Vainio-Korhonen, Kirsi: Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta. Edita Publishing Oy, Helsinki, 2009, 210 s.
Turun yliopiston Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhonen on saattanut julki niin sisällöltään kuin ulkoasultaan viehättävän teoksen. Vainio-Korhonen on aiemmassakin tutkimuksessaan perehtynyt 1700-luvun naisten, niin aatelin, kaupunkilaisten kuin rahvaankin elämään. Kirjoittaja pystyy hienovaraisesti osoittamaan aiemman suomalaisen historiankirjoituksen epäkohtia.
Teos sisältää kahdeksan naiskohtaloa, joista ”Suomen herttuattaren” Eva Merthenin (1723–1811) elämänkulku on esitelty ensimmäisenä. Eva Merthen on saanut tittelinsä Zacharias Topeliukselta. Hän kuvasi turkulaissyntyisen Evan Suomi-neitona, joka suuren rakkauden sanelemana ryhtyi skottilaissyntyisen venäläisupseerin James Keithin rakastajattareksi. Erityisesti tässä ensimmäisessä elämänkohtalossa Vainio-Korhonen perustellen osoittaa aiemman historiankirjoituksen kritiikittömyyden fiktiota ja kansanperinnettä kohtaan. Soveltamalla aiempaa tutkimusta sekä etsimällä viitteitä James Keithin elämäkerrasta Vainio-Korhonen pystyy osoittamaan, että Eva Merthen ei ollut lainkaan sellainen lempeä ja viaton tyttöraukka kuin aiempi tutkimus on väittänyt hänen olleen. Eva Merthenin kautta kirjoittaja johdattelee lukijan sekä Preussin hoviin että tunteiden historiaan.
Mielenkiintoista olisi ollut lukea enemmän niistä tavoitteista, jotka ajoivat aiemman historiankirjoituksen tavoittelemaan Evan olemuksessa hänelle täysin vieraita luonteenpiirteitä. Vaikka tämä olisi saattanut lukijan pois 1700-luvulta, se olisi avannut historiantutkimusta laajemmalle lukijakunnalle, jolle teos selvästikin on suunnattu.
Seuraava naiskohtalo on niin ikään turkulainen. Tällä kertaa pääsemme kurkistamaan naisten työntekoa, joka sekin on Vainio-Korhosen vahvaa osaamisaluetta. Öylätintekijä Helena Escholin (1713–1783) oli papin vaimo, jonka elämän kautta Vainio-Korhonen johdattaa lukijan kohti säädynmukaista elämää, jossa naisen kohtaloon kuului sekä laajan talouden emännöinti että toistuvat synnytykset ja lasten kuolemat. Toivoa sopii, että kirjan lukijat havahtuisivat ymmärtämään, miten hajanaisesta ja vähäisestä tietomäärästä Escholinin perheen elämänkulku on koottu. Kirkonkirjat paljastavat syntymät ja kuolemat, vihkimiset ja rippikoulun käynnin mutta ei juuri muuta. Muu hajanainen tieto on oletettavasti koottu Turun tuomiokirkon tileistä sekä kaupungin asukkaiden verotusta varten kerätyistä henkikirjoista.
Kirkkoa on pidetty aivan viime päiviin saakka miesten toimintakenttänä, mutta Vainio-Korhonen pystyy osoittamaan, että kirkko on tarvinnut myös naisten työpanosta; kynttilät, öylätit ja kirkolliset tekstiilit eivät olisi valmistuneet ilman naisten osaamista. Kirjoittaja mainitsee, että naisten oli mahdollista työskennellä kaikilla muilla alueilla paitsi niillä, jotka oli nimenomaisesti rajattu miesten yksinoikeudeksi. On ilahduttavaa huomata, että myös kirkossa löytyi sijaa naisten aktiiviselle työpanokselle. Kirkollisia lähteitä lukemalla voi siis löytää myös aktiivisen naistoimijan.
Kolmannet naiskohtalot saattelevat lukijan käsitöiden pariin. Kehruumestarittaret Elisabeth Forssel, Margaretha Zetterberg ja Maria Öberg olivat ammattikoulutuksen pioneereja, jotka levittivät rukilla tehtävän kehräämisen taitoa ympäri Suomen. Aiemmin kehrääminen oli tapahtunut värttinällä ja tuloksena oli ollut huonompilaatuista lankaa. Kehruumestarittarien kautta Vainio-Korhonen näyttää välähdyksen muutosten nopeatempoisuudesta. Kun kehruumestarittaret toimivat uuden tekniikan sanansaattajina Suomessa oli Kehruu-Jenny jo käynnistynyt Englannissa.
Elisabeth Forsel oli ruotsalaissyntyinen kehruunopettaja, joka toimi Turun seudulla. Vastaanotto oli varsin kalsea, ja Forsel siirtyi pian Porvooseen, missä hän opetti paikkakuntalaisia vajaan kymmenen vuotta kunnes muutti takaisin Ruotsiin. Ilmeisesti tiedot Forselin toiminnasta on saatu maaherra Hans Henrik Boijen raportista valtakunnan johdolle, joka oli kiinnostunut kehittämään pellavankasvatusta ja jalostusta Suomessa. Forselin palattua Ruotsiin porvoolaiset lähettivät Greta Setterbergin eli Margareta Zetterbergin Tukholmaan saamaan kehruuoppia. Menestynyt mestaritar palasi Porvooseen ja meni naimisiin, eikä ole tiedossa jatkoiko hän kehruutointaan. Kolmas käsityön taitaja on Maria Öberg. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja opiskellut ruotsalaisoppilaitoksissa ja maaherra Boijen kehruukoulussa Tampereen seudulla. Myös Öberg avioitui ja samoihin aikoihin hänen työpaikkanaan ollut Otavalan kehruukoulu Tampereella lakkasi toimimasta. Suomen historiassa rukilla tehtävän teollisluontoisen käsinkehruun aika jäi lyhyeksi, mutta nämä naiskohtalot osoittavat, että myös naisten oli mahdollista hakea oppia ulkomailta saakka. Paikallistasolla kehruukoulujen merkitys on omana aikanaan ollut merkittävä, joten niistä kiinnostuneen lienee mahdollista löytää lisätietoja kaupunkien arkistoista.
Tunteiden vuosisadaksikin kutsutulla 1700-luvulla rakkaudesta kielivät sanat soljuivat sekä ylempien että alempien kansanryhmien huulilta, kuten Vainio-Korhonen teoksensa neljännessä Maria Juhontyttärestä (1734–1776) kertovassa pienoiselämäkerrassa osoittaa. Tunteista on harvoin saatavilla minkäänlaista historiallista tietoa, etenkin kun kyseessä on rahvaannainen. Vain yhteiskunnan ylhäisimmät osasivat kirjoittaa kirjeitä ja päiväkirjoja, joissa tunteet puetaan kirjalliseen asuun. Maria Juhontyttären mutkikkaat lemmenseikkailut ovat luettavissa eriasteisten oikeusistuimien pöytäkirjoista, joita Vainio-Korhonen on ansiokkaasti soveltanut myös aiemmissa tutkimuksissaan. Maria Juhontyttären tarina alkaa kietoutua auki kun Maria synnyttää rakastajalleen lapsen. Marian aviomies Thomas Ragvaldinpoika on haastanut vaimonsa oikeuteen, koska epäilee tätä ja vuokralaistaan Johan Flodmarckia aviorikoksesta. Oikeudenkäyntipöytäkirjoissa todistajat kertovat Marian ja Johan Flodmarckin välisestä ”niin suuresta rakkaudesta, ettei suurempaa voinut olla edes aviopuolisoiden välillä.” Oikeudessa Flodmarck vannoi väärän valan ja kielsi, että hän olisi koskaan ollut sukupuoliyhteydessä Marian kanssa. Nykylukija jää ihmettelemään, miten rakastavasta miehestä kehkeytyi vastuuta pakoileva lurjus. Vainio-Korhonen selittää tämän aikakauden mutkikkailla lakikiemuroilla, jotka estivät aviorikoksesta tuomitun avioitumasta uudelleen. Hän tuo esille mahdollisuudet, että Flodmarck ehkä halusi avioitua Marian kanssa. Se olisi mahdollista, mikäli Maria ja Thomas Ragvaldinpoika tuomittaisiin avioeroon. Uusi avioliitto edellytti myös Thomaksen avioitumista tahollaan tai kuolemaa.
Maria Juhontytär ja Thomas Ragvaldinpoika tuomittiin avioeroon. Maria muutti Flodmarckin kanssa saamansa lapsen kera Turun linnan lähistölle. Samalla suunnalla asui myös Johan Flodmarck, mutta rakastavaiset eivät voineet avioitua, koska Thomas pysytteli naimattomana. Pöytäkirjoista voi löytää Maria Juhontyttären kaltaisia yksilöitä, joiden elämänkohtalot ovat kiinnostavia sellaisenaan, mutta Vainio-Korhonen pystyy taitavasti sitomaan monipolviset tapahtumakuvailut aikakauden laajempaan aate- ja oikeushistorialliseen kontekstiin.
Seuraavassa luvussa kirjoittaja palaa edellisen teoksensa ”Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa” henkilöiden pariin. Luvun alussa Vainio-Korhonen johdattaa lukijan jännittävälle matkalle Pietariin Venäjän kansalliskirjastoon, joiden arkistoja suomalaistutkimus on harmillisen vähän hyödyntänyt. Venäjälle tutkijan houkutteli Sprengtportenin arkisto, josta oli jäljitettävänä Sophie Creutzin (1752–1824) elämänkohtalo. Kuten Maria Juhontytär myös Sophie oli tunteidensa vietävänä. Salapoliisityö Venäjän arkistoissa ei kuitenkaan avaa uusia lähteitä Sophien elämään. Valitettavan usein menneisyyden naisia tutkiva joutuu tyytymään samaan lopputulokseen.
Maria Augustinista (1749–1803) kertovassa luvussa kirjoittaja tuo esille naisia koskevan lähdeaineiston vähyyden. Se johtuu tavasta jolla aineistot ovat syntyneet. Virallisten instanssien mielenkiinnon kohteena olivat veroa maksavat ihmiset tai ne, joita Maria Juhontyttären tapaan jouduttiin rankaisemaan oikeusistuimissa. Maria Augustin oli kauppiaan tytär, mutta hänen kirjanpitoaan tai kirjeenvaihtoaan ei ole jälkipolville säilynyt. Ottamalla Maria Augustinin mukaan naiskohtaloista kertovaan teokseensa Vainio-Korhonen on pystynyt valottamaan aivan uutta nurkkausta aiemmin miesten yksinoikeutena pidetystä porvarisammatista. Vain miehet saattoivat toimia porvareina, mutta kuten Vainio-Korhonen hienovaraiseen tapaansa tuo esille ei tilanne kuitenkaan ollut näin yksioikoinen. Leskiä kauppaliikkeiden johdossa oli usein, sillä leskellä oli oikeus jatkaa miehensä porvarisammatissa. Vainio-Korhonen osoittaa, että lesket eivät olleet ainoita naisia kauppiaan ammatissa. Maria Augustin peri kauppaliikkeen isältään ja sai kuninkaalta luvan jatkaa sitä. Siitä oli Turun muiden kauppiaiden turha huomauttaa. Erityisen kiinnostavan Maria Augustinista tekee se, että hänen isänsä ilmeisen tarkoituksellisesti oli valmentanut ja opettanut tyttärensä kauppiaan ammattiin, jotta voisi siirtää varastonsa ja kauppahuoneensa tälle. Mielenkiintoista olisi ollut tietää miksi Marian veljeä ei tässä sukupolvenvaihdoksessa suosittu vaan hän sai perustaa oman yrityksen. Kuoltuaan Maria Augustinin testamentilla tuettiin naisia. Raha oli antanut Marialle itsenäisyyttä jota hän halusi jakaa myös muille naisille.
Seuraavassa luvussa palataan lähdeaineiston pariin, joka on totutusti liitetty naisiin. Päiväkirjat ja kirjeet ovat niitä harvoja naisten itsensä kirjoittamia tekstejä joissa naiset tulevat näkyville, mutta niitä on säilynyt jälkipolville vain harvoin. Myös tämän luvun alussa kirjoittaja vie lukijan matkalle, tällä kertaa Pariisiin kansallisgalleriaan Marie Antoinettesta kertovaan näyttelyyn. Luvun päähenkilönä ei kuitenkaan ole Marie Antoinette vaan Jacobina Munsterhjelm (1786–1842), hänkin tutuksi tullut jo Sophie Creutzista kertovasta teoksesta. Jacobina toimii sanansaattajana 1700-luvun kirje- ja päiväkirjakulttuurista sekä lasten koulutuksesta. 1700-luvulla alettiin valistuksen myötä kiinnittää aivan uudella tavalla huomiota lasten kasvatukseen. Siinä missä Maria Augustinin isä oli valmentanut tyttärensä kauppiaan ammattiin, suuntautui Jacobinan koulutus vähemmän käytännölliseen mutta kylläkin säädynmukaiseen käyttäytymiseen. Aatelistyttöinä Marie Antoinette ja Jacobina Munsterhjelm olivat saaneet samanlaisen hienostuneita tapoja korostavan kasvatuksen. Päiväkirjassaan Jacobina kertoo onkiretkistä ja huvittelusta mutta myös ompelutöistä ja lukemistaan kirjoista. Varsinaista koulua oppitunteineen ja opettajineen kävi 1700-luvulla vain harva poika, tytöistä vielä harvempi. Jacobinan kotona oppimat taidot ja tiedot tähtäsivät hyvän perheenemännän ja arvonsa tuntevan aatelisrouvan tehtäviin.
Kirjan viimeisessä luvussa Kirsi Vainio-Korhonen avaa lukijalle jälleen uuden historiantutkijan käytettävissä olevan lähdeaineiston, lehtimainokset. Sanomalehtiä alkoi ilmestyä 1700-luvulla ja naiset näyttävät olleen alusta saakka sekä mainostajina että mainonnan kohteina. Christina Krook (1742–1806) ja Eva Falck (1764–1810) olivat turkulaisia naisyrittäjiä, joiden keinot houkutella asiakkaita sisäoppilaitokseensa ja ravintolaansa kohdistuivat ensisijassa naisiin. Brinkkalan talossa ravintolaansa pitäneestä Eva Falckista harva on kuullut aiemmin, vaikka Vainio-Korhonen nimeää hänet ensimmäiseksi suomalaiseksi liikkeenharjoittajaksi, joka käytti hyväkseen isoja sanomalehti-ilmoituksia. Nämä mainokset olivat suunnattu naisille; Falck tarjosi kodinhoidon uuvuttamille naisille palvelupakettia, johon kuului tilausravintola astioineen, ruokineen, tarjoiluineen ja ohjelmineen. Mainokset tepsivät naisiin, sillä ravintola menestyi niin hyvin, että mamaselli Falck pystyi lainaamaan muille rahaa korkoa vastaan. Mielenkiintoista olisi tietää, suosiko hän lainanantajana naisia kuten Maria Augustin testamentissaan.
Luvussa esitellään myös toinen markkinointia hyväkseen käyttänyt nainen. Christina Krook piti sisäoppilaitosta herrasväen tyttärille, mutta hänen ei tiedetä mainostaneen lehdissä. Sen sijaan hän käytti Vainio-Korhosen sanoin ”mielikuvamarkkinointia” hyväkseen. Christina Krook panosti hyvien yhteiskuntasuhteiden ja ulkoisen olemuksensa varaan. Ylipäänsä Krookin toimista on jäänyt jäljelle vain kaksi mainintaa, tarvikelasku sekä hänen perukirjansa. Näistä aineellisesta kulttuurista kertovat hippuset Vainio-Korhonen kytkee herrasväen tyttäriltä vaadittuun säädynmukaiseen elämään. Mikäli Jacobina Munsterhjelm olisi opiskellut sisäoppilaitoksessa, olisi se mitä todennäköisimmin muistuttanut kirjoittajan kuvaamaa mamselli Krookin koulua.
Naishistorian yhtenä tavoitteena on jo kauan ollut naisten esille tuominen ja naisten elämän monimuotoisuuden tarkastelu. Tässä teoksessa Vainio-Korhonen onnistuu nostamaan esille useita omana aikanaan merkittäviä naisia, rahvaan naisia, tyttöjä ja leskiä. Yhteistä kaikille näille naisille oli, että he olivat tuntevia ja toimivia. Kirjan alkuluvussa Kirsi Vainio-Korhonen kirjoittaa, että jokainen näistä naisista nousee jollakin tavalla esiin heitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Lukijana huomio kiinnittyy myös kansainvälisyyteen, joka luonnollisena osana ympäröi näitä naisia. Naiset olivat muuttaneet Ruotsista tai muuttivat itse ulkomaille, vieraskielistä kirjallisuutta luettiin ja maailman tapahtumia seurattiin sanomalehdistä. Kansainvälisiä sotilasjoukkoja saapui Suomeen ja asettui esimerkiksi Eva Falckin ravintolaan. Tai sitten Eva Merthen tapaan sotilaiden parista saattoi löytää sydämensä valitun. Maria Augustinin suola- ja kahvilastit, kehruuinnovaatiot ja naisten kaikenpuolinen aktiivisuus haastaa aiemman käsityksen perheenemännistä, jotka lapsilauman uuvuttamina häipyivät historian hämärään.
Kirjoittaja tuo omat tavoitteensa julki teoksen alkuluvussa ”Matka historiaan”. Uudet näkökulmat ja uusi entistä moniäänisempi tieto maamme menneisyydestä ovat toimineet tutkimuksen motivaationa. Vastausta kysymyksiin tekijä on etsinyt muun muassa tunteiden historiasta. Vainio-Korhonen haluaa valottaa myös tutkijan ”käsityötaitoa”. Tunteiden tutkimus on ollut haasteellinen lähtökohta kun kyseessä ovat naiset, joista on jäänyt jäljelle vain vähän lähdeaineistoa ja sekin useimmiten viranomaislähteisiin perustuvaa materiaalia. Moniäänisyydestä johtuen teos saattaa olla hiukan hajanainen ja lisätietoja henkilöistä saadakseni olisin kaivannut lähdeviitteitä. Näistä vähäisistä puutteistaan huolimatta teos on nautittava lukukokemus, joka herättää 1700-luvun eloon ja toivottavasti innostaa lukijansa katsomaan menneisyyttä koskevaa tietoa uudesta näkökulmasta.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistelee Suomen historian väitöskirjaansa Marie Hackmanista Turun yliopistossa Historian, kulttuurin ja taiteidentutkimuksen laitoksessa.