Siviiliväestön sotakokemukset ovat usein jääneet taka-alalle sotilaallisen historiankirjoituksen tieltä. Historiantutkimuksessa on usein nostettu tärkeimpään asemaan sotilaiden toimet sekä vaiheet ja siviilit ovat kulkeneet mukana aivan kuin he olisivat vain massa, jota sotilaalliset tahot ohjaavat. Jatkosodan tapahtumista lappilaisella siviiliväestöllä on aivan oma tarinansa kerrottavanaan – kuinka he elivät rinnakkain saksalaisten aseveljien kanssa tai kuinka he kokivat aseveljeyden muuttumisen keskinäiseksi taisteluksi. Toisin kuin sotilaiden tarinat, jotka usein ovat olleet liian kipeitä kerrottaviksi omille lapsille, ovat nämä tarinat siirtyneet sukupolvelta toiselle suvun sisällä.
Talvisodan perintö
Talvisodan jälkeen Suomi tunsi yhä suurempaa tarvetta löytää kumppani idästä tulevaa uhkaa vastaan. Vaihtoehdot olivat vähissä Saksan miehitettyä Norjan ja Tanskan, liittoutuneiden kokiessa tappioita ja Neuvostoliiton miehittäessä Baltian maat. Tämän jälkeen ainoa realistinen vaihtoehto tuntui olevan Saksa. Siksi Suomi solmikin Saksan kanssa kesäkuussa 1940 kauppasopimuksen. Saksan kiinnostus Suomen kohtaan kasvoi entisestään, kun Hitler alkoi suunnitella idän sotaretkeä. Suomi ja Saksa pääsivätkin kumppanuudesta yhteisymmärrykseen. Salaisten neuvotteluiden seurauksena sovittiin, että Suomi sai ostaa Saksalta tarvitsemiaan aseita. Saksan Norjan joukoille myönnettiin kauttakulkuoikeus Suomen läpi. Ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat Suomeen syksyllä 1940. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Suomi tuli perässä. Näin Suomi päätyi Saksan aseveljeksi.
Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa syyskuun alussa 1944. Aselepoehtoihin kuului se, että saksalaisten joukkojen oli poistuttava Suomesta syyskuun puoliväliin mennessä. Tässä vaiheessa Suomessa oli yli 200 000 saksalaista sotilasta. Lappilaiset evakuoitiin tällöin Ruotsiin ja muualle Suomeen. Lapin sota käynnistyi 1944. Aluksi vetäytyminen sujui rauhallisesti, sillä Pohjoisen joukot tekivät salaisia paikallisia sopimuksia saksalaisten aseveljien kanssa. Käynnissä oli niin sanottu valesota. Kumpikaan osapuoli ei halunnut ylimääräisiä tappioita, ja siksi saksalaiset ja suomalaiset sopivat keskenään, milloin saksalaiset vetäytyvät miltäkin alueelta, jonka jälkeen Suomi otti alueen haltuun. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Neuvostoliitto alkoi kiinnittää huomiota suomalaisten hitaaseen etenemiseen sekä vähäisiin tappioihin, ja itänaapuri alkoi epäillä aselepoehtojen toteutumista. Suomalaisten oli ryhdyttävä ajamaan saksalaisia maasta aggressiivisemmin. Tämän seurauksena saksalaiset käyttivät Lapin sodassa poltetun maan taktiikkaa ja polttivat Lapin perässään. Koska lähes koko Lappi poltettiin maan tasalle, oli pohjoissuomalaisilla sodan jälkeen edessään pitkä jälleenrakennuksen aika.
Näkökulmasta
Tässä artikkelissa käsittelen sitä, miten siviilit kokivat saksalaisten läsnäolon ennen Lapin sotaa sekä sen jälkeen. Pyrin myös selvittämään, miten historiantulkinnat näiltä ajoilta ovat periytyneet seuraaville sukupolville. Aineistona käytän kahden eri sukupolven edustajan haastattelua, joita vertailen Marianne Junilan tulkintoihin teoksessa Kotirintaman aseveljeyttä.
Tämä haastattelututkimus tarjoaa yhden näkökulman aiheeseen ja esimerkin siitä, miten muistot ovat kulkeutuneet sukupolvelta toiselle. Vaikka yhden suvun tarina avaa tapahtumia suppean joukon silmin eikä edusta koko Lapin kansaa, paljastaa se silti jotain tapahtumien muistamisesta. Yksilöiden kokemukset ja muistot ovat ikkuna suurempaan. Ne herättävät runsaasti uusia kysymyksiä, joiden avulla aseveljeyden historiasta voi löytää uusiakin piirteitä.
Tuntematon Lapin sota
Vaikka Lapin sotaa ja suomalais-saksalaista sotilasyhteistyötä on käsitelty historiantutkimuksissa suhteellisen paljon, ei suomalaisten ja saksalaisten rinnakkaiselosta kotirintamalla ole olemassa paljon tutkimustietoa. Marianne Junila arvelee teoksessaan Kotirintaman aseveljeyttä, että aihe on saanut odottaa sitä, että siitä on tullut poliittisesti ja tieteellisesti korrekti tutkimusongelma. Heti sodan jälkeen Suomen poliittisessa ilmapiirissä ei ollut tilaisuutta purkaa ristiriitaisia tuntemuksia saksalaisia kohtaan, kun Suomen piti korostaa, että sekin oli joutunut Saksan tuhotöiden kohteeksi. Suomi ei halunnut alleviivata yhteistyötä, joka oltaisiin voitu tulkita Kolmannen valtakunnan tavoitteiden edistämiseksi. Erityisen ongelmalliseksi ihmiset ovat saattaneet kokea juuri sen, mitä sodan jälkeen paljastui saksalaisten natsitoiminnasta.
Junila kirjoittaa teoksessaan, että aihe on saattanut jäädä myös tärkeämmiksi koettujen jalkoihin. Aseveljeys on ollut monestakin syystä perifeerinen. Kohteena ovat siviilit, kotirintama ja Pohjois-Suomi, joista mikään ei ole ollut tutkimuksien suosituimpia kohteita. Junila kokee aiheen kuitenkin olevan hyvin tärkeä, sillä kotirintaman henkinen kestävyys ja yhteiskuntarauhan säilyminen olivat etulinjan kestämisen kannalta tärkeitä. Itse koen aiheen tärkeäksi myös nykyihmisten identiteetin muodostumisen kannalta. Aiempien sukupolvien kokemusten ja kertomusten kautta on monelle lappilaisten jälkeläiselle muodostunut kuva Lapin sodasta ja suhtautumisesta saksalaisiin.
Henkilökohtainen kiinnostus
Oman perheeni historiaan liittyy tiiviisti Lappi ja sen kautta Lapin sodan tapahtumat 1940-luvulla. Mieleeni on painunut jo lapsuudesta useita tarinoita, joissa mukana on saksalaisia sotilaita. Ennen aiheeseen perehtymistä en kuitenkaan muistanut yhtäkään negatiivista kertomusta saksalaisista Lapissa. Pääasiassa tarinat liittyivät aikaan ennen Lapin polttoa. Päätin perehtyä aiheeseen syvemmin. Halusin selvittää onko tapahtumista kerrottu kerrottu valikoiden vasta omalle sukupolvelleni vai ovatko kuvaukset olleet samanlaisia jo vanhempieni ja isovanhempieni sukupolvissa.
Olen haastatellut artikkeliini kahden eri sukupolven edustajaa. Toinen haastateltavistani on ”isotätini” Sinikka Grönlund, joka on äidin äitini serkku. Vuonna 1941 syntynyt ”isotätini” oli Lapin sodan aikaan vasta lapsi ja hän lähti äitinsä kanssa Rovaniemeltä evakkoon Hyvinkäälle 2-vuotiaana. Rovaniemelle he palasivat sodan päätyttyä. Toinen haastateltavani on äitini, Sinikka Meurman, joka on kuunnellut sukulaisteni tarinoita Lapista ja saksalaisista koko elämänsä ajan. Äitini syntyi Lapissa Rovaniemellä 1956. Isoäitini perhe oli ivalolaisia ja isoisäni oli muuttanut Lappiin työn perässä. Äitini perhe muutti Helsinkiin äitini ollessa 3-vuotias, mutta hänen isovanhempansa asuivat pitkään Ivalossa, ja siksi äitini vietti suurimman osan lapsuuden lomistaan Lapin sodan maisemissa.
Olen itsekin osa samaa jatkumoa, ja siksi vertailen haastatteluissa esitettyjä tulkintoja myös omiin käsityksiini. Tätä kautta pyrin antamaan yhden analyysiesimerkin siitä, miten kolmen sukupolven keskuudessa tulkinnat ovat siirtyneet eteenpäin. Samalla tiedostan omakohtaisuuden ongelmat ja haasteet, joita haastattelujen käyttö lähteenä tuo. Tästä syystä käsittelen artikkelissani myös haastatteluiden ja muistojen käyttöä lähdeaineistona.
Suullinen perintö
Eva M. McMahan ja Kim Lacy Rogers kirjoittavat kirjassaan Interactive Oral History Interviewing, että kaikissa tutkimuksissa tarkoitus ei ole saada mahdollisimman tarkkaa tietoa, vaan tavoitteena on tutkia, mitä tapahtumat merkitsivät eri osapuolille. Koska tästä on kyse myös artikkelissani, en lähtenyt tekemään massiivisia joukkohaastatteluja, vaan valikoin muutaman haastateltavan, joiden muistot ja kokemukset ovat näkökulmani kannalta merkityksellisiä.
Vertailen haastattelutuloksiani kirjallisiin lähteisiin. Toisaalta olen halunnut liittää artikkeliini myös asioita, joita en ole pystynyt vahvistamaan kirjallisista lähteistä, koska tarkoitukseni on tutkia myös sitä, miten saman suvun sisällä historiantulkinnat ovat periytyneet sukupolvelta toiselle. Tätä ajattelutapaa tukee McMahanin ja Rogersin ajatus siitä, että jokainen meistä on historioitsija. Jokainen muistaa tapahtumia, joita meille on kerrottu, joita olemme kokeneet tai joista olemme lukeneet. Ne myös vaikuttavat meidän identiteettiimme ja maailmankuvaamme. En siis usko, että mikään tutkimus voi olla koskaan täysin objektiivinen ja faktoihin perustuva, sillä vähintäänkin tutkijan omat käsitykset ja kokemukset vaikuttavat aina jollain tasolla tutkimuksen sisältöön ja johtopäätöksiin.
Muistitiedon jäljillä
Haastattelujen käytöllä lähteenä historiallisessa tutkimuksessa on pitkät juuret. Turun yliopiston entinen professori Pentti Virrankoski pohtii julkaisussaan Haastattelumenetelmän käyttö historiantutkimuksessa syitä, jotka ovat rajoittaneet haastattelumenetelmän käyttöä Suomen historiantutkimuksessa. Hän tulee siihen tulokseen, että historiantutkijat kiinnostuvat usein aiheista vasta silloin, kun tapahtumista on kulunut vähintään kolmekymmentä vuotta. Siinä vaiheessa potentiaalisia haastateltavia on yleensä enää muutamia. Sama ongelma tuli vastaan myös tämän haastattelun kohdalla. Sotatapahtumista on kulunut yli 60 vuotta, joten monet eivät enää voi antaa haastattelua. Nyt olikin viimeinen mahdollisuus tehdä aihetta koskevat haastattelut, jotta pystyin saamaan ainakin kaksi erilaista näkökulmaa artikkeliini.
Haastattelujen käyttö lähdeaineistona ja muistoihin sekä muistiin tukeutuminen asettaa artikkelilleni tiettyjä haasteita. Haastavaa on tunnistaa muistoista ne, jotka ovat puhtaasti henkilökohtaisia muistoja niistä, jotka ovat muodostuneet yleisten historiankirjoitusten perusteella. Marek Ziólkowski on kirjoittanut artikkelin Remembering and Forgetting after Communism. The Polish Case, joka käsittelee muistamista ja unohtamista. Ziólkowski kuvailee valikoivan muistin ja täydellisen unohtamisen prosesseja kommunismin jälkeisessä Puolassa. Ziólkowski päätyy artikkelissa loppupäätelmään, että yksilön muisti on erehtyväinen ja epätarkka, mutta hän ei myöskään pidä kollektiivista muistia neutraalina. Ziólkowskin mielestä muisti voi olla edistämässä poliittista ja etnistä ymmärrystä sekä suvaitsevaisuutta, mutta toisaalta muisti voi myös myötävaikuttaa vihamielisyyden ja epäilyksen kasvuun.
Kiinnostavaa Marek Ziólkowskin artikkelissa on se, että hän erottaa toisistaan henkilökohtaisen ja kollektiivisen muistin. Hän tarkoittaa henkilökohtaisella muistilla muistoja, jotka perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kollektiiviset muistot tarkoittavat hänelle taas uskomuksia menneestä, jotka liittyvät sosiaaliseen tietoisuuteen ja johon ovat sekoittuneet omat kokemukset ja muilta saadut viestit. Vaikka huomioinkin tämän jaon haastatteluita tehdessäni, en usko, että se pätee tähän aiheeseen yhtä yksiselitteisesti kuin Ziólkowskin käsittelemään kommunismin jälkeiseen Puolaan. Suhtautumistavasta saksalaisiin ei nimittäin ole muodostunut yhtä kansallisesti hyväksyttyä kertomusta. Marianne Junila pohtii samaa aihetta kirjassaan Kotirintaman aseveljeyttä. Junila toteaa, ettei aseveljeys ole ollut vahvan kollektiivisen muistelemisen kohde. Siksi suhtautumistavasta on olemassa vielä monenlaisia erilaisia tulkintoja, jotka kaikki ovat yhtä olennaisia. Junilan mielestä muistitiedon kautta paljastuu se näkemys, jonka kukin muistelija haluaa tai voi muistaa. Tämä pätee myös tulkintojen siirtymiseen sukupolvelta toiselle. Lapsille ja lapsenlapsille ei ole kerrottu yksityiskohtaisesti kaikkea Lapin tapahtumista, vaan niistä on valikoitu kertomuksia, joita aikalaiset ovat halunneet jättää jälkipolvilleen.
Monipuolista kanssakäymistä
Saksalaisten saavuttua Pohjois-Suomi siirtyi sotilaallisesti Saksan vastuualueeseen, vaikka Lappia ei varsinaisesti miehitetty. Näin Pohjois-Suomesta muodostui sotahallintoalue, mutta siviiliväkeä ei evakuoitu. Tyyne Martikainen kirjoittaa kirjassaan Jatkosodasta Lapin sotaan, että siviiliväen oli pakko tottua elämään yhdessä aseveljen sotajoukkojen kanssa. Martikainen toteaa, että paikallisten ja saksalaisten välit olivatkin monipuoliset ja hyvät, vaikka poikkeuksiakin löytyi.
Saksalaisten saapumisesta ei tiedotettu kovinkaan kattavasti. Junila kirjoittaa, ettei pohjoissuomalaisia valmennettu vieraiden joukkojen saapumiseen, ja hän ihmetteleekin, miten vähin ohjein suomalaisten oletettiin selviytyvän uudessa tilanteessa. Meurmanilla tai Grönlundilla ei ole tietoa siitä, tiesivätkö heidän vanhempansa ja isovanhempansa saksalaisten saapumisesta. Grönlund kuitenkin arvelee, että tieto oli saavuttanut vanhemmat ennen saksalaisten ilmestymistä, sillä hänen isänsä seurasi tarkkaan mitä maailmalla tapahtui. Siitä ei kuitenkaan perheen kesken ollut puhuttu. Grönlundille ei ole jäänyt sellaistakaan kuvaa, että saksalaiset olisivat saapuneet Rovaniemelle salakavalasti. Junila arvelee, että viranomaiset saattoivat ajatella, ettei siviiliväestön valmentamiselle ollut tarvetta. Viranomaisten suunnalta asia esitettiin lähinnä siinä muodossa, että aseveljien kanssa voitaisiin eliminoida lopullisesti Neuvostoliiton pyrkimykset tuhota Suomen itsenäisyys. Tämä sopi hyvin talvisodan traumatisoimalle kansalle.
Meurmanin äiti ja mummu kertoivat myös, miten saksalaiset toivat Lappiin hedelmiä ja suklaata, joita heidän perheessään ei ennen ollut nähty, saati maistettu. Suklaasta on Meurmanille kertonut myös hänen äitinsä paras ystävä Sirkka-Liisa Gullsten, joka asui lapsuudessaan Ivalossa Nanguniemessä. Sirkka-Liisa oli muistellut usein äidilleni ensimmäistä kertaa, jolloin hän sai maistaa suklaata. Saksalainen sotilas oli antanut kaikille lapsille yhden palasen suklaata, ja Sirkka-Liisa oli niin innoissaan, että hän nielaisi vahingossa suklaapalasen suoraan. Siitähän oli seurannut luonnollisesti itku, kun hän ei ollut kerinnyt maistelemaan yhtään suklaata, eikä suklaata ollut yhtään sen enempää. Myös Junilan mukaan saksalaiset toivat usein suomalaisille tuttavilleen ruokatuliaisia. Hän mainitsee kirjassaan, että esimerkiksi ylipäällikkö jakoi rovaniemeläislapsille karamelleja.
Ruokaan ja saksalaisiin tuntuukin liittyvän paljon muistoja, ei kuitenkaan aina yhtä positiivisia kuin omilla sukulaisillani. Junila kirjoittaa saksalaisten saapumisen aiheuttaneen katkeruutta ja pelkoa siitä, että leipä loppuisi, kun saksalaiset asettuivat samaan ruokajonoon suomalaisten kanssa. Tällaista muistikuvaa ei kummallakaan haastateltavistani ollut. Haastatteluiden perusteella saksalaisista sai enemmän sellaisen kuvan, että saksalaiset eivät häirinneet juurikaan paikallisten elämää, vaan he auttelivat aina silloin tällöin, jos tarvetta oli. Sinikka Meurmanin mieleen on painunut kertomus saksalaisten terveydenhuoltotaidoista. Meurmanin äidillä Sirkka-Liisa Ahteella oli astma, ja Meurman muistelee saksalaiskontaktien liittyneen juuri äitinsä sairastamiseen: ”Saksalainen sotilaslääkäri oli ilmeisesti tutkinut äitiäni, koska hänellä oli kovasti vaikeuksia hengittää. Lääkärillä taisi olla kattavammat tiedot kuin Ivalon kunnanlääkärillä, ja hän tiesi mikä astmaan auttaisi.” Saksalainen lääkäri oli antanut isoäidilleni astmapiipun, mutta hänen isänsä ei antanut isoäidin käyttää sitä ennen kuin hän oli itse testannut piipun ja todennut sen vaarattomuuden.
Meurmanin mielestä isoäitini isän epäilykset eivät johtuneet siitä, että lääkäri oli saksalainen. Outo tuote enemminkin hämmästytti häntä. Muutoinkaan saksalaiset eivät muistoissa esiinny epäilyttävinä muukalaisina, vaan mukavina tuttavina. Kertomusten erilaisuudesta voi päätellä, että kanssakäymisiä oli monenlaisia. Junilan mukaan kontaktien määrä ja muoto riippui pitkälti osapuolista itsestään. Hän kirjoittaa, että saksalaisten ohjeistuksessa annettiin neuvo, että kaikissa tilanteissa oli oltava huomaavainen ja auttavainen. Tätä ohjetta tuntuivat ainakin sukulaisteni kohtaamat saksalaiset noudattaneen. Meurmanin mielikuvissa saksalaisia hieman ihailtiin. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi hyvin käyttäytyviä ja kohteliaita. Meurman uskoo, että sodan jälkeen tunteet olivat ristiriitaisia, kun suomalaisille selvisi saksalaisten natsitoiminnan yksityiskohdat. Siitäkin huolimatta tarinoissa saksalaiset esiintyivät Meurmanille edelleen aseveljinä, joita kunnioitettiin. Tästä voi siis päätellä, että Meurman ei usko isovanhempiensa olleen perillä Natsi-Saksan ideologiasta ennen sodan päättymistä. Meurman kuitenkin muistaa äitinsä puhuneen saksalaisten järjestämistä elokuvailloista. Jälkikäteen Meurman on pohtinut, että noiden elokuvailtojen sisältö on voinut olla myös propagandaa.
Junila kertoo, että valtion tiedotuslaitos alkoi muokata ilmapiiriä Saksalle myönteisillä uutisilla ja tiedotteilla, joiden tarkoituksena oli kannustaa suomalaisia yhteistyöhön Saksan kanssa. Junilan mukaan saksalaiset tarjosivat suomalaisten käyttöön omaa propagandamateriaalia, jota käytettiin hyvin harkiten. Junila mainitsee yhtenä propagandan välineenä elokuvat, joten ei liene mahdotonta, että Meurmanin epäilyt olisivat osuneet oikeaan. Hänelle ei kuitenkaan koskaan sanottu, että elokuvat olisivat olleet saksalaishenkisiä. Ennemmin puhuttiin positiiviseen sävyyn, että saksalaiset olivat tuoneet pohjoiseen mahdollisuuden nähdä elokuvia.
Yhteiselosta vihollisiksi
Sen paremmin Sinikka Meurman kuin Sinikka Grönlundkaan eivät muista, että saksalaisia olisi koskaan vihattu tai että heistä olisi puhuttu edes jälkikäteen kovin negatiiviseen sävyyn. Grönlundin mukaan suomalaisten suhtautuminen saksalaisiin oli ennen ja jälkeen sodan myönteinen. Saksalaiset sotilaat tulivat suomalaisten avuksi taistelemaan venäläisiä uhkia vastaan. ”Minulla on ainakin sellainen käsitys, että nämä asevelisaksalaiset siirtyivät sitten Lapista pois ja tilalle komennettiin niin sanotut natsisotilaat tuhotöihin. Näin ystävät eivät joutuneet nokitusten ja välit säilyivät melko hyvinä.” Grönlund viittaa syyskuuhun 1944, jolloin yhteiselo päättyi. Ystävinä säilymistä tukee tieto siitä, että Pohjoisen joukot tekivät salaisia paikallisia sopimuksia yhteistyöstä ja saksalaiset vetäytyivät rauhallisesti Kajaanin ja Oulun kaupungeista.
Historiantutkija ja professori Mauno Jokipii kirjoittaa teoksessaan Suomi ja Saksa maamme itsenäisyyden aikana, että kyse oli näennäissodasta. Saksalaiset polttivat siltoja perässään lähinnä sen takia, että näyttäisi siltä, että suomalaiset ajoivat saksalaisia aggressiivisesti pois maasta. Tavoitteena oli, että tilanne näyttäisi venäläisten silmissä siltä, että Suomen joukoilla oli pätevä syy edetä hitaasti, koska saksalaiset yrittivät hidastaa joukkoja polttamalla maata perässään. Jokipii arvelee, että kyse oli vain näytelmästä, jota esitettiin Neuvostoliitolle. Tosiasiassa suomalaisten ja saksalaisten välit olivat edelleen hyvät. Pian kuitenkin Neuvostoliiton valvontakomissio saapui Suomeen, ja Suomen oli ryhdyttävä todellisiin sotatoimiin saksalaisia vastaan.
Sinikka Meurmanin mielestä on kummallista, ettei kukaan hänen sukulaisistaan ollut katkera saksalaisille, vaikka moni menetti kotinsa. He vain sanoivat ymmärtävänsä poltetun maan taktiikan. ”Viha kohdistui venäläisiin. He olivat pakottaneet suomalaiset ajamaan saksalaiset, joten Lapin polttokin oli tavallaan heidän syynsä”, Meurman toteaa. Saksalaiset ilmoittivat aina paikallisille, koska heidän oli poltettava kyseinen paikka, jotta ihmisillä oli aikaa lähteä rauhassa pakoon. Meurman muistelee myös äitinsä kertomaa tarinaa, joka osittain kertoo siitä, että suomalaiset eivät niinkään pelänneet saksalaisia kuin venäläisiä. Hänen äitinsä ja mummunsa lähtivät evakkoon Haapavedelle. Koska lähes kaikki autot ja miehet olivat rintamalla, oli heidän käytössään vain yksi autonrötiskö ja yksi kuski, jota yritettiin pitää hereillä kahvilla. ”Äiti aina kertoi, että hän pelkäsi matkalla kahta asiaa: venäläisiä desantteja ja sitä, että kuski nukahtaa”, Meurman kuvailee. Desantti eli neuvostoliittolainen laskuvarjomies oli jo talvisodan aikaan yksi pelätyimmistä vihollisista. Desantteja pudotettiin toisen maailman sodan aikana kaikkialle Suomeen vakoilemaan ja sabotoimaan suomalaisten toimintaa.
Lapsen päättelykykyä
Sinikka Grönlund asui sota-ajan Lapin ulkopuolella. Silti hänellä on muistoja tuosta ajasta, sillä saksalaisten läsnäolo Lapissa ulottui huhujen kautta myös etelään. Vaikka Grönlund oli tuolloin hyvin nuori, muistaa hän ajalta muutamia asioita. Grönlund oli kuullut huhuja, joiden mukaan joka toisen lapsen isä Rovaniemellä oli saksalainen sotilas. Hänen äitinsä oli jossain vaiheessa ollut vapaaehtoisena lottana Lapin Keskussairaalassa hoitamassa haavoittuneita suomalaisia ja saksalaisia sotilaita. Tästä Grönlund päätteli, että hänenkin oikean isänsä oli oltava saksalainen. ”Siinä vaiheessa olimme jo palanneet kaikki Rovaniemelle. Katselin isääni aina vihaisesti ja ajattelin, että miksi tuo vieras mies asuu meillä. Isä tietenkin ihmetteli ja kyseli, miksi katselin noin pahasti ja miksi hän ei saanut edes halata minua enää”, Grönlund muistelee. Totuus kuitenkin paljastui pian, kun Grönlundin isän veljet tulivat kyläilemään ja toivat vanhoja valokuvia. Perhe oli katsellut kuvia ja nauranut, kuinka Sinikka oli kuin ilmetty isänsä. Silloin nuori Sinikka tajusi olleensa väärässä.
Paluu taistelutantereelle
Grönlundin perhe palasi Rovaniemelle 1940-luvun puolivälissä ja muutti kauppalan keskustaan kaksikerroksiseen vuokrataloon. Grönlundin mieleen ovat painuneet lähitonteilla olevat montut, jotka toimivat roskakuoppina. Lapsia oli varoiteltu montuista moneen kertaan, koska niistä saattoi löytyä räjähteitä. ”Yhdelle pojalle kävikin huonosti, kun hän meni uteliaisuuttaan erään montun pohjalle. Hän menetti toisen käden sormet”, Grönlund muistaa.
Kotiseudulle paluuseen liittyy Sinikka Meurmanin mielessä tärkeä muisto. Ivalossa vain kaksi rakennusta oli jäänyt polttamatta. Toinen oli kirkko ja toinen Meurmanin äidin eli Sirkka-Liisa Ahteen leikkimökki. ”Kun isovanhempani ja äitini palasivat takaisin Ivaloon Männikköön, he huomasivat, että äitini leikkimökki oli ainoa tilan rakennus, jota ei ollut poltettu. Leikkimökissä oli lappu, jonka teksti meni suurin piirtein näin: Pienelle omistajattarelle. Kiitoksia, että saimme viettää viimeisen yön tässä mökissä, jota emme halunneet polttaa”, Meurman kertoo. Viestin alla oli ollut kahden sotilaan nimi. ”Vielä omassakin lapsuudessani leikkimökin vieressä kallion päällä oli saksalaisen sotilaan kypärä. Oletin, että se oli siinä juuri tämän tarinan takia”, Sinikka Meurman valaisee.
Tämä tarina on kerrottu minun sukupolvelleni monta kertaa. Kaikki perheeni jäsenet ovat olleet hyvin ylpeitä leikkimökin erityisestä asemasta. Minulle leikkimökin polttamatta jättäminen ja viestin kirjoittaminen on aina viestinyt saksalaisten inhimillisyydestä. He eivät olleet kasvottomia hirmutekojen tekijöitä, vaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Tämä humaani kertomus on muokannut käsitystäni siitä, ettei saksalaisiin suhtauduttu mitenkään vihamielisesti kaikista tapahtumista huolimatta. Luulen, että kaikki sukulaisenikin halusivat nähdä asioiden tapahtuneen olosuhteiden pakosta, ei niinkään vihasta.
Saksalaisten matkaan hävinneet
Edellä mainitsin Marek Ziólkowskin ajatuksen siitä, että osa henkilökohtaisista muistoista on sekoittunut julkisiin tulkintoihin. Tämän ajatuksen tunnistin myös vertaillessani kirjallisuutta ja haastatteluja. Kollektiivinen muisti ja aikalaisten käsitykset tuntuvat suhtautuvan samalla tavalla naisiin, jotka seurustelivat saksalaisten kanssa. Junila käsittelee aihetta sekä saksalaisten että suomalaisten näkökulmasta. Molempien kannalta saksalaisten miesten ja suomalaisten naisten suhteet olivat tuomittavia. Samalla tavalla Grönlund muisteli niiden naisten perheitä, joiden tyttäret lähtivät saksalaisten matkaan. Hänen mukaansa ne perheet olivat katkeroituneita ja tunsivat vihaa saksalaisia kohtaan.
Grönlundin sisko päätyi saksalaisen miehen kanssa naimisiin. Vaikka Grönlundin vanhemmat varmasti tunsivatkin monia perheitä, joilla ei ollut niin lämpimiä muistoja saksalais-suomalaisista avioliitoista, ei suvun sisällä koskaan suhtauduttu negatiivisesti siskon saksalaiseen mieheen. Meurman on kokenut, että koko suku on aina pitänyt perheen saksalaisvahvistuksesta kovasti, eikä hänen havaintojensa mukaan lappilaiset sukulaiset ole suhtautuneet mitenkään epäilevästi pariskunnan avioliittoon.
Puhuttu vai vaiettu aika?
Vaikka Sinikka Meurmanin ja Sinikka Grönlundin mielikuvat saksalaisista ja sota-ajasta olivat enimmäkseen samantyyppisiä, löytyi eroja siinä, miten historian tulkintoja oli siirretty seuraaville sukupolville. Grönlund ei koskaan kuullut vanhemmiltaan paljon sota-ajasta tai siihen liittyvistä tapahtumista. ”Kotona ei puhuttu edes jälkikäteen juuri mitään sodan aikaisista tapahtumista meille lapsille. Kun isäni veljet tulivat kylään, he kyllä muistelivat sotaa yhdessä, mutta me lapset saimme sanoa vain päivää, ja sen jälkeen meidät käskettiin pois huoneesta”, Grönlund selvittää. Meurmanin kokemukset ovat olleet erilaisia: ”Saksalaiset ja Lapin sota ei meillä kotona ollut mitenkään tabu. Kuulin paljon tarinoita aiheeseen liittyen. Isoäitini puhui aiheesta aina enemmän kuin isoisäni, mutta tämäkin kyllä vastasi aina, jos aiheesta kysyi. Lyhyesti kylläkin.”
Myös Grönlund uskoo syyn puhumattomuuteen olleen lasten suojeleminen. Hän luulee aiheen olleen vanhempien mielestä niin rankka, ettei sillä haluttu rasittaa lapsia. Myös Meurman uskoo, että syy osittaiseen vaikenemiseen oli se, että hänen isovanhempansa ja vanhempansa halusivat keskittyä jälleenrakentamiseen. Suomi oli saatava jaloilleen, jotta lapsille voitiin turvata parempi tulevaisuus.
Historian tulkintojen periytyminen
Vaikka Sinikka Meurman ei olekaan elänyt Lapin sodan aikaan, hän toteaa itsekin, että hänen käsityksensä on muodostunut selkeästi sukulaisten tarinoiden pohjalta. Meurmanilla ei ole saksalaisista negatiivista käsitystä, kuten ei hänen vanhemmillaan ja isovanhemmillaankaan ollut.” Äitini perheen silmissä Neuvostoliitto oli vihollinen. Heidän takiaan saksalaiset olivat pakotettuja toimimaan niin kuin toimivat. Sukulaiseni puhuivat aina hyvin eri sävyyn saksalaisista kuin neuvostoliittolaisista.” Meurmanin käsitykset ovat edelleen hyvin yhteneväisiä vanhempiensa ajatuksien kanssa.
Sinikka Grönlund ei osaa selkeästi sanoa, onko hänen suhtautumisensa samanlaista kuin vanhempiensa, koska asioista ei koskaan perheessä puhuttu suoraan. Hän on kuitenkin siskonsa kanssa pohtinut osittain humoristisesti, onko saksalaisten läsnäolo vaikuttanut heidän sukupolveensa. Kuten edellä mainitsin Grönlundin sisko päätyi saksalaisen kanssa naimisiin ja Grönlund itse taas ajautui töihin saksalaiseen yritykseen. Lapin tapahtumien vaikutus näkyi myös tämän sukupolven käyttäytymisessä. ”Siskoni miehen käytöksessä näkyi sodan tapahtumat vielä vuosienkin jälkeen. Kun he muuttivat Rovaniemelle, hän ei esimerkiksi ajanut ikinä saksalaisilla rekisterikilvillä varustettua autoaan lähimetsien reunalle marjojen poimimista varten. Hän ei halunnut, että häntä syytettäisiin suomalaisten marjojen ryöväämisestä saksalaisiin suihin”, Grönlund kertoo.
Yhteinen taakka
Gröndlund kokee, etteivät traumat tapahtumista ole koskettaneet ainoastaan heidän perhettään tai vain suomalaisia. Gröndlund työskenteli 1950–60-lukujen vaihteessa Rovaniemellä matkailuneuvontatoimistossa, jonne eksyi monia saksalaisia tutkimaan vanhoja tantereita. ”Pidimme vieraspäiväkirjaa toimistolla ja siihen vieraat kirjoittivat monia riipaiseviakin anteeksipyyntöjä”, Grönlund tiivistää.
Historiantulkinnat ovat luonnollisesti siirtyneet myös äidiltäni minulle. Kertomuksista ei ole minulle paistanut läpi, että joistain asioista ei olisi suvussamme puhuttu, sillä äitini on aina kertonut meille paljon sukumme vaiheista. Valitettavasti en pysty vertailemaan omien isovanhempieni kertomistyyliä äitini tapaan, sillä olin hyvin nuori, kun isovanhempani kuolivat. Kaikki tarinat, joita itse olen saksalaisista kuullut, ovat kuitenkin olleet positiivisia. Muistot ovat keskittyneet jälleenrakentamiseen ja uuteen alkuun. Esimerkiksi sukuni kotitila Männikkö mainittiin tarinoissa joko nimellä vanha tai uusi Männikkö riippuen siitä ajoittuuko muistelu ennen vai jälkeen Lapin sodan. Vanhan Männikön paloon ei erityisesti viitattu.
Tarinoilla on ollut hyvin suuri merkitys myös minun sukupolveni menneisyyskuvan muodostumiseen. Kaikkea ei ole välttämättä sanottu suoraan, vaan kertomuksien rivienväleihin on kätkeytynyt paljon. Jännittävää onkin, että kaikille sukupolville on muodostunut aiheesta hyvin samantyyppinen mielikuva, vaikka näistä asioista ei ole puhuttu suoraan tai suurella joukolla edes sukuni kesken. Se ehkä kertoo myös siitä, että yksittäiset kokemukset voivat edustaa myös kollektiivista suhtautumistapaa.
Ikkuna suurempaan
Haastatteluiden ja kirjallisuuden kautta minulle avautui aiheeseen uusia näkökulmia. Mielenkiintoista oli huomata, miten yhden perheen historia on tiukasti kietoutunut yleiseen historiaan. Haastattelut ja Junilan tulkinnat tuntuivat puhuvan suurimmaksi osaksi samaa kieltä. Yksittäiset tarinat saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä tarkastellaan sekä kollektiivisen että yksilöllisen muistin kautta. Omassa pienuudessaan jokaisen yksilölliset kokemukset kertovat jotain ajan tapahtumista ja tuntemuksista sekä paljastavat aina uuden näkökulman tuttuunkin aiheeseen.
Kiinnostavaa tulkinnoissa oli se, kuinka montaa osapuolta Lapin tapahtumat ovat koskettaneet. Jälki ei ole jäänyt ainoastaan niiden elämään, jotka kokivat tapahtumat itse, vaan myös seuraavien sukupolvien ja uusien perheenjäsenien. Tietyt tarinat elävät vielä monille seuraaville sukupolville ja vaikuttavat osittain siihen, millainen kuva heille muodostuu Lapin historiasta.
Mitä sukupolvien väliseen tiedon jakamiseen tulee, näyttää siltä, että kaksi edellistä sukupolvea eivät ole valikoineet, mitä kertovat jälkipolville. Kokemuksista mitä heillä on, he ovat kertoneet eteenpäin. Tästä päätelleen muistot ovat valikoineet ennen kaikkea he, jotka olivat aikuisia sota-aikana. Syitä tähän oli varmasti monia: keskittyminen jälleenrakentamiseen, ajan poliittinen ilmapiiri sekä tapahtumien raskaus. Yksi syy voi olla myös se, etteivät seuraavat sukupolvet osanneet kysyä oikeita kysymyksiä. Ainakin Sinikka Grönlund harmitteli haastattelussa moneen kertaan sitä, ettei hän tai siskonsa ollut kiinnostunut aiheesta nuorena. Heidän mieleensä ei tullut kysyä vanhempiensa kokemuksista ennen kuin oli liian myöhäistä.
Yhteneväisiä tulkintoja
Sekä haastatteluiden että kirjallisuuden perusteella suhtautuminen saksalaisiin oli melko positiivista. Ainoat negatiiviset muistot liittyvät siihen, kuinka saksalaisten saapuminen herätti ihmetystä siviilien keskuudessa. Yllättävää erilaisten lähteiden käytössä oli se, miten yhteneväisiä sukulaisteni muistot ovat tutkimustiedon kanssa. Muistoissa tieto on painunut mieleen enemmänkin yksittäisinä kokemuksina, jotka omalta osaltaan kertovat jotain myös yleisemmällä tasolla. Siksi ei mielestäni ole niin huolestuttavaa, jos muistoista ei pystytä erottamaan tarkasti tutkimustiedosta muistitietoa, joka on itse koettua. Suuria eroja ei tulkinnoissa ainakaan näiden lähteiden perusteella ole. Eroavuudet ovat enemmänkin sävyeroja kuin suuria tulkintaeroja tapahtumissa tai suhtautumistavoissa yleisellä tasolla.
Haastattelututkimus avasi aihetta yksilöllisellä tasolla, ja herätti monia uusia tutkimuskysymyksiä, joita ei olisi löytynyt vain kirjallisuutta kartoittamalla. Haastattelut tarjosivat yhden esimerkin siitä, miten Lapin tapahtumat on koettu ja miten tulkintoja on siirretty sukupolvelta toiselle. Saksalaisten ja suomalaisten yhteiselossa sekä Lapin sodassa riittää vielä tutkittavaa. Niiden tarkastelussa erityisesti siviilien näkökulman esiin tuominen voi paljastaa aiheesta uutta. Kattavan läpileikkauksen saamiseksi hyödyllistä on tutkia aihetta sekä suuresta mittakaavasta yksityiskohtaisempaan kuin yksilötasolta suurempaan näkökulmaan.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistolla.
Lähteet:
Haastattelut:
Sinikka Meurmanin haastattelu 20.1.2010.
Sinikka Grönlundin puhelinhaastattelu 2.2.2010.
Sinikka Grönlundin sähköpostit tekijälle 3.2.2010, 4.2.2010 ja 6.2.2010.
Kirjallisuus:
Arrella, Veli (toim.): Tuhkasta nousi Lappi. Lapin jälleenrakentamista sanoin ja kuvin. Lapin Maakuntaliitto ry. Kemi 1983.
Gilbert, Nigel (toim.): Reserching Social Life. 2nd edition. Sage. Lontoo 2001.
Goodley, Dan, Rebecca Lawthom, Petter Clough ja Michele Moore: Reserching Life Stories. Method, theory and analyses in a biographcal age. RoutledgeFalmer. Lontoo 2004.
Jokipii, Mauno: Suomi ja Saksa maamme itsenäisyyden aikana. Snellman-instituutti, a-sarja. Kuopio 1994.
Martikainen, Tyyne: Jatkosodasta Lapin sotaan. Lapin tuho – Sotarikos. Värisuora. Kemi 2005.
McMahan, Eva M. ja Kim Lacy Rogers (toim.): Interactive, Oral History Interviewing. Lawrence Erlbaum Associates. Hillsdale 1994.
Raution, Erkki, Tuomo Kortenniemi, Mirja Vuopio: Pohjoiset Pakolaiset. Gummerus. Jyväskylä 2004.
Virraskoski, Pentti: Haastattelumenetelmien käyttö historiantutkimuksessa. Turun yliopisto, Historian laitos julkaisuja No 6. Turku 1980.