Suomen ja Pohjoismaiden historian väitös Helsingin yliopistossa 26.9.2009
Heinäkuussa 1767, tuleva runoilija, tuolloin 17-vuotias kreivi Johan Gabriel Oxenstierna kirjoitti päiväkirjaansa:
Olen juonut kahvia ja kaakaota lähes päivittäin tämän lukukauden aikana. Se on varmasti asia, joka tuskin on muistiin merkitsemisen arvoinen. Niinpä kirjoitan tämän ainoastaan sen vuoksi, että en aiemmin ollut tottunut juomaan niitä niin usein, ja siksi, että ne tuntuvat maistuvan niin kamalan paljon paremmilta sen jälkeen, kun säädyt kielsivät ne [vuonna] 1765. Minulla on niin suuri halu asettua vastustamaan säätyjen päätöstä, että haluaisin saada samettipuvun vain vieraillakseni Lereniuksen ja Rudbeckin luona.
Mainittu Ture Gustaf Rudbeck oli upseeri, myöhemmin vapaaherra ja maaherra. Hän kuului myssypuolueen tärkeisiin aatelisiin vaikuttajiin. Myös professori Lerenius kuului aktiivisiin myssyihin. Rudbeck toimi valtiopäivillä 1765–1766 maamarsalkkana eli aatelissäädyn ja sen myötä koko valtiopäivien puheenjohtajana. Näillä valtiopäivillä myssypuolue nousi valtaan hattujen pitkän valtakauden jälkeen. Myssyjen politiikka erosi tunnetusti ranskalaismielisten hattujen poliittisista tavoitteista ennen kaikkea ulkopolitiikassa, mutta myös puolueiden talouspoliittisissa tavoitteissa oli eroavaisuuksia.
Valtiopäivillä 1765–1766 annettiin ylellisyysasetus, joka oli ankarampi ja yksityiskohtaisempi kuin yksikään Ruotsin valtakunnassa aiemmin annetuista ylellisyysasetuksista. Vuoden 1767 alusta alkaen voimaan astuneen asetuksen 18 pykälässä puututtiin varsinkin aatelin, mutta myös muiden säätyjen, elämäntapoihin ja kulutustottumuksiin. Asetuksessa kiellettiin sakon uhalla muun muassa kahvin ja kaakaon, viinien, liköörien ja hajuvesien maahantuonti ja myynti, jälkiruoat ja hillot, tupakka, tammiset ruumisarkut ja kalliit käärinliinat sekä tuumaa leveämmät pitsit. Ylellisyysasetus pyrki rajoittamaan ankarasti myös pukeutumista, sisustamista ja palveluskunnan palkkaamista. Silkki ja sametti kiellettiin vaatteissa ja huonekaluissa, minkä vuoksi Johan Gabriel Oxenstierna olisi tahtonut teettää itselleen ylellisen samettipuvun, jossa esiintyä maamarsalkka Rudbeckin nähden. Ei liene vaikea havaita, että kreivi Oxenstierna kuului hattujen kannattajiin.
Sinänsä tässä vuoden 1767 ylellisyysasetuksessa ei ollut mitään uutta. Valtiovalta oli pyrkinyt antiikin ajoista lähtien suitsimaan erilaisin laein ja asetuksin kansalaisten kuluttamista ja kurottautumista kohti ylempiään. Kaikkialla Euroopassa oli säädetty lakeja ja annettu asetuksia, joilla ylenpalttiseksi ja liialliseksi katsottua ylellisyyttä yritettiin rajoittaa. Ylellisyyslainsäädännöllä pyrittiin siis ylläpitämään säätyrajoja ja estämään säätykiertoa sen lisäksi, että merkantilistiseen talouspolitiikkaan kuului valtion varallisuuden ulkomaille siirtymisen estäminen rajoittamalla ulkomaisten tavaroiden maahantuontia ja tukemalla kotimaista tuotantoa.
Ruotsin valtakunnassa annettiin yksin 1700-luvulla 58 erilaista asetusta, joilla pyrittiin rajoittamaan ylellisyystavaroiden maahantuontia, ostamista, valmistamista ja käyttöä sekä edistämään kansalaisten säästäväisyyttä ja yksinkertaisia elämäntapoja.
Ylellisyyttä, ylenpalttisuutta, kohtuullisuutta ja välttämättömyyttä on vaikea määritellä, ja kysymystä ylellisyydestä käsiteltiinkin laajasti niin julkisissa kuin yksityisissäkin keskusteluissa 1700-luvulla. Koko Euroopassa käytiin 1600-luvun lopulta lähtien vilkasta debattia siitä, mikä oli ylellisyyttä ja mikä oli kohtuutta, tai mikä oli liiallisuutta ja mikä välttämättömyyttä. Kuluttaminen oli toisaalta välttämättömyys ja toisaalta ylellisyys. Keskustelussa painottui useimmiten joko ajatus ihmisten moraalista tai huoli valtion hyvinvoinnista. Ylellisyyden määritelmään vaikutti myös sääty, sillä eri säädyissä ihmisillä oli erilaiset käsitykset siitä, mikä oli ylellisyyttä. Joillekuille ylellisyys oli pelkkää pahaa ja moraalitonta ylenpalttisuutta, mutta toiset näkivät siinä etujakin: kaupankäynti ja tuotanto kukoistivat ja synnyttivät uusia työpaikkoja. Ylellisyyttä pidettiin myös osoituksena hyvän maun kehittymisestä ja ajanmukaisuudesta.
Ylellisyyden määritelmä on kuitenkin alati muuttuva, se on riippuvainen ajasta, paikasta ja kontekstista. Ylellisyys ei edusta ainoastaan harvinaista ja turhaa, vaan myös yhteiskunnallista, sosiaalista ja taloudellista menestystä, jossa aiemmin harvinaisista asioista, esineistä tai tuotteista tulee lopulta niin tavallisia, että ne menettävät hohtonsa ja arkipäiväistyvät. Siitä mikä oli ollut luksusta kaksisataa vuotta aiemmin, oli 1700-luvun puolivälissä muodostunut monelle jokapäiväinen välttämättömyys – tällaisia olivat vaalea leipä, kynttilät tai lusikat.
Yleiseurooppalainen ylellisyyskeskustelu oli ajankohtainen myös 1700-luvun Ruotsissa. Mainituilla vuosien 1765–1766 valtiopäivillä säädettiin ankaran ylellisyysasetuksen lisäksi Euroopan mittakaavassa ainutlaatuisen vapaamielinen painovapausasetus, joka mahdollisti aiempaa laajemman julkisen keskustelun niin ylellisyydestä kuin muistakin ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Pian painovapausasetuksen ja ylellisyysasetuksen voimaantulon jälkeen aiheesta nousi ennennäkemättömän laaja ja lyhyessä ajassa käyty pamflettidebatti, jossa debatoitiin niin uuden ylellisyysasetuksen puolesta kuin sitä vastaankin. Pamflettikiistaan osallistui hattuja ja myssyjä, ylellisyyden puolustajia ja kritisoijia. Koska myssypuolue oli vallassa, ylellisyysasetusta puolustaneet kuuluivat myssyihin tai ainakin myötäilivät heitä. Asetusta kritisoineet olivat puolestaan hattuja. Kaikki kirjoittajat kuuluivat Ruotsin poliittiseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen eliittiin. Erilaisista käsityksistään huolimatta kirjoittajia yhdisti huoli valtion raha- ja talouspolitiikasta sekä asetuksen käytännön noudattamisen ja valvonnan vaikeus. Jo asetusta säätäneillä valtiopäivillä ylellisyysasetus oli herättänyt kiivaita kannanottoja sekä puolesta että vastaan, kun lakiesitystä käsiteltiin säätyjen istunnoissa. Useampi kuin yksi aatelin valtiopäivämies epäili asetuksen käytännön vaikutusta ja valtion mahdollisuuksia valvoa sen noudattamista.
Ruotsissa 1700-luvulla käyty julkinen ylellisyyskeskustelu heijasteli sääty-yhteiskunnan järjestystä, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja jossa jokaisen tuli elää säätyasemansa mukaan. Keskeisimmät piirteet tässä keskustelussa olivat riippumattomuus ulkomaisista tuontitavaroista, luksuksen ja kohtuullisuuden yhteensovittaminen sekä säädynmukainen kuluttaminen.
Ruotsin valtakunnassa taloustieteilijät, muut kirjoittajat ja valtiopäiväpoliitikot pitivät selvänä, että kaikkien ei kuulunut nauttia samalla tavalla ylellisyydestä eikä ylellisyys ollut kaikille sama asia. Se mikä oli jokapäiväinen välttämättömyys aateliselle tai varakkaalle porvarille oli tarpeetonta ylellisyyttä talonpojalle. Moni kirjoittaja – niin hattu kuin myssykin – käsitteli ylellisyyden suhteellisuutta kirjoituksissaan ja valtiopäiväpuheissaan. Kriittiseksi kysymykseksi nousi se, mikä oli tarpeellista ja kohtuullista ja mikä yletöntä luksusta ja ylellisyyttä. Muun Euroopan tapaan moni näki ylellisyyden merkkinä valtion hyvinvoinnista – kunhan luksus ei mennyt ylenpalttisuuksiin ja kunhan jokainen muisti säätynsä ja paikkansa yhteiskunnassa. Ylellisyystuotteiden kuluttaminen ei ollut ylenpalttisuutta yhteiskunnan rikkaimpien parissa, vaan päinvastoin tärkeää: se toi työtä monille ja oli siksi tärkeää kansantaloudelle. Yhteiskunta olisi pysähtynyt, jos rikkaat olisivat ryhtyneet säästäväisiksi, kun taas vähävaraisempien säästäväisyyttä pidettiin hyveenä. Säädynmukainen kuluttaminen oli oleellinen käsite keskustelussa, koska se merkitsi ihmisen paikan yhteiskunnassa.
Samaan aikaan ylellisyyskeskustelun kanssa eri puolilla Eurooppaa filosofit, pamfletistit ja muut kirjoittajat ryhtyivät 1700-luvun kuluessa kyseenalaistamaan aatelin syntyperään ja privilegioihin perustuneen erityisaseman. Kirjoituksissa argumentoitiin henkilökohtaisten ansioiden, kykyjen ja omaisuuden puolesta aatelin privilegioiden legitimoimaa erityisasemaa vastaan. Aatelissäädyllä oli eniten hävittävää, kun sosiaaliset muutokset ja vanhan yhteiskuntajärjestyksen kritisoiminen kyseenalaistivat säätyjärjestelmän olemassaolon edellytykset. Nelisäätyoppi ja sääty-yhteiskunta elivät Ruotsissa vahvoina yhä 1700-luvulla. Kaikilla säädyillä oli omat privilegionsa, oikeutensa ja velvollisuutensa, joiden mukaan niiden jäsenten paikka yhteiskunnassa määräytyi. Vuosisadan kuluessa syntyi kuitenkin uusia yhteiskunnallisia ryhmittymiä, kuten aatelittomat säätyläiset, jotka eivät kuuluneet vanhoihin valtiopäiväsäätyihin aateliin, papistoon, porvaristoon tai talonpoikiin, ja jotka kyseenalaistivat muun muassa aatelin yksinoikeuden korkeisiin virkoihin ja virkojen kautta poliittiseen valtaan.
Sääty-yhteiskunnassa jokaisella oli Jumalan säätämä asema, jonka tuli ilmetä niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Säätyaseman ja yhteiskunnan hierarkkisuuden oli näyttävä ihmisten ulkomuodossa, pukeutumisessa, asumisessa ja toiminnassa. Yhteiskunnallinen asema muokkasi ihmisen elämäntavan ja kulutustottumukset. Hallitsija ja oma sääty samoin kuin muutkin säädyt odottivat aatelissäädyn elävän säätynsä mukaisesti. Tärkeitä aatelisen elämäntavan määritteitä olivat hallitsijan, valtion ja isänmaan palveleminen, syntyperä ja aatelisprivilegiot sekä kunnia ja kunniantunto. Tunteet, aatteet, ajatukset ja teot sekä elämäntapa ja kuluttaminen määrittivät aateluutta ja aatelia yhtä paljon kuin syntyperä, titteli tai privilegiotkin. Aatelin tuli elää, asua ja kuluttaa aatelille soveliaalla tavalla säilyttääkseen asemansa ja arvovaltansa. Yhteisistä ihanteista huolimatta aatelissääty ei missään päin Eurooppaa ollut yhtenäinen, vaan säädyn sisällä oli suuria eroja varallisuudessa, vaikutusvallassa ja elämäntavassa. Aatelismiehen oli kulutettava sekä mitoitettava rahankäyttönsä ja menonsa asemansa mukaan, jos halusi säilyttää ja taata olemassaolonsa yhteiskunnan poliittisessa ja sosiaalisessa kilvassa. Se, mikä oli sopivaa ylhäisaatelille ei ollut sopivaa alemmalle tai varattomalle aatelille. Kaikissa Euroopan maissa ylhäisaatelin ja alemman aatelin välillä oli suuri taloudellinen kuilu. Köyhän aatelin jokapäiväinen elämä saattoi olla taistelua aatelisen elämäntavan säilyttämiseksi ja puutteen pitämiseksi loitolla. Aatelin velvollisuus elää ja kuluttaa säätynsä mukaisesti saattoi muuttua pakoksi, mikäli taloudelliset resurssit olivat riittämättömät tai henkilökohtaiset mieltymykset suuntautuivat muualle.
Miten ylhäisaateli oikeutti elämäntapansa ja kulutustottumustensa? Useimmiten kysymys oli epäolennainen hierarkkisiin valtasuhteisiin perustuneessa sääty-yhteiskunnassa. Ylhäisaateliin kuuluivat ritarihuonejärjestyksen mukaan kreivilliset ja vapaaherralliset suvut, jotka olivat Ruotsin valtakunnan vähälukuisen aatelin korkea-arvoisin ja vaikutusvaltaisin ryhmä. Millainen oli tämän määrällisesti vähäisen mutta poliittisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti erittäin vaikutusvaltaisen ylhäisaatelin elämäntapa? Miten ylhäisaateli eli, hoiti talouttaan ja kulutti 1700-luvun Ruotsissa?
Kreivit Carl ja Axel von Fersen puolisoineen ja lapsineen sekä heidän sisarensa kreivitär Anna Sofia von Fersen tarjoavat rikkaan aineiston ylhäisaatelin säädynmukaisen kuluttamisen ja elämäntavan tarkasteluun. Fersenien ja heidän perheidensä elämä tuo näkyville ylhäisaatelisen elämäntavan monet ulottuvuudet 1700-luvun Ruotsissa.
Ylhäisaatelin ja yleensäkin aatelissäädyn taloudellisia resursseja ja tuloja on koko Euroopassa ja esimodernin ajan Ruotsissa tutkittu varsin vähän. Laaja kansainvälinen, monipuolinen ja vireä kuluttamisen tutkimustraditio on niin ikään jättänyt aatelin ja aatelisten kuluttamisen vähälle huomiolle. Ikään kuin aatelinen taloudenpito, kuluttaminen ja elämäntapa ennen Ranskan vallankumousta olisivat olleet niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse problematisoida historiantutkimuksen keinoin. Tutkimuksessani Fersen-suvun elämästä ja kuluttamisesta olen valinnut tarkasteltavaksi yhden aatelissuvun ja sen elämäntavan suhteutettuna nyt 2000-luvulla kansainvälisesti niin ajankohtaiseen kuluttamisen tutkimustraditioon.
Laajan tilikirja-aineiston, kuittien sekä yksityisten kirjeiden ja perukirjojen avulla yhdistän tutkimuksessani ylhäisaatelin tulot ja menot tavalla, jota ei aiemmin ole tehty. Ylhäisaatelin kulutuksen tarkastelun laajentaminen elämäntavan ja rahankäytön tutkimiseksi sekä niiden peilaaminen ylhäisaatelin omaisuuteen, tuloihin ja käytettävissä olleisiin varoihin on uusi näkökulma. Syvennän analyysia tarkastelemalla ylhäisaatelin motiiveja käyttää rahaa erilaisiin tarkoituksiin. Ylhäisaatelin elämässä raha tai sen puute ei ollut määräävä tekijä, vaan aatelin arvomaailmaan kuuluneet kunnia, maine, suosio, uskollisuus, hyveellisyys, jalous, armo ja syntyperä säätelivät aatelin valintoja. Aatelin elämäntapaa ohjasi siis aatelin omakuvaan kuulunut aateluus ja sen velvoitteet, ei raha. Sen vuoksi aatelin kuluttamistakin on tarkasteltava laajasti, ei yksin tietoisena toimintana, tiedostettuna ja aktiivisena kuluttamisen tekona. Keskeisenä tarkastelukohteena on se, millä tavalla ylhäisaateli käytti rahaa erilaisiin tavaroihin tai palveluihin sekä virkauran tai lastenkasvatuksen kaltaisiin aineettomiin asioihin. Kyse ei siis ole aina tietoisesta kuluttamisesta ja kulutusvalinnoista, vaan useammin rahankäytön taustalla olivat muunlaiset, elämäntapaan, aateliseen ihanteeseen ja omakuvaan liittyneet seikat. Ylhäisaatelinen elämäntapa ja kulutustottumukset vahvistivat säädyn yhteiskunnallista asemaa ja manifestoivat sen valtaa.
Väitöskirjassani tarkastelen ylhäisaatelia sen elämäntavalle keskeisten teemojen avulla. Käsittelen perinnön, kasvatuksen ja koulutuksen sekä avioliittojen merkitystä ylhäisaatelin elämäntavalle ja taloudellisille voimavaroille. Tutkin Carl ja Axel von Fersenin tulorakennetta ja velkasuhteita sekä suhtautumista taloudellisten asioiden hoitoon. Virkauraa – aatelismiesten virkoja armeijassa ja hallinnossa sekä niin aatelismiesten kuin aatelisnaistenkin hovivirkoja – käsittelen rahankäytön näkökulmasta tutkimalla millaisia taloudellisia sijoituksia korkeiden virkojen tavoitteleminen merkitsi ja miten suuriin sijoituksiin ylhäisaateli oli valmis. Näiden laajempien yhteiskunnallisten ja taloudellisten kysymysten jälkeen tarkastelen aatelismiesten ja aatelisnaisten elämäntapaa ja kuluttamista jokapäiväisen elämän tasolla. Aatelismiehen ja aatelisnaisen erilaiset roolit kuluttajina havainnollistavat ylhäisaatelin kulutustottumuksia ja niiden muutoksia eri elämänvaiheissa, kun taas linnojen ja palatsien rakennuttaminen ja sisustaminen edustavat puolestaan elämäntavan ja kuluttamisen manifestoimisen jatkumoa sukupolvelta toiselle. Lopuksi tarkastelen ylhäisaatelin jokapäiväisen elämän sujumisesta vastannutta palveluskuntaa ja sitä, millä tavoin runsaslukuinen palveluskunta näkyi ylhäisaatelin rahankäytön tasolla.
Carl ja Axel von Fersen edustivat elämäntavassaan ja kuluttamisessaan aatelismiehen kahta eri tyyppiä. Lisäksi heidän rahan käytössään sekä raha-asioiden ja omaisuuden hoitamisessaan ilmenevät monet aatelismiehen ideaaliominaisuudet. Carl von Fersen oli kohtelias hovimies, joka lyhyen sotilasuran jälkeen suuntautui hovielämään ja sen huveihin. Carl von Fersen edustaa rahasta piittaamattoman aatelismiehen tyyppiä, aatelismiehen, jollaisia todennäköisesti suuri osa rikkaista aatelisista oli. Vaatimattomissa oloissa eläneellä alemmalla aatelilla tai taloudellisesti ahtaalla olleilla ylhäisaatelisilla perheillä ei ollut varaa toimia tämän aatelismiehen tyypin mukaan, vaikka sellainen käytös olisi ollut sekä tyypillistä että ihanteellista.
Axel von Fersenin rahankäyttö ja kuluttaminen edustavat puolestaan lähes päinvastaista aatelismiehen tyyppiä. Axel von Fersen oli korkea upseeri ja poliitikko, aatelinen valtiomiestyyppi, jonka taloudellisessa ajattelussa hyöty oli keskeisellä sijalla hyveen ollessa aatelin ja koko yhteiskunnan taloudellisen hyvinvoinnin perustana.
Fersenien sukupiirin naiset edustavat hekin tyypillisiä ylhäisaatelisia naisia, varhain kuollut Anna Sofia von Fersen kaupunkilaista aatelista naiskuluttajaa, Carl von Fersenin puoliso Charlotta Sparre uusista ylellisyystuotteista tietoista hovinaista ja Axel von Fersenin puoliso Hedvig De la Gardie aktiivisesti hovissa ja puolisonsa rinnalla poliittisilla areenoilla toiminutta ylhäisaatelin naista.
Lopuksi voi todeta, että Ruotsin ylhäisaatelin elämäntapaa ja kulutustottumuksia 1700-luvulla luonnehtii säädynmukainen ylellisyyskuluttaminen. Luksuskuluttaminen oli ylhäisaatelin kulttuurinen ja sosiaalinen eloonjäämisstrategia, jonka avulla se pyrki säilyttämään asemansa yhteiskunnan johtavana eliittinä ja vahvistamaan sitä. Tietoisten ja osin tiedostamattomien strategioiden lisäksi ylhäisaatelin kuluttaminen perustui traditioihin ja normeihin, joiden mukaan valtakunnan johtavan säädyn korkea yhteiskunnallinen asema ilmeni sen elämäntavan ulkoisissa piirteissä.