Syyslukukaudella 2009 Helsingin yliopistossa väitteli ennätysmäärä historioitsijoita, joiden tutkimusteema käsitteli 1700-luvun Ruotsin historiaa. Väitöskirjojen tutkimuskohteet vaihtelivat ylhäisaatelin kulutustottumuksista ja poliittisesta kielestä, tiedeseuroihin ja lapsenmurhiin. Millaiset tekijät ovat vaikuttaneet 1700-luvun tutkimuksen kehittymiseen Helsingin yliopistossa ja millaista 1700-luvun tutkimusta 2000-luvun Suomessa tehdään? Tällaisten kysymysten ääressä kohtasivat tammikuisessa Helsingissä neljä tuoretta filosofian tohtoria Johanna Ilmakunnas, Jouko Nurmiainen, Päivi Pihlaja ja Mona Rautelin.
Innostus tutkimuksen tekemiseen ja 1700-luvun teemoihin ei ole hiipunut väitöskirjaurakan myötä, vaan filosofian tohtorit Ilmakunnas, Nurmiainen, Pihlaja ja Rautelin aloittavat vilkkaan keskustelun väitöksen jälkeisestä elämästä, historiantutkijan arjesta ja vielä valloittamatta olevista tutkimuskohteista. Tämän suomen ja ruotsinkielisen historian oppiaineista väitelleen nelikon tiet ovat kohdanneet Helsingin yliopiston historian laitoksen käytävillä moneen otteeseen. Väitösvaiheessa heitä yhdisti sama kustos, professori Markku Kuisma. Mistään järjestelmällisestä 1700-luvun tutkimuksen suosimisesta tässä väitössumassa ei kuitenkaan ole kysymys. Historian laitoksessa on aina työskennellyt 1700-luvusta innostuneita tutkijoita ja tällaisen kiinnostuksen tuloksena ovat syntyneet myös syksyllä julkaistut tutkimukset.
– Historian laitoksen henkilökunnasta voi nostaa esille vuosien varrelta monia henkilöitä, jotka ovat tukeneet 1700-luvun tutkimusta. Markku Kuisman lisäksi vaikkapa Ilkka Mäntylä, Heikki Ylikangas, Seppo Aalto ja Panu Pulma, Jouko Nurmiainen tarkentaa.
– Professori Matti Klingen pitämä seminaari oli yksi tärkeä foorumi 1700-luvusta kiinnostuneille väitöskirjantekijöille. Sen pohjalta ovat syntyneet oman väitöskirjani lisäksi esimerkiksi Charlotta Wolffin, Henrika Tandefeltin ja Jessica Parland-von Essen 1700-lukua koskevat tutkimukset, toteaa Johanna Ilmakunnas.
– Meille oikeushistoriasta kiinnostuneille Heikki Ylikankaan seminaarit ja hänen johtamansa projektit olivat tärkein tuki, kertoo puolestaan Mona Rautelin.
Haastatteluun saapuneiden 1700-luvun tutkijoiden väitöskirjojen tutkimusteemat sijoittuvat kaikki 1700-luvun Ruotsin valtakuntaan, mutta heidän metodinsa ja tutkimusotteensa ovat hyvin erilaisia. Johanna Ilmakunnas tarkastelee väitöskirjassaan, ”Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa” von Fersenin suvun kulutustottumuksia ja rahankäyttöä ja avartaa kuluttamisen historian tutkimusta ruotsalaisessa kontekstissa. Jouko Nurmiaisen käsitehistoriallinen tutkimus ”Edistys ja yhteinen hyvä vapaudenajan ruotsalaisessa poliittisessa kielessä” tarjoaa analyysin ruotsalaisen poliittisen kielen muotoutumisesta ja niin kutsuttujen puhetekojen muutoksesta. Päivi Pihlajan väitöskirjassa, ”Tiedettä Pohjantähden alla – Pohjoisen tutkimus ja Ruotsin tiedeseurojen suhteet Ranskaan 1700-luvulla” tutkimuskohteena ovat paitsi tiedeseurat myös yksittäiset tiedemiehet, heidän Euroopassa luomansa verkostot sekä 1700-luvulla kasvanut kiinnostus pohjoisten alueiden tutkimiseen. Mona Rautelin lähestyy väitöskirjassaan ”En förutbestämnd sanning – Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll” 1700-luvun Suomessa tapahtuneita lapsenmurhia sukupuolen, ruumiillisuuden ja sosiaalisen kontrollin näkökulmasta. Samalla Rautelin kirjoittaa oikeushistoriallisen materiaalin avulla näkyväksi monta traagista kohtaloa.
Miten tutkijat valitsivat väitöskirjateemansa?
– Minulle tärkeintä oli oma kiinnostus aikakauteen ja ranskan kieleen. Tein pro gradu -työni Venäjällä 1700-luvulla vaikuttaneesta ranskalaisesta diplomaatista ja oivalsin, että ranskan kielellä oli suuri merkitys 1700-luvun todellisuuden tavoittamisessa. Samalla kiinnostuin kovasti matkakirjallisuuden tutkimuksesta, Päivi Pihlaja kertoo.
Pihlajan aiheenvalintaan vaikutti oman kiinnostuksen ohella myös onnekas sattuma.
– Maria Lähteenmäki johti Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, johon etsittiin 1700-luvun matkakirjallisuutta tutkivaa väitöskirjantekijää. Silloinen huonekaverini vinkkasi Lähteenmäelle, että olin juuri tehnyt aiheeseen liittyvä gradun, ja niin päädyin tutkimusaiheeni pariin.
– Minulle oli selvää ainoastaan se, että tutkimusteemani ei tulisi liittymään viimeiseen 200 vuoteen, Nurmiainen muistelee. Käsitehistoria kiinnosti minua jo graduvaiheessa, ja siksi Tuomas M. S. Lehtonen suositteli minulle Reinhart Koselleckin teosten lukemista. Pohdin tuolloin erityisesti maailman jäsentämistä esinationalistisena aikana.
Myös Ilmakunnas ja Rautelin päätyivät jo graduja kirjoittaessaan 1600- ja 1700-lukujen lähteiden pariin ja jäivät sille tielle väitöskirjan aihetta rajatessaan.
– Minullekin tutkimusteeman sijoittuminen uuden ajan alkuun oli selvää jo graduvaiheessa. Tuolloin kiinnostus kohdistui yleisesti Ruotsin aateliin, mutta von Fersenien kuluttamista koskevan lähdemateriaalin löydyttyä siirryin tutkimaan yhtä ylhäisaatelista sukua.
– Tein jo proseminaarityöni 1600-luvun lapsenmurhista ja väitöskirjaa aloittaessani päätin siirtyä 1700-luvulle, koska lähteitä oli käytössä huomattavasti enemmän.
Mona Rautelinin sosiaalihistoriallinen tutkimuskohde liittyy ennen kaikkea suomalaisen rahvaan historiaan, mutta millainen on rahvaan asema laajemmin 1700-luvun tutkimuksessa? Onko 1700-luvun tutkimus painottunut enemmän erilaisten eliittien tutkimukseen?
– Lähteet asettavat tiettyjä rajoituksia, kuten historiantutkimuksessa yleensäkin, Ilmakunnas myöntää. Toisaalta 1700-luvun tutkimuksessa on ollut erilaisia aaltoja, toisinaan tutkimus keskittyy esimerkiksi rahvaaseen tai talonpoikiin. Voihan materiaalista kulttuuria tutkia yhtä lailla eri sosiaaliryhmien näkökulmasta.
Kuluttamisen historiaan kuuluu olennaisesti myös käsityöläisten ammattikunta, joka valmisti sekä ylellisyystuotteita että käyttöesineitä.
– Sitä paitsi eliitti on suhteellinen käsite ja tutkijoiden määrittelemä, Nurmiainen huomauttaa aiheellisesti.
Myöskään Pihlaja ja Rautelin eivät allekirjoita väitettä 1700-luvun tutkimuksen elitistisyydestä, vaan muistuttavat näkökulmien runsaudesta.
– Tuo suhteellisuus on tärkeä huomio, Rautelin sanoo. Minun tutkimuksessani korostuu suomalaisen maaseudun tilaton väestö ja eliittinä näyttäytyvät lähinnä maata omistaneet talonpojat.
– Itse asiassa tutkimuskohteinani olleet tiedemiehet olivat taustoiltaan kovin erilaisia. Tiedemiehet voi sinänsä ajatella jonkinlaiseksi eliitiksi, mutta todellisuudessa heitä tuli hyvin erilaisista sosiaaliryhmistä. Hekin toisaalta tavoittelivat sosiaalista arvonnousua oman viiteryhmänsä sisällä, Pihlaja tarkentaa.
Millä tavoin ”1700-luvun tutkimus” oikeastaan toimii yhteisenä nimittäjänä, kun sen alle mahtuu niin monenlaista tutkimusta? Onko 1700-luvussa, jotakin erityistä, joka erottaa sen muista vuosisadoista?
– Sadan vuoden jaksoja voi määritellä muutenkin kuin vuosisatoina. Historiantutkimuksessa on kyse menneen maailman ymmärrettäväksi tekemisestä menneisyyden ehdoilla, Jouko Nurmiainen tiivistää. Vieras vuosisata näyttäytyy meille aina vieraana kulttuurina. Käsitteellistämisellä ja käsitteiden muutosten tarkastelemisella on tässä suuri merkitys. Jokin käsite tuntuu meistä kovin tutulta, mutta se saattaa merkitä historiallisessa kontekstissaan jotakin aivan muuta. Hyödyntämässäni käsitehistorian näkökulmassa on antoisaa se, miten siinä ovat läsnä sekä jatkuvuus että muutos.
Keskustelun edetessä tutkijat Ilmakunnas, Nurmiainen, Pihlaja ja Rautelin hahmottavat kuitenkin joitakin 1700-luvulle ja ennen kaikkea Ruotsin valtakunnalle leimallisia piirteitä.
– Ruotsissa oli vallalla voimakas yhtenäisen ideologian läpityöntäminen. Tiettyjen asioiden piti olla virallisesti tietyllä tavalla, Nurmiainen kiteyttää. Samaan aikaan maailmankuvan mieltämisen tasolla tapahtui jotakin ja valtakunnan tai sääty-yhteiskunnan oikeutus ei ollut enää itsestäänselvyys.
– Oikeushistorian puolella murros oli nähtävissä jo 1680-luvulta alkaen ja se jatkui pitkälle 1700-luvulle. Esimerkiksi 1750-luvun lähteissä näkyy rajankäyntiä vanhoillisen ja ns. modernin oikeudenkäytön välillä. Vuoden 1734 lapsenmurhalaki on tässä mielessä erityisen kiinnostava, koska sen perusteella annettiin samoihin pykäliin vedoten sekä kuolemantuomioita että hyvin lieviä tuomioita, pohtii Rautelin ja esittää toisen näkökulman 1700-luvun Ruotsiin. Uskonto on kiinnostavassa roolissa, koska kirkkoa ja maallista hallintoa oli vaikea erottaa toisistaan. – Uskonto ei ollut vain uskontoa. Ihmisten tuli olla näkyvästi jumalaapelkääviä. Samaan aikaan kaikki eivät kuitenkaan käyneet kirkossa eikä kirkollisuus ollut aina niin vahvaa ja näkyvää kuin kuvitellaan. Tämä näkyi hyvin tutkimieni lapsenmurhiin syyllistyneiden naisten kohdalla.
– Uskontokysymys on mielenkiintoinen, sillä uskonnonharjoittaminen tai ns. huoneentaulun maailma eivät näy niissä ylhäisaatelia koskevissa lähteissä, joita olen käynyt läpi. Maalaisaatelin kohdalla tilanne on varmasti toinen, Ilmakunnas pohdiskelee.
Ajatustenvaihto 1700-lukuun erikoistuneiden tutkijoiden kanssa osoittaa hyvin, miten monitieteinen joukko tutkijoita eri aloilta filosofiasta musiikkitieteisiin ja kirjallisuustieteestä kielitieteisiin määrittelee itsensä 1700-luvun tutkijoiksi. Onko niin, että 1700-luvun tutkijat löytävät usein keskustelukumppanin oman tieteenalansa ulkopuolelta?
Ylhäisaatelin kulutustottumuksiin perehtyneelle Johanna Ilmakunnakselle vastaus on selvä:
– Minä olen usein saanut enemmän irti tutkimuksista, jotka käsittelevät tutkimaani aikakautta kuin samaa aihepiiriä käsittelevistä tutkimuksista (esim. kuluttaminen), jotka sijoittuvat jollekin toiselle vuosisadalle.
– Myös minulle eri aloilta tulevat 1700-luvun tutkijat ovat olleet luontevia keskustelukumppaneita, Päivi Pihlaja jatkaa. Aikakauden ymmärtäminen eri aspekteissa antaa tärkeitä näkökulmia. Tässä tieteenalojen rajat ylittävä keskustelu on merkittävässä asemassa. Olen myös vakuuttunut siitä, että johonkin aikakauteen syventyminen eri näkökulmista johtaa syvällisempään analyysiin, jonka avulla pystyy myös havaitsemaan eroja muihin aikakausiin nähden ja ymmärtämään paremmin jotakin jopa omasta ajastamme.
Mona Rautelin sen sijaan on hyötynyt tutkimuksen tekemisessä toisenlaisesta yhteistyöstä:
– Olen inspiroitunut paljon moderneista lapsenmurhatutkimuksista ja minua on auttanut tutustuminen lapsenmurhaan eri aikakaudet ylittävänä ilmiönä. Murhiin liittyy paljon muuttumattomia tekijöitä, kuten tekotapa ja oikeuskäytäntö. Edelleen on olemassa tietty sosiaalinen olettamus että rikos on ollut tahallinen, jos vastasyntynyt kuolee yksinäisessä synnytyksessä. Tuomitaan sen mukaan, tutkimatta perusteellisesti henkirikostuomioille tärkeitä kolmea M:ää eli murhatapaa, mahdollisuutta tehdä rikos tahallisesti ja motiivia, aivan kuten 1700-luvulla. Useimmat lapsenmurhat olivat kuitenkin vahinkoja, onnettomien sattumien summa. Näin voi hyvinkin olla myös nykyaikana.
Suomalaisella 1700-luvun tutkimuksella on ollut vuodesta 2001 oma tieteellinen seuransa. Millainen rooli Suomen 1700-luvun tutkimuksen seuralla ja 1700-luvun tutkimuksella on 2000-luvun Suomessa?
Seuran taloudenhoitaja Jouko Nurmiainen luonnehtii seuraa ja sen toimintaa ja saa keskustelijat pohtimaan laajemmin 1700-luvun tutkimuksen merkitystä 2000-luvun suomalaiselle yhteiskunnalle:
– Seura tuo yhteen eri alojen ihmisiä tavalla, joka ei olisi mahdollinen ilman tällaista toimintaa. Tämänkaltaisia foorumeita ei ole kovin montaa. Samalla teemme epookkia tutuksi laajemmalle yleisölle. Tämä johtaa tietysti kysymykseen siitä, miksi kyseinen epookki olisi merkityksellinen?
– Itse en ole välttynyt miettimästä, miten tietyt 1700-luvulla vallalla olleet ajatukset ja teemat tuntuvat toistuvan 2000-luvun suomalaista yhteiskuntaa koskevissa keskusteluissa, Pihlaja paljastaa. 1700-luvulle ominainen innostus hyötyajatteluun tuntuu olevan avainasemassa nykyäänkin – myös tiedepolitiikassa. Olisiko sittenkin mahdollista oppia jotakin menneisyyden kokeiluista, kun pohdimme yhä samoja kysymyksiä.
– Toinen ajankohtainen keskustelu, jota käytiin jo 1700-luvulla, on jonkinlainen altruismin ja itsekkyyden vastakkainasettelu, Nurmiainen jatkaa. Pohdin väitöskirjassani ”minän” nousua 1700-luvulla ja havaitsin, miten yhtäkkiä oli legitiimiä olla itsekäs. Kyseessä oli oikeastaan erilaisten itsekkyyksien rinnakkaisesta olemassaolosta.
– Samoin keskustelu kuluttamisesta ja ylellisyydestä velloo edelleen. Siinäkin on yhteisiä piirteitä 1700-luvun debattien kanssa, muistuttaa Ilmakunnas. Sosiaalinen erottautuminen on tyypillistä ihmisille. 1700-luvulla se näkyi erityisesti ylellisyyskuluttamisessa, vaikka jo silloin saattoi erottautua myös hienovaraisemmin, ilman yletöntä pröystäilyä. Ylellisyys on aina ollut jotain, jota on vaikea saavuttaa. Nykyään se voisi olla ylellisyysesineiden sijaan aikaa, hiljaisuutta tai puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa. Silti yhä edelleen ylellisyysesineiden – kuten vaikkapa julkisuudessa paljon olleiden kalliiden laukkujen – merkitys kuluttajille on suuri.
Näiden tuoreiden tohtoreiden pohdinnat pakottavat miettimään sitä kannattaisiko yhteiskunnan hyödyntää enemmän historiantuntijoiden asiantuntemusta yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Missä tutkijoiden mielestä on historiantutkijan paikka yhteiskunnassa? Entä mitä Ilmakunnas, Nurmiainen, Pihlaja ja Rautelin ovat suunnitelleet oman tulevaisuutensa varalle, vieläkö jatkotutkimuksen tekeminen kiinnostaa?
Ainakin nämä humanistit ovat onnistuneet hyvin työllistymisen osalta. Ilmakunnas, Pihlaja ja Rautelin ovat työsuhteissa yliopiston ulkopuolella, mutta eivät hekään ole täysin jättäneet yliopistomaailmaa taakseen.
– Työskentelen tällä hetkellä Svenska litteratursällskapet i Finlandissa ja toimitan hallintohistoriallista sanakirjaa, Rautelin kertoo. Olen työssäni yhä lähellä uuden ajan alun historiantutkimusta. Itse asiassa koen, että tutkijan identiteetti säilyy työssä kuin työssä. Melkein mistä tahansa työtehtävästä voi tehdä projektin samalla tavoin kuin tutkimusta tehdessä.
– Väitösprosessista toipuminen vie oman aikansa, mutta kyllä minua kiinnostaa väitöskirjateemojeni syventäminen jatkossa, myöntää Nurmiainen. Esimerkiksi historiankirjoituksen historia ja taloudellisen ajattelun kehittyminen olisivat mahdollisia tutkimusteemoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa kustannustoimittajana työskentelevä Johanna Ilmakunnas ei myöskään aio täysin unohtaa tutkimuksen tekemistä.
– Minullakin on olemassa monta tutkimusideaa, mutta katsotaan, milloin niiden toteuttamisen aika tulee. Kulutuksen tutkiminen kiehtoo yhä. Meidän kaikkien väitöskirjatutkimuksia yhdistää se, miten olemme yhdistelleet erilaisia näkökulmia. Sellainen lähestymistapa tuntuu edelleen mielekkäältä. Päivätyön ja tutkimuksen toteuttaminen samaan aikaan voi olla haastavaa, mutta itse asiassa me kaikki olemme väitöskirjatutkimusta tehdessämme tehneet myös muita töitä. Meidän sukupolvemme ei ole enää voinut olla tietämätön muusta maailmasta ja keskittyä pelkästään akateemiseen maailmaan. Historiantutkijoiden vahvuus on varmasti se, että heidän osaamisensa ei ole kapea-alaista vaan päinvastoin! Historiantutkija ei tee työtään umpiossa, vaan tuntee laajasti aikakausia.
Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskuksessa CIMO:ssa korkeakouluyhteistyön parissa työskentelevä Päivi Pihlaja on samoilla linjoilla:
– Tutkijankoulutuksen läpikäyneillä on paljon annettavaa myös muualla kuin akateemisessa maailmassa. Toisinaan tohtorit voivat kokea olevansa todella ahtaalla. Tohtoriputken jälkeen harvoille on töitä yliopistolla. Avoimilla työmarkkinoilla taas saatetaan hämmästellä, että mitä me teemme näin korkeasti koulutetuilla ihmisillä. Olisi tärkeää muistaa, että yhteiskunta tarvitsee tällaisia ihmisiä, jotka keskustelevat sujuvasti näiden eri maailmojen välillä.
– Me tutkijat olemme tiedonhankinnan ja -jäsentämisen ammattilaisia ja tämä on tärkeä näkökulma työmarkkinoilla, Nurmiainen painottaa. Kovin moni ei ehkä halua sinnitellä eläkeikään asti tutkijana, sillä siihen liittyvät kauheat tuotantovaatimukset ja pätkärahoitus. Yhtenä henkilökohtaisena kiinnostuksen kohteenani olisi tietokirjojen kirjoittaminen. Olisi todella hauska palvella sillä tavoin suurta yleisöä.
Antoisa parituntinen näiden 1700-luvun tutkijoiden kanssa on hujahtanut siivillä. Keskustelun antina mielessäni on lukuisia tuoreita näkökulmia sekä historiantutkimuksesta ja 1700-luvun tutkimuksesta että tutkijoiden ja humanistisen tutkimuksen tulevaisuudesta ja asemasta. Viimesyksyinen ”väitössuma” oli siis sattumaa. Sen sijaan sattumaa ei varmasti ole se, että Suomessa tehdään jatkuvasti korkeatasoista 1700-luvun tutkimusta eikä se, että 1700-luku ja sen erilaiset ulottuvuudet kiehtovat myös sitä kuuluisaa suurta yleisöä.