Yleisen historian alaan kuuluva väitös Categorizing Otherness in the Kings’ Sagas tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella 11.12.2010.
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat,
Toiseuden ja vierauden tutkimus on ollut pinnalla niin historiassa kuin sen lähitieteissä erityisesti viimeisen 10-15 vuoden aikana. Toiseuden tutkimus liittyy kiinteästi identiteetti-tutkimukseen, joka puolestaan juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä suuntauksesta ihmistieteissä. Sodan jälkeen kyseenalaistettiin mm. sellainen termi kuin rotu, jolla oli ymmärrettävästi huono kaiku. Sen tilalle tuotiin etnisiteetin käsite. Tutkijat ryhtyivät pohtimaan sitä, miten etninen ryhmä syntyy ja mikä erottaa sen muista ryhmistä. Tämän myötä myös käsitykset kansoista ja kansallisvaltioista ovat joutuneet uudelleen puntariin.
Väitöskirjassani olen lähestynyt toiseuden käsitettä 1200-luvun alun norjalais-islantilaisen kulttuuripiirin näkökulmasta. Tarkoitukseni oli selvittää miten toiseuden kuva kuningassaagoissa heijastaa norjalais-islantilaisen kulttuuripiirin mentaalista maailmankuvaa. Koska tämä mentaalinen maailmankuva kertoo myös tuon kulttuuripiirin omista arvoista ja ryhmäidentiteetistä, pyrin selvittämään, miten se määritteli ryhmärajansa suhteessa muihin ulkoryhmiin.
Metodit
Metodisesti nojauduin näkemyksissäni sosiaalipsykologian käsityksiin ryhmäidentiteetistä ja miten se muodostuu. Ryhmäidentiteetin tutkimus johti tutkimustani kulttuuriantropologian suuntaan, jossa ryhmänmuodostusta ja ryhmärajoja on pohdittu laajemminkin. Tämä kulttuuriantropologiasta lainattu lähestymistapa sopi tutkimukseeni siinäkin mielessä, että se edustaa metodiltaan historiallista antropologiaa, joka korostaa sitä, että historiantutkimuksessa on voitava hyödyntää sen lähitieteiden metodeja. Historiallisen antropologian käsitepiiriin kuuluu myös aineettoman, mentaalisen maailman ja maailmankuvan tutkimus. Tämä lähestymistapa auttoi myös tekemään kysymyksenasettelun kannalta ratkaisevan havainnon: ryhmäidentiteetti ja toiseuden määritys heijastavat sisäryhmän omia arvoja ja maailmankuvaa.
Sain ajatuksilleni ryhmärajojen ja maailmankuvan korrelaatiosta tukea mm. norjalaisen kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksenin tutkimuksista. Hän on lanseerannut käsitteet suhteellinen (eli analoginen) toiseus ja äärimmäinen (eli digitaalinen) toiseus. Olen soveltanut näitä käsitteitä omassa tutkimuksessani. On myönnettävä, että Eriksenin termit ovat varsin omintakeisia ja olen saanut niiden käytöstä kritiikkiä joiltakin kollegoilta. Kritiikki on kohdistunut lähinnä Eriksenin valitsemiin nimityksiin. Nyt voin näin jälkikäteen todeta, että olisin voinut olla rohkeampi ja käyttää vain termejä suhteellinen ja äärimmäinen toiseus. Toisaalta en koe, että Eriksenin termit olisivat huonoja muutoin kuin, että joku voi assosioida sanat analoginen ja digitaalinen televisiolähetyksiin.
Lähdekritiikki
On sanomattakin selvää, että lähdekriittinen pohdinta on ollut hyvin keskeisellä sijalla tässä tutkimuksessa. Ennen kaikkea kysymys oli siitä, mitä lähteet tosiasiassa kertovat.
Päälähteinä käyttämäni neljä kuningassaagaa on kirjoitettu muistiin n. vuosien 1200 ja 1235 välisenä aikana. Ne muodostavat siinä mielessä erikoisen kokonaisuuden, että ne kaikki kertovat Norjan kuninkaiden historiasta karkeasti ottaen 800-luvulta 1150-luvun loppuun. Ne ovat myös läheisessä lainaussuhteessa toisiinsa. Kirjoittajista tunnetaan vain yksi: viimeisen saagan eli Heimskringlan kirjoittaja oli islantilainen ylimys Snorri Sturluson, joka oli saanut hyvän koulutuksen ja jolla oli läheiset suhteet Norjan hoviin. Muista kirjoittajista ei tiedetä mitään, mutta he ovat todennäköisesti olleet kirkonmiehiä tai koulutettuja maallikoita.
Kuningassaagat pohjautuvat suulliseen perimätietoon, mutta kukaan ei oikeastaan voi sanoa tarkasti, missä määrin kuningassaagat ovat todella muistiinkirjoitettua perimätietoa ja missä määrin ne ovat kirjoittajiensa tuotteita. Tutkijat kiistelevät tästä edelleen, vaikka yli sata vuotta sitten esitetty teoria siitä, että saagat olisivat täysin muuttumatonta suullista perimätietoa, on haudattu. Edelleen keskustelua tutkijoiden parissa käydään siitä, missä määrin kuningassaagoja luettiin vaikkapa ääneen ”tavalliselle kansalle”, vai olivatko ne eliitin tuottamia kirjallisia tuotteita sille itselleen.
Oma näkemykseni on jotakin näiden kahden ääripään väliltä. Vaikuttaa siltä, että kuningassaagat siinä muodossa kuin me tunnemme ne, ovat eliitin tuottamia. Toisaalta suullinen perimätieto saagojen takana on kiistaton eikä voida olettaa, että tämä suullinen perimätieto olisi rajautunut vain eliitin piiriin. Tosiasia toki on, että meillä ei ole lähteitä siihen, mitä tavalliset islantilaiset ja norjalaiset todella ajattelivat.
Mitä kuningassaagat voivat sitten kertoa norjalais-islantilaisen kulttuurin ryhmäidentiteetistä, jos emme voi olla varmoja missä määrin yksittäiset kirjoittajat ovat vaikuttaneet niiden sisältöön? Otin tässä lähtökohdaksi jo mainitsemani historiallisen antropologian, joka korostaa mm. mentaliteettien tutkimusta historiassa. Tarkastelen siis lähteitä kollektiivisen mentaliteetin – ranskaksi mentalités collectives – ilmentyminä.
Kaavio 1. Kaavio suurempana pdf-muodossa.
Tutkimustulokset
Tutkimukseni tulokset kiteytyvät kahteen taulukkoon, jotka laadin kuvaamaan saatuja tuloksia.
Ensimmäisessä taulukossa näyttäytyy kuningassaagojen välittämä mentaalinen maailmankuva. Siinä norjalais-islantilainen kulttuuripiiri on keskellä, sillä sehän oli tutkimuksen subjekti, jonka näkökulmasta toiseutta tarkasteltiin. Katkoviiva erottaa sen muista skandinaaveista, ja tämä katkoviiva symboloi sitä, että skandinaaviset naapurit koettiin läheisiksi. He jakoivat saman kielisukulaisuuden ja kulttuurin. Erityisesti svealaiset ja tanskalaiset olivat norjalaisille läheisiä, johtuen tietenkin maantieteellisesti läheisyydestä, mikä johti sekä liittolaissuhteisiin että konflikteihin. Kielisukulaisuus koettiin niin tärkeäksi, että lähteet käyttävät nimityksiä dönsk tunga ja norraen mál skandinaavien kielestä. Esimerkiksi islantilaisten lakikokoelmassa Grágás ulkomaalaiset asetettiin lain edessä eri asemaan sen perusteella, puhuivatko he tätä kieltä vai eivät.
Skandinaavit eroavat omana ryhmänään muista kristikunnan jäsenistä norjalais-islantilaisessa mentaalisessa maailmankuvassa. Englantilaisia, skotteja, sakseja tai frankkeja ei juuri mainita kuningassaagoissa, mikä tietenkin voi antaa hieman vääristyneen kuvan siitä, mikä oli heidän paikkansa tässä mentaalisessa maailmankuvassa. Mutta toisaalta nämä ryhmät olivat maantieteellisessäkin mielessä kaukana Norjasta ja Islannista. Näistä maista saapuvat kauppiaat vierailivat vain muutamassa harvassa kauppapaikassa ja olivat kontaktissa lähinnä kauppapaikan asukkaiden kanssa. Suuri osa islantilaisista ja norjalaisista oli siis varmasti tietämättömiä siitä, millainen oli esimerkiksi Friisinmaalta saapuva kauppias.
Mutta olipa kaukaisilta mailta saapuva kauppias kuinka erikoisesti puettu tai puhuipa hän käsittämätöntä kieltä, niin hän ei ollut täysin vieras, mikäli hän kuului kristikuntaan. Kristikunta käsitettiin perheeksi ja sen jäsenet olivat uskonsisaria ja -veljiä. Kristityt olivat niitä, jota odotti pelastus tuonpuoleisessa, kun taas ulkopuolelle jäivät kerettiläiset ja vääräuskoiset, jotka oli tuomittu kadotukseen.
Ensimmäisessä kuviossa paksu viiva erottaa kristityt pakanoista. Tämä dikotomia esiintyy selkeästi kuningassaagoissa, mikä ei sinänsä ole yllättävää: 1200-luvun alkuun mennessä norjalais-islantilaisen kulttuuripiirin eliitti oli jo vahvasti omaksunut kristinuskon arvot ja maailmankuvan, ja ne välittyvät teksteistä.
Jos käytetään nyt Eriksenin termejä analoginen eli suhteellinen ja digitaalinen eli äärimmäinen toiseus, niin lyhyesti voidaan sanoa, että kaikki kristityt olivat enemmän tai vähemmän vieraita suhteessa norjalais-islantilaiseen kulttuuripiiriin. Ei-kristityt taas olivat selkeästi äärimmäisen vierauden edustajia. Tähän liittyykin ehkä tutkimukseni mielenkiintoisin havainto: ei-kristityistä nk. finnit, jotka olivat yleensä ottaen saamelaisia, olivat lähin esimerkki elävästä pakanuudesta norjalaisille, mutta sen perusteella mitä voimme päätellä arkeologian tulosten ja muiden aikalaislähteiden perusteella, tämä saagojen negatiivinen toiseuskuva ei olekaan yksioikoinen.
Ennen kristinuskon tuloa skandinaavien ja saamelaisten välit vaikuttavat olleen hyvät. Arkeologian tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että varsinkin syrjäseuduilla eri ryhmien ihmiset olivat tekemisissä toistensa kanssa, jopa siinä määrin, että voitiin solmia avioliittoja. Kristinuskon alettua vakiinnuttaa asemaansa tämä kuva muuttuu: kirkolle saamelaiset edustivat pakanuutta ja vallanpitäjille sitä, mitä ei voinut kontrolloida. Seurauksena oli, että esimerkiksi kahdessa Norjan alueellisessa laissa kaikki kanssakäyminen finnien eli saamelaisten kanssa kiellettiin.
Ainakin norjalainen eliitti siis ryhtyi marginalisoimaan saamelaisia ja pyrki ulottamaan tämän kontrollin kaikkialle. Tulkitsen finnien negatiivista toiseuskuvaa kuningassaagoissa niin, että se heijastaa kirjoitusajankohtansa eli 1200-luvun alkupuolen tilannetta. Se, että finnien toiseuskuva ei aina ole ollut negatiivinen voidaan todentaa eri tavoin. Skandinaavisessa mytologiassa äärimmäistä toiseutta edustivat jättiläiset, mutta tämä toiseus ei ollut ainoastaan negatiivista: aasajumalat saattoivat tehdä lapsia jättiläisten naisten kanssa, jolloin tämän eksogaamisen liiton tuloksena syntyi usein uusi sankarihahmo. Huolimatta äärimmäisestä toiseudestaan jättiläiset olivat siis olennainen osa skandinaavien mytologista maailmaa.
Historiallisissa teksteissä saamelaiset perivät tämän jättiläisten roolin, mutta kristinuskon myötä heidän roolinsa toiseuden edustajina ei ollutkaan enää positiivinen. Saamelaisten pakanauskonto ja erityisesti taikuuden harjoittaminen olivat ainoastaan negatiivisia asioita kirkon silmissä. Koska saamelaisten käännytystyö osoittautui äärimmäisen vaikeaksi, jäi ainoaksi keinoksi rajata heidät kristikunnan ulkopuolelle.
Kaavio 2. Kaavio suurempana pdf-muodossa.
Miten nämä erilaiset ulkoryhmät sijoittuivat sitten suhteessa norjalais-islantilaiseen kulttuuripiiriin mentaalisessa maailmankuvassa? Toisen kaavion tarkoitus on selventää asiaa. Norjalais-islantilainen kulttuuripiiri on jälleen keskiössä ja sen vasemmalla puolella ovat suhteellista eli analogista toiseutta edustavat ryhmät ja oikealla puolella äärimmäistä eli digitaalista toiseutta edustavat ryhmät. Jos tarkastellaan ensin vasemman yläkulman ryhmiä, jotka – kuten sijoittelusta voidaan päätellä – olivat kaikkein lähimpänä norjalais-islantilaista kulttuuripiiriä: kyseessä ovat muut skandinaavitaustaiset naapuriryhmät. Paksu molemmin suuntainen nuoli osoittaa, että kanssakäyminen näiden ryhmien välillä oli molemmin puolista ja vilkasta.
Vasemmassa alakulmassa ovat muut kristityt, joiden kanssa norjalais-islantilainen kulttuuripiiri oli tekemisissä yleensä kaupan välityksellä. Nämä ryhmät olivat etäisempiä ja vieraampia kuin skandinaavit, ja heidän kanssakäymistään kuvaa molemmin puolinen nuoli, joka on ohuempi kuin ylemmän kuvan nuoli.
Jos sitten tarkastellaan äärimmäistä toiseutta edustavia ryhmiä, niin nekin voidaan jakaa karkeasti kahteen. Alhaalla oikealla ovat ryhmät, jotka ovat ei-kristittyjä, mutta joiden kanssa ei ole vuorovaikutusta – tätä kuvaa yksisuuntainen musta nuoli. Nämä ryhmät olivat etäisiä ja niiden äärimmäinen toiseus on tietyllä tavalla kirjallinen topos. Oikealla yläkulmassa ovat sitten ne äärimmäisen toiseuden edustajat, joihin norjalais-islantilaisella kulttuuripiirillä oli todellisia kontakteja. Finnit ovat tietenkin paras esimerkki tästä, mutta myös bjarmit ja jossain määrin virolaiset olivat kanssakäymisessä norjalais-islantilaisen kulttuuripiirin kanssa. Huomattavaa siis on, että kanssakäyminen oli molemmin puolista, kuten nuoli osoittaa. Näiden ryhmien kanssa käytiin mm. kauppaa. Täysin vieraiksi heidät teki vain uskonto.
Nämä esittämäni kaksi kaaviota esittelevät tutkimukseni tuloksia, mutta vielä sen jälkeenkin, kun oli palauttanut tämän työn esitarkastukseen, olen pohtinut tätä toiseuden määrittelyä ja kategorisointia. Vaikeinta on ollut esittää kollegoille, millä tilan tasolla liikutaan. Väitöskirjassani olen käyttänyt sanaa mentaalinen maailmankuva, mutta se ei ole kovin onnistunut ratkaisu. Se sekoitetaan pelkän maailmankuvan käsitteeseen, joka puolestaan on ihmisten mielikuva geografisesta maailmasta, johon liittyy mielikuvia siellä olevista paikoista ja siellä asuvista ihmisistä.
Vasta tänä syksynä tavoitin sen termin, jota olen yrittänyt hakea mentaalisella maailmankuva-sanalla. Lukiessani Henri Lefebvren ajatuksia tilasta ja sen tuottamisesta, minulle valkeni, että se tila, missä liikutaan ryhmärajojen ja toiseuden maailmassa on sosiaalinen tila. Se ei ole irrallaan maailmankuvasta, vaan yhtäaikainen sen kanssa, mutta se toimii eri tasolla. Tässä kohtaa minun on siteerattava Lefebvrea:
”Les espaces sociaux se compénètrent et/ou se superposent.”1 eli vapaasti suomennettuna: Sosiaaliset tilat sekä tunkeutuvat toistensa tasoille että asettuvat toistensa yläpuolelle.
Lefebvrelle tila on siis joukko erilaisia sosiaalisia tiloja, jotka limittyvät, kohtaavat ja joskus jopa törmäävät. Marxistina Lefebvre puhuu sosiaalisesta tilasta tietenkin myös tuotettuna tilana ja tilana, joka sidoksissa tuotantoon. Tätä aspektia en ehkä toisi omaan tutkimukseeni, mutta muuten hänen ajatuksensa sosiaalisesta tilasta ovat sovellettavia.
Sanotaan, että hyvä tutkimus tuottaa uusia kysymyksiä. Tämä tutkimus on ainakin tehnyt niin ja työlle ei näy loppua. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
- 1 Lefebvre 2000, s. 104. [↩]