Hejkalová, Markéta. Mika Waltari the Finn. Translated from Czech into English by Gerald Turner.: Helsinki: WSOY. Juva 2008. 196 s.
On kuvaavaa Mika Waltarin asemalle suomalaisessa kirjallisuudessa, että ensimmäinen hänen elämänsä ja tuotantonsa kokonaiskuvaus ilmestyi vasta 2007 – eikä suinkaan Suomessa vaan Tšekissä. Kotimaassa kirjailijaan tarttuminen koettiin pitkään liian raskaaksi urakaksi – varsinkin kun perinteisempi kirjallisuudentutkimus ei Waltaria juurikaan noteerannut. Teos ilmestyi Waltarin 100-vuotisjuhlavuodeksi käännettynä ”kolmannelle kotimaiselle”. Näin myös suomalaiset pääsevät tutustumaan kirjailijaan tšekkiläisestä näkökulmasta.
Markéta Hejkalová on kirjallisuudentutkija, joka on kääntänyt useita Waltarin teoksia tšekiksi. Kirjailijan menestys onkin ollut Tšekissä merkittävää, erityisesti Sinuhe egyptiläinen (alkuteos 1945) on ollut kestävä suosikkikirja tšekkiläisille. Se teki vaikutuksen jo kääntäjäänsä Marta Hellmuthováan, joka opetteli käännöstä varten suomen kielen luettuaan romaanin ranskaksi 1940-luvun lopulla. Hellmuthová jatkoi Sinuhen jälkeen useiden Waltarin teosten käännöksillä ja hänestä tuli työnsä myötä myös Waltarin perheystävä, joka vieraili kirjailijan huvilalla Pornaisten Laukkoskella.
Teoksen suosiota kotimaassaan Hejkalová selittää muun muassa sillä, että käännöksen ilmestyessä vuonna 1965 maassa oli viisikymmentäluvun sulkeutuneisuuden jälkeen hiukan avauduttu ulkomaailmaan ja tarinalle historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta oli kysyntää. Toinen Hejkalován esiin nostama syy menestykselle on tavallaan päinvastainen: teoksen värikäs historiallinen kuvaus auttoi pakenemaan reaalisosialismin todellisuutta.
Hejkalován teoksessa korostuu Waltarin elämä ja sen yhteydet hänen teoksiinsa. Tässä mielessä se edustaa perinteistä Waltari-tutkimusta. Kirjoittaja kuitenkin pohtii lähdekriittisesti muun muassa Waltarin Kirjailijan muistelmia (1980), jonka hän korostaa syntyneen melko erikoisen prosessin tuloksena: ensin haastatteluina, jotka puhtaaksikirjoitettiin haastattelukysymykset poistaen. Teoksen toimittajan Ritva Haavikon osuus on siis lopputuloksessa melko suuri. Kirjailijan tytär Satu Elstelä on todennut Hejkaloválle, ettei teoksessa muodostunut kuva ole aina totuudenmukainen. Asian esiin nostaminen on merkittävää, koska teos ja sen pohjana oleva 1970-luvulla tehty kirjailijahaastattelu toimivat varsin keskeisenä lähteenä niin Haavikolle, Panu Rajalalle kuin Markku Envallille, jotka voidaan nähdä tärkeimmiksi Waltari-tutkijoiksi.
Vaikka Hejkalová käsitteleekin teoksia elämäkerrallisesti, hän esittää myös tervejärkisen varauksen esimerkiksi Waltarin intohimon ja tuskan täyttämien naiskuvausten tulkintaan – pohjalla ei välttämättä tarvitse olla nuoruuden trauma, vaan vaihtelun ja jännityksen halu. Kirjailijoilla kun on myös mielikuvitusta. Freudilaisvaikutteinen traumatulkinta on lähtöisin Waltari-tutkimuksen klassikolta Ritva Haavikolta, jonka jo 1970-luvulla alkanut tutkimustyö ilmestyi viime vuonna koottuna teokseksi Mika Waltari – valloittaja.
Hejkalován tulkinnassa Waltarista korostuu toisen maailmansodan merkitys. Ennen sotia ilmestyneitä teoksia tutkineesta tällainen tulkinta voi tuntua liiankin korostuneelta, koska monet myöhempien teosten teemat näkyvät jo nuoruuden teksteissä. Esimerkiksi Waltarin historiallisissa romaaneissa usein esiintyvän ajatuksen, että kyseinen aikakausi on historiallinen käännekohta, Hejkalová yhdistää Waltarin omiin kokemuksiin Suomesta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Neuvostoliitto muuttui hetkessä vihollisesta ”ystäväksi”. Waltarin aiemmassakin tuotannossa ajatus olemisesta historiallisessa käännekohdassa on kyllä esillä, esimerkiksi esikoisromaanissa Suuri illusioni (1928) korostetaan sukupolvien eroa ja aikakautta suurena muutoksen kautena.
Kääntäjänä Hejkalová nostaa esiin myös Waltarin teosten käännökset ongelmineen. Historiallisten romaanien ensimmäiset käännökset valmistuivat useimmiten lyhennetystä ruotsinkielisestä laitoksesta, joka osaltaan johti Waltarin ajattelemiseen seikkailukirjailijana. Hejkalová ihmetteleekin kuinka romaanista Mikael Hakim (1949) poistettiin ruotsinnoksessa kohtia, joiden voisi ajatella kritisoivan totalitarismia. Kommunistisessa valtiossa tehtyinä poistot eivät olisi Hejkalováa hämmästyttäneet.
Toisesta kulttuurista katsomisen etu näkyy paikoittain teoksessa. Hejkalová esimerkiksi nostaa esille Waltarin teoksissa esiintyvän yksilön, joka saavuttaa elämässä asemansa kovan työn kautta, jonka hän katsoo suomalaisessa romaanissa yleiseksi, ja esittää tämän ”suomalaisena unelmana”. Huomio on terävä ja liittää Waltarin suomalaiseen kirjallisuuteen ja ajatusmaailmaan, mikä osaltaan voi selittää hänen menestystäänkin. Yleensähän korostuu Hejkalovánkin mainitsema piirre Waltarin soveltumattomuudesta suomalaisen kirjallisuuden suureen traditioon, maalaiselämän realistiseen kuvaamiseen.
Näkökulma nousee hyvin esiin myös Hejkalován käsitellessä Waltarin toimintaa propagandistina talvi- ja jatkosodan aikana. Kirjailija toimi Valtion tiedoituslaitoksessa kirjoittaen sotien aikana omien muistikuviensa mukaan noin tuhat kirjoitusta lehdistön käyttöön. Waltarin esimiehenä laitoksessa toiminut Eino Jutikkala tosin uskoi kirjoituksia olleen vain noin kaksisataa. Mainitsemassani Panu Rajalan teoksessa Waltarin omaa muistikuvaa määrästä tosin pidetään lähempänä totuutta olevana.
Tutkija osaa yhdistää kirjoittamisen sävyt kansallisiin tarpeisiin ja toteaa Waltarin historiallisissa romaaneissa olleen keskeistä ero, joka oli virallisen ja oikean totuuden välillä. Kuitenkin hän toteaa, että tšekkiläisen lukijan vatsalle ottavat Waltarin arvostavat sanat ystävällisistä saksalaisista vuodelta 1942. Samana vuonna nimittäin SS-kenraali Heydrichin murhaa Prahassa seurasivat veriset kostotoimet, joissa surmattiin Lidicen kylän kaikki yli kuusitoistavuotiaat miehet.
Waltarin historiallisissa romaaneissa esiintyvää jaottelua idealisteihin ja realisteihin Hejkalová käsittelee Suomen historian kautta. Ajatus on luonteva, koska Waltarikin totesi kirjoittavansa omasta ajastaan historian valepuvussa. Tšekkiläinen tutkija tulkitsee sodan jälkeiseltä ajalta Kekkosen realistiksi ja Mannerheimin idealistiksi. Tämä ei tunnu välttämättä kovin osuvalta, kyllähän Mannerheiminkin oli reaalipoliitikko, joka kykeni mukautuvaan vaihteleviin poliittisiin tilanteisiin esimerkiksi rauhanteon yhteydessä.
Kansainvälistä yleisöä ajatellen teoksessa käydään läpi varsin paljon Suomen historiaa ja kulttuuria. Kuvauksessa korostuvat perinteiseen tapaan ankarat luonnonolot ja niiden vaikutukset asukkaisiin. Hejkalová kuvaa esimerkiksi Eurooppaan suuntautuneiden matkojen merkitystä Waltarille pakona Suomen talven pimeydestä ja työntäyteisestä elämästä. Waltarin matkakohteiden lisäksi teoksessa nousee esiin tämän kotikaupunki. Viimeisessä luvussa Hejkalová kuljettaa lukijaa Waltarin jäljissä Helsingissä tavalla, jonka ansiosta kirja toimii myös kulttuurituristin matkaoppaana.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee Jyväskylän yliopistossa Suomen historian väitöskirjaa Mika Waltarin teksteistä ja niiden vastaanotosta 1925–1939.