gramofoneista… Se on Töölö. Ihanne-mekaanis-koneellis-asiallinen kaupunki Deus ex machina. Ainoat muinaismuistot: lapset ja lutikat.26

1920-luvun lopun taloudellisesti hyvät vuodet olivat suurta Helsinkiin-muuton aikaa, jolloin kaupungin väkiluku kohosi voimakkaasti. Kaupungin kasvun näkyvin osoitus oli Etu-Töölön niin sanottu kivierämaa. Alue rakennettiin 1920-luvulla käytännöllisesti katsoen täyteen kerrostaloja, joihin valmistui kymmenessä vuodessa lähes 6000 uutta asuntoa. Tämä edusti reilusti yli neljäsosaa kaikista Helsinkiin tuolla vuosikymmenellä rakennetuista asunnoista. Töölön aikaisempi asutus väistyi uuden tieltä, ja siitä muodostui kaupunginosa, jossa asui enimmäkseen muuta kuin työväestöä. Eri kaupunkilaisryhmistä Etu-Töölöä suosivat muita alueita enemmän esimerkiksi palveluselinkeinoissa työskentelevät, itsenäisesti toimeentulevat naiset. Töölön väestössä näkyivät naisistumisen lisäksi muutkin muuttoliikkeen ja taloudellisen muutoksen Helsingissä aiheuttamat väestölliset kehitykset: suomenkielistyminen; niin kutsuttuihin yhteiskunnan keskiryhmiin kuuluvien osuuden nouseminen lähes puoleen kaupungin väkiluvusta sekä 20–29-vuotiaiden ikäluokan paisuminen. Töölön kaltaisten uusien asuma-alueiden myötä vanhat asumisjärjestelyt alkoivat Helsingissä murtua. Toisaalta porvarillisen kaupunkiyhteisön, toisaalta maalaisyhteiskunnan perua olevien asumismallien tilalle tuli pienehköjen, lähinnä yhden perheen tai yksittäisen asukkaan käyttöön tarkoitettujen kerrostaloasuntojen malli.27

Muustakin kuin nimenomaisesti Töölöä koskevasta gramofonikirjoittelusta heijastuu kaupunkimaisen tiivis asumisen muoto. Naapurit ovat selvillä toistensa tekemisistä ja gramofonin ääni saattaa kantautua seinien läpi useammasta asunnosta yhtaikaa. Gramofonit soivat kirjoituksissa nimenomaan kerrostaloissa, joissa on vuokra-asuntoja, ja tyypillisimpiä aiheita gramofoneja käsittelevissä pakinoissa ovatkin kertomukset naapureiden soittamasta musiikista. Pilalehti Tuulispäässä nimimerkki S:s kirjoittaa siitä, miten naapurit ovat tehneet hänestä väkipakolla musikaalisen, kun hänen asuntonsa kaikkien kolmen seinän takana on lakkaamatta soitettu kolmella eri gramofonilla kolmea eri levyä.28 Saman lehden aikaisemmassa numerossa nimimerkillä Scipio on teoria siitä, että gramofonilevyillä on talokohtaisia muoteja:

Kun vain joku levy jossakin talossa tulee muotiin, niin sitä soitetaan joka päivä ja jokaisessa huoneustossa aamusta iltaan. Niinkuin esim. tuo ”Kuuliaiset Kottilassa”, joka on ”meidän” talossamme, seitsemänkerroksisessa vuokrakasarmissa tullut jo jonkinlaiseksi gramofooni-skaalaksi. Istuinpa milloin hyvänsä huoneustossani, aina oli jossain ’kuuliaiset’, ja kun tulin kotiin, otettiin minut vastaan kuuliaisille. Ulos mennessäni kuului viimeisenä hyvästijättönä pala kuuliaisista. Hermoni eivät kestäneet, minä muutin toiseen taloon. Neljäkymmentäkolme tuntia kiduin täällä ”Vapaan Venäjän” lumoissa ja sitten muutin jälleen.29

Vasemmistopilalehti Tuiskussa eräs kirjoittaja valittaa sitä, miten hänen naapurinsa on jo parin kuukauden ajan jauhanut gramofonillaan taukoamatta samaa viittä levyä asunnossaan, jota kirjoittajan perheen huoneesta erottaa vain ohut ”kanasenseinä”.30

Saman lehden loppuvuoden numerossa huvitellaan sanomalehdessä ilmestyneellä asuntoilmoituksella, jossa tarjotaan vuokralle huonetta ja keittiötä Sakarinkadulta Kalliosta ja ilmoitetaan, että ”kukaan lähimmistä naapureista ei omista ainakaan vielä matkagramofoonia.”31

Gramofonin käytön amerikkalaista historiaa tutkinut William Howland Kenney sekä Englannin sotienvälistä populaarimusiikkia tutkinut James J. Nott piirtävät kuvaa menneisyyden gramofoninomistajasta musiikinystävänä ja -harrastajana, joka kuunteli levyjään lähinnä yksityisyydessä. Nott mainitsee yhteisöllisistä riennoista gramofonikerhot ja kotien gramofonitanssit, mutta korostaa 1920- ja 1930-lukujen gramofoninkuuntelua intiiminä, yksityisenä nautintona, joka kotoisuudessaan ja perhekeskeisyydessään kesytti myös populaarikulttuurin.32 Kenney puolestaan toteaa tutkijoiden ohittaneen gramofonin käytön tutkimisen ja keskittyneen vain sen teknologiaan. Omassakin tutkimuksessaan hän käsittelee enemmän gramofoniin liittyneiden musiikkimakujen kehitystä kuin konkreettisia käyttötilanteita tai -tapoja. Kenneyn mukaan gramofoni mahdollisti kollektiivisten kuuntelutottumusten muodostumisen, mutta hän esittää tämän kollektiivisuuden varsin imaginäärisenä; gramofoninkuuntelijat kuuntelivat musiikkia yksinäisyydessä mutta muodostivat maanlaajuisia ”yhteisiä resonanssin piirejä”. Kenneyn tulkinnan keskiössä on intiimi gramofoninkäyttö, joka antoi ilmaisuväylän keskiluokan ja varsinkin sen naisten tunteille ja teki soittokoneesta kotoisan muistojen alttarin. Muunlaista käyttöä kuten tanssimista gramofonin tahdissa hän sivuaa jonkin verran, mutta esittää sen lähinnä keskiluokkaisten kotien flapper-tyttärien tavaksi tehdä pesäeroa vanhempiensa musiikki- ja elämäntyyliin.33 Jo pelkästään käyttämäni lehtiaineiston luonteen takia omassa tarkastelussani korostuu enemmän gramofonin käytön julkinen ja yhteisöllinen, yksityisen rajat ylittävä luonne. Väitän kuitenkin myös koko gramofonikulttuurin ja erityisesti vuoden 1929 gramofonikuumeen olleen Suomessa olennaisilta osiltaan jotain muuta kuin intiimi, perhekeskeiseen kotikäyttöön perustuva ilmiö. Tätä käsitystä tukee myös keräämäni gramofonia koskeva muistitietoaineisto.34 Epäilemättä gramofonimusiikkia kuunneltiin myös yksinäisyydessä tai oman perheen kesken, ja varsinkin aluksi gramofonia saatettiin soittaa kotona jatkuvasti uutuudenviehätyksen takia. Gramofonin käytössä korostuvat kuitenkin yhteisölliset tilanteet, juhlat, vierailut ja muut kokoontumiset, joihin gramofoni musiikkeineen tuo ikään kuin ohjelmanumerona oman osuutensa. Lisäksi myös muu kuin tarkoituksellinen kollektiivisuus korostuu gramofonikuumeen aikana. Ainakin Helsingin keskustassa asuvien oli vuonna 1929 ilmeisen vaikea kokonaan välttää gramofonimusiikkia.

Yhteisöllisistä käytännöistä gramofoni liitetään lehtikirjoittelussa erityisesti illanistujaisiin kodeissa sekä kesäiseen ranta- ja ulkoilmaelämään. Molemmat näistä puolestaan yhdistyvät nuorten aikuisten kaupunkimaiseen elämäntyyliin. Stereotyyppinen gramofoninomistaja lehtikirjoituksissa on nuori naimaton mies, joka järjestää juhlia asunnossaan. Suomen Kuvalehden yhdessä numerossa hän on ”automönttööri”, joka kokoaa ystävänsä ja ystävättärensä ”kiljuviin kesteihin” gramofonin ympärille.35 Toisessa numerossa taas kuvaillaan gramofoninomistajan elämää seuraavasti:

Mutta toisessa naapurissa ei ainakaan iltoja valvottu työn ääressä. Siinä asui nuori mies, kuten myöhemmin päättelin, sellainen, joka otti elämältä mitä se tahtoi antaa, ehkäpä varasti itse vielä lisääkin. Huoli ja murhe eivät näyttäneet häntä painavan. Oikea jazz-nuorukainen. Päivällä työssä, illalla huvissa. Ja kotonaan näytti hänellä olevan kaikki nykyaikaiset mukavuudet musiikin alalta – radio, gramofooni ja mitä lienevät kaikki olleetkaan. Ja samoin kaikki nykyaikaiset mukavuudet kieltolain alalta – puhelintilaus, kotiintuonti y.m. Siellä laulettiin, siellä soitettiin, siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Ja kun kotona ei enää saanut sitä tehdä, lähdettiin muualle ”jatkamaan”.36

Myös nuorehkot pariskunnat esiintyvät gramofoninomistajina. Esimerkiksi Tuiskussa gramofonin kuuntelu näyttäytyy uutena osana työväenluokkaisten pariskuntien keskinäisiä lauantai-illan vierailuja, joiden aikana pelattiin korttia, juotiin kahvia ja keskusteltiin. Yhdessä saatettiin lähteä myös viettämään vapaapäivää tai iltaa Mustikkamaalle, missä sielläkin nyt soivat matkagramofonit.37 Muutkin kansanpuistot ja uimarannat kuin työväen suosima Mustikkamaa esiintyvät usein gramofonia koskevassa kirjoittelussa. Suomen Kuvalehdessä kerrotaan maalaillen varakkaampien piirien kesän 1929 rantaelämästä Munkkiniemessä ja Lauttasaaressa ja tavataan myös gramofoni: ”Tuolla on parvi neitosia ja nuorukaisia, jotka ovat virittäneet gramofoonin soimaan jotakin jazz-sävelmää ja sydämensä yltäkylläisestä ilosta pistäneet tanssiksi niin, että ruskeat sääret vilahtelevat.”38 Viikko-Sanomien elokuisen numeron valokuvassa pariskunta lekottelee matkagramofoninsa kanssa Taivallahden rannalla.39 Samoin Kuluttajain lehden juhannusta kuvaavassa valokuvakollaasissa nähdään auringonpalvojia hiekkarannalla matkagramofonin ympärillä.40 Myös merenrannat ylipäätään41 sekä kaupungin ulkopuolella olevat kesäsiirtolat ja –hoitolat esiintyvät paikkoina, joissa gramofoni soi.42 1920-luvulla helsinkiläisten lisääntynyt vapaa-aika näkyi kesäisen ulkoilmaelämän vilkastumisena. Avoimet, hiekkaiset uimarannat syrjäyttivät vanhakantaiset maksulliset uimalaitokset, ja uusia kansanpuistoja perustettiin. Näistä tuli helsinkiläisille suosittuja kesäisten päiväretkien kohteita. Vanhankaupunginlahden rannoille nousi työväen virkistyspaikkoja, joissa kukoisti kesäisin oma vapaa-ajan kulttuurinsa.43 Tällaisiin vapaa-ajan paikkoihin gramofoni saapui kesällä 1929.

Kotien ja rantojen lisäksi muun muassa kahvilat mainitaan gramofonimusiikin tyypillisinä paikkoina Helsingissä.44 Samoin levyjä saattoi luonnollisesti kuunnella musiikkikaupoissa. Vaikka gramofonimusiikki siis osittain paikantuu tiettyihin kaupungin osiin ja tiloihin, läpäisevin piirre lehtikirjoittelussa on gramofonimusiikin jokapaikkaisuuden korostus. Musiikin jokapaikkaisuuden käsitettä käytetään nykytutkimuksessa ja -keskustelussa puhuttaessa uusimmista musiikin tallentamisen ja kuuntelun teknologioista, joiden avulla musiikki tulee riippumattomaksi yksittäisistä fyysisistä musiikkitallenteista ja on kuunneltavissa aikaan ja paikkaan katsomatta.45 Vaikka gramofonimusiikki ei ollut tallenteista riippumatonta, voidaan musiikin jokapaikkaistumisen laajassa mielessä ajatella alkaneen nimenomaan matkagramofonien myötä. Suomalaisen populaarimusiikin tutkija Vesa Kurkela on kirjoittanut siitä, miten suomalaisten musiikkitottumukset muuttuivat radikaalisti 1960-luvulla kannettavien radioiden ja autoradioiden myötä. Kun musiikki aikaisemmin oli liittynyt sellaisiin arkipäivästä erillään oleviin tapahtumiin kuin tansseihin, konsertteihin ja iltamiin, ei musiikinkuuntelu nyt enää ollutkaan aikaan ja paikkaan sidottua.46 Tällainen musiikin murtautuminen pois totunnaisilta paikoiltaan tapahtui kuitenkin Helsingin mittakaavassa jo gramofonikuumeen aikana.

Lehtikirjoittelussa gramofonin erityispiirteenä nähdään juuri sen liikkuvuus; mahdollisuus, että siihen voi törmätä ja sen ääntä kuulla missä tahansa, milloin tahansa. Nimimerkki Matti kirjoitti osuuskauppojen asiakaslehti Yhteishyvässä elokuun 1929 lopulla: ”Radio soittaa kotimusiikkia, mutta gramofoonin voi ottaa mukaansa veneisiin, saariin, halkometsään, tukkimetsään. Sen voi nostaa vaikka riihen kiukaalle, kun siemenviljaa puidaan ja voi ’kluputa’ viljaa sen tahdissa.”47 Tuulispäässä nimimerkki Henry H. veisteli samansuuntaisesti: ”Olemme tottuneet kuulemaan junissa, laivoissa, autoissa, moottori- ja purjeveneissä, metsissä, vuorilla ja valtakunnan lähes kaikissa asuinhuoneissa kaikkina vuorokaudenaikoina: ’Oi muistatkos Emma sen kuutamoillan kun yhdessä tanssista palattiin…’” Kirjoittaja moittikin leikillisesti hallitusta sen yrityksestä tullimaksuja korottamalla riistää kansalta gramofonimusiikki, jota ilman kukaan ei enää osannut työskennellä, valvoa tai nukkua, ja ehdotti sen sijaan, että kaikkiin valtion virastoihin voitaisiin hankkia gramofoni, joka virkistäisi virkamiehiä ja edistäisi työskentelyä.48 Tuiskussa ilmestyneessä tarinassa taas heikkohermoinen mies yrittää paeta gramofonimusiikkia, mutta ei löydä enää koko kaupungista yhtään paikkaa, jossa se ei soisi.49 Nimimerkki Kanuttuksen kirjoituksessa Kokoomuksen pilalehti Matti Meikäläisessä korostetaan gramofonimusiikin liikkuvaa luonnetta: ”Suomi laulelee. Ja se pistää soitoksi ja lauluksi ja missä vähänkin on tilaa – jazziksi, joka paikassa – rautatievaunuissa, linja-autoissa, tavallisissa autoissa, laivoilla, lentokoneissa y.m., y.m.”50 Musiikin jokapaikkaistumisen kokemusta vahvisti myös toinen uusi kokemus, nimittäin yksittäisten musiikkikappaleiden nouseminen suursuosioon ja leviäminen ennenkuulumattomassa mittakaavassa. Elannon juhannusnumeron sarjakuvassa Pölhö-Kustaa yrittää paeta erästä vuoden 1929 suosikkikappaletta, Linnunrata-valssia, mutta ravintolassa sitä soittaa orkesteri, kadulla harmonikansoittaja ja laivassa sekä rannalla kaksi gramofonia.51 Tämä gramofonimusiikin ja tiettyjen suosikkikappaleiden jokapaikkaistuminen oli vuonna 1929 erityisesti helsinkiläinen ilmiö. Seuraavaksi tarkastelenkin gramofonimusiikkia osana kaupungin muuta äänimaisemaa sekä siihen suhtautumista kaupunkimaisena äänenä.

Kaupungin hälyssä

Vuoden 1929 gramofoni-innostus muutti helsinkiläisten äänimaisemaa. Ilmiötä koskenut lehtikirjoittelu tarjoaa kurkistusaukkoja, tai tässä tapauksessa pikemminkin kuunteluaukkoja, siihen, millainen tuo äänimaisema oli. Äänimaisematutkimus on suhteellisen uusi tutkimusala, joka tarkastelee ihmisten tapoja käyttää ääntä ja äänimaiseman merkitystä ihmisille, heidän kommunikaatiolleen, elämälleen fyysisessä ympäristössä ja identiteetilleen. Äänimaisema ei ole ääniympäristön synonyymi; äänimaisemalla viitataan siihen, miten yksilö tai yhteisö ymmärtää ääniympäristön kuunnellessaan sitä. Siinä on siis erottamattomasti mukana kuulijan tulkinta kuulemastaan.52 Tällainen akustinen kokemus ei ainoastaan heijasta todellisuutta, vaan myös rakentaa sitä. Se muotoutuu kuulijan mielen lisäksi esimerkiksi puheen ja kirjoituksen kautta jaetuissa tulkinnoissa.53 Lehtikirjoitusten avulla voidaan siis jäljittää helsinkiläisten kokemusta omasta ääniympäristöstään. Tällainen aikalais- tai muistelumateriaalin käyttäminen onkin ainoita tapoja päästä käsiksi menneisyyden äänimaisemaan, sillä vaikka voimme esimerkiksi gramofonilevyiltä kuulla menneisyyden ääniä, emme voi pelkästään niitä kuuntelemalla tavoittaa menneisyyden akustista kokemusta.54

Ääni ja kuuleminen on viimeaikaisissa tutkimuksissa nostettu esiin keskeisinä tutkimuskohteina erityisesti modernin elämäntavan historiallisessa tarkastelussa. Moderneja ilmiöitä on totuttu tarkastelemaan lähinnä näköaistimusten kautta, vaikka kuuloaisti oli keskeinen modernien kokemusten väylä.55 Uudet ääneen liittyvät teknologiat olivat olennaisia siinä kokemuksessa, jonka aikalaiset itse mielsivät moderniksi.56 Ääniympäristön tutkimisen kautta voidaankin tarkastella, miten teknologia rakensi modernia kulttuuria, kuten Emily Thompson on tehnyt uraauurtavassa tutkimuksessaan akustiikan historiasta ja kuuntelemisen kulttuurista Yhdysvalloissa.57 Kulttuurin- ja musiikintutkija Bruce Johnson on ehdottanut, että modernisaation konflikteja ylipäätään voidaan tarkastella äänen lisääntymisen ja tihentymisen sekä äänen tuottamisen oikeutuksien kautta. Hänen mukaansa äänen, ja sen alalajina musiikin lisääntyminen on yksi urbaanin modernin kulttuurin synnyn erityispiirteitä, jota tutkimalla voimme paremmin ymmärtää koko tätä ilmiötä.58 Modernit muutokset äänimaisemassa eivät missään mielessä rajoitu vain kaupunkeihin, mutta kaupunkilaisten äänimaisemassa yhdistyivät jo varhain kokemukset monista, päällekkäisistä ja kumuloituvista moderneista äänistä. Korvalappustereoiden käyttöä kaupunkioloissa tutkinut Michael Bull korostaakin tarvetta tehdä kuuloaistiin perustuvaa tutkimusta kaupunkilaisten jokapäiväisestä elämästä, koska näin saatu käsitys kaupunkikokemuksesta on hyvin erilainen kuin tavanomainen, visuaaliseen keskittyvä käsitys.59

Lehtikirjoittelussa gramofonin ääni esiintyy kaupunkimaisena äänenä, yhtenä moderneista äänistä, jotka aiheuttavat kaupungille tyypillistä hälyä. Aitan loppuvuoden numeron pakinassa kaksi helsinkiläisrouvaa keskustelee puhelimessa muun muassa elokuvista. Ensimmäinen haikailee vanhojen, ”luonnollisten” elokuvien perään, jolloin toinen kysyy, eikö hän ole kuullut puhuttavan edistyksestä. Ensimmäinen vastaa:

Kohta minä en kuule puhuttavan enää mistään, sillä tänne alakertaan – tiedäthän siihen puotiin, joka aina tekee konkurssin – on muuttanut radiokauppa, joka huutaa vielä kovemmin kuin se bussi, jonka jarrut ovat rikki, ja josta olen puhunut sinulle, ja kovemmin kuin yläkerran gramofoni, joka onneksi sentään vinkuu vain öisin, ja kovemmin kuin Aaltosen tomunimijä seinän takana ja Pellen vieraat hänen syntymäpäivänään, jolloin hän itse pakeni lopuksi makuuhuoneen sohvan alle – joten ymmärrät, miltä se tuntuu. Ja lapset ovat ruvenneet matkimaan äänielokuvia ja rääkyvät päivällispöydässä, niinkuin talo olisi täynnä filmitähtiä.60

Lastenkutsuja lukuun ottamatta kaikki mainitut kaupungin hälyäänet ovat modernien teknologioiden aiheuttamia, ja gramofoni esiintyy tasaveroisena muiden joukossa. Kiinnostavasti esiin nousevat äänielokuvat, jotka gramofonin ohella toivat vuodesta 1929 lähtien ulkomaisia ääniä, musiikkia ja aksentteja helsinkiläiseen ääniympäristöön.61 Outi Ampuja kirjoittaa melua Helsingin ympäristöongelmana käsittelevässä väitöskirjassaan keinotekoisesta äänimaisemasta. Käsitteeseen sisältyvät teknologian tuomat yhä lisääntyvät mahdollisuudet tuottaa joka puolelle yltävää ja pitkään kestävää ääntä sekä äänimaisemaa koskevien toimien institutionalisoituminen. Hänen mukaansa käsitteellä voidaan kuvata Helsingissä lähinnä toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneita muutoksia.62 Institutionalisoitumisen osalta näin varmasti onkin. Varhaisemman teknologian vaikutukset puolestaan voivat tuntua vähäpätöisiltä, kun niitä jälkikäteen verrataan myöhempiin ääniympäristöä muokanneisiin teknologioihin. Historiallisesti tarkastellen on kuitenkin selvää, että helsinkiläisten kokema äänimaisema oli jo vuonna 1929 monella tavalla teknologian leimaama, osittain siitä syystä, että uudet teknologiset äänet herättivät kuulijoissaan erityistä huomiota.

Kaupungin häly yleensä ja gramofonin ääni erityisesti esitetään monissa kirjoituksissa rasittavina ja kuluttavina. Gramofonimusiikin esimerkiksi luonnehditaan tunkeutuvan kuulijoidensa elinpiiriin myrkkykaasun tapaan.63 Aitassa ilmestynyt L. Onervan traaginen tarina kovia kokeneesta vanhasta naisesta kuvaa synkästi helsinkiläisen vuokra-asunnon äänimaisemaa: ”Niin oli ympäristö meidät kuluttanut. Emme kumpikaan jaksaneet kohottaa toisiamme sen yläpuolelle. Kuinka olisimme voineetkaan, kun olimme pakotetut asumaan suuressa vuokrakasarmissa, jossa meille varattu lokero ei voinut olla koti, vain pakollinen yömaja! Hengitimme siellä joka hetki myrkytettyä ilmaa. Kuuntelimme alituisesti vieraiden ihmisten hengitystä, kuorsausta, riitaa, naurua ja itkua, hyppyä ja yöllistä ilonpitoa, pianon rämpytystä ylhäältä, alhaalta ja sivuilta, gramofonin ja kovaäänisen pärinää, lauluharjoituksia ja hoilausta, vesijohtojen kohinaa ja rykimistä.”64

Edistysmielisen osuuskauppaväen Kuluttajain lehdessä puolestaan ilmestyi tarina nuoresta naisesta, joka muuttaa pienestä maaseutukaupungista Helsinkiin opiskelemaan. Muutaman päivän kaupungissa asuttuaan hän valittaa helsinkiläistyneelle koulutoverilleen, tarinan minäkertojalle, tulevansa kohta hulluksi kaupungin melun takia. Hänen asuintaloonsa on juuri hankittu ainakin neljä gramofonia, ja hän kuvaa yrityksiään suojautua niiden melulta:

Harppasin kiireimmiten omaan pieneen asuntooni, jossa toivoin saavani olla rauhassa näiltä rääkyjäisiltä. Laitoin eteisen oven, huoneeni kaksinkertaiset ovet ja ikkunat huolellisesti kiinni. Auttoiko se; ei yhtään, kaikkien seinien takaa, lattian alta ja katon yläpuolelta kuuluivat marssit, jazzit ja valssit huumaavana meluna huoneeseeni. Pistin korviini pumpulia ja koetin olla ajattelematta näitä häiritseviä ääniä. Ei siitäkään ollut apua, enhän voinut ajatella mitään järkevää pumpulit korvissa. Lähdin ulos kävelemään rauhoittuakseni, mutta autotorvien törinä ja raitiovaunujen kilinä vastasivat täydelleen gramofoonimusiikkia. Tulin lopen väsyneenä illalla kotiin. Luuletko nyt olleen talossa hiljaisempaa. Entisten kojeitten lisäksi pauhasivat radiot kuin tuomiopasuunat ja sitä menoa on jatkunut tähän päivään asti.65

Kuluttajain lehden tarina on siitä harvinainen vuonna 1929 gramofonia käsitelleiden kirjoitusten joukossa, että siinä esitetään uusiin ääniin tottuminen ratkaisuna ongelmaan. Tarinan kertoja, joka on ehtinyt asua Helsingissä jo pidempään, kommentoi, etteivät tällaiset äänet ole häneen koskaan tehneet mitään vaikutusta. Melusta kärsinyt ystävä ilmoittaa muuttavansa pikimmiten takaisin maaseudulle, mutta tarinan lopussa hän onkin parin viikon kaupunkiasumisen jälkeen kääntänyt kelkkansa täysin ja hankkinut itse gramofonin. Hän kommentoi ystävälleen ylpeänä:

Radiot, gramofoonit ja nykyaikaiset talot ovat ihanteellisia laitoksia. Luulen, etten lähde täältä kulumallakaan. Näetkös seinän takaa kuulee aina mielenkiintoisia levyjä, joita ei muuten arvaisi lainkaan ostaa.66

Tässä kuten monessa muussakin lehtikirjoituksessa modernien teknologioiden muovaama äänimaisema näyttäytyy olennaisena osana kaupungin elämää. Tämän kirjoituksen tapauksessa se merkitsee myös uusiin ääniin sopeutumista helsinkiläistymisen edellytyksenä.

Tutkimanani ajankohtana voidaan erottaa erityisesti kaksi toisistaan poikkeavaa kansainvälistä suuntausta suhteessa kaupunkien ääniin. Erityisesti Amerikassa, mutta myös Euroopassa suhde esimerkiksi tehtaiden tuottamaan meluun kaupungeissa oli muuttunut vuosisadan vaihteen tietämillä. Kun industrialistista melua oli aikaisemmin pidetty välttämättömänä tehokkuudelle ja edistykselle, alettiin melu nyt nähdä sivistymättömänä ja hyödyttömänä. Myös vaatimus kodin hiljaisuudesta vahvistui.67 Melusta keskusteltiin julkisesti, sitä alettiin mitata ja sen aisoihin saamiseksi aloitettiin kaupunkikohtaisia kampanjoita. Muiden modernien teknologioiden ohella myös musiikkiteknologiat pääsivät osaksi melukeskustelua.68 Samanaikaisesti vaikutti kuitenkin vahvana näkemys tietynlaisen melun olennaisesta kuulumisesta moderniuteen ja kaupunkimaiseen elämään. Suomessa tätä näkemystä toivat korkeakulttuurin keinoin esiin muun muassa Tulenkantajiin kuuluneet kirjailijat.69 Vuoden 1929 lehtikirjoittelussa gramofonin ääni nostetaan hyvin selvästi symboloimaan uutta aikaa ja sen avulla korostetaan modernin ja perinteisen sekä kaupungin ja maaseudun eroja. Vaikka 1920-luvun kansainväliset virtaukset ihannoivat metropoleja ja kaupunkimaista elämää, Suomessa maaseudun arvot olivat yhä vallalla ja kaupunki sai kulttuurisissa kertomuksissa usein edustaa kaikkea vierasta ja moraalisesti epäilyttävää.70 Gramofoni symboloi lehtikirjoittelussa usein juuri kaupungin ja modernisaation epäilyttävinä, hermostuttavina tai vähintäänkin naurettavina pidettyjä piirteitä. Kirjoittajat ilmaisivat myös huoltaan vanhojen tapojen ja arvojen katoamisesta. Tuulispään joulunumeron kannessa joulurauha oli muuttunut gramofonin myötä jouluhumuksi.71 Yhteishyvän elokuisessa kirjoituksessa kuvailtiin runollisesti entisaikojen verkkaista elämänrytmiä ja siihen kuuluvaa rauhallista musiikkikulttuuria kansanrunoineen ja kanteleineen ja asetettiin se rinnan uuden ajan kiihkeän elämänrytmin ja nopeatempoisen musiikin kanssa:

Kansanrunon taitajat lepäävät kolme kyynärää maanpinnan alapuolella, muutamilla muistokivi rinnalla. Toisinaan saamme laulujuhlilla ja nuorisoseurassa kuulla vanhan kansanrunon, mikä sangen suuresti meitä ihmetyttää, ja mielikuvitus loihtii esille vanhan savupirtin – ehkä joku on sellaisen nähnyt Helsingissä Seurasaarella tai jossakin museossa.

Me elämme nyt uusien instrumenttien ja uusien laulujen ja uusien tanssien aikakautta. Nyt on meillä radiot ja gramofoonit. Nyt me tanssia helskuttelemme, niin että alusvaatteista vesi tippuu, ja se tekee niin perin hyvää jaloillemme, joissa on reumatismia ja kalkkiutunutta verta, Niihin ilmestyy muka aina jotakin sellaista liikaa, jota meidän on ajettava sieltä pois. Olemme sangen kekseliäitä siinä suhteessa.72

Pakinoitsija Tiitus vertasi perinteistä ja modernia äänimaisemaa toisiinsa humoristisella tavalla Helsingin Sanomien elokuisessa numerossa:

Ennen harrasmielinen paimen säteilevänä suvisunnuntaina, istuen karjansa lähettyvillä luonnon suuressa temppelissä, hyräili vienosti: ”Kaukaa kuuluu kumahdellen ääni kirkonkellojen…” Nyt makaa mies radan varrella selällään sääret hajallaan ja lakki auringonvarjoksi silmille painettuna, ja gramofooni rääkkyy hänen korvansa juuressa: ”Haalihuppaa, pili-pili-puppaa”, taikka ”Ja sano mitä sanot mutta sellainen on Kalle Aaltonen…”73

Työväen pilalehti Kurikan juhannusnumerossa helsinkiläinen työläisintellektuelli Emil Lindahl puolestaan arvosteli pitkässä runossaan ajan pinnallisuutta ja esimerkiksi Tulenkantajien ihanteita totisemmin äänenpainoin. Uusi äänimaisema sai edustaa arvostelun kohteita:

Outoa on tämän päivän ihmiselle tuo.
Luonto herkkyys, hiljaisuus – vain
Naivia ja naurettavaa romantiikkaa on!
Lastenkamaristakin ne poies potkitaan
ja sijaan tuodaan radio
ja matka-gramofooni,
nuo levottoman ajanhengen suulaat leikkikalut.74

Hiljaisuuden ja sivistyneisyyden liittäminen yhteen oli tyypillinen melua vastaan suunnattu argumentti, joka periytyi jo paljon gramofonikuumetta aikaisemmilta ajoilta.75 Vielä olennaisempaa vuoden 1929 gramofonikirjoittelussa oli kuitenkin eron tekeminen sivistyneiden ja sivistymättömien äänien, musiikin ja melun välillä. Siirryn seuraavaksi käsittelemään tätä aihetta.

Musiikkia vai melua?

Vuoden 1929 yleisimmissä gramofonimalleissa ei ollut varsinaista äänenvoimakkuuden säätöä, vaan ne toistivat levyt aina tasaisen kovalla äänellä. Monien uusien gramofoninomistajien levykokoelma oli myös ilmeisen suppea, joten valitus samojen levyjen jatkuvasta soittamisesta saattoi hyvinkin pitää paikkansa. Gramofonia, toisin kuin ohjelma-ajaltaan rajallista radiota, voitiin myös soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vuoden 1929 aikana gramofonit lisääntyivät Helsingissä hyvin äkillisesti ja runsaasti. Kun gramofonimusiikkia aikaisemmin olivat kuunnelleet lähinnä varakkaat ihmiset väljissä asumisoloissaan, tuli siitä nyt tiiviisti asuttujen ja puutteellisesti äänieristettyjen vuokratalojen arkipäivää. Nämä syyt auttavat ymmärtämään, miksi monet kokivat gramofonin äänen kiusallisena, mutta ne eivät yksinään selitä lehtikirjoittelussa vallitsevaa negatiivista asennetta gramofoneja kohtaan. Nimimerkki Scipio kirjoitti Tuulispäässä paljastavasti: ”Asianlaita nyt on oikeastaan siten, että gramofooni on kylläkin mukiinmenevä instrumentti itsessään, mutta ne levyt, ne voivat toisinaan saada ihmisen suorastaan sekapäiseksi.”76 Lehtikirjoittelussa osa, jopa valtaosa, gramofoneilla soitetusta musiikista määriteltiin meluksi, joka ei ansainnut musiikin nimeä. Vastakkain asetettiin taiteellisesti korkeatasoinen musiikki sekä suuren yleisön kuuntelema populaarimusiikki. Myös kuuntelun tavoissa ja akustisessa kokemuksessa esitettiin olevan selkeä ero: sivistyneet musiikinystävät kuuntelivat gramofonia keskittyneesti ja olivat kiinnostuneita mahdollisimman luonnollisen, puhtaan äänentoiston aikaansaamisesta,77 kun taas kansan valtaosan nähtiin antavan palttua tällaiselle paneutumiselle.

Suomen Kuvalehdessä nimimerkki Antti Antinpoika kuvailee, miten hän nuorempana oli koulutovereineen kuunnellut gramofonilevyltä Edvard Griegin Solvejgin laulua ”sielu kananlihalla”. Nykyisten gramofonien aiheuttama äänten ”sekasortoinen tuhotulva” aiheuttaa hänessä vihaa ja voimattomuutta. Vaivuttuaan jo epätoivoon hän kuulee yhtäkkiä tuttuja säveliä:

tuntui siltä kuin vilpoinen sade olisi minut herättänyt tajuttomuudesta. Höristelin korviani. Mitä tämä oli? Meteli oli tauonnut, mutta jostakin kantautui korviini – ’Solvejgin laulu’, heleäsointuisena, kuulaana ja virvoittavana […] soi loppuun asti hiljaisuuden vallitessa ympärillä. Ja minä ihmettelin. Mutta tuskin oli levy ennätetty ottaa koneesta, kun kaikista lähimmän ympäristön kuudestasadasta kolmestakymmenestä viidestä gramofoonista pääsi julmistuneen vastalauseen vihainen parahdus, ja koneet alkoivat jälleen infernaalisen konserttinsa, jossa ’Kalle ja Hilma’ potkivat ’Emmaa’ kuin viimeistä päivää, jazzit säestivät tätä helvetillisesti kiljuen ja ulvoen ja kaiken yli raikui ’Budjennyin’ ratsujen hirnunta.78

Yhteishyvän pitkässä kirjoituksessa ”Gramofoonilevyt sivistyksen hyötynä ja haittana” esitetään sama asetelma toisessa muodossa. Kirjoittaja valittaa sitä, että gramofonia tunnutaan käytettävän vain arvottoman musiikin soittamiseen ajanvietteenä ja tarjoaa tilalle taidemusiikin keskittynyttä, esityksen vivahteita arvioivaa kuuntelua. Nykytilanne näyttäytyy hänelle lohduttomana:

Harvoin soi […] kulttuurin sävel, otettakoonpa huomioon itse kappale tai esitys. Useimmin saa kuulla renkutuksia, niin itse musiikin kuin esityksen suhteen pahanpäiväisiä ja rivoutta lähenteleviä, jopa suorastaan rivojakin tekeleitä, joiden ei luulisi kenenkään sielua ylentävän. Tulee suorastaan surulliselle tuulelle. Tälläinenko on kansamme maku? Onko siinä jäljellä enää lainkaan n. s. musikaalisuutta? Onko kone murskannut alleen ihmisen sielun?79

Vaikka keskustelua musiikin ja melun rajasta on käyty vuosisatoja, Bruce Johnson esittää kiistan kärjistyneen modernin kulttuurin synnyn myötä.80 Sekä äänen tuottaminen että sen määritteleminen meluksi ovat valtakysymyksiä.81 Poliittista taloustiedettä edustavan Jacques Attalin mukaan melu on väkivaltaa, kun taas musiikki on tapa kanavoida ja kontrolloida melua luomalla äänten harmoniaa. Hän esittää musiikin olleen kaikkina aikoina tärkeä työkalu valtaapitäville luokille, joiden luomaa järjestystä vastaan alemmat luokat puolestaan ovat käyneet oman kumouksellisen musiikkinsa voimin.82 Vuoden 1929 gramofonikirjoittelussa valta-asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, sillä varsinaista vastakkainasettelua ei synny kuin kirjoitusten sisällä; gramofonia ja populaarimusiikkia puolustavien ääni ei lehdissä kuulu. Sen sijaan lehtien sivuilla elävät kummallisessa rinnakkaiselossa runsaat gramofonimainokset ja gramofoneja soimaava toimituksellinen aineisto. Populaaria gramofonimusiikkia arvostellaan meluna yhtä hyvin oikeiston kuin vasemmiston, niin keskiluokan kuin työväenkin lehdissä. Poikkeuksen tekevät vain ruotsinkieliset populaarit kulttuurilehdet kuten Allas Krönika ja Journalen våra kvinnor sekä suomenkielisen sivistyneistön Aamu, joissa gramofonimusiikkia, myös kevyempää, esitellään ahkerasti, mutta itse gramofonikuumeeseen ääni-ilmiönä ei oteta kantaa. Nämä neutraalit äänet jäävät kuitenkin vähemmistöön. Vesa Kurkela on kirjoittanut valistusdiskurssin merkityksestä suomalaisten suhtautumisessa populaarimusiikkiin. 1920-luvulla populaarikulttuuri alkoi Kurkelan mukaan Suomessa erottua aikaisempaa selvemmin korkeakulttuurista. Jakolinjaa taiteen ja viihteen välillä syvensi itsenäisyyden alkuajan ilmapiiri, jossa aiemman edistysuskon sijasta korostui niin kutsuttu kulttuurikriisi. Suomalainen älymystö esitti pessimistisiä näkemyksiä länsimaisen kulttuurin rappiosta, jonka merkkejä nähtiin monessa eri ilmiössä. Rahvaan sivistämiseen tähtäävällä kansanvalistushengellä puolestaan oli jo pitkät perinteet, ja tämä henki leimasi eliitin mielipiteiden lisäksi muun muassa työväentoimintaa. Vaikka työväenkulttuurissa oli populaari ja jopa karnevalistinen puolensa, viralliset ohjelmat painottivat korkeakulttuuria.83 Myös vuoden 1929 gramofonikeskustelussa voidaan nähdä selviä piirteitä sekä eliitin kriisipuheesta että kaikki luokat läpäisevästä valistushengestä.

Huono, meluksi leimattava musiikki on gramofonikirjoittelussa kahtalaista; joko vierasta ja uhkaavaa tai rahvaanomaisen mautonta. Vieras ja uhkaava tiivistyvät lehtikirjoituksissa erityisesti jazziin, joka symboloi outoa, levottomuutta herättävää kansainvälistä vaikutusta. Gramofonien yleistyminen koettiin jonkin ulkomaisen tunkeutumisena suomalaiseen kulttuuriin, kotimaan ”amerikkalaistumisena”.84 Kuvitteellisen kansallisen äänimaiseman kanteleen helkytyksineen syrjäyttävät kirjoituksissa jazzin oudot sävelet. Vuonna 1929 myydyistä gramofonilevyistä vain pieni murto-osa oli jazzia,85 eikä Suomi ole tässä erikoistapaus. Yhdysvalloissakin jazz oli lähinnä hyvin toimeentulevan nuorison suosiossa, kun taas jazz-ajan todellista populaarimusiikkia olivat balladit, humoristiset laulut ja musikaalisävelmät.86 Jazz oli kuitenkin sopiva silmätikku gramofonimusiikkia paheksuttaessa, sillä se koettiin konservatiivisissa taidepiireissä kulttuurisen rappion edustajana, joka loukkasi koulutettua esteettistä makua.87 Se myös edusti moninkertaista vierautta, sillä sen ääniä saattoi pitää samanaikaisesti yhtä hyvin villeinä ja barbaarisina kuin modernin mekaanisina ja kylminäkin.88 Tuiskussa ilmestyneessä pitkässä tarinassa jazzin kauheus voittaa muiden gramofonilevyjen rasittavuuden: Naapureidensa gramofoninsoittoon kyllääntynyt mies ostaa oman gramofonin ja siihen yhden ainoan levyn, jota hän soittaa tauotta aamukuudesta iltakymmeneen, kunnes muut vuokralaiset muuttavat pois ja isännöitsijän on pakko asettaa koko taloon gramofonikielto. Kirjoituksessa kuvaillaan miehen soittamaa levyä: ”Se oli hirvittävintä neekerimusiikkia, millä kulttuuri-ihmisen korvia milloinkaan oli piinattu.”89

Epäilyttävää makua edustava musiikki yhdistettiin lehtikirjoittelussa myös moraaliseen epäilyttävyyteen. Esimerkiksi jazzilla viitattiin Suomessa musiikin lisäksi kokonaiseen kulttuuri-ilmiöön, johon liitettiin charleston, polkkatukat, kieltolakigangsterit ja moderni taide sekä konservatiivisten piirien paheksumat tupakointi, alkoholinkäyttö ja moraaliton käytös.90 Vuoden 1929 kirjoittelussa huomio kiinnittyy yleisemminkin gramofonin ja huvittelun kytkökseen. Tanssiminen ja kieltolain vastainen alkoholin käyttö liitetään monissa kirjoituksissa itsestään selvästi gramofonimusiikkiin.91 Garmin pilakuvassa kommentoidaan uutista, jonka mukaan eläinlääkärit ovat saaneet luvan määrätä potilailleen entistä suurempia määriä vahvaa alkoholia. Piirroksessa kaksi lehmää, sika ja kukko ovat spriitä nautittuaan pistäneet tunkiolla pystyyn tanssit, joissa gramofoni soittaa foxtrottia.92 Matti Meikäläisessä koko gramofoni-innostusta verrataan humalaan.93 Koulutetun väen Maailma-lehden tarinassa varakkaan perheen ylioppilastytär on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ja kuvailee kirjeessä Helsingin elämää tavalla, joka kovasti huolestuttaa hänen äitiään:

Ajattele, täällä tanssitaan jokapaikassa – Opriksella, Pörssissä, Fenniassa, Palladiumissa, Alppilassa, en niitä osaa kaikkia luetellakaan. Koko Helsinki tanssii. Perheissä vietetään intimejä juhlia. Niissä on valittu seura, värilliset valot, virvokkeita, hedelmiä ja – – Gramofoni on muodissa ja levyjä ostetaan salakuljettajilta. Eikö ole hullua – kaikkea salakuljetetaan: silkkiä, viinejä ja tuota inhoittavaa spriitä.94

Tanssin ja alkoholin lisäksi gramofoniin liitetään kirjoituksissa eräänlainen yleinen hupsuuden ja kevytmielisyyden leima. Gramofonien runsaus tietyissä taloissa voidaan selittää sillä, että niissä asuu ”hyvin paljon, hyvin nuoria ja hyvin rakastuneita ihmisiä”.95 Tuiskun tarinassa kertoja kauhistelee tuttaviensa gramofonihankintaa: ”Siunatkoon! Joko nyt täälläkin, ennen niin hiljaisessa ja siistissä perheessä”.96

Kun suomalainen sivistyneistö oli autonomian aikana pitänyt tieteen ja taiteen saralla tiiviisti yhteyksiä ulkomaille, korostui itsenäistymisen myötä kansallinen suuntaus. Suomalaisuuden pitkiä perinteitä korostettiin ja erityisesti kansanrunouden tutkimusta käytettiin kansallisen identiteetin rakentamisen välineenä.97 Esimerkiksi Yhteishyvässä tarjottiinkin klassisen taidemusiikin ohella toiseksi suositeltavaksi musiikkisuuntaukseksi kansanlauluja.98 Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut minkälaisia kansanlauluja hyvänsä, sillä vuoden 1929 myyntimenestyksiksi nousseet kansanlauluista muokatut iskelmät leimattiin rahvaanomaiseksi musiikiksi. Jazzin rinnalla toisenlaista meluavaa musiikkia edustaa gramofonikirjoittelussa nimenomaan tämä kansan valtaosan suosima musiikkilaji, jota luonnehditaan esimerkiksi ilmaisulla ”rekirallatukset” ja johon luetaan kuuluvaksi muun muassa Emma ja monet muut vuoden 1929 kotimaiset suursuosikit.99 Gramofoni näyttäytyy tässä suhteessa radion vastakohtana. Yleisradio oli aloittanut lähetyksensä syksyllä 1926, ja vuodesta 1928 ne kuuluivat koko maassa.100 Kuten monista vuoden 1929 sitaateista on käynyt ilmi, radio ja gramofoni usein rinnastettiin toisiinsa, vaikka toisaalta ne nähtiin myös kilpailijoina. Yleisradion lähetykset olivat epäilemättä yksi tekijä, joka vahvisti gramofonien kysyntää Suomessa 1920-luvun lopulla.

Radiolähetykset tekivät äänitemusiikkia ja sen kotikuuntelemista tutuksi, mutta jättivät samalla toivomisen varaa valikoiman suhteen. Yleisradion toiminta perustui kansanvalistuksen periaatteelle; se tarjosi korkeakulttuuria ja pyrki jalostamaan kansankulttuuria. Viihdyttäminen oli täysin toissijaista ja tarjottukin viihde vanhakantaista, 1800-luvun sivistysporvariston perinteestä kumpuavaa. Tarjottu taidemusiikki, varsinkin naislaulajien esittämä, herätti yleisössä jopa suoranaista vihaa. Vuonna 1929 järjestetyssä kuulijakyselyssä naisten yksinlaulua ja oopperoita toivottiinkin vähennettävän ja ohjelmistoon sen sijaan lisättävän kuplettilaulua, humoristisia lauluesityksiä, hanurinsoittoa, torvisoittoa ja kansanlauluja.101 Gramofonikuume antoi äkillisesti näille mieltymyksille toteuttamisväylän ja toi ne myös ympäristön kuultaviin. Yhdysvalloissa, missä laajalle levinnyt gramofonikulttuuri oli kehittynyt hiljalleen vuosikymmenien aikana eikä eurooppalaismuotoista yleisradiotoimintaa ollut, gramofonia pidettiin yleisesti positiivisena voimavarana koko kansakunnalle, koska se pystyi tuomaan hyvää musiikkia laajan yleisön kuultaville.102 Britanniassa taas levy-yhtiöt pitivät klassisen musiikin tuotantoa pitkään korkeana strategisista syistä, jotta gramofoni saavuttaisi vakavasti otettavan maineen ja voittaisi keskiluokan arvostuksen. 1920-luvun loppuun mennessä tämä maine oli saavutettu eivätkä populaaritkaan levyt näyttäytyneet enää uhkana.103 Suomessa gramofoni sen sijaan esiintyi julkisuudessa 1920-luvun lopulla ennen muuta melun ja huonon musiikin levittäjänä.104 Kun radio edusti taidetta ja valistusta, päästi gramofoni viihteen ja vapaan menon valloilleen. Luultavasti juuri gramofonin villiys aiheutti lehtikirjoittelusta aistittavan levottomuuden ja epämukavuuden tunteita. Välineenä se ei ollut sivistyksen voimien hallinnassa.

Äänien kaupunki, makujen kaupunki

Gramofonikuumeen tarkastelu helsinkiläisenä ääni-ilmiönä tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella kaupungin muutosta ja muutoksen herättämiä kysymyksiä ja konflikteja. Kuten Johnson huomauttaa, liikkuvien ja kovaäänisten musiikkiteknologioiden myötä musiikin käyttäminen identiteetin ja ryhmien rakentamisessa pystyi horjuttamaan uudella tavalla julkisen ja yksityisen tilan rajoja, siis järkyttämään kategorioita, joille yhteiskunnan toiminta olennaisesti perustuu.105 Sama koskee muutamia muitakin olennaisia rajoja. Gramofonia koskeva kirjoittelu tuo esiin, miten äänimaiseman muutoksen ja siihen reagoimisen kautta neuvoteltiin monien olennaisten, yhteiskuntaa ja arkielämää järjestävien kategorioiden rajoista: yksityisen ja julkisen, kotimaisen ja ulkomaisen, kaupungin ja maaseudun eroista sekä eri luokkien ja yhteiskuntaryhmien määrittelystä. Ymmärrän asian käytäntöteorian näkökulmasta siten, että gramofonimusiikkiin liittyvät käytännöt eivät vain heijastaneet olemassa olevia rakenteita, vaan olennaisesti muotoilivat sosiaalista järjestystä. Sosiaaliset rakenteet ovat toisaalta käytäntöjen perusta ja pohja, mutta toisaalta käytännöt muovaavat ja pitävät yllä näitä rakenteita.106

Käytäntötutkimuksessa on esitetty, että käytännöt voivat muodostaa hierarkioita, jolloin tietyt keskeiset käytännöt ankkuroivat ja ohjaavat toisia. Tällaiset käytännöt eivät välttämättä vaikuta selvästi määrääviltä tai liity esimerkiksi julkiseen vallankäyttöön. Ne ovat sosiaalisia rakenteita hahmottavia rituaaleja tai toimintatapoja, jotka syntyvät jännitteisissä tilanteissa ja muotoilevat sosiaalisten ryhmien suhteita.107 Gramofonikuumeen aikaisia kuuntelutapoja voi pitää tällaisina kulttuurisesti keskeisinä käytäntöinä, sillä ne muokkasivat uudenlaista, kaupunkilaista, kulutuksen kautta määrittyvää keskiluokkaa ryhmänä tekemällä sitä kuuluvaksi ja neuvottelemalla sen rajoja. Helsingin nopea kasvu ja muutos olivat luoneet sosiaalisesti jännitteisen kentän, jossa eri ryhmien rajat ja tavat piti määritellä uudestaan. Gramofoni oli modernin ja muutoksen symboli, joka tunkeutui kaupunkilaisten elintilaan hyvin konkreettisilla tavoilla. Se, kuten muutkin kaupungissa näkyvät ja kuuluvat uutuudet,108 synnytti kiistoja siitä, kenen ehdoilla kaupungissa pitäisi toimia.

1920-luvun lopulla Helsinki oli nopeasti muuttuva, kasvava ja modernisoituva kaupunki, jossa aikaisemmat selväpiirteiset luokkarajat horjuivat. Merkittävää oli varsinkin keskiryhmien kasvu, johon vaikuttivat esimerkiksi kohoava tulotaso, lisääntynyt koulunkäynti ja palveluelinkeinojen kasvu. Keskiryhmistä oli tullut suurin helsinkiläisten ryhmä, mutta ne eivät muodostaneet kovin selkeärajaista keskiluokkaa, koska raja varsinkin työväestöön oli liukuva.109 Kaupunkiin oli siis muodostunut uusi hallitseva ryhmä, josta suuri osa oli vastikään kokenut elintason nousun sekä kaupunkiin muuton ja joka oli rakentamassa omaa, niin vanhan sivistysporvariston kuin maalaisyhteiskunnan luokkienkin tavoista poikkeavaa elämäntyyliään. Myös työväestöllä oli käytössään entistä enemmän rahaa, ja kulutuksen rakenne muuttui nopeasti, kun välttämättömien elintarvikkeiden jälkeen jäi käytettäväksi entistä suurempi osuus muihin kulutushyödykkeisiin. Kuten sotien välisen ajan kulutusta tutkinut Timo Toivonen toteaa, modernien uutuuslaitteiden leviäminen oli lisäksi huomattavasti nopeampaa kuin tämä kulutusrakenteiden ja yhteiskuntarakenteiden muuttuminen.110

Vuonna 1929 gramofoneihin liittyneet käytännöt ja gramofonien ääni herättivät paljon huomiota luultavasti juuri siksi, että ne tekivät parhaillaan tapahtumassa olevaa muutosta konkreettisesti kuultavaksi kaupungin äänimaisemassa ja loivat osaltaan tunnetta siitä, että kaupunki ja sen sosiaaliset rakenteet olivat muutoksen kourissa. Uutta tilanteessa oli keskiluokan laajenemisen lisäksi nuorten aikuisten ja naisten entistä suurempi rooli niin kaupunkilaisina kuin kuluttajinakin.111 Lehtikirjoittelusta käy selvästi ilmi, että myös gramofoniin liittyvät käytännöt olivat muotoutumisen tilassa. Gramofoninkäyttö oli monille uutta eikä äänitemusiikin kuunteluun ollut perinteitä muilla kuin vauraimmilla ryhmillä. Lehtikirjoittelussa kuuluva eliitin ja kansanvalistuksen ääni tarjosi yläluokkaisia, yksityiseen ja hillittyyn kotikäyttöön perustuvia kuuntelemisen käytäntöjä malliksi uusille gramofoninomistajille. Tämä malli juonsi juurensa säätyläistön ja varakkaan kaupunkiporvariston salonkimusiikin perinteestä,112 joka oli uusille keskiryhmille vieras. Ne noudattivat gramofoninkäytössä omia tapojaan, joiden luonne oli huomattavasti yhteisöllisempi ja joiden voidaan nähdä kumpuavan iltamien, tanssien ja kansanmusisoinnin perinteistä.

Thompson esittää, että jazzin kritisoinnin yhteydessä 1920-luvun Yhdysvalloissa esiintyneet rasistiset sävyt heijastivat huolestumista, jota monet kaupunkilaiset tunsivat kaupunkien väestörakenteen nopeasta muutoksesta afroamerikkalaisten muuttaessa etelän maaseudulta pohjoisen kaupunkeihin.113 Toisaalta amerikkalainen äänilevyteollisuus suuntasi jo varhain tuotantoaan ja markkinointiaan harkitusti yhteiskunnan eri ryhmille, myös vähemmistöille, kuten eri maahanmuuttajaryhmille.114 Suomessa tietylle ryhmälle tarkoitettua musiikkia oli vuonna 1929 äänilevymuodossa tarjolla ainakin vakaumukselliselle vasemmistolle.115 Helsinkiläinen työväestö vaikuttaa kuitenkin gramofonikirjoittelun ja -käytäntöjen perusteella kulutustavoiltaan sulautuvan vauraimmasta reunastaan keskiryhmiin. 1920-luvulla uusi keskiluokka käytti kulutusta rajanvetona työväenluokkaa vastaan erityisesti kodinsisustuksen alueella,116 mutta gramofonin suhteen rajanveto ei näytä onnistuneen, mikä epäilemättä vahvisti tähän kulutusteknologiaan kohdistunutta närkästystä ja huolestuneisuutta. Kuitenkaan gramofonia koskevassa kirjoittelussa ei näytä olevan kysymys yhden selvän ryhmän toiseen kohdistamasta paheksunnasta, vaan erityisesti keskiryhmien sisäisestä makujen ja tapojen määrittelykiistasta. Varakkaalle ruotsinkieliselle väestölle suunnatuissa lehdissä sekä suomenkielisen sivistyneistön Aamu-lehdessä gramofonimusiikista kirjoitettiin uutisoivaan sävyyn eikä itse gramofonikuumeeseen puututtu maku- tai meluongelmana.

Vauraimmat ryhmät mitä ilmeisimmin jatkoivat gramofonin käyttöä myös vuoden 1929 aikana niille jo tutuiksi tulleissa muodoissa eikä gramofoni-innostus juuri aiheuttanut niissä kuohuntaa. Sen sijaan maku- ja melukeskustelu velloi keskiluokassa. Huonona pidettyä makua yritettiin sulkea oman ryhmän ulkopuolelle ja samalla pyrittiin määrittelemään ryhmän rajoja. Lehtikirjoituksissa huono musiikki kantautuukin tyypillisimmillään jonkun tuntemattoman, omaan piiriin kuulumattoman ihmisen gramofonista. Huvitteluun ja vapaa-aikaan liittyvän uudenlaisen kuluttamisen edustajana gramofoni teki kuuluvaksi muodonmuutosta, jossa keskiluokka tuli käsittämään aikaisemmista poikkeavia ihmisryhmiä, arvoja ja tapoja. Samalla vallitsi kuitenkin hämmennys siitä, missä ryhmän rajat kulkivat ja mitkä käytännöt olivat sille sopivia. Gramofonikirjoittelussa vanhoja arvoja ja rajoja yritettiin käyttää mittapuuna reagoitaessa uudenlaiseen ilmiöön.

Pierre Bourdieun mukaan hyvää ja oikeaa makua määrittelevät käytännöt ovat keskeisiä ihmisten sosiaaliselle identiteetille tiettyjen ryhmien jäseninä sekä olennaisia ryhmien rajojen määrittämiselle poissulkemisen kautta. Käytännöt ovat ruumiillistettuja sosiaalisia rakenteita, mutta näissä käytännöissä ilmitulevat sosiaalisen maailman luokittelun perusteet voivat joutua myös kyseenalaisiksi ryhmien kamppaillessa luokitteluvallasta. Bourdieu kutsuu itsestään selvinä pidettyjä, kyseenalaistamattomia käytäntöjen perusteita nimellä doxa. Yhteiskunnalliset kriisit voivat murtaa doxan aseman itsestäänselvyytenä. Tällöin siitä voidaan muodostaa ortodoksia; vanhoja sosiaalisia sääntöjä ylläpitävä periaatteisto, joka kuitenkaan ei voi olla samalla tavalla kyseenalaistamaton kuin doxa.117 Voidaan nähdä, että helsinkiläisessä kaupunkiyhteisössä koetut muutokset johtivat kriisiin, jonka kautta tietyt aikaisemmat itsestäänselvyydet kyseenalaistuivat ja sosiaaliset rakenteet muovautuivat uudella tavalla. Gramofonikeskustelussa maku- ja äänikiista näyttäytyy erityisesti ylä- ja alaluokan väliin jäävien kasvavien keskiryhmien yrityksenä määrittää rajojaan ja tapojaan. Eliitin makutottumusten doxa kyseenalaistui uudessa tilanteessa, jossa keskiryhmät kasvoivat, vaurastuivat ja saivat kulutuksen kautta käyttöönsä uusia toiminnan tapoja ja identiteetin määrityksen keinoja. Gramofonin käyttötapoihin ja gramofonimusiikkiin kohdistuva voimakas paheksunta voidaan ymmärtää doxan muuttumisena ortodoksiaksi. Vanhan sivistysporvariston musiikkimaku ja musisoinnin käytännöt joutuivat uudenlaisessa keskiluokassa kyseenalaisiksi ja puolustuskannalle. Samalla kysymys oli myös laajemmin kaupungin sosiaalisesta rakenteesta ja siitä, millä ryhmillä ja yksilöillä oli mahdollisuus ottaa millainenkin rooli ja tila kaupungissa. Uudet kulutusmahdollisuudet toivat kaupunkiin säveltulvan, joka pyyhki yli itsestään selvinä pidettyjen rajojen ja sai osan kaupunkilaisista kaipaamaan suojakseen tulvamuureja.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka kirjoittaa väitöskirjaansa kulutusteknologioista ja suomalaisen arjen esinehistoriasta Turun yliopiston historian laitoksella.

Lähdeluettelo

Lähteet

Lehtiaineisto (vuoden 1929 vuosikerrat):

Aamu

Aitta

Allas Krönika

Elanto

Garm

Helsingin Sanomat

Itä ja länsi

Journalen Våra Kvinnor

Kansan Kuvalehti

Kauppalehti

Kotiliesi

Kuluttajain lehti

Kurikka

Maailma

Matti Meikäläinen

Suomen Kuvalehti

Pilajuttuja ja piirroksia

Piloja ja pilakuvia

Tuisku

Tuulispää

Viikko-Sanomat

Yhteishyvä

Muut painetut lähteet:

Gramofonitullit ovat alennettavat! 1928.

Suomen asetuskokoelma. 1921–1929.

Suomen virallinen tilasto 1A. Ulkomaankauppa. Vuosijulkaisu. 1920–1939.

Valtiopäiväpöytäkirjat. 1929.

Kirjallisuus

Ampuja, Outi, Järviluoma, Helmi, Kilpiö, Kaarina ja Uimonen, Heikki, ”Muuttuva äänimaisema – johdatus tutkimukseen.” Teoksessa Ampuja, Outi ja Kilpiö, Kaarina (toim.), Kuultava menneisyys. Suomalaista äänimaiseman historiaa. Turun historiallinen yhdistys ry, Turku 2005, 9–20.

Ampuja, Outi, Melun sieto kaupunkielämän välttämättömyytenä. Melu ympäristöongelmana ja sen synnyttämien reaktioiden kulttuurinen käsittely Helsingissä. Bibliotheca Historica 110. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.

Attali, Jacques, Noise. The Political Economy of Music. Translated by Brian Massumi. Theory and History of Literature, Volume 16. Manchester University Press, Manchester 1985. The original edition Bruits: essai sur l’économie politique de la musique published in 1977.

Bourdieu, Pierre, Outline of a Theory of Practice. Translated by Richard Nice. Cambridge Studies in Social Anthropology, Cambridge, London, New York, Melbourne 1977. The original edition Esquisse d’une théorie de la pratique, précédé de trois études d’ethnologie kabyle published in 1972.

Bourdieu, Pierre, Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Translated by Richard Nice. Routledge, New York and London 1986. The original edition La Distinction, Critique sociale du judgment published in 1979.

Bull, Michael, Sounding out the city. Personal stereos and the management of everyday life. Berg, New York 2000.

Gorbatow, Monica, Uiminen Helsingissä. Helsingin kaupungin ympäristökeskus, Helsinki 2007.

Gronow, Pekka, “The record industry: the growth of a mass medium.” In Middleton, Richard (ed.), Popular music III. Cambridge University Press, Cambridge 1983.

Gronow, Pekka ja Saunio, Ilpo, Äänilevyn historia. WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva 1990.

Haapanen, Eero: ”Punainen Vanhankaupunginlahti.” Teoksessa Nokea ja pilvenhattaroita. Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1999, 78–107.

Hapuli, Ritva, Koivunen, Anu, Lappalainen, Päivi ja Rojola, Lea: ”Uutta naista etsimässä.” Teoksessa Onnela, Tapio (toim.), Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992, 98–112.

Holmquist, Lars Erik, ”Ubiquitous music.” Interactions 4/2005, 71–78.

Honka-Hallila, Ari, “Äänielokuva tulee Suomeen.” Teoksessa Suomen kansallisfilmografia I. Vuosien 1907–1935 suomalaiset kokoillan elokuvat. Edita, Helsinki 1996, 463–469.

Immonen, Kari, Mäkinen, Katariina ja Onnela, Tapio, ”Kaksikymmenluku – oliko sitä.” Teoksessa Onnela, Tapio (toim.), Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992, 7–17.

Jalkanen, Pekka ja Kurkela, Vesa: Suomen musiikin historia: Populaarimusiikki. WSOY, Helsinki 2003.

Johnson, Bruce, “From John Farnham to Lordi: The Noise of Music.” In: Altitude 8/2007, refereed online journal at www.altitude21c.com.

Kaartinen, Aija, ”Uiminen on liikkumalla kylpemistä.” Teoksessa Nokea ja pilvenhattaroita. Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1999, 62–77.

Katz, Mark, Capturing sound. How technology has changed music. University of California Press, Berkeley, Los Angeles, London 2004.

Kenney, William Howland, Recorded music in American Life. The Phonograph and Popular Memory, 1890–1945. Oxford University Press, New York, Oxford 1999.

Koivisto, Hanne, ”Kaksi Amerikkaa. Suomenkielisten kulttuuripiirien suhde amerikkalaisuuteen 1920-luvulla.” Teoksessa Onnela, Tapio (toim.), Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992, 38–60.

Koponen, Sani: ”Piano valloittaa Helsingin. Piano helsinkiläiskodeissa 1800-luvulla.” Teoksessa Harpunkielistä shimmykarkkiin. Helsingin musiikkielämää viidellä vuosisadalla. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 2003, 162–269.

Kukkonen, Einari, Oi muistatkos Emma. Suomalaisen levylaulun vaiheita 1920-luvulla. Kustannuskolmio, Helsinki 1998.

Kurkela, Vesa, ”Integroiva moninaisuus vai erilliset kulttuurit? Näkökulmia populaarimusiikin historiankirjoitukseen.” Musiikki 1/1997, 96–114.

Kurkela, Vesa, ”Työväeniltamat, valistus ja karnevaali.” Teoksessa Krekola, Joni, Salmi-Nikander, Kirsti ja Valenius, Johanna (toim.), Naurava työläinen, naurettava työläinen. Väki voimakas 13. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2000, 8–33.

Kurkela, Vesa, ”Uudet kompit, vanhat laulut – muutoksen enteet.” Teoksessa Peltonen, Matti, Kurkela, Vesa ja Heinonen, Visa (toim.), Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. SKS, Helsinki 2003, 219-243.

Kurkela, Vesa, ”Kiljuvat sopraanot ja ihana Markus-setä. Varhaisten radioäänten kulttuuriset ristiriidat.” Teoksessa Ampuja, Outi ja Kilpiö, Kaarina (toim.), Kuultava menneisyys. Suomalaista äänimaiseman historiaa. Turun historiallinen yhdistys ry, Turku 2005, 98–121.

Lahti, Matti J, Kuinka Helsinkiä on rakennettu. Rakennustoimintaa ja työmenetelmiä viime vuosisadan loppupuolelta toiseen maailmansotaan asti. Rakentajain kustannus, Helsinki 1960.

Laine, Silja, ”’Pilvenpiirtäjä amerikkalaisille, Eurooppa eurooppalaisille!’ Urbaanin mielikuvituksen lähteillä.” Teoksessa Laitinen, Riitta (toim.), Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa. Cultural History – Kulttuurihistoria 4. Turku 2004, 207–230.

Millard, Andre, America on Record. A History of Recorded Sound. Second edition. Cambridge University Press, Cambridge 2005.

Mäkikalli, Maija, “For all and for some. Social integration vs. middle-class values in the discourse of furniture design in the 1920s Finland.” In: Perheentupa, Johanna and Karppi, Kristiina (eds.), Cross-cultural encounters. Perspectives on multicultural Europe. Publications of the doctoral program of cultural interaction and integration 7. Cultural History, University of Turku, Turku 2002, 103–115.

Nott, James J., Music for the People. Popular Music and Dance in Interwar Britain. Oxford University Press, Oxford 2002.

Schatzki, Tehodore R., “Introduction. Practice theory.” In: Schatzki, Theodore R, Knorr Cetina, Karin and von Savigny, Eike (eds.), The Practice Turn in Contemporary Theory. Routledge, London and New York 2001. 10–23.

Siipi, Jouko, “Pääkaupunkiyhteiskunta ja sen sosiaalipolitiikka.” Helsingin kaupungin historia. V osa, ensimmäinen nide. Helsinki 1962, 137–379.

Simmel, Georg, Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895–1917. Suomentanut Tiina Huuhtanen. Gaudeamus, Helsinki 2005.

Smith, Mark M., Sensory History. Berg, Oxford and New York 2007.

Sterne, Jonathan, The Audible Past. Cultural Origins of Sound Reproduction. Duke University Press, Durham and London 2003.

Swidler, Ann, ”What anchors cultural practices. ” In: Schatzki, Theodore R, Knorr Cetina, Karin and von Savigny, Eike (eds.), The Practice Turn in Contemporary Theory. Routledge, London and New York 2001. 83–101.

Thompson, Emily, The Soundscape of Modernity. Architectural Acoustics and the Culture of Listening in America, 1900–1933. The MIT Press, Cambridge and London 2002.

Toivonen, Timo, ”Maat, luokat ja kulutus 1920- ja 1930-luvulla.” Teoksessa Onnela, Tapio (toim.), Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992, 79–97.

Uimonen, Heikki, Ääntä kohti. Ääniympäristön kuuntelu, muutos ja merkitys. Acta Universitatis Tamperensis 1110. Tampere University Press, Tampere 2005.

1. “635 gramofoonia”, Suomen Kuvalehti, Nro 33 1929, 1458. [↩]
2. Esim. ”Radiomietteitä”, Helsingin Sanomat, Nro 271 7.10.1929, 8; “Nykyaikainen ‘visiitti’ eli Suomen kansan musikaalisuus”, Tuisku Nro 13–14 1929, 8; “Tapahtumia”, Viikko-Sanomat, Nro 18, 4.5.1929, 2. Itse soittimen nimen kirjoitusasu oli vielä vakiintumaton; lehtiteksteissä esiintyvät sekä muodot gramofoni että gramofooni, joista jälkimmäinen on yleisempi. [↩]
3. Gronow & Saunio 1990, 144–159; Jalkanen & Kurkela 2003, 297. [↩]
4. Gronow 1983. [↩]
5. Suomen virallinen tilasto 1920–1939. Vuoden 1929 aikana gramofoneja ja niiden osia tuotiin Suomeen yhteensä 636 733 kiloa, kun tuontimäärä pitkään oli ollut vuosittain vain joitakin tuhansia kiloja ja kahtena edeltävänä vuonna noin kaksikymmentätuhatta kiloa. Vielä vuonna 1930 tuonti ylsi lähes sataantuhanteen kiloon, mutta putosi sen jälkeen nopeasti muutaman kymmenentuhannen kilon vuotuiselle tasolle. [↩]
6. Esim. ”Soittokoneitten ja musiikkivälineitten kaupasta maassamme”, Kauppalehti Nro 30, 5.2.1929, 2. Myynnin jakautumisesta kaupunkien ja maaseudun kesken on vaikeaa saada tietoja, mutta esimerkiksi Fazerin Musiikkikauppa, joka oli yksi suurimmista gramofonituotteiden maahantuojista ja myyjistä, (Kukkosen 1998, 108 mukaan Fazer myi vuoden 1929 aikana yli 280000 gramofonilevyä.) levitti myyntiverkostoaan myös maaseudulle ja asetti maaseudun myyntiin suuria odotuksia. [↩]
7. Kaunokirjallisen aineiston olen rajannut käsittelyn ulkopuolelle, koska olen halunnut keskittyä nimenomaan vuoden 1929 tapahtumiin ja niistä tuoreeltaan käytyyn julkiseen keskusteluun. [↩]
8. Poikkeuksen muodostaa kuvalehti Itä ja länsi, jota julkaisivat lakkautetun Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen toimintaa jatkaneet järjestöt. Tämä lehti oli ainoa, jossa ei vuoden 1929 aikana kirjoitettu gramofonista. [↩]
9. Esim. Gronow & Saunio 1990, 110–112; Nott 2002, 36–37. Äänitystekniikan paranemisen katsotaan kansainvälisesti lisänneen gramofonien suosiota huomattavasti 1920-luvun puolivälistä lähtien. [↩]
10. Laki tullitariffeista ja vientimaksuista Nro 280 1921, Asetus Nro 281 1921, Asetus Nro 307 1922, Asetus Nro 274 1923, Asetus Nro 322 1924, Asetus Nro 358 1925, Asetus Nro 325 1926, Asetus Nro 357 1928. [↩]
11. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi tullien kantamisesta vuonna 1929, 1928 vuoden valtiopäivät, esitys N:o 40. [↩]
12. Valtionvarainvaliokunnan mietintö N:o 25 hallituksen esityksen johdosta laiksi tullien kantamisesta vuonna 1929, 1928 vuoden valtiopäivät, esitys N:o 40; Laki tullien kantamisesta vuonna 1929, Suomen asetuskokoelma 1928, N:o 340. [↩]
13. ”Soittokoneitten ja musiikkivälineitten kaupasta maassamme”, Kauppalehti Nro 30, 5.2.1929, 2. Gramofonitullit ovat alennettavat! 1929. Kauppalehden artikkelissa Fazerin Musiikkikauppa ilmoittaa olleensa toinen vihkosen julkaisijoista, mutta toista julkaisijaa ei nimetä. Vihkosessa korostettiin gramofonien kehittyneen teknisesti korkealaatuisiksi musiikin välittäjiksi, joilla voisi olla monia myönteisiä vaikutuksia Suomen kulttuurielämään. Gramofonien hyödyllisyyttä vakuuttivat muun muassa hovikapellimestari A. Järnefelt ja professori Erkki Melartin sekä kouluhallituksen ylijohtaja O. Mantere. Vihkosessa myös vertailtiin Suomen korkeaa gramofonitullia naapurimaiden alhaisiin tulleihin ja korostettiin laajamittaista salakuljetusta Virosta. Kolmen neljäsosan Suomen gramofoneista väitettiin olevan salakuljetettuja. [↩]
14. Valtioneuvoston päätös tullin korottamisesta gramofoneille ja niiden osille, N:o 314 1929; Laki tullien kantamisesta vuonna 1930, N:o 429 1930. [↩]
15. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi tullien kantamisesta vuonna 1930, 1929 vuoden toiset valtiopäivät N:o 62. [↩]
16. Siipi 1962, 202. [↩]
17. Gronow & Saunio 1990, 144–148. [↩]
18. Kukkonen 1998, 107–143, 275–278. [↩]
19. Nott 2002, 41. Nottin mukaan gramofoni oli Britanniassa 1920-luvulle tultaessa yhä ylellisyystuote, mutta hinnat halpenivat merkittävästi tämän ja seuraavan vuosikymmenen aikana. Amerikassa gramofonien hinnat olivat pudonneet laajasti saavutettavalle tasolle jo 1800-luvun loppuun mennessä. Ks. Katz 2004, 52. [↩]
20. Simmel 2005, 104–107. [↩]
21. “Villiruusu”, Elanto Nro 16, 31.8.1929, 9. [↩]
22. Esim. ”Voimmeko olla säästäväisempiä?” Kotiliesi Nro 21, 1.11.1929, 882. [↩]
23. Westerlundin mainos, Helsingin Sanomat, N:o 12 13.1.1929, 8. Kalliimmat matkamallit olivat hinnoiltaan 2000 ja 2500 markkaa, hinnanero selittyi ainakin osaksi koristeellisemmalla ulkonäöllä ja esimerkiksi kullatuilla heloilla. Pöytägramofonit olivat joitakin satoja markkoja kalliimpia, kaappigramofonit huomattavasti kalliimpia, hinnoiltaan 6000–19500 markkaa. Automaattisen sähkögramofonin hinnaksi ilmoitettiin 35000 markkaa. [↩]
24. Siipi 1962, 215. [↩]
25. “Oikosulkuja”, Suomen Kuvalehti Nro 14 1929, 622. Saman lehden myöhemmässä numerossa todetaan: ”Kuten kaikki kansa kaupungin tällä kulmalla tietää, on lude gramofonin jälkeen yleisin kotiristi koko Töölössä.” ”Merikapteeni ja maanvaivat”, Suomen Kuvalehti Nro 38 1929, 1666. [↩]
26. ”Helsinki by night. Psykodraama v:lta 1929”, Aitta Nro 12 1929, 40–41. Gramofoneihin oli saatavilla erilaisia neuloja, sillä neulan laadulla oli vaikutusta gramofonin ääneen. Yöneulan avulla saatiin aikaan pehmeämpi, jonkin verran vaimeampi sointi. [↩]
27. Siipi 1962, 145, 154–163, 235, 241, 265, 277. [↩]
28. “Minusta on tullut musikaalinen”, Tuulispää Nro 30–31 1929, 9. [↩]
29. “Gramofooni”, Tuulispää Nro 29 1929, 6. [↩]
30. “Nykyaikainen ‘visiitti’ eli Suomen Kansan musikaalisuus” Tuisku Nro 13–14 1929, 8. Kanasen seinä oli hiekasta, koksikuonasta, kipsistä ja liimasta valmistettu massaseinä, joita Helsinkiin 1920-luvulla rakennetuissa taloissa yleisesti suosittiin sisäseininä. Ks. Lahti 1960. [↩]
31. “Onko ihmiskunta sittenkin viisastumassa?” Tuisku Nro 18 1929, 3. [↩]
32. Nott 2002, esim. 38–39, 55–56. [↩]
33. Kenney 1999, xiii, 3–22. 101–104. [↩]
34. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto, Muistitietoa kuluttamisesta –keruu. Kerätty muistitietoaineisto koskee yleisesti 1920- ja 1930-luvun gramofoninkäyttöä eikä sisällä selkeästi vuoteen 1929 sijoittuvia muistoja, joten se toimii tässä artikkelissa vain taustatietona. [↩]
35. ”Merikapteeni ja maanvaivat”, Suomen Kuvalehti Nro 38, 1666. [↩]
36. “Ihmiskohtaloita ikkunasta nähtynä”, Suomen Kuvalehti Nro 29 1929, 1338–1339. [↩]
37. “Nykyaikainen ‘visiitti’ eli Suomen Kansan musikaalisuus”, Tuisku Nro 13–14 1929, 8–9. [↩]
38. “Uimarannassa”, Suomen Kuvalehti Nro 32 1929, 1424. [↩]
39. “Kelpaa sitä Helsingissäkin lekotella”, Viikko-Sanomat Nro 33, 17.8.1929, 1. [↩]
40. ”Juhannusta”, Kuluttajain lehti Nro 18, 3.7.1929, 2. [↩]
41. ”Hermostunut mies, gramofooni ja kovaääninen”, Tuisku Nro 16 1929, 4: ”Kerran koetti hän paeta meren rannalle, suuren ja hiljaisen luonnon helmaan, mutta se oli turha yritys: jokaisen pensaan takana rannikolla istui rakastunut pari, tai huvitteleva seurue ja heillä kaikilla oli gramofoonit.” [↩]
42. Esim. ”Muistatko Emma?” Yhteishyvä Nro 36, 30.8.1929, 8. [↩]
43. Gorbatow 2007, Haapanen 1999, Kaartinen 1999, 73, Siipi 1962, 357, 362. [↩]
44. Esim. Helsingin Sanomat Nro 85 28.3.1929, 7. Tämä pikku-uutinen gramofonilevyvarkaista valaisee kahviloiden gramofonikäytäntöjä: kahvila-asiakkaat saattoivat istuutua erityisen levypöydän ääreen katselemaan musiikkivalikoimaa. [↩]
45. Esim. Holmquist 2005. [↩]
46. Kurkela 2003, 238–239. [↩]
47. ”Muistatko Emma?” Yhteishyvä Nro 36, 30.8.1929, 8. [↩]
48. “Kansallissoittimemme puolesta”, Tuulispää Nro 41 1929, 6. [↩]
49. ”Hermostunut mies, gramofooni ja kovaääninen”, Tuisku Nro 16 1929, 4. [↩]
50. “Suomi laulelee…”, Matti Meikäläinen Nro 17 1929, 7. [↩]
51. Elanto Nro 11–12, 15.6.1929, 12. [↩]
52. Ampuja et al. 2005, 10–13. [↩]
53. Uimonen 2005, 50. [↩]
54. Sterne 2003, 19. Sternen näkemys menneen akustisen kokemuksen tavoittamisesta on tosin suorastaan pessimistinen, ehkä siitä syystä, että hän itse keskittyy ääneen liittyvien teknologioiden, ei itse ääniympäristöjen tutkimiseen: “We can listen to recorded traces of past history, but we cannot presume to know exactly what it was like to hear at a particular time or place in the past. In the age of technological reproduction, we can sometimes experience an audible past, but we can do no more than presume the existence of an auditory past.” [↩]
55. Smith 2007, 48. [↩]
56. Sterne 2003, esim. 9. [↩]
57. Thompson 2002. [↩]
58. Johnson 2007. [↩]
59. Bull 2000, 116–117. Bull kutsuu tavoitettaan nimellä “an auditory epistemology of everyday urban life”. [↩]
60. “Rouvat puhuvat”, Aitta Nro 12 1929, 115–116. [↩]
61. Äänielokuvan tekniikka oli kehitetty levitysvalmiuteen vuoteen 1924 mennessä. Vuonna 1927 valmistui ensimmäinen pitkä äänielokuva The Jazz Singer, jonka ääni oli orkesterin soittamaa musiikkia. Hyvin pian tämän jälkeen alettiin äänittää elokuviin myös puhetta. Suomessa äänielokuva oli herättänyt kiinnostusta ja lehtikirjoittelua, mutta äänielokuvaa nähtiin ja kuultiin ensimmäistä kertaa vasta syyskuun 1929 loppupuolella Helsingin Kino-Palatsissa ja Capitolissa. Jo ennen vuodenvaihdetta kahdessa muussakin helsinkiläisteatterissa oli äänielokuvien esittämiseen tarvittava teknologia, ja kaupungissa nähtiin vuoden 1929 puolella kaikkiaan 13 pitkää äänielokuvaa, joista suosituin oli amerikkalainen komedia Sonny Boy. Honka-Hallila 1996, 463–464. [↩]
62. Ampuja 2007, esim. 230–231. [↩]
63. ”Gramofooni”, Tuulispää Nro 29 1929, 7: ”’Vapaa Venäjä’ tunkeutui kuin myrkkykaasu ovien ja ikkunoiden raoista huoneeseeni ja minun oli paettava.” [↩]
64. “Vain numero”, Aitta Nro 3 1929, 15. [↩]
65. “Gramofoneja, radioita ja nykyaikaisia taloja”, Kuluttajain lehti Nro 7, 17.4.1929, 15. [↩]
66. Ibid. [↩]
67. Smith 2007, 52–53. [↩]
68. Thompson 2002, 144-168: Kun New Yorkin asukkailta kysyttiin vuonna 1929, mitkä kaupungin äänet häiritsivät heitä eniten, 12 prosenttia vastanneista nimesi häiritseviksi gramofonien ja radioiden sähköiset kovaääniset. [↩]
69. Ks. esim. Ampuja 2007, 23–24. [↩]
70. Esim. Immonen et al. 1992, 14. [↩]
71. Tuulispää Nro 51–52 1929, 1. [↩]
72. ”Muistatko Emma?” Yhteishyvä Nro 36, 30.8.1929, 8. Tuulispään Gramofooni-kirjoituksessa puolestaan gramofonimusiikkia pakenemaan pyrkivä kertoja näkee unen, jossa tulevaisuuden ihmiset kummastelevat museossa kanteleita mutta myös viisirivistä harmonia: ”He […] ihmettelivät, että kyllä niillä vanhanajan ihmisillä on täytynyt olla aikaa, kun ovat tuollaisellakin pelillä oppineet soittamaan. Tuohitorvia ja sen sellaisia ei kukaan viitsinyt edes katsella ja jos katselikin, niin luuli niitä joiksikin kivettyneiksi kasveiksi. Niin, nämä kaikki olivat koneellasoittajia, heillä kaikilla oli – gramofooni.” ”Gramofooni”, Tuulispää Nro 29,1929, 6. [↩]
73. ”Kesäkeittoa ja sekahedelmäsoppaa lukijain lähetyksistä”, Helsingin Sanomat Nro 226 23.8.1929, 4. [↩]
74. “Juhannusyöfilosofiaa”, Kurikka Nro 24, 1929, 18. [↩]
75. Ampuja 2007, 24–25; Tämä ajatus eli Tulenkantajiinkin kuuluneilla rinnan terässinfoniapuheen kanssa. Esimerkiksi Katri Vala kirjoitti 1930-luvulla paheksuvasti siitä, miten gramofonia soittamalla paettiin ajattelemista. [↩]
76. “Gramofooni”, Tuulispää Nro 29 1929, 6. [↩]
77. Populaarit ruotsinkieliset kulttuurilehdet Allas Krönika ja Journalen våra kvinnor alkoivat molemmat vuoden 1929 alussa julkaista säännöllistä gramofonipalstaa, jossa esiteltiin uusia levyjä. Palstoissa kiinnitettiin myös paljon huomiota äänenlaatuun ja sitä koskeviin teknisiin parannuksiin. Gramofoninomistajaa ohjattiin kuuntelemaan levyjä tietyllä tavalla; kiinnittäen huomiota luonnolliseen äänentoistoon. Samanlaista sävyä oli kulttuurilehti Aamun gramofonikirjoittelussa. Kansainvälisesti myös gramofoniteollisuus oli nostanut äänentoiston luonnollisuuden vakavasti otettavan, sivistyneen gramofonikulttuurin kulmakiveksi. The Edison Company muun muassa järjesti säännöllisiä äänikokeita, joissa gramofonilevyä ja saman laulajan elävää esitystä voitiin vertailla rinnakkain konserttisalissa. Ks. Thompson 2002, 235–248. [↩]
78. “635 gramofoonia”, Suomen Kuvalehti Nro 33 1929, 1458. [↩]
79. ”Gramofoonilevyt sivistyksen hyötynä ja haittana”, Yhteishyvä Nro 43, 18.10.1929, 2. [↩]
80. Johnson 2007. [↩]
81. Ks. esim. Ampuja 2007, 180–183. [↩]
82. Attali 1985, esim. 26–29. [↩]
83. Kurkela 2000. [↩]
84. Nimimerkki Tiitus kirjoittaa Helsingin Sanomissa ”amerikkalaisesta kehityksestä”: ”Korkeammat voimat ovat katsoneet oikeaksi ja kohtuulliseksi etsiskellä Suomen kansaa uudella ja vakavalla vitsauksella. Ei sammakoilla eikä rutolla eikä paisumilla, ei rakeilla eikä turilailla eikä heinäsirkoilla eikä Egyptin pimeydellä eikä muilla vanhanaikaisuuksilla. Vaan matkagramofooneilla. Jos Mooseksella olisi ollut semmoiset vehkeet käytettävänään, niin kyllä faarao olisi antanut Israelin laputtaa ilman enempiä estelemisiä. Suomen kansa, Väinämön heimo, ei suinkaan unohda matkapelitoosaansa kotiin, lähtiessään kesäisille junamatkoilleen. Ja rautatievaunut ovat siitä syystä muuttuneet konserttisaleiksi. Se on tavallaan jonkinlaista amerikkalaista kehitystä, mutta eräät eivät kuitenkaan tunnu siihen tyytyväisiltä.” ”Kuule kuinka soitto kaikuu!” Helsingin Sanomat Nro 235, 1.9.1929, 14. Amerikkalaistumista pidettiin eurooppalaisessa keskustelussa 1920-luvulla kehityssuuntana, joka johtaisi oman kulttuurin häviämiseen. Koivisto 1992, 44–47. [↩]
85. Jazzilla oli tästä huolimatta oma tärkeä roolinsa uudenlaisena musiikkityylinä. 1920-luvun alkupuolelta asti oli tunnettu niin kutsuttu salonkijazz, joka oli levinnyt Suomeen Saksasta. 1926 Andania-laivan jazzorkesterin myötä Helsinki tutustui amerikkalaiseen jazziin, jota kutsuttiin hot-jazziksi. Kolmatta muotoa, haitarijazzia, edusti Dallapé-yhtye. Nämä 1920-luvun jazzit ovat tyyliltään erilaisia kuin nykyään tuntemamme jazz. Ks. esim. Jalkanen ja Kurkela 2003; Koivisto 1992, 54–58. [↩]
86. Millard 2005, 106–107. [↩]
87. Kurkela 1997. [↩]
88. Thompson 2002, 131. [↩]
89. ”Hermostunut mies, gramofooni ja kovaääninen”, Tuisku Nro 16 1929, 4. [↩]
90. Koivisto 1992, 54–58. [↩]
91. Varsinaista tanssi-innostusta ei toisaalta tässä yhteydessä juuri kommentoida. Poikkeuksena mainittakoon Aitan artikkeli “Tanssiva Helsinki”, jossa sivutaan myös gramofonia: “Samanniminen gramofonilevy saa kaikki maailman sivistyneet kansat sahaamaan lattialla samassa tahdissa – se on todella kansainvälisyyden suurta nytkytystä.” ”Tanssiva Helsinki”, Aitta Nro 4 1929, 29. [↩]
92. “Glädje i fähuset”, Garm Nro 8, 15.4.1929, 10. [↩]
93. “Suomen kansa on nyt päissään. Se on ottanut kansainvälisen humalan, musiikin ja laulun humalan. Se elää korkeimmassa maailmassa, sävelten maailmassa, jota edustaa maassamme nykyään yksinvaltias kaikkien pelien ja kurkkujen alalla – gramofooni.” ”Suomi laulelee…” Matti Meikäläinen Nro17 1929, 7. [↩]
94. “Gunvor”, Maailma Nro 10 1929, 421. [↩]
95. ”Hermostunut mies, gramofooni ja kovaääninen”, Tuisku Nro 16 1929, 4. [↩]
96. “Nykyaikainen ‘visiitti’ eli Suomen kansan musikaalisuus”, Tuisku Nro 13–14 1929, 8. [↩]
97. Immonen et al. 1992, 14–15. [↩]
98. ”Meillä on kauniita kansanlauluja, sekä leikillisiä että vakavia. Eivätkö ne enää jaksa tyydyttää? Onko suorastaa keksittävä raakuuksia, mauttomuuksia?” ”Gramofoonilevyt sivistyksen hyötynä ja haittana”, Yhteishyvä Nro 43, 18.10.1929, 2. [↩]
99. Esim. “Nykyaikainen ‘visiitti’ eli Suomen kansan musikaalisuus”, Tuisku Nro 13–14 1929, 8. [↩]
100. Päivittäinen lähetysaika oli arkisin viisi ja sunnuntaisin seitsemän tuntia. Gramofonia puolestaan leimaa monessa vuoden 1929 lehtikirjoituksessa sen soiminen myös öiseen aikaan. [↩]
101. Kurkela 2005, 98–121. [↩]
102. Katz 2004, 49–61. [↩]
103. Nott 2002, 48. [↩]
104. Garmissa valaistaan ironisesti tätä yleistä mielipidettä vuoden 1929 lopulla: ”Vi ha dock all lärt oss, att mekanisk musik är livlös, ihålig och död, att den försämrar smaken och befrämjar gratisnjutningen av tonernas kost.” ”Allt ordnar sig”, Garm, Nro 23, 1.12.1929, 2. [↩]
105. Johnson 2007. [↩]
106. Ks. Schatzki 2001, 10–23. [↩]
107. Swidler 2001, 83–101. Swidlerin mukaan ankkuroivat käytännöt voivat olla yhtä hyvin nopeasti syntyviä julkisia rituaaleja kuin lähes näkymättömiä arjen toimintatapoja. [↩]
108. Ks. Laine 2004. [↩]
109. Ks. Siipi 1962, esim. 182. [↩]
110. Toivonen 1992, 97. Gramofonien kohdalla tämä voidaan mielestäni nähdä konkreettisesti esimerkiksi osamaksun suosiossa ja huolestuksessa siitä, että monet gramofoneja ostavat elivät yli varojensa. [↩]
111. Gramofonikirjoittelussa on jonkin verran viitteitä niin kutsuttuihin jazztyttöihin sekä naisiin itsenäisinä kuluttajina, jotka hankkivat gramofoneja. Kenneyn mukaan naiset olivat Amerikassa gramofoniteollisuuden parhaita asiakkaita, jotka tekivät suurimman osan gramofonien ja levyjen ostopäätöksistä. Kenney 1999, 90. Naimaton poikamiestyttö oli 1920-luvulla paljon huomiota herättänyt hahmo, jonka voi tulkita artikuloineen moderneja ilmiöitä kohtaan tunnettuja pelkoja, mutta myös ilmentäneen perinteisen naisen roolin kritiikkiä. Ks. Hapuli et al. 1992. [↩]
112. Ks. Koponen 2003. [↩]
113. Thompson 2002, 131. [↩]
114. Millard 2005, 91. [↩]
115. Helsingin Sanomissa Chester Radio mainosti muun muassa kappaleita nimeltä Punavangin laulu, Barrikaadeille ja Sorretun elämä. Lehtikirjoittelussa mainitaan lisäksi Vapaa Venäjä. [↩]
116. Ks. Mäkikalli 2002. [↩]
117. Bourdieu 1977, esim. 169; Bourdieu 1986, esim. 466–470, 480: ”And indeed, the system of classificatory schemes is constituted as an objectified, institutionalized system of classification only when it has ceased to function as a sense of limits so that the guardians of the established order must enunciate, systematize and codify the principles of production of that order, both real and represented, so as to defend them against heresy; in short, they must constitute the doxa as orthodoxy.” [↩]