Sankaripoikia ja nuoren kansakunnan kasvukipuja

Sodan välitön jälkikuva poikkeaa usein siitä, millaiseksi sen historialliset tulkinnat muodostuvat vuosien ja vuosikymmenten mittaan. Suomen sisällissodasta vuonna 1918 on taitettu peistä (sic) moneen otteeseen. Jo sodan nimi on kiistanalainen ja kertoo paljon käyttäjästään.1 Tässä artikkelissa nostan esille yhden näkökulman ja teossarjan, jonka ensimmäinen osa ilmestyi joulukuussa 1918, alle vuosi sodan päättymisen jälkeen.

Kyse on Elsa Hästeskon (myöh. Heporauta) toimittamasta kolmiosaisesta teossarjasta Sankaripoikia – vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Kuten vapaussota-termin käytöstä voi päätellä, nyt ovat esillä sodan voittaneen, valkoisen puolen sankarit. Teossarjan myöhemmät osat ilmestyivät vuonna 1919. Näissä tarinoissa, kuten muissakin vastaavissa kirjoituksissa, yritettiin määritellä sitä, mistä vuoden 1918 sodassa oli kyse, millaisia olivat voittajat – hävinneistä kirjoitettiin teossarjassa vähemmän – ja ennen kaikkea: miten tuli suhtautua sodan uhreihin ja millaisia merkityksiä tuotettiin kertomalla heidän tarinoitaan.

Tarkastelen tarinoita ennen kaikkea yleisellä tasolla, vertaillen ja tiivistäen niiden esittämiä sankaritarinoiden tyypillisiä piirteitä. Koska kyse on nimenomaan kaatuneiden sankarien tarinoista, sankarin kuoleman kuvaukset saavat osakseen tiiviimmän lähiluvun. Erityisen kiinnostavia ovat teossarjan osien alku- ja loppusanat, joissa kuvataan suomalaisen sankaripojan yleisiä piirteitä.

Sankaruudessa on aina kyse ihanteista ja esikuvista. Kerrotut sankaritarinat kuvastavat kertojansa ja oletetun kohdeyleisön arvoja ja käsityksiä siitä, millainen on se yhteisö, jota sankareiden ajatellaan olleen luomassa; viittaukset menneisyyteen ja tulevaisuuteen ovat sankaritarinoissa usein lukuisat.2 Sankaripoikien tarinoissa nämä asiat tuodaan esille usein suoraan ja selväsanaisesti. Lukutavan tavoitteena on kuitenkin myös niiden taustalla oleva syvempi kulttuurinen taso.

Suomalainen sankaruus on kehittynyt ja tietoisesti kehitetty siinä missä suomalaisuus muutenki. Viittaan useassa kohdassa suomalaisten sankaritarinoiden aiempiin ja myöhempiin piirteisiin. Tässä suhteessa Sankaripojat ovat tärkeä tarkastelun kohde, sillä heidän tarinoissaan tulevat mielestäni esille sekä varhaisempi, ehkä haaveellisempikin suomalainen nationalismi että pyrkimys sotilaallisempaan, ”kehittyneempään” kansakunnan kuvaan.

Millaisia kirjoja?

Sankaripoikia-teossarjan toimittaja Elsa Hästesko/Heporauta (1883–1960) oli suomalainen kirjailija ja Kalevala Korun ja Kalevalaisten Naisten Liiton perustaja. Hän oli kirjoittanut joitakin pieniä teoksia ennen Sankaripoikien toimittamista, mutta ei vastaavaa, lukuisia kirjoittajia koonnutta kirjasarjaa. Elsa Hästesko oli aktiivisesti mukana nuorisoseuratoiminnassa ja sisällissodan aikaan hänen miehensä F.A. Hästesko oli Jyväskylän seminaarin suomen kielen lehtori.3

Jyväskylän lyseo esiintyy monen sankaripojan tarinassa, mutta teossarjaa ei voi pitää erityisen keskisuomalaisena tai edes oppikoululaisten matrikkelina. Suomen eri osat ovat mukana, mikä kattavammin, mikä yksittäisenä mainintana, samoin mukana on poikia eri yhteiskunnan ryhmistä. Taustatietona kuitenkin ”Suomen Ateenan” läsnäolo on mielenkiintoinen lisä siihen arvomaailmaan, jota Sankaripoikien tarinat pyrkivät välittämään.

Kyseessä on siis kolmiosainen teossarja, jossa on yhteensä 110 alle 21-vuotiaan valkoisen kaatuneen tarinat. Joissakin tarinoissa kerrotaan useammasta kaatuneesta, joten itse tarinoita on jonkin verran vähemmän. Lisäksi teoksen kolmanteen osaan sisältyy aikanaan lähes täydellisenä pidetty luettelo vuonna 1898 ja sen jälkeen syntyneistä valkoisista kaatuneista.4

Teossarjan tarinoita on luontevaa kutsua nimenomaan tarinoiksi, vaikka niiden pohjalla on aina ollut dokumentaarista tietoa siitä, millainen kyseinen sankaripoika oli ja minkä kohtalon hän sisällissodassa sai osakseen. Jotkin tarinat keskittyvät pojan rauhanaikaisen elämän kuvailuun, toiset ovat suorasanaista sotaraportointia. Kuten teossarjan toimittaja toteaa, mihinkään yhtenäisyyteen ei ole pyritty.5 Tämä lienee ollut ainoa vaihtoehto nopean julkaisutahdin ja suuren kirjoittajajoukon vuoksi.

Kirjoittajakunta onkin kiintoisa kokoelma. Osa tekijöistä on toki jäänyt oman aikansa suuruuksiksi, mutta esimerkiksi Anni Swan, Ilmari Kianto, Urho Kekkonen, Hilja Riipinen ja Aarne Sihvo ovat tuttuja monelle nykylukijallekin. Jo tästä nimilistasta huomataan, että kyse oli sekä ammattikirjailijoista että sotaan itse osallistuneista henkilöistä. Kirjoittajista kolme neljäsosaa on miespuolisia, mikä aihepiirin huomioon ottaen lienee odotettavaa.6 Todennäköistä on, että suurin osa otti kirjoittaakseen sellaisen sankaripojan tarinan, jonka hän tunsi ennestään tai josta hän ainakin saattoi saada helposti tietoa – mahdollisesti saman paikkakunnan pojan. Suurin osa kirjoittajista osallistui teossarjaan vain yhdellä tarinalla, harva kahta useammalla.

Elsa Hästesko ei esipuheissaan kuvaa yksityiskohtaisesti sitä, miten kirjoittajakunta muodostui. Hän osallistui itsekin sisällissotaan rintamakirjeenvaihtajana;7 osa tarinoista ja erityisesti kirjoittajakontakteista lienee ollut peräisin tästä kokemuksesta. Luultavimmin idea kirjasarjasta myös herätti mielenkiintoa hänen tuttavapiirissään, johon kuului runsaasti akateemisia ihmisiä ja muuten kirjoitustaitoista väkeä. Sankaripojista kirjoitettiin muuallakin, kuten sanoma- ja aikakauslehdissä. Sankarihautajaiset herättivät suurta kiinnostusta ja yksittäisistä sankaripojista muodostui jopa kulttihahmoja, kuten 14-vuotiaana kaatuneesta Onni Kokosta.8

Elämäkertateoksen mukaan Elsa Hästeskon pyrkimyksenä oli saada teossarjaan sekä valkoisten että punaisten sankaripoikien tarinoita. Elämäkerta kuitenkin vaikenee siitä, että valmiissa kokoelmassa on vain valkoisten sankareita. Tätä voi pitää ymmärrettävänä: yhteisteoksen kokoaminen, toimittaminen ja esitteleminen lukevalle yleisölle olisi ollut varmaankin ylivoimaista tuon ajan yhteiskunnassa. Esimerkiksi Sylvi-Kyllikki Kilpi piti kirjeessään Hästeskolle jo pelkkää ajatusta ihailtavana,9 eikä Hästeskota liene syytä arvostella valkosuomalaisen sankarimyytin ylipapittareksi. Pikemminkin hän näki alaikäisten sankarien tarinat uuden ja valoisamman suomalaisuuden takeena, mikä kertoo aikakauden ajattelusta erittäin paljon.

Tarinoiden pituus vaihtelee parista kolmesta sivusta pariinkymmeneen. Luonnollisesti tarinaan sisältyvien aihelmien ja tosiasioiden määräkin on vaikuttanut siihen, miten pitkällisesti kustakin sankaripojasta on kerrottu. Ne kirjoittajat, joilla on syystä tai toisesta ollut mahdollisuus kertoa pojan sotakokemuksista enemmän, monesti seikkailukertomuksen tapaan, ovat myös kirjoittaneet pitkällisemmin. Joissakin tarinoissa pojan sielunelämä on pääosassa, ja siitäkin on riittänyt kerrottavaa.

Esineinä Sankaripoikia-sarjan kirjat ovat kömpelöitä: tietokirjan kokoisia, paksulle, karkealle paperille suurin kirjaimin painettuja. Kirjallisesti ne ovat huoliteltuja, samoin piirroskuvat jokaisesta kaatuneesta ovat suhteellisen hyvin tehtyjä. Vinjettikuvat on usein sovitettu tarinan teemoihin. Sodanjälkeinen pula lienee osaltaan vaikuttanut teosten ulkoasuun, mutta ehkei näille kirjoille ole myöskään odotettu valtaisaa menekkiä. Silti ne on haluttu julkaista ja tehdä se mahdollisimman hyvin.

Keiden poikia?

Kuvauksen kohteina olevista pojista nuorimmat olivat kuollessaan 14-vuotiaita ja vanhimmat juuri täyttäneet 20 vuotta. Monet pojista olivat ehtineet työelämään, ja ne, jotka jatkoivat koulussa, asuivat usein poissa kotipaikkakunnaltaan. Kun siis ajattelemme tuon ajan nuoria, he viettivät joissain suhteissa itsenäisempää elämää kuin vaikkapa 2000-luvun lukiolaiset. Toisaalta pojat eivät olleet kouluissa tai palveluspaikoissa mitenkään vapaita. Lyseolaiset pyysivät luvan sotaan lähtemiseen rehtoriltaan, samoin työpaikalla esimies saattoi vastustaa pojan lähtöä.

Tarinat ovat hyvin erilaisia siinä suhteessa, kuvataanko sotaanlähdön tunnelmia, syitä ja muiden henkilöiden reaktioita juuri lainkaan. Joissakin tarinoissa poika on vain jollain lailla ilmestynyt rintamalle ja ainoastaan ohimennen muistelee kotiaan. Toisissa taas kodin toiveiden ja omien suurten pyrintöjen välillä käytävä sisäinen kamppailu on pääosassa. Mitään yhtenäistä sankaripojan tarinan kaavaa ei tässä suhteessa ole havaittavissa. Tarinoiden kerrontaa on varmasti rajoittanut se, millaista tietoa kullakin kirjoittajalla on ollut pojan tarinasta saatavilla – eniten kuitenkin se, mikä kunkin kirjoittajan mielestä on ollut erityisen sankarillista.

Joillekin lähtö on helppo ja kotonakin siihen kannustetaan. Toiset lähtevät salaa, kirjeessä pyytäen ymmärrystä ja anteeksiantoa. Kuten todettua, joissakin tarinoissa asiaa ei juuri mainita ja painotus on sankaritarinan muissa puolissa. Poikaa ei siis välttämättä suoranaisesti kuvata kodista irtautuvaksi ja maailmaan murtautuvaksi freudilaiseksi heerokseksi.10 Vaikka kyse on hyvin nuorista pojista, koti ei ole heidän tarinoidensa väistämätön kehys. Siitä irtautuminen on osassa tarinoista yllättävän kivutonta. Sankarikuoleman jälkeen kotiväki voidaan esittää poikaa hiljaa surevina hahmoina. Varsinaista persoonallisuutta tai vaikutusta poikaan heillä ei läheskään aina ole.

Toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa oli olemassa sangen hyvin kehittynyt sankariäitimyytti. Siihen kuului ajatus, että äiti antoi hänkin uhrin isänmaalle pojan kaatuessa. Hänen kasvatuksensa ansiosta poika oli kasvanut sankarilliseksi suomalaiseksi – toisaalta pojan kaatuminen nimenomaan todisti asian. Isien rooli oli tässä ihannekuvassa niukka. Isien ajateltiin kenties kaatuneen jossain aikaisemmassa sodassa, jättäen sankarillisen esikuvan pojalleen.11

Vuoden 1918 valkoisten sankaripoikien tarinoissa tätä äitimyyttiä kehitellään, ja teossarjan viimeisessä osassa siihen viitataan yhä tiheämmin. Valkoisten sankarivainajien hautajaispuheissa uhrinsa isänmaalle antanut äiti esiintyi ilmeisesti usein,12 mutta näiden sankaripoikien tarinoissa äiti on vielä suhteellisen harvinainen hahmo. Paljon tavallisempi hahmo on äiti, joka ei ymmärrä poikansa halua lähteä sotaan, eipä välttämättä koko sotaakaan ja sen merkitystä. Pojan täytyy suostutella äitiään, jopa lähteä vastoin tämän tahtoa. Äidin surua pojan kaatumisen jälkeen kuvataan useimmiten estetisoidusti, kukkien tuomisena haudalle tms. toimintana. Syntyy mielikuva abstraktista surijasta, jonka ylevä hahmo kruunaa kauniin kuoleman kuvan.13 Yhdessä tarinassa koko näkökulma on surevan äidin, ja pojan sotaretkestä kerrotaan vain sen verran, mitä äiti saattaa siitä tietää.14

Pojan ja äidin suhde kuvataan toki usein helläksi ja läheiseksi, mutta äidin isänmaallinen kasvatustehtävä on erittäin harvoin sen sisältönä. Voitaneen sanoa, että tuo kasvatustehtävä kehittyi suomalaisessa isänmaallisessa sukupuolidiskurssissa vasta maailmansotien välisenä aikana ja tuli käyttöönsä toisen maailmansodan aikana;15 näin siitäkin huolimatta, että aihepiiri oli jo tuttu niin kirjallisuudesta kuin poliittisista puheenvuoroistakin. Äidit eivät sisällissodan sankaripoikiaan juuri neuvo; pikemminkin nuoriso kertoo vanhemmilleen, mistä ajan kuohunnassa on kyse. Tavallisimmin pojat ovatkin itsenäisiä, nopeasti kriisin oloissa täyteen miehuuteen varttuvia nuorukaisia, joiden ratkaisut ovat heidän omiaan.

Mielenkiintoista on, että Lotta Svärdin alkuaihiona olleet sisällissodan aikaiset naisten toimintamuodot eivät Sankaripojissa juuri esiinny, kuten joukkojen muonitus, vaatteiden valmistaminen yms. myöhemminkin naisille luonteenomaisiksi koetut tavat tukea armeijaa.16 Sankaripoikien ikäisiä tyttöjä tarinoissa ei ole edes merkittävinä sivuhenkilöinä, eikä heillä vaikuta yleensä olleen näkemystä sodasta saati halua osallistua siihen jollain tavalla. Varsinkaan rintamalla pojat eivät naisia kohtaa – edes punaisia naissotilaita ei vastaan tule.

Muutamassa perheessä lapset ja vanhemmat toimivat yhdessä valkoisen armeijan hyväksi, mutta useimmiten poikien perheet ovat kokonaan sivussa ajan melskeistä. Parin pojan isä on hänkin rintamalla ja parin muun kannattaa pojan sotaanlähtöä lämpimästi. Isienkin rooli on monesti, äitien tavoin, estellä nuorta poikaansa, jos isää erityisesti edes mainitaan. Osa pojista on puoli- tai täysorpoja, mikä on voinut innostaa poikaa kunnostautumaan sodassa: löytämään sieltä yhteisön, josta saada hyväksyntää ja yhteisyyden kokemuksia.

Poikien perhetaustat vaihtelevat kaupunkityöväestöstä opettajiin ja maanviljelijöihin. Epäilemättä mukaan on tarkoituksella pyritty saamaan mahdollisimman laaja kirjo, jotta sisällissodan näkeminen vapaussotana olisi mahdollista ja todellisten suomalaisten yhtenäisyyden korostaminen helpompaa. Onpa mukana itsensä sosialistiksikin esittelevä nuorukainen, joka ei kuitenkaan halua liittyä punakaartiin sen kielteisinä pitämiensä edesottamusten vuoksi.17

Millaisia poikia?

Tarinoiden vaihtelevat lähestymistavat vaikuttavat eniten poikien taustojen kuvaukseen, eivät niinkään poikien itsensä esittelyyn. Tämä johtuu suurelta osin siitä, millainen sankaritarinan on oltava – ja millainen sen vielä tuohon aikaan ymmärrettiin parhaimmillaan olevan.18 Sankaritarinan päähenkilön tulee olla tietynlainen ja tehdä tiettyjä tekoja. Sankaripojat ovat tässä kontekstissa yhteisen isänmaan poikia (valkoisesta näkökulmasta näin olikin ja ajatusta pyrittiin juurruttamaan myös sankaripoikien tarinoilla), joilla on kaikilla joitain yhteisiä ominaisuuksia.

Vaikka pojilla on eronsa luonteenpiirteiden ja taustojen suhteen, heidät on mahdollista nähdä yhtenäisenä ryhmänä. Uhrautuvaisuus, pelottomuus kuoleman edessä, halu antaa kaikkensa isänmaalle ja hyvä toverihenki yhdistävät kaikkia sankaripoikia. Tätä voisi pitää itsestään selvänä, ellei se eroaisi myöhempien aikojen sankarikuvasta monin tavoin.

Sankaripoikia-teoksessa ei tunneta antisankaruutta siinä mielessä, että päähenkilö olisi todella ristiriitainen hahmo, jota vaihtuvat intohimot repisivät eri suuntiin. Sankaripoika ei tunne vakavaa houkutusta jättää tehtävänsä rintamalla, vaikka ajatus joskus hiipiikin kotiin ja mieleen nousee ajatus lämpimistä jaloista ja hyvästä ruoasta. Tällaiset mietteet pyyhkiytyvät pois nopeasti ja velvollisuuden täyttäminen on jälleen pääasia. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä yleistyi ajattelutapa, jonka mukaan seikkailu- ja sankaritarinat ovat nimenomaan nuorisolle sopivia lukemistoja;19 sotaisat teemat kuitenkin yleistyivät Tuomas Teporan mukaan vasta 1930-luvulla.20Sankaripoikien tarinoita voi siis tarkastella sekä kaikille suomalaisille tarkoitettuina ihanteellisen sankaruuden kuvauksina että erityisesti nouseva nuorisoa velvoittavina uhrikertomuksina. Viihteellisyys tuli osaksi nuorten sotasankarien tarinoita vasta myöhemmin.

Tarinat eivät ehkä rasita lukijaa sankaruuden moninaisilla pohdinnoilla ja kerronnan tasoilla. Sen sijaan ne ovat suorastaan uuvuttavia listaamalla päähenkilönsä esimerkillisiä ominaisuuksia ja reippaita, poikamaisia harrastuksia, unohtamatta rakkautta perheeseen, luontoon ja Jumalaan. Jos jokin piirre, kuten kiivas luonne tai koulutyön vieroksuminen voisikin vaikuttaa ongelmalliselta, se selitetään lopulta vahvuudeksi tai korvataan jollain oivallisella ominaisuudella.

Fyysinen kuntoisuus ja huomattavat urheilusaavutukset korostuvat monessa henkilökuvassa. On ymmärrettävää, että eniten kertomista on ollut niistä alaikäisistä sankareista, jotka pystyivät jo täyttämään miehen paikan sodassa. Toki tehtävää riitti pienemmillekin pojille esimerkiksi lähetteinä. Poikien innostus, oletettu uhrimieli ja halu rintamalle ovat aiheuttaneet sen, että heidän kerrotaan usein pyrkineen sotimaan vaikka väkisin, huolimatta viisaampien neuvoista ja kielloista.

Heimoerot poikien luonteiden selittäjinä otetaan toistuvasti esille; niiden selitysvoimaa ei muuttoliike ollut vielä kokonaan hävittänyt, vaikka monen pojan kohdalla joudutaankin selvittämään niin äidin kuin isänkin sukutaustaa.21 Ajatus siitä, että sisällissodassa ”Suomen heimot olisivat nousseet” tulee esille varsinkin teossarjan ensimmäisessä osassa. Kahdessa myöhemmässä kokoelmassa poikien karjalaisuuteen tai pohjalaisuuteen ei enää viitata yhtä painokkaasti.

Poikien ajatusmaailmaa pyritään valottamaan usein hämmästyttävän tarkasti. Kirjoittajalla ei ole voinut olla siitä näin syvällistä tietoa: viitataanhan usein ajatuksiin, joiden ei edes väitetä olleen selkeitä ja jäsentyneitä pojassa itsessäänkään. Sankaripoikien tarinat ovatkin vapaata kerrontaa siinä mielessä, että kirjoittajat kuvaavat usein asioita, joissa he eivät ole olleet mukana eikä kukaan muukaan ole ollut niitä todistamassa. Tämä ei liene vähentänyt tarinoiden vaikuttavuutta lukijoihinsa, vaan nuoren mielen liikahduksista ja tuntemuksista viime hetkinä ennen ”sankarikuoleman saamista” on liikututtu miettimättä, onko asia todellakin ollut näin.

Tietojen puutetta on ollut mahdollista paikata yleisesti tunnetuilla asioilla, esimerkiksi viittaamalla teoksiin, joita poikien tiedetään lukeneen ja joista he ovat todennäköisesti ottaneet vaikutteita. Historia kouluaineena on eräs tällainen seikka; klassillisten lyseoiden oppilaita elähdyttävät erityisesti antiikin sankarit. Vänrikki Stoolin tarinat on aivan keskeinen suomalaisen soturiuden lähde, josta poikien kerrotaan keskustelleen rintamallakin. ”Mitenkähän saisi nimensä niin kuuluisaksi kuin Döbeln tai Sandels!” huudahtaa eräs keskisuomalainen poika marssin lomassa.22

Runebergin ja Topeliuksen kansakuva, samoin kuin sotakuva ovat elävästi läsnä Sankaripoikien tarinoissa. Tietyllä tavalla voidaan jopa väittää, että sotaa käytiin näiden ihanteiden ja ihanteellisen suomalaisuuden puolesta. Osa kansasta kapinoi yhtenäistä suomalaisuuskuvaa vastaan, mikä teki sodasta erityisen katkeran.23 Tähän nähden voisi olettaa Runeberg-sitaattien olevan tiuhemmassakin valkoisten puolella taistelleiden poikien tarinoissa. Kenties tämäkin ajatuskokonaisuus tiivistyi maailmansotien välisenä aikana, tullakseen sitten ironisoiduksi viimeistään jatkosodassa.24

Sankaripojat olivat kaatuessaan iässä, jossa 1900-luvun alkuvuosina läheskään kaikilla ei vielä ollut selkeitä seksuaalisia pyrintöjä – puberteetti alkoi keskimäärin myöhemmin kuin nykyään eikä esiaviollinen seksi ollut samalla tavoin normi kuin 2000-luvulla. Nuoren sankarin puhtaus on aina tärkeä ja olennainen asia: todellista sankaria seksi ja romantiikka eivät riepottele, vaan hän keskittyy sankaritiensä kulkemiseen.25 Joko isänmaan asia on ollut nuoressa miehessä niin palava, että maallisemmat pyrinnöt eivät ole ehtineet mukaan, tai sitten hän on ollut vielä niin viattomassa iässä, että seksuaalisuus ei tästä syystä ole kuulunut hänen elämäänsä.26

Muutamalla pojalla on kuitenkin ollut morsian katsottuna. Näihin tyttöihin viitataan melko epämääräisesti, vaikka kihlatkin on saatettu vaihtaa. Sankaripojan elämän tämän puolen kuvaus ei tunnu kuuluvan lajityypin tehtäviin. Morsiamelta tilaa saattaa viedä sankaripojan äiti,27 jonka kuva piirtyy paljon selvempänä elämäkerturin kynästä. Mieluummin sankaripoika toteaakin morsiamen vuoksi joukosta pois jääneestä toverista: ”Ei mitään semmoisia esteitä saa olla olemassa!”28

Millainen sota? Millainen vihollinen?

Teossarja ei sisällä vain sankaripoikien tarinoita, vaan jokaisessa osassa on esipuhe ja lisäksi viimeisessä osassa jälkisanat. Nämä lyhyet (yhdestä neljään sivua pitkät) mutta sangen intensiiviset tekstit valottavat sekä teossarjan syntyä että taustoittavat vuosien 1918 ja 1919 maailmaa, jossa tekstit olivat syntyneet.

Esipuheissa ja muissa taustateksteissä vuoden 1918 sota on yksiselitteisesti vapaussota. Sen ei kuitenkaan väitetä olleen vain suomalaisten ja venäläisten välinen ja osa Suomen itsenäistymistä sinänsä. Erityisesti teossarjan ensimmäisen osan esipuheessa Elsa Hästesko kirjoittaa suomalaisten keskinäisestä sodankäynnistä ja sen raakuuksista – joihin nuoret sankarit eivät hänen nähdäkseen olleet ottaneet osaa.29 Hästesko pitää nuorison puhtautta itsestään selvänä. Hän siteeraa nuorten omia perusteluja sotaan lähdölleen ja kuvailee heidän sotilaallista kuntoisuuttaan. Ajatus on jokseenkin se, että nuorisolle ei sodassa annettu valtaa eikä vastuuta, joten he eivät olleet mukana päättämässä eivätkä toteuttamassa esimerkiksi terroritekoja. 30 Tämä ajatus on nykytiedon valossa virheellinen,31 mutta se kannattelee Sankaripoikia ja uutta, tulevaa, nuorison rakentamaa Suomea.

(Valkoisen) nuorison ihanteellinen uhrimieli on se, jonka avulla Suomi saattaisi Hästeskon mukaan nousta sisällissodan raakuuksien alhosta. Kaatuneet nuoret olisivat esikuvina elossa oleville ja viitoittaisivat tietä kansalliseen sovintoon. Nuorten ei tulisi kantaa sisällissodan aikaista vihaa ja kaunaa, vaan luoda se Suomi, josta kaatuneet sankaripojat olivat unelmoineet.32 Näin Hästesko selittää pois sodan ja sen muistamisen ongelmat, jotka hän sinänsä tunnistaa ja tunnustaa. Puhdas nuoriso oli kaikesta huolimatta taistellut oikeiden asioiden puolesta, ja eloon jääneet pyyhkisivät pois loputkin ongelmat olemalla yhtä puhtaita ja uhrimielisiä.33

Sankaripoikien tarinoissa sodan nimi ja sen taistelevat osapuolet ovat monesti epämääräiset, voidaanpa ne sivuuttaakin. Sodasta on mahdollista kirjoittaa nimeämättä sitä lainkaan, samoin vihollista ei ole välttämätöntä mainita sanallakaan. Tämän huomaa yllättävänkin usein sotaa koskevissa kertomuksissa: keskitytään siihen, mitä sankarit tekevät, vastapuolesta kerrotaan vain välttämätön. Sodista kirjoitetaan aina paljon analyyttisia tekstejä, samoin kuin kiihkeitä ja suoranaista vihaa uhkuvia kuvauksia. Sankaritarinan tavoitteet ovat useimmiten toisaalla: yksilön ja ryhmän kuvauksissa, joissa vaivat ja vastukset kuuluvat asiaan mutta eivät välttämättä määrity tarkemmin.

Isänmaanrakkauden ajateltiin olleen myös toisen maailmansodan aikaisten suomalaisten sankarivainajien taisteluun lähdön ja kaatumisen olennaisin syy. Sankarivainajat eivät ehkä olleet erityisesti halunneet kuolla, mutta olivat valmiita siihenkin, koska isänmaa oli heille korkein arvo. Kuolema sodassa ei siis ollut vain satunnainen, joidenkin sotilaiden kohdalle osuva asia, vaan isänmaallisen kansalaisen elämän luonteva osa.34 Myös vuoden 1918 sankaripoikia kuvataan niin yksityiskohtaisesti ja usein ”siviilimäisesti” juuri tästä syystä: heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ajatellaan olevan sankaruuden selittäjä, ei vain sota yksin.

Vihollisesta ei siis ole kaikkien kirjoittajien mielestä ollut tarpeen mainita mitään. Kenties kansallisen sovinnon hengessäkään näin ei ole aina haluttu tehdä. Toisilla kirjoittajilla on kuitenkin ollut painavaa sanottavaa sodan punaisen osapuolen toimista. Sotaa edeltävistä tapahtumista mainitaan usein erilaiset raakuudet, kuten ryöstöt ja murhat; usein juuri ne ovat nostattaneet nuoressa sankarissa vihan, joka on johdattanut hänet sotapolulle. Varsinaista poliittista tilannetta ei eritellä, vaan tapahtumien kulkua käsitellään tyylitellen, unenomaisesti.

Pojan liittyminen vasta perusteilla olevaan suojeluskuntaan esitetään joskus lähes itsestäänselvyytenä ja tilanteen kärjistyminen sodaksi asioiden väistämättömänä kulkuna. Kenties näiden kysymysten tarkempi erittely oli ylimalkaan vaikeaa vuosina 1918–1919, mutta sankaripoikien tarinoissa se on jopa tarpeetonta. Vaikka sotaan meneminen oli nuorille pojille vapaaehtoista – ellei vaikkapa antiikin heeroksista innostuneiden lyseolaisten ryhmäpainetta oteta lukuun – ja joillekin asia aiheutti tuskaisia pohdintoja kotiväen suhteen, sankarikuolema näyttäytyy heille varattuna kohtalona, ei niinkään vältettävissä olleen ja monella tapaa ongelmallisen sodan satunnaisena seurauksena.

Vain Ilmari Kianto käy läpi näitä teemoja Kainuun salokylän hiljaisen pojan sankarikuolemaa kuvaavassa tarinassaan. Pojan isän Kianto laittaa tuuminaan, että ”kannatti hänet sen Kustinkin kouluuttaa. Ei tullut valmista” ja ”vaaleanpunaiset veikot” arvelemaan, että ”herrat tapattivat köyhän lapsen”.35 Muuten tällaiset viittaukset ovat tuiki harvinaisia ja peitellympiä. Vanhempien suru ja lapsen vaihtoehtoisen elämänkulun pohdinta ovat pikemminkin haikeaa kaipausta kuin vakavasti otettavaa sodan kyseenalaistamista.

Käsitys siitä, keitä valkoisilla sankaripojilla oli vastassaan kevättalvella 1918, vaihtelee tarinasta toiseen. Vihollisina ovat ”kapinalliset”, ”venäläiset”, ”ryssät”, ”punaryssät”, ”vuossatainen vihollinen”, ”venäläis-lättiläis-punaiset laumat”, ”huligaanit” ja niin edelleen. Sitä en lähde arvioimaan, millainen oli joukkojen todellinen koostumus kussakin kuvatussa taistelussa. Se on kuitenkin varmaa, että osa kirjoittajista esitti sodan mielellään suomalaisten sotana ulkoista vihollista ja vierasta kansaa vastaan. Toiset mainitsivat venäläisiin liittyneet harhautuneet suomalaiset, kolmansille punaisten joukkojen suuri suomalaisten osuus oli luontevaa tuoda esille.

Merkille pantava seikka sodankäynnissä on se, miten punaisten kuvataan kohdelleen kaatuneiden ruumiita arvottomalla tavalla. Ruumiin silpominen pistimillä ja ruumiiden ryöstäminen ovat yleisiä mainintoja. Varsinkin sankaripoikien kentälle jääneitä ruumiita on usein tarinoiden mukaan kohdeltu kaltoin. Näiden asioiden kertomisen on epäilemättä ajateltu korostavan vihollisen barbaarisuutta ja kaikkinaista toiseutta.36 Sankaripojat itse eivät juuri joudu vihollisruumiiden kanssa tekemisiin. Heidän sotatiensä on monella tapaa puhdas ja sisältää ennen kaikkea suoraviivaista taistelua ”puhtain asein”.

Kuten Elsa Hästesko ensimmäisen osan esipuheessa esittää, sankaripojat eivät näiden tarinoiden mukaan osallistu erilaisiin terroritekoihin sodan kuluessa eivätkä tietenkään sen jälkeen. Joistakin maininnoista voisi kuitenkin ajatella, että kuvauksen kohteena olevat sankaripojatkin ovat olleet, jos eivät suorastaan teloittamassa ketään, niin ainakin täysin tietoisia tällaisista toimista. Puhutaan useamman kerran ”Pohjanmaan puhdistuksesta” ja kuinka vallatulla Tampereella kaikuvat laukaukset, kun ”sala-ampujat ja ryssät saavat tuomioitaan”.37

Sankarin kuolema

Sankaripoikia-kokoelman tarinoissa on olennaista se, että päähenkilö kuolee lopussa. Kyse ei siis ole vain poikien seikkailutarinoista tai sotaan osallistuneista nuorista sinänsä, vaan nimenomaan sodan seurauksena kuolleista alaikäisistä nuorukaisista. Sankaruuden määrittelyissä sota ja kuolema ovat viimeisen parinsadan vuoden aikana olleet länsimaissa keskeisiä. Sotiminen on kyllä ansiokasta, mutta vasta kuolema pyhittää sen ja tekee siitä todellisen uhrauksen.38 Tämä on henkiin jääneille sotilaille ongelma: heidän on kohdattava sodanjälkeinen todellisuus ja vielä hyväksyttävä se, että kuolleet ovat aina suurimpia sankareita. Sankarivainaja vertautuu Kristuksen antamaan uhriin,39 kun taas elävä ihminen on yhteisönsä keskellä vikoineen ja puutteineen.

Sankarikuoleman pitkällinen kuvaus ei ole ollut kaikkien kirjoittajien tyylitajun mukaista. Kaikista kuolemantapauksista ei ehkä ole ollut erityisen tarkkoja tietojakaan. Monesti kuitenkin juuri kuoleman hetken kuvauksen suhteen kirjoittajat ottavat huomattavia vapauksia ja kertovat asioista, jotka heidän on täytynyt kuvitella.

Sankarin kuolema ei ole aina tuskaton, mutta huomattavan usein kerrotaan tuskien viime hetkellä väistyneen. Kenties koti ja perhe nousevat hämärtyvän katseen eteen, uskonnollisimmat nukahtavat ”haavoihin Kristuksen”. Joissakin tapauksissa poika on kuollut punaisten teloittamana tai pahoinpitelemänä; tällöin seesteisen sankarikuoleman kuvaus on ollut vaikeampi esittää.

Kuoleman hetki ei kuitenkaan ole sankarikuoleman ainoa tärkeä osuus. Kuolemaan valmistautuminen, jopa sen aavistaminen ovat olleet monelle sankaripojalle luontevia asioita. Voidaan kysyä, miten paljon eri kirjoittajien kuvaukset vastaavat todellisuutta, ja onko erilaisista hajanaisista lausahduksista koottu käsitys, että poika todella on uskonut kaatuvansa. Tarinoiden lähdeaineistona olleiden kirjeiden todistusta ei ole samalla tavoin syytä epäillä. Moni alle 20-vuotias piti vähintään todennäköisenä sitä, että hän kuolee sodassa. Tätä kohtaloa he ovat kuitenkin pitäneet hyväksyttävänä ja jopa toivottavana.

Poikien omia kirjeitä lainataankin tarinoissa pitemmin ja lyhyemmin. Sotatapahtumistakin moni on ehtinyt kirjoittaa kotiinsa ja kertoa käsityksiään sodasta. Pojat myös ohjeistavat perhettään sankarikuoleman varalta. Kirjeissä toistuu usein vaatimus, että kuoleman kohdatessa kotiväki ei saisi surra poikaa, koska hän kaatuu oikean asian puolesta. Tästä on todennäköisesti ollut luontevaa lähteä sen oletuksen tielle, että sankarikuolema oli pojalle hyväksyttävä ja jopa toivottava asia. Näin ollen viime hetketkin olisivat olleet seesteisiä.

Älkää itkekö minua, sillä kaadun isänmaan, oikeuden ja Jumalan olemassaolon puolesta taistellessa.40

Älkää minua surko, jos en takaisin palaakaan.41

Moni Sankaripoikien kirjoittaja jättää sankarikuoleman tarkemman määrittelyn muihin teksteihin ja keskittyy aiheen kuvaamiseen. Toki kuvaaminenkin sisältää lukuisia valintoja ja arvoarvostelmia. Joillakin kirjoittajilla on ollut laajemminkin sanottavaa sankarikuolemasta.

Näin yksinkertaista on sankarikuolema. Se tapahtuu hiljaa ja meluttomasti. Siinä kysytään ainoastaan sitä, että viimeiseen asti pysyy uskollisena velvollisuudelleen.42

Sureva Suomi-äiti sulkee syliinsä toisten sankarien viereen oikeuden puolesta kaatuneen poikansa tomun.43

Sankari on mies, kun hän oman asiansa edelle asettaa isänmaan edun, kun hän ei kysy eikä utele, ei huuda, ei hosu, ei itseään pettää anna eikä lannistu, vaan toiminnanhetken tultua tekee sen, minkä oikeaksi katsoo, menee sinne, mihin määrätty on, ja ottaa vastaan sen, mitä kohtalo antaa.44

Kuoleman yhteydessä vainajan ilme tulkitaan usein merkiksi hänen viime hetkiensä tunnelmasta. Uskonnollinen tulkinta pitää rauhallista ilmettä merkkinä siitä, että vainaja on päässyt taivaaseen. Maallisempikin katsoja kokee tällaisen vainajan kuoleman helpompana kuin vääristyneet piirteet. Myös Sankaripojissa kaatuneen ruumista voidaan kuvata, joko rintamalla heti kaatumisen jälkeen, sairaalassa tai sankarihautajaisissa, arkun ollessa avoimena.

Siinä makaa nuori sankari edessäni, kädet rinnalle koukistuneina, silmät ummistuneina ja kasvoilla onnellinen hymy kuin tahtoisi hän äidille viimeisenä tervehdyksenä lausua ne säkeet, jotka hän kerran pikku poikana salavihkaa pani äidin pöydälle (–)45

Hautauspuheissa voitiin puhua ”parhaista uhrikaritsoista”, jotka Jumala oli ottanut ”Suomen vapauden lunnaina”.46 Sankarin kuolemassa ei ehkä ole keskeistä se, ketä vastaan taistellaan – mutta täysin olennaista on se, kenen puolesta taistellaan.

Sankaripojat kaatuivat tarinoiden mukaan yleisesti ottaen Suomen puolesta. Ajatuksena luonnollisesti on, että vastapuolella ei ollut ainakaan oikeita suomalaisia. Sankaruusteeman kannalta vieläkin tärkeämpää on, että kaatuminen sodassa hyödytti Suomea ja suomalaisia jollain tavalla. Jumala sääteli tätä yhtälöä vaatimalla erityisesti parhaimpia ja puhtaimpia uhreja itselleen.47

Tämä ajattelutapa ihmetyttää 2000-luvun ihmisiä toistuvasti, mutta vielä toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa se oli tavallinen, vaikkei varmaankaan missään vaiheessa kaikkien sisäistämä tai hyväksymä. Sodassa kuoleminen merkitsi suurta sankaruutta, olipa se joidenkin mielestä suorastaan tavoiteltava asia. Missään tapauksessa tätä isänmaallista velvollisuutta ei saanut yrittää väistää.

Sankaripoikien kuolintavat vaihtelevat paljon. Yksi kuoli punaisten käsissä jo ennen pääsyä rintamalle, toinen ensimmäisessä taistelussaan. Kolmas ehti sotia useamman kuukauden, ennen kuin tapasi kohtalonsa. Rintamalla kuolleiden tarinoissa on tavallista, miten pojan toiminta kuvataan uhkarohkeaksi, jopa varomattomaksi. Esimiehen käskyjäkään ei aina noudateta. Tämä ei kuitenkaan estä kutsumasta sankarikuolemaa ihanteelliseksi. ”Itsensä tapattaminen” ei ole sankarillista; sen sijaan kohtaloaan kohti kulkeminen ja itseään säästämätön uhrautuminen kuvaavat sankarin kuolemaa paljon paremmin.

Sotilaaksi kasvaminen nousevissa kansallisvaltioissa

Sotilaan vapaaehtoisuus on nationalistisessa ajattelussa korkealle arvostettua; kuten moderni nationalismikin monessa suhteessa, vapaaehtoisuuden ihanne periytyy Ranskan vallankumouksen ajoilta.48 Kansallisvaltioihin ja kansallisiin armeijoihin liittyy usein asevelvollisuus, mikä ei tietysti sinänsä laske sotilaan arvoa. Vapaaehtoisuus koskee näissä oloissa lähinnä niitä, jotka terveytensä tai ammattinsa vuoksi olisivat vapautettuja asepalveluksesta, sekä niitä, jotka ikänsä puolesta eivät ole siitä osallisia. Ikämiesten vapaaehtoisuutta on harvemmin pidetty poikkeuksellisen sankarillisena. Nuoren, usein alaikäisen miehen tai pojan vapaaehtoisuus sen sijaan on perinteinen ylistyksen aihe.

Suomessa aiheen tunnettu esitys on Runebergin ”Sotilaspoika”-runo, joka ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinoiden toisen osan ensimmäisenä runona vuonna 1860. Runossa poika kertoo isästään, joka on kuollut sodassa vielä ollessaan ”nuori, kauniskin” – ”jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin”. Samoin aikoo tehdä poika itse.49 Vuoden 1918 sankaripoikien kannalta ajallisesti läheisempi kannustin sotilaallisiin urotekoihin oli vuonna 1899 ensi kertaa esitetty ”Ateenalaisten laulu”.50 Tämän Viktor Rydbergin antiikin ihanteita toistavan runon suomensi lauluversioksi Yrjö Veijola, ja sävellyksestä vastasi Jean Sibelius. Sen ensiesityksessä tulkitsijana olivat Akademiska sångföreningenin poikakuoro ja Helsingin filharmonisen seuran orkesteri.51 Poikakuoro esittäjänä viittaa siihen, että teoksen viesti oli jo tuolloin osoitettu konkreettisesti nuorisolle. Laulu herätti suuren isänmaallisen innostuksen, ja sitä siteerataan myös Sankaripojissa. Yksittäisten tekstien merkitystä ei ole syytä yliarvioida, mutta niiden toistaminen vaikkapa kouluopetuksessa vuosikymmen toisensa jälkeen on otettava vakavasti osana kansallista kulttuuria, oli kukin oppilas aiheesta mitä mieltä hyvänsä.52

Sotilaan nuoruuden poikkeuksellisuus ja esimerkillisyys on tietenkin ollut historiallisesti spesifiä, kuten Sabina Loriga toteaa artikkelissaan ”The Military Experience” teoksessa A History of the Young People. Ennen modernia aikaa sotilaan iällä ei ollut eri maiden armeijoissa niinkään merkitystä: tärkeää oli fyysinen kunto ja pystyvyys taistelussa. Asevelvollisuusiän määritteleminen tapahtui eri maissa vähittäin; vapaaehtoisiksi voitiin hyväksyä muunkin ikäisiä, jos muut ehdot täyttyivät.53

Sotilaan nuoruus tuli ihanteeksi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Armeijasta alkoi tulla myös nuoren miehen initiaatioriitti, ei vain valtion sotilaallisten toimien väline. Samaan aikaan alkoi eri puolille Eurooppaa nousta sankarivainajien monumentteja, mikä kertoo sodan ja sankarikuoleman ihanteiden yleistymisestä.54 Monilla nuorilla oli vielä tuohon aikaan ammatillista kokemusta ennen armeijaa esimerkiksi perheen maatilalta tai oppipoikana, kuten Sankaripojissakin tulee usein esille. Pitempään koulussa viipyville nuorille armeijasta tuli kuitenkin tärkeä miehuuteen kasvamisen merkkipaalu.55 Lyseolaisille sotilasihanteet olivat erityisen tärkeitä siitäkin syystä, että nationalismin sankaripalvonta oli luonteenomaisesti keskiluokan aate;56 kansalaissotilaan ihanne oli yksi keskiluokan keinoista tulla osaksi kansakuntaa ja sen hallitsevaksi luokaksi.

Nuorison ja sodan ihanteiden yhteenkietoutuminen tapahtui samaan aikaan nationalismin vahvistumisen ja ”normalisoitumisen” kanssa. Kansakuntien miehinen voima ja ”viriliteetti” tulivat 1800-luvulla niiden olennaisiksi piirteiksi.57 Toisaalta väestötilastot aiheuttivat huolta väestön vähenemisestä, samoin monen sosiaalipoliittisen toimen taustalla voi nähdä pyrkimyksen vahvistaa kansakunnan ruumiillista voimaa. Nuorisolle suunnattujen korkeiden ihanteiden oli puolestaan tarkoitus saada voimakas nuoriso toimimaan kansakunnan kannalta hyödyllisellä tavalla. Nuorison valmius uhrata itsensä isänmaan puolesta merkitsi, että siihen suunnatut panostukset tulivat jälleen käyttöön.

Ensimmäinen maailmansota toi sodan tunnun ja monet sotaan liittyvät kotirintaman kokemukset Suomeenkin, vaikka maa ei vielä itse sodassa ollutkaan. Nuoren pojan maailmankuvaan sota maskuliinisuuden keskeisenä elementtinä vaikuttaa suuresti. Pikemminkin voi sanoa, että olisi ollut ihme, jos alaikäiset eivät olisi tarttuneet innolla aseisiin heti tilaisuuden tullen.

Sotien aikana kulttuuri muuttuu. Raaistumisesta puhuminen lienee yksioikoinen tulkinta, mutta jatkuvat uutiset sodasta ohjaavat ihmisten ajattelua. Yleinen epävarmuus luo uhkakuvia, joihin kukin pyrkii vastaamaan käytössään olevin käsittein ja mahdollisuuksien rajoissa olevin teoin. Lasten ja nuorten suhteesta sotaan on hyvä muistaa, miten George L. Mosse on analysoinut ”sotakokemuksen myyttiä” teoksessaan Fallen Soldiers. Hän korostaa, että ensimmäisen maailmansodan aikainen totaalinen mobilisaatio tarkoitti todellakin kaikkien ihmisten vetämistä jollain tavalla mukaan sotaan. Esimerkiksi lasten leluista tinasotilaat tulivat sodan aikana erityisen suosituiksi; lastenkirjoissa saattoi esiintyä sotaan liittyviä teemoja.58

Sodasta sivussa olevissa maissa ei voitu välttyä näiltä asioilta. Juha Siltala on todennut, miten sankari-ihanteet olivat menettämässä merkitystään ensimmäisen maailmansodan loppua kohti; sodasta sivussa olevassa Suomessa kuitenkin”miehuuden” osoittamisen tilaisuuksia vielä odoteltiin kesällä 1917.59 Lapsille ei ehkä kyetty kertomaan sitä, millaista sota todella nykyään oli, jos sitä sodasta sivussa olevassa maassa edes täysin käsitettiin. Kenties sodan tekeminen ”lapsille sopivaksi” helpotti aikuistenkin ahdistusta. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt lasten ja nuorten innokkuutta sotaan nähden. Olihan se myös jännittävää ja miehekästä toimintaa. Sota tarjosi seikkailuja ja mahdollisuutta oman kelpoisuuden ja kuntoisuuden osoittamiseen.60 Tästäkin syystä alaikäiset pojat olivat innokkaita lähtemään sotaan sittenkin, kun sitä edeltäneet ihanteet olivat aikuisten keskuudessa kokeneet jonkinasteisen rappion.

On tärkeää huomata, että suomalaisiakin sankaripoikia käsitellään monella tapaa aikuisuuden näkökulmasta katsoen. He eivät ole lapsuudesta tulevia vaan miehuuteen meneviä. Näin siitäkin huolimatta, että nuorimmat heistä kuvataan selvästi lapsen kaltaisiksi: helposti innostuviksi ja sodan todellisuutta vain osittain ymmärtäviksi. Lapsuuteen kuuluvat, sotaisuuden kannalta ongelmallisemmat piirteet, kuten lyhytjänteisyys, hetkellisyys tai koti-ikävän poteminen eivät ole sankaripojan ominaisuuksia, vaan mieheksi kasvamassa oleva isänmaan sankari on jo jättänyt ne taakseen.

Sisällissota oli lapsille usein ahdistavaa, jos kohta jännittävää aikaa. Rintamalle lähteneet lapset ja nuoret pyrkivät kenties muita voimakkaammin pääsemään eroon ahdistuksesta tekemällä – edes jotain. Kuten Marianne Junila ja Seija Jalagin ovat todenneet, lapsia ei epäröity käyttää vaarallisissakaan tehtävissä esimerkiksi sodanaikaisella Tampereella.61 Lapsia ei voitu suojella sodan todellisuudelta. Se vyöryi sankaripoikienkin elämään, ja he tekivät ratkaisun aktiivisuuden ja toiminnan puolesta. Kuten nykyajankin lapsisotilaat, myös vuoden 1918 sankaripojat joutuivat joka tapauksessa elämään sodan keskellä ja sotaan osallistuminen oli yksi selviytymiskeino myös psykologisella tasolla.

Sota, sotilas ja kansallinen historia

Sotiluuden ja sotaan osallistumisen merkitys miehen aikuistumisessa ovat tuttuja asioita, onhan armeija yleisessä kielenkäytössä edelleenkin ”miesten koulu”. Missä määrin Suomen itsenäisyydelle oli tarpeen käydä sotaa – vaikka vain omien kansalaistenkin kesken – on kysymys sinänsä. Kansakuntien voima ja viriiliys määritellään nationalismin perinteisten ajattelumallien mukaan sodassa. Olisiko Suomi ollut täysivaltainen kansakunta muiden ja omasta mielestään, ellei sillä olisi ollut kokemusta sodasta vuodelta 1918?

Tästä pääsemme kysymykseen, symboloivatko alaikäiset sotasankarit Suomea. He olivat lähteneet sotaan ennen aikuistumistaan, innokkaasti ja omaa etuaan kyselemättä, kuten Suomikaan ei ollut itsenäistyessään monella tapaa ”aikuinen”, vaikka sillä olikin useimmat valtion piirteet. Kuten suomalaisten koettiin joutuneen veljessotaan ulkoisten vaikutteiden uhrina, jopa oikeastaan ulkoista vihollista vastaan, sankaripojatkin olivat syyttömiä siihen, mihin he osallistuivat. Eniten he ehkä muistuttivat Topeliuksen Maamme kirjan alussa kuvaamaa pikkupoikaa, joka ryntää pelastamaan äitinsä kuohuvasta koskesta.62 Sotaanlähtö pyritään useassa tarinassa kuvaamaan luonnollisena reaktiona isänmaan hätään.

Sankaripoikien puhtaus oli välttämätöntä, jos heidän uhrinsa oli tarkoitus jollain lailla lunastaa isänmaa ja viitoittaa tietä kohti yhtenäistä isänmaata.63 Samalla tavoin toisen maailmansodan aikana yritettiin kaikista suomalaisista sotilaista luoda kuvaa kristittyinä, vaatimattomina mutta kuitenkin lujina ja velvollisuudentuntoisina sotureina. Jatkosodan aikana tämä kuva mureni, vaikka talvisodan päivinä moni halusi siihen vielä uskoa. Sisällissodan jälkeen suomalaisten yleisempää puhtautta oli vielä vaikeampi uskotella juuri kellekään, mutta nuoret, viattomat uhrit saattoivat tuoda jonkinlaista helpotusta ahdistavien muistojen kanssa elävälle kansakunnalle.

Sisällissodan aika liitettiin ”valkoisessa Suomessa” vielä toisen maailmansodan aikana tärkeäksi osaksi kansallista kehitystä. Tämä seikka unohtuu usein suomalaisten sotakokemusten nykytulkinnoissa, koska vuosi 1918 tunnetaan sotana, jossa ei kunniaa juuri jaettu. Pikemminkin se koetaan Suomen historian häpeätahraksi, jota ei haluta yhdistää kunniakkaaksi koettuun toisen maailmansodan aikaan. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut, vaan valkoisen puolen sankareita ja heidän ihanteitaan muisteltiin vielä 1930-luvun lopulla.

Talvisodan alussa Suomessa vallitsi jonkinasteinen hämmennys: vaikka sotaa oli osattu odottaa, se tuli suomalaisille kuitenkin yllätyksenä. Järkyttyneinä ihmiset etsivät tukea ja lohtua sieltä, mistä sen olivat ennenkin saaneet. Toisille lähde oli Raamattu, toisille Vänrikki Stoolin tarinat. Monella tapaa perinteiset ajatusmallit otettiin jälleen käyttöön, puhuttiinhan talvisodasta myös ”toisena vapaussotana”.64 Juha Poteri on tuonut esille, miten esimerkiksi sisällissodan aikana kehittyneet sankarihautauskäytännöt muodostuivat myös toisen maailmansodan sankarihautauskulttuurin pohjaksi.65 Samoin sankaruuskäsityksissä pystyttiin nojaamaan vanhoihin ihanteisiin, vaikka kuluneet vuosikymmenet vaativakin niiden soveltamista uusiin oloihin.

Hyvä esimerkki ajatusten jatkuvuudesta on Mika Waltarin romaani Antero ei enää palaa, joka ilmestyi kevättalvella 1940. Sen alussa päähenkilö Antero keskustelee vuoden 1918 sodassa taistelleen ystävänsä kanssa, joka kertoo, miksi tuolloin lähti sotaan. Esille nousevat ”suomalaisen naisen ja viljapellon häpäisijät” ja vastaavat kielikuvat.66 Anteron epäilys siitä, kannattaisiko sotaan lähteä, väistyy teoksen alkupuolella vähitellen. Se ei ole enää nuorukaisen pohdintaa oman elämän suunnasta, vaan perheellisen miehen kasvamista ajatukseen, että perhettään voi puolustaa parhaiten lähtemällä sotaan.

Kertautuuko tässä ajatus suomalaisuuden henkisestä iästä – vuonna 1918 sitä olisivat edustaneet parrattomat poikaset, vuonna 1939 nuoret isät? Vuonna 1974 ilmestynyt Kansakunnan historian vuosia 1939–1973 seitsemäs osa on nimeltään ”Täysi-ikäinen kansakunta”,67 mikä nimivalinta tukee osaltaan tätä tulkintaa. Entä vuonna 2010 – ovatko Suomen parhaat edustajat sotaveteraaneja, joista viimeisestäkin aika jättää pian?

Tästä näkökulmasta valkoisten sankaripoikienkin uhri on hyvin erilainen asia kuin miltä se 2000-luvulla näyttää. Yleisesti ottaen 1800-lukulaiset sankaruusihanteet olivat käytössä vielä toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa, joskin jatkosodan loppupuolella niihin suhtauduttiin yhä ristiriitaisemmin. Myöhempien vuosikymmenten ”kirjasodissakin” lienee ollut pitkälti kyse tästä ristiriidasta: missä hengessä suomalaiset taistelivat – keitä he oikeastaan olivat? Ei ole sattumaa, että Väinö Linnan sotaromaanin nimeksi tuli Tuntematon sotilas. Modernin yhteiskunnan sotakäsitys etsi edelleen julkituloaan 1950-luvun Suomessa. Nuoren sankarin mitään kyselemätön uhri oli voimakas mielikuva, josta monet sodan todella kokeneet halusivat selvästikin eroon ja tuoda sen tilalle realistisemman, todella olemassa olleen sotilaan.

Sankaritarina ei ehkä koskaan kuvaa eikä haluakaan kuvata todellista ihmistä ja/tai sotilasta; sen sijaan sankari-ihanteet ovat aina oman aikansa tuotetta ja tarinat on todellakin syytä kertoa uudelleen, jos niiden halutaan koskettavan uusia sukupolvia. Tässäkään suhteessa kansakunnat eivät ole ikuisia ja muuttumattomia, vaan jatkuvien uudelleentulkintojen kohteita. Nykyajan ihminen ei ehkä osaa pitää Sankaripoikia suurina sankareina vaan sodan vaatimina uhreina, riippumatta siitä, miten hän sisällissodan tapahtumia ja merkitystä tulkitsee.

Sisällissodan jälkeisestä Suomesta kertoo paljon se, että tällaisia lasten ja nuorten kohtaloita kerrottiin sankaritarinoina, ei suinkaan todisteina sodan mielettömyydestä. Pikemminkin alaikäisten kaatuneiden sankaruuden oli tarkoitus valaista sodan merkitystä henkiin jääneille. Tämä kertoo eniten siitä, miten muuttuvaisia ovat niin sankaruus ja sen tulkinnat kuin käsitykset siitä, mikä on kansakunnan kannalta tärkeintä, mitä yksilö voi sen vuoksi tehdä.

Ilona Kemppainen on valtiotieteiden tohtori, joka työskentelee talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa tohtoriassistenttina Helsingin yliopistossa politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksessa. Artikkeli liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan Keksityt sankarit-projektiin (2006–2009).

Lähteet:

Sankaripoikia I – III. Toim. Elsa Hästesko. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna 1918–1919.

Hästesko, Elsa 1918a: Alkusana. Teoksessa Sankaripoikia I. Toim. Elsa Hästesko. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna.

Hästesko, Elsa 1918b: nimeämätön esipuhe teoksessa Sankaripoikia I . Toim. Elsa Hästesko. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna.

Hästesko, Elsa 1919a: nimeämätön esipuhe teoksessa Sankaripoikia III. Toim. Elsa Hästesko. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna.

Hästesko, Elsa 1919b: Loppulause. Teoksessa Sankaripoikia III. Toim. Elsa Hästesko. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna.

Lydecken, Arvid 1919: nimeämätön alkusana teoksessa Sankaripoikia II. Toim. Elsa Hästesko. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna.

Kirjallisuus:

Ariès, Philippe 1981: The Hour of Our Death. Penguin Books, New York.

Caine, Barbara & Glenda Sluga 2000: Gendering European History 1780–1920. Leicester University Press, London and New York.

Eliade, Mircea 1993: Ikuisen paluun myytti – kosmos ja historia. Loki-kirjat, Helsinki.

Fewster, Derek 2006: Visions of Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki..

Hemmer, Jarl 1921: Onni Kalpa. WSOY, Porvoo.

Hirvonen, Maija (toim.) 1983: Elsa Heporauta – eräs elämäkaari. Kalevalaisen Kulttuurin Säätiö/WSOY, Helsinki.

Historiallinen Aikakauskirja 2/1997.

Huttunen, Veikko 1974: Kansakunnan historia 7. Täysi-ikäinen kansakunta 1939–1973. WSOY, Helsinki.

Junila, Marianne & Seija Jalagin 2009: Lapset ja sota. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen. Toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. WSOY, Helsinki.

Kaskimies, Einari (toim.) 1971: Puhtain asein: Suomen marsalkan päiväkäskyjä vuosilta 1918–1944. Kustannus oy Artikkeli, Helsinki.

Kemppainen, Ilona 2006a: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kemppainen, Ilona 2006b: Kuolema, isänmaa ja kansalainen toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Ville Kivimäki ja Tiina Kinnunen. Minerva 2006.

Kemppainen, Ilona 2006c: Isät, äidit ja isänmaan toivot – käsityksiä lapsista ja vanhemmista sotavuosien Suomessa. Historiallinen Aikakauskirja 2/2006.

Loriga, Sabina 1997: The Military Experience. Teoksessa A History of the Young People. Volume Two: Stormy Evolution to Modern Times. Toi. Giovanni Levi ja Jean-Claude Schmitt. The Belknap Press of Harvard University Press, London.

Mosse, George L. 1990: Fallen Soldiers. Reshaping the Memory of the World Wars. Oxford University Press, New York – Oxford.

Mosse, George L. 1996: The Image of Man. The Creation of Modern Masculinity. Oxford University Press, New York ­- Oxford.

Nieminen, Hannu 2006: Kansa seisoi loitompana. Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809–1917. Vastapaino, Helsinki.

Peltonen, Ulla-Maija 1996: Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Peltonen, Ulla-Maija & Ilona Kemppainen 2010 (tulossa): Muuttuva sankaruus. Teoksessa Kirjoituksia sankaruudesta. Toim. Ulla-Maija Peltonen ja Ilona Kemppainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Poteri, Juha 2009: Sankarihautaus vapaussodassa – valkoisten kaatuneiden hautaaminen Suomessa vuonna 1918. PK-Koulutuskeskus, Helsinki.

Rank, Otto 1990: The Myth of the Birth of the Hero. Teoksessa Rank, Otto, Raglan, Lord & Dundes, Alan (toim.) In Quest of the Hero. Princeton University Press, Princeton.

Runeberg, Johan Ludvig 1992: Vänrikki Stoolin tarinat. Otava, Helsinki.

Siltala, Juha 2009: Sisällissodan psykohistoria. Otava, Helsinki.

Tepora, Tuomas 2007: Poikien sota. Toisen maailmansodan aikaiset sotakirjat siirtymän kuvauksena. Historiallinen Aikakauskirja 3/2007.

Tepora, Tuomas 2008: ”Elävät vainajat” – kaatuneet kansakuntaa velvoittavana uhrina. Teoksessa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Toim. Sari Näre ja Jenni Kirves. Johnny Kniga, Helsinki.

Tikka, Marko 2009: Punainen ja valkoinen terrori. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen. Toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. WSOY, Helsinki.

Topelius, Sakari 1981: Maamme kirja. WSOY, Porvoo.

Valkoinen kirja. Lotta Svärd yhdistyksen keskusjohtokunnan julkaisema. Helsinki 1928.

Voionmaa, Väinö 1969: Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY, Porvoo.

Waltari, Mika 1940: Antero ei enää palaa. Pienoisromaani. WSOY, Helsinki.

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

http://www.sibelius.fi/suomi/musiikki/ork_kuoro_orkesteri.htm

1. Esim. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993. [↩]
2. Esim. Eliade 1993; vrt. Kemppainen 2006a 53–55; Peltonen & Kemppainen 2010 (tulossa). [↩]
3. Hirvonen 1983, 27. [↩]
4. Suomen sotasurmat 1914–1922-projektin tiedostoissa on luonnollisesti vielä huomattavasti enemmän kaatuneita alaikäisiä, niin valkoisia kuin punaisiakin. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main [↩]
5. Hästesko 1918a. [↩]
6. Olen olettanut, että vain nimikirjaimilla etunimensä merkitsevät kirjoittajat ovat miespuolisia. Virheet tässä suhteessa saattavat hieman vääristää kuvaa, mutta suuntaa-antavana se lienee oikea. [↩]
7. Hirvonen 1983, 30. [↩]
8. SP I, 47–51 (kirj. Väinö Heimonkallio). Sivulla 51 on piirroskopio kuvasta, jossa Onni Kokko lepää sairaalassa pää siteessä ja kunniamerkki tyynyllä vähää ennen kuolemaansa. Kyseistä kuvaa levitettiin Ulla-Maija Peltosen mukaan laajalle heti sodan jälkeen. Peltonen 2002. Sittemmin Jarl Hemmer kirjoitti aiheesta romaanin nimeltä Onni Kokko, mutta muutti seuraavaan painoseen nimeksi Onni Kalpa erinäisten romaanin sisältämien virheellisten tietojen vuoksi. Hemmer 1919, 1921. [↩]
9. Hirvonen 1983, 81. [↩]
10. Psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan sankarit irtautuvat muidenkin puolesta vanhempien edustamasta alkuyhteydestä, ja heidän tarinansa tuottavat samanlaisen kokemuksen kuin tämä yksilönkehityksen vaihe. Rank 1990, 62. [↩]
11. Kemppainen 2006a, 214–242. [↩]
12. Poteri 2009, passim. [↩]
13. ”Kaunis kuolema” on yksi Philippe Arièsin 1800-luvun kuolemasuhteen tyypillisiksi piirteiksi määrittämistä asioista. Vaikka sankaripojat eivät menehtyneet vaikkapa keuhkotautiin, tarinoissa on runsaasti 1800-lukulaisen eurooppalaisen kuolemankulttuurin piirteitä. Vrt. Ariès 1981. [↩]
14. SP III, 96–100 (kirj. Elna Wichmann). [↩]
15. Vrt. Kemppainen 2006c. [↩]
16. Lotta Svärdin Valkoinen kirja 1928. [↩]
17. SP III, 30–43 (kirj. Eino Havas). [↩]
18. Sankaritarinat ovat muuttuvia kuten maailma muutenkin. 1900-luvun mittaan sankarikuvastoon vakiintui omia ongelmiaan kipuileva antisankari, jonka toimissa on usein ristiriitaisia piirteitä. Sankaripoikien maailmassa ihanteellinen, kirkasotsainen sankari ei kuitenkaan vielä saa koomista sävyä, vaan hän on vakavasti otettava ja uskottava hahmo. Poikien nuoruus on voinut vaikuttaa tähän, samoin kuin koko teossarjan syntyyn. [↩]
19. Vrt. Fewster 2006, 321– 368. [↩]
20. Tepora 2007. [↩]
21. Voionmaa 1969 (2.painos). [↩]
22. SP II, 191 (kirj. Matti Soini). [↩]
23. Nieminen 2006. [↩]
24. Tai jatkosodan jälkikuvassa: Tuntemattomassa sotilaassa Vanhala muistelee, että ”von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen”. [↩]
25. Esim. Peltonen – Kemppainen 2010; vrt. Siltala 2009, 356–429. [↩]
26. Vrt. Tepora 2007. [↩]
27. Ja kuten todettua, äitikään ei ole korostunut aihelma. [↩]
28. SP II, s. 131 (kirj. Armas Hämäläinen). [↩]
29. Hästesko 1918b, 2. [↩]
30. Hästesko 1918b, 2. [↩]
31. Esim. Tikka 2009. [↩]
32. Hästesko 1918b, 3; Hästesko 1919b, 213. [↩]
33. Vrt. Siltala 2009, 417–425. [↩]
34. Kemppainen 2006b. [↩]
35. SP II, 157–162 (kirj. Ilmari Kianto). [↩]
36. Ks. m. Siltala 2009, 191 (sit. Marjomaa 2004). [↩]
37. SP II, 222 (kirj. Kyösti Wilkuna). [↩]
38. Mosse 1990, passim; Kemppainen 2006, 258. [↩]
39. Joskaan ei täysin ongelmattomasti. Ks. esim. Kemppainen 2006a, 157–159. [↩]
40. SP I, 12 (kirj. Helmi Krohn). [↩]
41. SP III, 86 (kirj. Kaarlo Atra). [↩]
42. SP I, 32 (kirj.Väinö Hirsjärvi). [↩]
43. SP I, 39 (kirj. Valter Pirhonen). [↩]
44. SP III, 43 (kirj. Eino Havas). [↩]
45. SP II, 230 (kirj. Kyösti Wilkuna). [↩]
46. SP II, 117 (kirj. V. Helle). [↩]
47. Uhrin käsitteestä tarkemmin ks. Kemppainen 2006b. [↩]
48. Mosse 1990, 15–17. [↩]
49. Runeberg 1992. [↩]
50. Laulu alkaa ”Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä”… ja sisältää myöhemmin esim. säkeet ”nuorukaiselle kuolla kuuluu” sekä ”joukon maine mustuvi aina kun vimmassa taiston nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät”. [↩]
51. http://www.sibelius.fi/suomi/musiikki/ork_kuoro_orkesteri.htm [↩]
52. Vrt. Kemppainen 2006c. [↩]
53. Loriga 1997. [↩]
54. Loriga 1997, 34; Ariès 1981, 548–551. [↩]
55. Loriga 1997, 35–36. [↩]
56. Mosse 1996, 223. [↩]
57. Caine & Sluga 2000. [↩]
58. Mosse 1990, 141–142. [↩]
59. Siltala 2009, 357. [↩]
60. Suomessa erityisesti jääkäriliike, jossa muutama Sankaripoikien henkilökin on ollut mukana, lienee kiihottanut nuorison mielikuvitusta. [↩]
61. Junila & Jalagin 2009. [↩]
62. Topelius 1981, 11–13. [↩]
63. Kemppainen 2006b. [↩]
64. Kaskimies 1970, 64. [↩]
65. Poteri 2009, 288. [↩]
66. Waltari 1940. [↩]
67. Huttunen 1974. [↩]