Referee-artikkelit

Uhreja ja sankareita

Marita Hietasaari

Talvi- ja jatkosodan vastakuvia Lars Sundin romaanissa Eriks bok

Talvi- ja jatkosota ovat aiheita, jotka edelleen herättävät keskustelua ja uusia tulkintoja ja joihin niin historiantutkijat kuin historiallisten romaanien kirjoittajat palaavat. Lars Sundin historiallisen romaanitrilogian viimeinen osa Eriks bok (2003) tarttuu kriittisesti sodista esitettyihin tulkintoihin ja tuulettaa perinteistä sankarikäsitystä. Historialliset romaanit ovat yksi lukuisista menneisyyttä koskevista esityksistä, jotka historiantutkimuksen ohella vaikuttavat ihmisten historiatietoisuuteen. Sundin teosten kaltaiset postmodernit historialliset romaanit tarkastelevat historiallisen tiedon tuottamiseen, välittymiseen ja käyttöön liittyviä ongelmia, ja ne saavat myös lukijan pohtimaan omia arvojaan ja historiankäsitystään.

Om krig vet jag mycket, ty jag är pacifist. – –
Du ska inte säga någonting du, för du var inte med!1

Minä tiedän sodasta paljon, sillä minä olen pasifisti. – –
Älä sinä kuule sano mitään, kun et sinä ollut mukana!2

Näihin repliikkeihin kiteytyy kertoja Carl-Johan Holmin ja hänen isänsä Charlesin keskustelu sodasta Lars Sundin romaanissa Eriks bok (2003, suom. Erikin kirja 2004; Charlesin kommentin kursivointi alkuperäinen). Talvi- ja jatkosodasta sekä jälleenrakennuksen ajasta kertova Eriks bok on viimeinen osa Sundin historiallista Siklax-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Colorado Avenue ilmestyi 1991 (suom. Colorado Avenue 1992) ja toinen Lanthandlerskans son 1997 (suom. Puodinpitäjän poika 1998). Teossarja kuvaa Hanna Östmanin, hänen jälkeläistensä ja muiden siklaxilaisten elämää noin sadan vuoden ajan 1800-luvun lopulta lähtien. Kertojan ja Charlesin repliikit heijastavat Eriks bokin rakennetta: kertoja edustaa objektiivista, lähteisiin perustuvaa tutkimustietoa ja Charles – yhdessä kertojan avukseen pyytämien sodassa kaatuneiden Siklaxin vainajien kanssa – subjektiivista, kokemukseen perustuvaa tietoa.3 Sund on todennut, että Suomessa on kirjoitettu sodista niin paljon, että on vaikea löytää enää uutta näkökulmaa4 tai kirjoittaa niistä heroisoimatta5. Artikkelini pääkysymys onkin, miten Eriks bok -teoksessa kuvataan talvi- ja jatkosotaa.

Sotakirjallisuutta, niin fiktiivistä kuin dokumentaarista, on Suomessa julkaistu runsaasti ja julkaistaan edelleen, minkä lisäksi historialliset romaanit ovat kautta aikojen kuvanneet ihmisiä sotien kaltaisten murroskausien pyörteissä.6 Sotaromaaneja voi pitää sotakirjallisuuden alalajina, mutta kuten Juhani Niemi toteaa, jako kauno- ja tietokirjallisuuteen ei sotakirjojen kohdalla ole yksiselitteinen.7 Sama pätee ainakin osittain historiallisiin romaaneihin, jotka sotaromaanien tavoin lähes aina pohjautuvat historiankirjoituksen välittämiin ”todellisiin” tapahtumiin. Sundin kerronta on intertekstuaalisesti rikasta eli siinä on viittauksia toisiin teksteihin. Markku Ihosen mukaan intertekstuaalisuus on historiallisen romaanin ”konstituoiva ominaisuus”, sillä historiallinen romaani perustuu aina jollakin tavalla ennestään olemassa olevalle tekstille, oli tämä sitten historiankirjoituksen teksti, uskomus, legenda tai myytti.8 Siklax-trilogiassa viittauksia on Raamatusta ja Don Quijotesta aina postmodernismin edustajiin. Paul Fussellin mukaan ensimmäistä maailmansotaa käsittelevässä englantilaisessa kirjallisuudessa näkyi klassikkojen, kuten Shakespearen, Miltonin ja Wordsworthin, vaikutus. Fusselliin viitaten Niemi olettaa, että suomalainen sotakirjallisuus heijastelee muun muassa Johan Ludvig Runebergin kertomuksia.9 Sundin teokset viittaavat usein paitsi Runebergin Vänrikki Stålin tarinoihin10 myös toiseen suuresti myöhempiin sotakuvauksiin vaikuttaneeseen romaaniin eli Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954). Miten Eriks bok -teoksen kuvaukset liittyvät sodista kertovaan kirjalliseen traditioon: jatkavatko ne perinteitä vai murtavatko niitä? Mitä kuvauksilla tavoitellaan?

Tarkennan tutkimuskysymystäni sotasankaruuden ja siihen läheisesti liittyvän uhrin käsitteillä – käsitetäänhän sotilaan kuolema usein uhrautumiseksi isänmaan puolesta. Ilona Kemppainen toteaa teoksessaan Isänmaan uhrit – sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (2006), että Suomessa sankari-nimitys liitettiin nimenomaan kaatuneisiin sotilaisiin. Kemppaisen mukaan tämä kertoo siitä, että suomalaisessa kulttuurissa sankaruus tarkoittaa yhteisön puolesta toimimista eikä niinkään henkilökohtaisia ansioita. Käsityksen taustalla voi nähdä sekä kristillisen perinteen marttyyrikuolemineen että kansallisvaltioiden synnyn, jonka myötä kansalliset armeijat syrjäyttivät palkkasotilaat.11 Millaista kuvaa sankaruudesta ja sodan uhreista Sundin romaanissa siis rakennetaan? Miten kuvaukset kommentoivat perinteistä sotahistoriaa12?

Sundin teoksia on tutkittu aiemmin metafiktion ja postmodernismin (Kristina Malmio, 2005 ja 2008; Jussi Ojajärvi, 2005) sekä siirtolaisuuden ja juurettomuuden teemojen kautta (Åsa Stenwall, 2006). Omassa tutkimuksessani näkyy historiallisen romaanin kaksijakoinen, historiaa ja fiktiota yhdistävä luonne: toisaalta kontekstiksi asettuu aiempi sodista kertova kirjallisuus, toisaalta historiantutkimuksen välittämä tieto. Historiantutkija Jorma Kalela erottaa historian julkiset esitykset, joita ovat esimerkiksi koulujen oppikirjat, museoiden kokoelmat, visuaaliset esitykset ja romaanit, ja kansanomaisen historian eli erilaisten yhteisöjen ylläpitämän ja valvoman historian. Kalelan mukaan ihmisten historiatietoisuutta muovaavat usein enemmän nämä muut esitykset kuin ammattimainen historiantutkimus.13 Havainto on osuva ja pätee myös historialliseen romaaniin, jolla tiedollisen funktion lisäksi voi olla hyvin voimakas vaikutus lukijoiden asenteisiin ja arvoihin14.

Sundin romaanien keskeinen piirre on niiden yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja eettisyys. Ne edustavat postmodernia historiallista romaania, joka käyttää parodisesti niin klassisen historiallisen romaanin kuin historiankirjoituksen konventioita, pohtii historiallisen tiedon epistemologisia ja poliittisia perusteita, painottaa historiantutkimuksen lähteiden monitulkintaisuutta ja tuo esiin historiankirjoituksen käytön vallan legitimoinnissa.15 Genrelle on tyypillistä, että siinä esiintyy historiantutkijan kaltainen hahmo, joka erilaisten dokumenttien avulla pyrkii rakentamaan ymmärrettävän kuvan menneisyydestä siinä kuitenkaan aina onnistumatta.16 Tällainen on Sundin teosten Carl-Johan, joka perusteellisista tutkimuksistaan huolimatta tekee virheellisiä johtopäätöksiä. Sundin teosten ironia kohdistuu niin historiantutkimuksen menetelmiin, historiankirjoitukseen (sekä maallikkojen että ammattilaisten kirjoittamaan) kuin laajemmin historian esityksiin.17

Tarkastelen talvi- ja jatkosodan tapahtumia eri henkilöiden kokemina. Charles sekä Erik, Hannan tyttärenpoika, suorittavat molemmat varusmiespalveluksen kutsun saatuaan. Talvisodan syttymispäivä on kerrottu kymmenvuotiaan Margaretan, Hannan pojantyttären, näkökulmasta. Charles toimii rintamalla tarkka-ampujana. Rurik, Charlesin isä, antaa oman uhrinsa sodalle ja aiheuttaa epäsuorasti tuhoa Lapin sodassa. Kiihkeimpien kommunismin vastustajien mielestä sota Neuvostoliittoa vastaan oli väistämätön,18 ja jopa Mannerheim toteaa talvisodan syttymispäivänä antamassaan päiväkäskyssä, että ”[t]ämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös”19. Jatkosodassa puolestaan haettiin monen mielestä oikeutettua revanssia välirauhan koviin ehtoihin. Sekä 1930-lukua että välirauhan aikaa 13.3.1940 solmitusta rauhansopimuksesta uuden sodan alkuun 25.6.1941 leimasi valmistautuminen sotaan.20 Päähuomioni on talvi- ja jatkosodan tapahtumissa, mutta ensin on palattava kansalaissodan aikaan ja teossarjan ensimmäiseen osaan, sillä Colorado Avenuessa kerrottuihin vuoden 1918 tapahtumiin viitataan trilogian jatko-osissa.

Otto ja Erik – kansalaissodan kaksi ”sankaria”

Kansalaissodasta on yli yhdeksänkymmentä vuotta, ja yhtään liioittelematta voi todeta, että yhtä kauan on kestänyt sodan iskemien haavojen paraneminen. Sund kertaa ja muuntelee Colorado Avenuessa kuvattuja vuoden 1918 tapahtumia trilogian muissa osissa ikään kuin alleviivaten sodan yli sukupolvien ulottuvaa traumatisoivaa vaikutusta. Colorado Avenuessa kuvataan Erik Smedsin, siklaxilaisten päällikkönään kunnioittaman Johannes Smedsin pojan, vaiheita jääkärikoulutuksessa ja sodassa. Lanthandlerskans sonissa Otto, Hannan poika ja kertojan isoisä, kertoo oman versionsa tapahtumista. Eriks bok -teoksessa päähenkilö Erik, Hannan tyttärenpoika, muistelee lapsena kuulemiaan kertomuksia samannimisen setänsä sankarikuolemasta.

Lapsuudenystävät Otto ja Erik osallistuvat molemmat Tampereen valloitukseen vuonna 1918: Erik Siklaxin komppanian päällikkönä ja Otto, yhdessä kertojan isänisän Rurikin kanssa, Erikin lähettinä. Johannes Smeds on joutunut itse aikoinaan luopumaan opiskeluhaaveistaan ja haluaa siksi antaa vanhimmalle pojalleen Erikille mahdollisuuden kouluttautua. Suhtautuminen venäläisten sortotoimiin rikkoo kuitenkin isän ja pojan välit: Erik kannattaa aktiivista vastarintaa ja lähtee isänsä vastustuksesta huolimatta jääkärikoulutukseen Lockstedtin leirille Saksaan.

Maaliskuu 1918. Otto (Peter Kanerva) ja Erik (André Wickström) ovat lähdössä Tampereelle. Erik on odottanut turhaan, että isä olisi tullut Vaasaan häntä tapaamaan. Claes Olssonin ohjaama elokuva Colorado Avenue (2007) perustuu Lars Sundin Siklax-trilogian kahteen ensimmäiseen osaan. Kuva: Kinoproduction.

Erikin sankari on J. L. Runeberg. Erik osaa ulkoa Vänrikki Stålin tarinat ja hän jopa opettaa Oton lukemaan niiden avulla. Lockstedtin leiriltä lähetetyt ensimmäiset kirjeet ja päiväkirjaotteet uhkuvat runebergilaista idealismia21:

[E]n högre plikt bjuder och befaller oss därtill! Finlands nöd tvingar oss utmåla en friare och rikare framtid för Fosterlandet. – – Far älskar och aktar Finlands lagar; jag, ett sant barn av ofärds- och nödår, förmår blott älska Finland!22

[M]eitä kutsuu ja käskee korkeampi velvollisuus! Suomen hätä pakottaa meidät kuvittelemaan Isänmaalle vapaampaa ja antoisampaa tulevaisuutta. – – Isä rakastaa ja kunnioittaa Suomen lakeja; minä, aito sorto- ja routavuosien kasvatti, kykenen vain rakastamaan Suomea!23

Erik toteaa itsekin, että edellinen saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta heti perään tuleva huomautus uhrautumisesta ja isänmaallisesta velvollisuudesta kertoo idealismin hehkuvan vielä kirkkaana. Myöhemmissä muistiinpanoissa näkyy jo pieniä merkkejä epävarmuudesta. Lopullisesti Erik menettää uskonsa sodan oikeutukseen vasta Tampereen valtausta edeltävänä yönä, kun hän on kohtaavinaan Mannerheimin.24 Kenraali näyttää Erikille punaisten ruumiita ja pohtii sodan mielettömyyttä:

Finns det någonting värre än ett brödrakrig? Både vi och de röda kallar det en frihetskamp. På båda sidor är idealen höga och ädla. Alla önskar vi skapa en ny och ljus framtid för mänskligheten. Och vad gör vi? Vi strider om vilka ideal som är de ädlaste och de högsta. För friheten och en framtid om vilken vi ingenting vet dödar vi varandra. Kanske är det blott tomhet som ligger bakom.25

Onko mitään pahempaa kuin veljessota? Sekä me että punaiset kutsumme sitä vapaustaisteluksi. Ihanteet ovat jalot ja korkeat molemmin puolin. Me kaikki haluamme luoda ihmiskunnalle uuden ja valoisan tulevaisuuden. Ja mitä me teemme? Tappelemme siitä, kumman ihanteet ovat jalommat ja korkeammat. Surmaamme toisiamme vapauden ja tuntemattoman tulevaisuuden tähden. Ehkä kaiken takana onkin pelkkä tyhjyys.26

Mannerheimin puheessa voi nähdä kaikuja Jarl Hemmerin teoksesta Onni Kokko (1920, suom. Onni Kalpa 1921)27, joka kertoo 14-vuotiaan pojan osallistumisesta kansalaissotaan. Venäläinen sotamies surmaa Onnin isän, ja pojan viha punaisia kohtaan kasvaa niin, että hän liittyy sotaan valkoisten puolelle. Kun Onni laitetaan vahtimaan ammuttavaksi tuomittuja vankeja, joiden joukossa on hänen enonsa Isak, ainoa henkilö, joka kotona oli kohdellut häntä hyvin, Onni joutuu miettimään oman toimintansa oikeutusta. Yhtä lailla Onnin uskoa sotaan syö jääkärikapteeni Karrin epäilykset sodan mielekkyydestä:

Var det verkligen den här eländiga slakten vi hade drömt om? Egna män skjuter vi ner som hundar. – – [D]et här sataniska kriget. Det kallas av både vita och röda på samma sätt: frihetskampen. Och den är en kretin som inte inser, att det på båda sidorna ligger samma dumma och vackra allvar bakom det ordet. – – Det kommer ju inte an på vad man slåss för, bara vad man själv tror. Och därför säger jag: bröder är vi i samma förbannelse, de röda och vi. Alla slåss vi för ingenting här i världen, och alla kallar vi det frihetskamp.28

Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme kuin koiria. – – [T]ämä saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. – – Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon: veljiä me olemme samassa kirouksessa sekä punikit että me. Kaikki me taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä vapaustaisteluksi.29

Kapteeni Karr purkaa mieltään ystävälleen konjakin päihdyttämänä. Onni kuuntelee keskustelua viereisessä huoneessa. Sundin teoksessa kuuntelijana on jääkärikapteeni Erik Smeds ja saarnaajana itse Mannerheim, jonka suusta sodanvastainen vuodatus on ironinen mutta yhtä kaikki vaikuttava. Karrin ja tämän ystävän väittely keskeytyy, kun ulkoa tuleva luoti rikkoo ikkunan. He molemmat ryntäävät kuistille. Muutaman pamauksen jälkeen tilanne rauhoittuu. Karr on saanut osuman rintaansa, mutta on pimeää ja verenvuoto on liian runsasta, jotta voisi nähdä, ovatko luodin tekemän reiän reunat kärventyneet. Kertoja siis vihjaa, että Karr olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ampunut itsensä.30

Colorado Avenuessa kerrotaan Erik Smedsin kaatuneen Tampereen valtauksen yhteydessä – näin kertoja päättelee Erikin kirjeiden ja päiväkirjojen pohjalta. Lanthandlerskans son -teoksessa Otto kertoo totuuden: Erik ei kokenut sankarikuolemaa vaan teki itsemurhan. Kohdattuaan Mannerheimin Erik päättää tehdä velvollisuutensa. Otto kertoo, että on ihme, ettei Erik kaatunut jo hyökkäyksessä, niin uhkarohkeasti tämä kulki hyökkäyksen kärjessä eikä suojannut itseään.31 Mannerheimin ja Erikin tapaamisen muistava lukija näkee tässä tahallista kuoleman etsintää, minkä Oton kertomus vahvistaa. Kun Erik muutaman päivän kuluttua ampuu itsensä, Otto ja Rurik, komppanian lähetit, ovat viereisessä huoneessa ja kuulevat pamauksen:

Vi rusade dit in. Det var en jävla fittig syn. Vi fick skrapa ner hjärnan hans från taket med puukkoknivarna. De andra officerarna och underbefälen kom också dit och då vart det bestämt att vi ingenting sku säga om att han hade tagit livet av sig. – – Befälen menade att det int gick an att trumpeta ut att Erik hade skjutit sig. Han var jägarofficer och allt, och jägarnas ära sku int få fläckas av att han begick självmord. Ingen fick tro att en officer hade varit feg och int klarat pressen.32

Me syöksyimme sisään. Se oli saatanan pirullinen näky. Me jouduimme kaapimaan puukolla hänen aivonsa katosta. Muut upseerit ja alipäällystökin tulivat sinne ja silloin päätettiin ettei sanallakaan mainittaisi että hän oli itse riistänyt hengen itseltään. – – Päällystön mielestä ei sopinut toitottaa julki että Erik oli ampunut itsensä. Erikhän oli jääkäriupseeri ja kaikkea, eikä sen että hän teki itsemurhan pitänyt antaa tahrata jääkärien kunniaa. Kukaan ei saanut luulla että upseeri oli ollut pelkuri eikä ollut kestänyt painetta.33

Armeijan ja jääkäreiden maineen vuoksi Erikin todellinen kuolinsyy päätetään salata. Ruumisarkku naulataan tiukasti kiinni ennen kotiin lähettämistä, jotta kukaan ei saisi selville totuutta. Otto arvelee Erikin päätyneen itsemurhaan, koska tämä ei kestänyt sodan aiheuttamaa painetta. Erikin muistiinpanot Saksan ajoilta paljastavat muutoksen: Lockstedtin leirille lähtee idealistinen nuori mies, mutta sieltä palaa tiukka sotilas. Erikin muuttunutta luonnetta ilmentää Tampereen valtauksen yhteydessä sattunut tapaus. Otto ja Rurik saavat Erikiltä käskyn ampua eräästä talosta löydetty punakaartilainen. Rurik vastustaa käskyä, joka on Mannerheimilta tulleen määräyksen vastainen, mutta Erik saa raivokohtauksen: Rurik ”bara hade att välja, antingen höll han i geväret eller så kunde han ställa sig vid väggen med rödgardisten”34; ”sai vapaasti valita: hän joko pitelisi kivääriä taikka asettuisi seinän viereen punakaartilaisen kanssa”35. Otto ja Rurik päästävät punaisen kuitenkin karkuun. Otto kohtaa pelastamansa miehen myöhemmin Kanadassa. Kysymykseen, miksi he eivät olleet ampuneet häntä, Otto vastaa, että tuntui väärältä tappaa aseeton ja voitettu mies. Tähän Otto kertoo miehen todenneen:

Alla människor vet innerst inne vad som är rätt och riktigt, det är den insikten som gör oss mänskliga. Men det är bara alltför få som har kuraget att leva efter den kunskapen. De flesta lyder order och spelar med. Det behövdes mycket mod att göra som jag [Otto] gjorde. Att våga lyda samvetet och int den order man får.36

Kaikki ihmiset tietävät sisimmässään mikä on oikein, ja juuri se oivallus tekee meistä inhimillisiä. Mutta kovin harvoilla vain on uskallusta elää sen tiedon mukaisesti. Useimmat tottelevat käskyjä ja menevät leikkiin mukaan. Vaatii paljon rohkeutta tehdä niin kuin minä [Otto] tein. Uskaltaa totella omaatuntoaan eikä saamaansa käskyä.37

Oton saama vastaus kiteyttää Sundin teosten teeman: ulkoisista olosuhteista huolimatta jokaisella on mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia valintoja. ”Vi är alla delaktiga och indragna”; ”Me olemme kaikki osallisina ja mukana”, kertoja tähdentää kerta toisensa jälkeen, ”ty det är vi som utgör Historien” 38; ”sillä Historia olemme me”39. Eriks bok -teoksessa painotus on vielä vahvempi: syrjästäkatsojaksi ei voi jäädä eikä vaikeneminen suinkaan aina ole kultaa vaan osallistumista vääryyteen.40 Sekä Kristina Malmio että Jussi Ojajärvi viittaavat Sundin teoksissa ilmeneviin vastakohtapareihin, joiden välillä kerronta ailahtelee. Molempien mainitsemia oppositiopareja ovat fiktio–todellisuus, totuus–valhe ja elämä–kuolema.41 Näiden lisäksi nostaisin teoksista esiin vastakohta-asettelun historian voiman ja yksilön vastuun välillä. Toisaalta historiaa verrataan niittokoneeseen, joka vääjäämättä kulkee eteenpäin, toisaalta korostetaan jokaisen vastuuta omassa tilassaan ja ajassaan.

Kansalaissodan tapahtumiin palataan vielä trilogian viimeisessä osassa Eriks bok, jonka yksi päähenkilö on urhoollisen setänsä mukaan nimetty Erik, Hannan tyttären Idan ja tämän miehen Gustavin vanhin poika. Eräänä päivänä Gustav vie poikansa katsomaan sedän sankarihautaa. Gustav kuvailee runollisesti, kuinka Erik johti siklaxilaiskomppaniaa Tampereen valloituksessa: ”I enlighet med genrens krav förskönade Gustav historien, drog bort och lade till det som passade”42; ”Lajin vaatimusten mukaan Gustav kaunisteli historiaa, poisti ja lisäsi sopivissa kohdin”43. Gustav on niin kaunopuheinen, että nuori Erik purskahtaa itkuun järkyttyneenä ”av sin farbrors mod och offervilja”44; ”setänsä rohkeudesta ja uhrivalmiudesta”45 – tai näin ainakin Gustav olettaa. Todellinen syy Erikin itkuun on aivan toinen, sillä seitsemänvuotias Erik luuli saavansa syntymäpäiväyllätykseksi jotain muuta kuin vierailun hautausmaalle. Tapaus palautuu Erikin mieleen hänen jo luotuaan itse uran ammattisotilaana:

[H]an hör på nytt sin far berätta för honom om Erik den förstes vackra död vid stormningen av Tammerfors. Då grips han plötsligt av vrede.
Han är rasande på Erik den förste. Och på sin far, som inte vågade tala om för honom hur det ligger till: att en ung mans död aldrig kan göras vacker och meningsfull.46

[H]än kuulee taas miten isä kertoo hänelle Erik ensimmäisen kauniista kuolemasta Tampereen valtauksen yhteydessä.
Silloin hänet valtaa äkillinen viha.
Hän on raivoissaan Erik ensimmäiselle. Ja isälleen, joka ei uskaltanut kertoa hänelle miten asiat ovat: ettei nuoren ihmisen kuolemaa koskaan voi tehdä kauniiksi tai tarkoituksenmukaiseksi.47

Erik nuorempi toimii sodan aikana tiedustelu-upseerina. Jatkosodan lopussa Stella Polaris -operaatio, jossa tiedustelupalvelun arkistomateriaalia ja henkilöstöä siirrettiin Ruotsiin, vie Erikin ensin Tukholmaan ja sitten Yhdysvaltoihin, jossa hänestä tulee CIA:n agentti. Erik on lähes yhtä idealistinen kuin kansalaissodassa kuollut setänsä, mutta hänkin pettyy taistelussaan kommunismia vastaan. Erik ei tiedä setänsä todellista kohtaloa, mutta on silti raivoissaan hänelle syötetyistä sankarikuolemaa ylistävistä tarinoista. Isänmaan puolesta kuoleminen kuvataan kauniiksi muun muassa Ateenalaisten laulussa, ja sama retoriikka näkyy Kemppaisen mukaan myös surevien kirjeissä sota-ajalta.48 Sankarikuoleman kunniakkuus oli keskeinen teema kansalaissodan aikaisessa runoudessa; ”skönt är till sist hans fall” runoilee Bertel Gribenbergkin valkoista sotajoukkoa ylistävässä runossaan.49 Erik vanhemmassa tapahtuvaa muutosta ilmentää intertekstuaalinen siirtymä Runebergin Vänrikeistä Jarl Hemmerin vuonna 1920 julkaistuun Onni Kokkoon. Hemmer kirjoitti sodan aikana valkoista puolta ja sankarikuolemaa ylistäviä runoja50, mutta Onni Kokossa tulee esiin sodan raadollisuus ja jopa epäilys sen oikeutuksesta51. Sekä Sundin jääkärikapteeni Eriks Smedsin että Hemmerin kapteeni Karrin sota päättyy vähemmän sankarillisesti.

Sundin romaaneissa on viittauksia paitsi kaunokirjallisiin teksteihin myös historiankirjoituksen tuottamaan materiaaliin, lisäksi teokset kommentoivat usein kriittisesti historiantutkimuksen menetelmiä. Kansalaissodan tapahtumien kuvaus osoittaa tämän selvästi. Toisensa kumoavat kertomukset Erikin kuolemasta tuovat esiin historiankirjoittajan ikuisen ongelman: puutteellisten lähteiden tulkinnassa on aina riskinsä. Erikin todellisen kuolinsyyn salaaminen on hyvä esimerkki siitä, miten valtaapitävät tahot mielellään muokkaavat menneisyyttä omien intressiensä suojelemiseksi. Tällaisiin esimerkkeihin kätkeytyy historiankirjoituksen kritiikkiä, joka on tyypillistä postmodernille historialliselle romaanille.52 Erikin kuolinsyyn peittelyssä ja Gustavin ”genren vaatimusten” mukaisessa kertomuksessa näkyy ideologisten syiden vaikutus menneisyydestä kertomiseen ja historiankirjoitukseen: isänmaata rakennetaan herooisilla tarinoilla, muunlaisista kohtaloista joko vaietaan tai niitä kaunistellaan. Åsa Stenwall huomauttaa osuvasti, kuinka molemmat Erikit yrittävät vaikuttaa historiaan, mutta joutuvat sen voimien uhreiksi. Stenwall näkee Erik vanhemman ja nuoremman hahmoissa suomalaisen sotahistorian uhritradition kritiikkiä.53 Gustavin versio Erikin ”kauniista kuolemasta” asettuu jyrkkään ristiriitaan Oton kertomuksen kanssa siitä, miten Erikin aivot jouduttiin kaapimaan puukolla katosta tämän itsemurhan jälkeen. Tehokkaammin tuskin voisi sankarimyyttiä enää vastustaa.

”Svenskatalande pettre folk” armeijan harmaissa

Kansalaissodan jälkeen etenkin vasemmisto suhtautui epäluuloisesti asevelvollisuuteen, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana asenne muuttui. Armeijan katsottiin muokkaavan nuorukaisista miehiä, ja kutsuntatarkastuksen läpäisemisestä ylpeiltiin.54 ”Värnplikten gick emellertid ej att undandra sig för den yngling som i republiken Finland ville räkna sig som fullgod karl”55; ”Suomen tasavallassa nuorukaisen ei käynyt laistaminen asevelvollisuudesta mikäli halusi olla täyspätöinen mies”56, toteaa kertojakin. Niinpä Charles ja Erik suorittavat kuuliaisesti asepalveluksen.

Charles komennetaan ampumaradalle harjoituksiin aseenaan ”Pystykorva”, venäläisestä aseesta muokattu kivääri. Harjoitusta valvova ylikersantti Duva ei ole uskoa silmiään, kun Charles osuu maalitaulun keskustaan kerran toisensa jälkeen ja yhtä hyvin eri etäisyyksiltä ja eri ampuma-asennoista. Ilmiötä todistamaan marssivat – suoraan Vänrikki Stålin tarinoiden sivuilta – vänrikki Stål, luutnantti Zidén, kapteeni Duncker, majuri von Törne ja eversti von Fieandt. Viimeksi mainittu on ”till statur och uppträdande lik en åldrig slagbjörn med vitnad fäll”57; ”varreltaan ja käytökseltään kuin iäkäs hallavaturkkinen aarniokarhu”58 Runebergin tarinan mukaisesti59. Talvisodan kirjallisuudessa viitattiin ahkerasti Runebergin runoista tuttuihin tyyppeihin: ulkonaisten puutteiden alta haluttiin löytää Sven Duvan isänmaalle sykkivä sydän tai numero viidentoista Stoltin kaltainen taistelussa kunnostautuva lurjus.60 Sund ei rakenna sankarikuviaan Runebergin mallin mukaan, vaan marssittaa ilkikurisesti Vänrikkien hahmot teoksensa sivuille ihailemaan sankariaan, joka tulee kehittämään omintakeisen taistelutekniikan jatkosodassa.

Erik haluaa kehittää suomen kielen taitoaan ja hakeutuu Hämeenlinnan jääkäritykistörykmenttiin. ”Hurri! Suomessa puhutaan suomea! Svenskatalande pettre folk!”61, hänelle huudellaan ensimmäisten viikkojen aikana, mutta Erik valloittaa suomen kielen nopeasti armeijaslangista kirosanoihin, eikä häntä simputeta muita enempää. Elokuun lopulla 1939 Erik siirtyy Haminan reserviupseerikouluun, jossa pelkkä hyvä suomen kielen taito ei riitäkään. Erikin vaiheisiin tuovat selkoa hänen kirjoittamansa kirjeet, jotka ”slår en bro till det förflutna”62; ”kaartuvat sillaksi menneisyyteen”63, vaikka kaikkea Erik ei kerrokaan.

Erik lägger ett finmaskigt raster av optimism och beslutsamhet över den bild han förmedlar hem till Österbotten, han putsar bort fläckar och skavanker, spacklar för de hål och rämnor som finns.64

Erik laskee tiuhan optimismin ja päättäväisyyden rasterin sen kuvan päälle jonka hän välittää kotiin Pohjanmaalle, hän puhdistaa tahrat ja puutteet, tasoittelee kolot ja ratkeamat.65

Edellinen sitaatti kertoo kirjeiden subjektiivisesta luonteesta ja siitä, että historiantutkijan lähteinä ne ovat aina vaikeasti tulkittavia, vaikka Sundin teosten kertoja löytääkin Erikin sanamuotojen takaa runsaasti merkityksiä, muun muassa yksinäisyyden ja vierauden tunteita. Haminasta kirjoittamissaan kirjeissä Erik pakinoi kevyeen tyyliin ruoasta ja terveydentilastaan mutta hän ei kirjoita

om medlemmarna av Akademiska Karelen-Sällskapet, som orerar vitt och brett om ett kommande Stor-Finland och vädrar ett rysshat som är honom fullständigt obegripligt: Ryssästa saa puhua vain hammasta purren – ryssen får man endast tala om med sammanbitna tänder. Och inte om nazistsympatier och uttalad antisemitism. – – Nej, Erik skriver inte hem om hur det är att bli förnedrad på grund av sitt språk, åter och åter.66

Akateemisen Karjalaseuran jäsenistä, jotka hölisevät pitkään ja laveasti tulevasta Suur-Suomesta ja lietsovat ryssävihaa joka on hänelle täysin käsittämätön: Ryssästä saa puhua vain hampaat irvessä. Eikä natsisympatioista eikä avoimesta juutalaisvastaisuudesta.. – – Erik ei tosiaankaan kirjoita kotiin millaista on joutua nöyryytetyksi oman kielensä takia, kerran toisensa jälkeen.67

AKS oli vaikutusvaltainen järjestö, jonka jäseniin kuului niin ylioppilaita, professoreja kuin poliitikkoja. Järjestö lakkautettiin 1944 välirauhaehtojen mukaisesti. Sitaatissa mainittu ”Ryssästä saa puhua vain hammasta purren” oli yksi AKS:n julkaisemista propagandavihkosista, joilla pyrittiin lietsomaan vihaa venäläisiä kohtaan ja ajamaan Suur-Suomi-aatetta. Kansallisen eheyttämisen nimissä AKS vastusti paitsi venäläisiä myös ruotsinkielisiä ja ajoi yliopiston täydellistä suomalaistamista.68 Venäjän kielen opiskelusta haaveileva Erik ei voi ymmärtää AKS:n arvoja.

Päivystävä kokelas Simojoki69 saapuu neljän muun kokelaan kanssa Erikin tupaan tarkoituksenaan ”att upprätthålla fitteriets heliga successionsordning: allt som en gång gjordes mot dem skall de nu göra mot sina efterföljare”70; ”pitää yllä vittuilun pyhää vallanperimyslakia: kaiken sen mitä heille aikanaan tehtiin he aikovat nyt tehdä seuraajilleen”71. Erik pakotetaan lukemaan äidilleen kirjoittamansa kirje ääneen; ruotsin kielen kuuleminen saa Simojoen ja muut samanmieliset teeskentelemään kauhua. Sund kuvaa tapahtumia vähemmistöryhmän, suomenruotsalaisten, näkökulmasta. Erikin vastoinkäymiset ilmentävät ennen sodan syttymistä vallinneita mielialoja, sitä, että eräät tahot levittivät tietoisesti venäläis- ja ruotsalaisvihaa ja että heille kansallinen yhtenäisyys tarkoitti joidenkin väestönosien sulkemista yhteisön ulkopuolelle.

Talvisodan ensimmäinen päivä

Till lanthandeln kom vid niotiden på morgonen en Historiens budbärerska springande med andan i halsen. – – ”Har ni hört? Har ni hört”, flämtade den unga kvinnan, röd i ansiktet av språngmarschen och med rädslan lysande ur ögonen. ”Ryssen har bombarderat Helsingfors! Di krigar för fullt på Näset!”72

Yhdeksän aikaan aamulla kauppapuotiin tuli Historian sanansaattaja juosten kuin henkensä edestä. – –”Oottako kuullu? Oottako kuullu”, huohotti nuori nainen kasvot juoksumarssista punaisina ja silmät pelkoa palaen. ”Ryssä on pommittanut Helsinkiä! Kannaksella on täysi sota!”73

Näin dramaattisesti saapuu tieto sodan syttymisestä Hannan kauppapuotiin torstaina 30. marraskuuta 1939. ”Historian sanansaattajana” tässä Lanthandlerskans sonista poimitussa otteessa toimii kahdeksannella kuulla raskaana oleva apteekkarin tytär. Tekstiote kuvaa hyvin Sundin teosten tapaa yhdistää historialliset tapahtumat luontevaksi osaksi henkilöhahmojen jokapäiväistä elämää. Talvisodan ensimmäisestä päivästä tulee monella tapaa merkityksellinen teossarjan henkilöille. Hannan poika Otto, kuuluisa Pirtukuningas, pakeni ystävänsä Dåhli-Johanin murhasta syytettynä poliisilta vuonna 1928, eikä hänestä sen jälkeen ole kuultu mitään. Hanna joutuu odottamaan yksitoista vuotta ennen kuin Otto palaa Siklaxiin.

Kymmenvuotias Margareta, joka myöhemmin avioituu Charlesin kanssa ja josta tulee kertojan äiti, ryntää koulun jälkeen Hannan puotiin kauhuissaan sotauutisista. Pian Margareta saa muuta ajateltavaa, sillä mitä synkemmäksi uutiset radiossa käyvät, sitä enemmän Hanna näyttää säteilevän. Margaretalla on pissahätä, mutta hän ei voi päästää Hannaa silmistään: se mitä, Hanna on odottanut koko syksyn, tapahtuu kohta. Tapansa mukaan Hanna menee ulos odottamaan Vaasan linja-autoa, mutta nyt hän ei mene turhaan, sillä Otto saapuu vihdoin kotiin Amerikasta. Margaretalle Oton saapuminen on monella tapaa järkytys: tähän saakka hän on pitänyt Hannan tytärtä Idaa ja tämän miestä Gustavia vanhempinaan, mutta nyt paljastuu, että hän onkin Oton ja opettajatar Anna Boströmin avioton lapsi.

På hyllan stod radion bortglömd, den spelade Sibelius Finlandia. Musikens mörka molltoner skulle för min mor alltid vara förknippade med hennes första minne av Otto.
Finlandia, och en svidande kissnödighet.
Då stod han med ens framför henne, denne främmande man som kallat Hanna för ”mor”. – – ”Well, vad kan en tåli här gröbba heta då?”
Blyg hade Margareta aldrig varit. Men nu var hon så kissnödig att hon inte förmådde svara.
Hon korsade benen. Hon klämde ihop av all kraft, ansträngningen pressade fram tårar i hennes ögon. – –”Det här är Margareta. He är din dotter, Otto.” – –
Då orkade hon inte hålla emot kissnödigheten.
Det började rinna varmt i hennes byxor. Hon slet sig loss, förblindad av skamtårar. – – Hon häktade upp kjolen, fick ned strumpor och underbyxor och hukade sig nedanför trappan. Hon grät.
Genom den öppna dörren hörde hon röster och steg.
Och radion spelade fortfarande Finlandia. 74

Radio seisoi unohdettuna hyllyllä, se soitti Sibeliuksen Finlandiaa. Tämän musiikin tummat mollisävyt tulisivat äitini mielessä aina liittymään hänen ensimmäiseen muistoonsa Otosta.
Finlandia ja kirvelevä pissahätä.
Silloin mies seisoo yhtäkkiä Margaretan edessä, tämä vieras, joka oli sanonut Hanna äidiksi. – – ”Well, mikäs se tämän pikkuflikan nimi mahtaa olla?”
Ujo Margareta ei ollut koskaan ollut. Mutta nyt hänellä oli niin kova pissahätä ettei hän kyennyt vastaamaan. Hän pani jalat ristiin. Hän likisti reisiä yhteen kaikin voimin, ponnistus pakotti kyyneleet silmiin. – –
”Tämä on Margareta. Sun tyttäres, Otto.” – –
Silloin Margareta ei enää jaksanut pidätellä.
Lämmin virta alkoi purkautua hänen housuihinsa. Häpeän kyynelien sokaisemana hän vääntäytyi irti. – – Hän nosti hameen, sai villahousut ja alushousut alas ja kyykistyi portaan viereen. Hän itki.
Avoimesta ovesta hän kuuli ääniä ja askelia.
Ja radio soitti yhä Finlandiaa.75

Lanthandlerskans son päättyy edelliseen kohtaukseen. Tapaus toistetaan romaanissa Eriks bok, jossa luku on saanut otsikon ”Finlands ödesstund”, ”Suomen kohtalonhetki”. Kohtauksessa tapahtuma, joka on sekä romaanin henkilöhahmoille tärkeä (murhasta syytetyn ja kadoksissa olleen Oton paluu kotiin) että historiallisesti merkittävä (talvisodan ensimmäinen päivä), kuvataan pienen tytön näkökulmasta: juhlava ja tunteellinen, jopa pateettinen hetki latistetaan Margaretan pissahädän avulla.76 Lapsuuden kokemus tulehduttaa Margaretan suhteen Finlandiaan loppuiäksi: itsenäisyyspäivä, Edvin Laineen Tuntematon sotilas77 ja sotaveteraanien hautajaiset tuottavat hänelle fyysistä tuskaa, koska jo ensimmäiset tahdit saavat hermoradat viestimään: ”Måste kissa. Fort!”78; ”Pakko päästä pissalle! Heti!”79

Susanna Välimäen mukaan Finlandia on ”suomalaisuuden, isänmaallisuuden, uhrautumisen ja itsenäisen Suomen musiikillinen perisymboli”.80 Jean Sibelius sävelsi Finlandian ensimmäisen version Kuvaelmia Suomen muinaisuudesta -sarjan osaksi vuonna 1899 eli samana vuonna jolloin helmikuun manifesti aloitti venäläistämiskauden ja sortovuodet. Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 viimeisen osan provokatiivinen Suomi herää -nimi vaihdettiin, ja siitä käytettiin muun muassa nimeä Finlandia.81 Tuomas Tepora on tarkastellut Suomen lippua ”emotionaalisesti latautuneena toteemina”, joka vahvistaa yhteisön solidaarisuutta muistuttamalla uhrauksista, joita ulkoisen vihollisen torjumiseksi on tehty.82 Finlandiaa voi pitää kansallislipun kaltaisena toteemina tai uhrisymbolina, onhan se syntyhistoriastaan saakka kytkeytynyt kansakunnan kohtalonhetkiin. Sundin teoksessa pyhyydestä tai ylevyydestä ei ole tietoakaan, sillä Margaretan ” pavlovska reaktion”83; ”pavlovilainen reaktio”84 riisuu Sibeliuksen Finlandian kaikista siihen latautuneista nationalistisista merkityksistä.

Charlesin talvi- ja jatkosota

Charlesin talvisota kuitataan yhdellä kappaleella. Charles on velvollisuudentuntoinen mutta kunnianhimoton, kertojan sanoin ”[h]an var nöjd med att förbli en okänd soldat”85; ”[h]än tyytyi jäämään tuntemattomaksi sotilaaksi”86. Charles osallistuu taisteluihin Karjalan kannaksella eikä hänellä vielä tässä vaiheessa ole omantunnontuskia venäläisten ampumisesta: ”Det väldiga Sovjetunionen hade utan giltig anledning angripit lilla Finland, som tvingades till en berättigad försvarskamp”87; ”Mahtava Neuvostoliitto oli ilman pätevää syytä hyökännyt pienen Suomen kimppuun, joka pakotettiin oikeutettuun puolustustaisteluun”88. Sund tiivistää ironisesti yhteen virkkeeseen talvisotakirjallisuudessa esiintyvän käsityksen, jonka mukaan pieni Suomi puolustautui oikeutetusti kohtuuttomia vaatimuksia esittänyttä suurvaltaa vastaan89. Talvisodan ja jatkosodan kuvauksissa näkyy vahvana subtekstinä Väinö Linnan Tuntematon sotilas. ”Mahtava Neuvostoliitto” ja ”pieni Suomi” tuovat mieleen Linnan romaanin lopun, jossa miehet kuuntelevat sodan päättymisestä kertovaa julistusta radiosta ja korpraali Vanhala alias Priha toteaa: ”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.”90.

Talvi- ja jatkosodan tapahtumia kuvaavan kolmannen osan nimenä on ”Folket kämpade”; ”Kansa taisteli” ja mottona osa Mannerheimin päiväkäskystä, jossa puhutaan Karjalan vapauttamisesta ja Suur-Suomesta:91

Ett fritt Karelen och ett stort Finland stiger fram för våra blickar ur mäktiga världshistoriska händelsers svall. Må den försyn, som länkar folkets öden, förunna Finlands armé att infria löftet jag givit Karelens folk.92

Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava Kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen.93

Charlesin mielestä sota tulee päättymään huonosti. Hän ei kaipaa revanssia eikä edes lisää pinta-alaa isänmaalleen mutta marssii siitä huolimatta rykmenttinsä mukana kohti itää. Kun Suomen vanha itäraja ylitetään, Charles pysähtyy tarpeilleen ja huutaa:

Kva gör vi jär egenteligen? – –
Ja, kva i helvete gör vi jär? instämde en okänd soldat som trött lufsade förbi.94

Mitä me oikeestaan täällä teherähän? – –
Niin, mitä helevettiä me täällä teherähän? toisti tuntematon sotilas joka laahusti ohitse.95

Vastahakoisuus vanhan rajan ylittämiseen96 jatkosodassa on lähes klisee sotaromaaneissa. Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, johon edellinen ote viittaa myös suoraan, rajan ylitys herättää miehissä kysymyksiä sodan oikeutuksesta. Kommunistisia mielipiteitä viljelevän Lahtisen mukaan rajan ylittäminen muuttaa sodan rosvoretkeksi.97

Jatkosodassa Charles käyttää tarkka-ampujan kykyään hyväkseen toisin kuin armeija on tarkoittanut. Hän saa helpotusta tunnonvaivoilleen sillä, että ampuu vain säikäyttääkseen, ei tappaakseen. Charlesin henkilöhahmo ilmentää ihmisen synnynnäistä haluttomuutta surmata toinen ihminen, mikä on kiinnostanut erityisesti sodankäynnin tutkijoita, kuten yhdysvaltalaista Dave Grossmania. Tappamisen psykologisia vaikutuksia tutkineen Grossmanin mukaan taistelurintamalla on helppo olla tappamatta: voi ampua ohi tai olla ampumatta kokonaan. Grossman näkee tahallisen ohi ampumisen ”hienovaraisena tottelemattomuuden muotona”.98

Charlesin maine leviää nopeasti vihollisarmeijan puolella: venäläiset epäilevät Suomen armeijan harjoittavan psykologista sodankäyntiä. Tilannetta tulee paikan päälle tarkkailemaan eversti Luminarski, jonka lakista Charles ampuu punatähden pois. Lähes kuoliaaksi säikytetty eversti ratkeaa juomaan ja ampuu muutaman päivän kuluttua itsensä. Tämän seurauksena koko rykmentti siirretään pois Suomen vastaiselta rintamalta. Charles ei koskaan tule tietämään, ”att han med ett enda skott hade lyckats försätta ett sovjetiskt regemente ur stridbart skick”99; ”että hän oli yhdellä ainoalla laukauksella onnistunut saattamaan kokonaisen neuvostorykmentin taistelukyvyttömäksi”100.

Charlesin taktiikalle voi nähdä käytännöllisiä syitä, kuten Leena Kirstinä on tehnyt: Charles vieroksuu kostosotaa ja Suur-Suomi-aatetta sekä epäilee saksalaisten menestystä.101 Charlesin toiminta perustuu kuitenkin enemmän eettisiin syihin, mistä kertoo Charlesin vertaaminen 500 pilkkaa kiväärinperäänsä merkanneeseen Simo Häyhään. Erkki Palolampi kertoo Kollaa kestää -teoksessaan Häyhän, talvisodan kuuluisimman tarkka-ampujan, ”napsineen komppanian maansa vihollisia” kahdessa kuukaudessa.102 Charles onnistuu Häyhääkin paremmin, sillä hän karkottaa yhdellä laukauksella rykmentin verran vihollisia eli yli 2000 miestä.

Charles ei merkkaa osumiaan vaan pelkästään melkein osuneet. Hän arvioi sodan jälkeen pelastaneensa yli 200 venäläisen hengen, mikä ei tietenkään ollut paljon toisen maailmansodan yli 50 miljoonan uhrin joukossa, mutta ”det alltid var någonting att mer än 200 ryssar fick överleva, måhända gifta sig och få barn och i bästa fall åldras och dö av naturliga orsaker när deras tid var inne”;103 ”olihan se sentään jotain, että yli 200 venäläistä sai elää, kenties mennä naimisiin ja hankkia lapsia sekä parhaassa tapauksessa vanheta ja kuolla luonnollisen kuoleman kun aika oli tullut”104. Episodia Luminarskin ampumisesta ja rykmentin karkottamisesta voi pitää eräänlaisena legitimointina Charlesin epäortodoksiselle taistelutekniikalle. Charlesin hahmossa yhdistyykin erinomaisesti perinteisen sotakirjallisuuden sankari ja individualistinen toisinajattelija.

Jatkosodan hyväksyminen tuotti vaikeuksia kansalaisille, koska sodan päämäärästä oli epäselvyyttä: ”Kva gör vi jär egenteligen”, ihmettelee Charleskin. Ville Kivimäki on osuvasti kuvannut sodan vaihtuvia tavoitteita: ”varsin lyhyellä aikavälillä talvisodan puolustustaistelu vaihtui revanssihengeksi, edelleen ekspansiopolitiikaksi Saksan johtamassa Euroopassa, takaisin torjuntataisteluksi, sodaksi entisiä aseveljiä vastaan ja lopulta naapurisovuksi ja YYA-politiikaksi”.105 Jatkosotaan lähdettiin revanssihengessä: talvisodan jälkeen luovutetut alueet haluttiin takaisin eikä pakkorauhan ehtojen rikkomista pidetty moraalisesti vääränä. Kaikki eivät kuitenkaan haaveilleet Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen: ”Charles drömde inte om Storfinland”106; ”Charles ei uneksinut Suur-Suomesta”107, toteaa kertoja. Suur-Suomi-aatteella oli vähiten kannatusta juuri suomenruotsalaisten keskuudessa.108 Suomen aikaisempien rajojen ylittämistä eivät kaikki siis hyväksyneet, ja kuten Riitta Kormano toteaa, teko ”söi pohjaa oikeutetun sodan moraalisilta perusteluilta” ja ”aiheutti kollektiivista syyllisyyttä etenkin, kun siihen liittyi aseveljeys ja yhteistyö toisen maailmansodan suurimman syntipukin, natsi-Saksan kanssa”.109

Vastustajan dehumanisointi sodassa on yleistä, onhan vihollisen tappaminen helpompaa, jos hänet nähdään julman ja likaisen villieläimen kaltaisena110, mutta Charles näkee vihollisen itsensä kaltaisena ihmisenä, joka haluaa elää. Charlesin toimintaa voi verrata Oton, kertojan isoisän, toimintaan kansalaissodan aikana. Charles ja Otto pelastavat vihollissotilaita äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Sodassa yksilön odotetaan unohtavan itsensä ja tottelevan sokeasti ylempää tulevia käskyjä,111 mutta molemmat tekevät omantuntonsa mukaan, vaikka kiinni jääminen voisi johtaa teloittamiseen112.

Rurikin uhri

Charles kuuroutuu sodan loppuvaiheessa, mutta tieto siitä muuttuu matkalla niin, että vanhemmille viedään surusanoma hänen kuolemastaan. Rurik-isä kieltäytyy uskomasta Charlesin kuolleen, ja lopulta poika palaakin kotiin. Niinpä siklaxilaiset ihmettelevät, onko Charles kuollut nyt oikeasti, kun lokakuussa 1944 Rurikin omistaman Kino Glorian oveen on kiinnitetty pahvinpala, jossa lukee ”Stengt på grund av dödsfall”;113 ”Suljettu kuoleman tapauksen vuoksi”.114 Selitys elokuvateatterin sulkemiseen on kuitenkin aivan toinen. Rurikilla on menestyvä linja-autoyritys. Kun jatkosota alkaa, Rurik joutuu jälleen luovuttamaan osan linja-autoistaan armeijalle. Rurikin vaimon mukaan Selmaksi nimetty uudenaikainen bussi tulee takaisin hirveässä kunnossa, sillä se on palvellut ambulanssina rintamalla. Rurik suhtautuu Selman tuhoutumiseen kuin mies, ”vars hustru skändats, barn dräpts och gård bränts ned”115; ”jonka vaimo on häväisty, lapset tapettu ja talo poltettu”116. Hän ei suostu syömään, vaan jää istumaan linja-autonsa viereen. Lopulta Rurik ei voi enää hillitä tuskaansa:

Då uppsteg ett förfärligt tjut från Knyppelknösen.
Det lät som då en flyglarmssiren vevas, det växte i omfång, höjde sig mot den molntäckta himlen, ekade över slätten, och tonade långsamt bort. – –
Rurik! Ha du vurti gälen? skrek Selma.
Auuoooo! tjöt Rurik lik en domsbasun. 117

Silloin Knyppelknöseniltä kohosi hirvittävä ulvonta.
Se kuulosti veivattavalta ilmahälytyssireeniltä ja kohosi kohti pilvistä taivasta, kajahti lakeuden yllä ja haipui hitaasti pois. – –
Rurik! Ookko sä tullu hulluks? Selma parahti.
Aauuuoooo! ulisi Rurik kuin tuomiopasuuna.118

Sodan aikana myös suomalaisten tunne-elämää ohjattiin ”isänmaalliseen” suuntaan. Äidin tuli surra kaatunutta poikaansa hillitysti ja muistaa samalla olla ylpeä isänmaalle antamastaan uhrista. Surun näyttämistä ja kovaäänistä itkemistä pidettiin sopimattomana. Tunteiden pidäkkeetön ilmaiseminen oli häpeällistä; se oli viholliselle ominaista ja siten epäisänmaallista.119 Rurik ei sure menetystään hillitysti vaan ulvoo tuskansa kaikkien kuultavaksi, minkä lisäksi hän rikkoo sovinnaisia tapoja sulkiessaan elokuvateatterinsa ”kuoleman tapauksen vuoksi”, vaikka tosiasiassa suree vain vahingoittunutta omaisuuttaan.

Sund jatkaa Henrik Tikkasen viitoittamaa sotaromaanin postmodernia linjaa120, jossa sodan järjettömyys tuodaan esiin käyttämällä absurdeja tarinan käänteitä ja mustaa huumoria. Tämä on tullut esiin jo Charlesin kokemusten yhteydessä, mutta erityisesti se näkyy Rurikin hahmossa. Rurikin käytöksellä on nimittäin tuhoisat seuraukset. Tuhannet koirat yhtyvät Rurikin sydäntä raastavaan ulvontaan: kunnanlääkärin mäyräkoirat Max ja Moritz, tutut ja tuntemattomat ajokoirat sekä lukemattomat kulkukoirat. Viestiketju kulkee pitkin rannikkoa kohti pohjoista. ”Kedjan bröts ej, även om det vid enstaka tillfällen så att säga hängde på ett morrhår121; ”Ketjua ei katkaistu, vaikka se joissakin tilanteissa riippui niin sanotusti viiksikarvan varassa.”122 Moskovan rauhanehtojen mukaisesti suomalaiset ovat aloittaneet entisten aseveljiensä karkotuksen. Rintamalinja on nyt Rovaniemen eteläpuolella. Koirien ulvonta hermostuttaa Pohjanhovissa komentopaikkaa pitävän saksalaisen divisioonankomentajan.

SS-trupperna befann sig i ett taktiskt ogynnsamt läge och hotades av inringning, och nu tycktes det som om själva Fenrisulven och hans blodtörstiga vargaflockar gjorde gemensam sak med de förbannade finnarna. – – De finländska hundarna inspirerades av att få svar från sina tyska fränder. De satte i att yla med fördubblade krafter.123

SS-joukot olivat taktisesti epäsuotuisassa asemassa ja saartouhan alaisina, ja nyt tuntui kuin itse Fenris-susi ja hänen verenhimoiset susilaumansa olisivat yhteistyössä kirottujen suomalaisten kanssa. – – Suomalaiset koirat intoutuivat saadessaan vastauksen saksalaisveljiltään. Ne jatkoivat ulinaa kaksinkertaisin voimin.124

Divisioonan päällystö epäilee suomalaisten peittelevän oudolla sotajuonellaan yllätyshyökkäystä ja pyytää päämajalta lupaa poistua Rovaniemeltä. Vastaus tulee heti: ”VERKSTÄLL UTRYMNING. BRÄNN ROVANIEMI”125; ”TOIMEENPANKAA POISTUMINEN. POLTTAKAA ROVANIEMI.”126

Epämiehekkäällä ja sopimattomalla käytöksellään Rurik aiheuttaa epäsuorasti Rovaniemen tuhon. Tapahtumaketjua voi tulkita myös postmodernin historiallisen romaanin näkökulmasta, sille kun on tyypillistä kyseenalaistaa historian teleologisuus esittelemällä päättömiä syy-seuraus-suhteita.127 Rurikin käyttäytymisen absurdit seuraukset korostavat tapahtumien sattumanvaraisuutta ja ironisoivat historiantutkimuksen tavan muodostaa merkityksiä ja kausaalisuhteita tapahtumille jälkikäteen.

Emansipoidut sankarit

Lars Sund on tunnustanut hiukan pettyneensä, kun Eriks bok -romaanin satiiriset sotakuvaukset eivät herättäneetkään tuohtumusta,128 onhan perinteisen sotasankarin tilalla Sundin teoksissa sodan oikeutuksen kyseenalaistava, oman näkemyksensä säilyttävä individualisti. Yhteistä Sundin henkilöille on sodanvastaisuus. He joko toimivat humaanisti ulkoisesta paineesta huolimatta tai joutuvat tunnustamaan käsityksensä oikeutetusta sodasta vääräksi. Erik Smeds menettää idealistisen näkemyksensä sodasta ja päätyy itsemurhaan. Erik nuoremmasta tulee ammattisotilas, mutta hänkin pettyy taistelussaan kommunismia vastaan. Charles ja Otto uhmaavat käskyjä ja toimivat omantuntonsa mukaan: Otto päästää punavangin karkuun ja Charles ampuu jatkosodassa vain säikäyttääkseen, ei tappaakseen. Jääkärikapteeni Erik Smedsin ja Oton vastakohtaisuus tuo oman ironisen sävynsä kertomukseen: Otto on kuuluisa pirtun salakuljettaja ja mustan pörssin kauppias, mutta juuri hän toimii eettisesti oikein.

Niemen mukaan jo modernistit kyseenalaistivat perinteisen sankaruuden, ja erityisesti jatkosota näyttäytyi heille ongelmallisena. Postmodernisteilla tyylikeinona on usein parodia129 – näin myös Sundilla. Margaretan tragikoomiset kokemukset talvisodan syttymispäivänä ravistelevat suomalaisuuden uhrisymbolia eli Sibeliuksen Finlandiaa. Rurik suree antamaansa uhria – tuhoutuneita linja-autoja – kaikkea muuta kuin hillitysti. Hänen epäisänmaallisen käytöksensä seuraukset parodioivat perinteistä teleologista historiankirjoitusta.

Markku Lehtimäki näkee fiktion täydentävän historiankirjoitusta kahdella tavalla. Ensinnäkin fiktiivinen kertomus voi antaa äänen historiankirjoituksessa marginaaliin jääneille ryhmille. Toiseksi, esittäessään mitä ihmiset kokivat ja tunsivat tietyssä tilanteessa, fiktio haastaa historiankirjoitusta tehokkaammin lukijan pohtimaan omia arvojaan.130 Postmoderni historiallinen romaani toimii juuri näin: esittää vaihtoehtoisia historiantulkintoja ja saa lukijan kyseenalaistamaan oman maailmankuvansa.131 Perinteisen sotahistorian suosiman ”kansallisen myytin toisintamisen”132 sijaan Sundin romaanit kuvaavat tavallisten (rivi)miesten, naisten ja lasten kokemuksia, varusmiespalvelusta ja sotaa edeltävän ajan mielialoja, sodan raakuutta ja sen vaikutuksia yksilön psyykeen – kaikki teemoja, joita uusi sotahistoria pyrkii nostamaan esiin.

Eriks bok -teokselle ja koko Siklax-trilogialle on ominaista totalitaaristen ideologioiden kritisoiminen ja yksilön vapauttaminen niiden kahleista. Historian musertavien voimien puristuksessakin yksilölle jää mahdollisuuksia vaikuttaa. Emansipaatiosta huolimatta teoksissa korostuu voimakkaasti se, että jokaisella on paitsi oikeus myös velvollisuus toimia oikein. Eriks bok -romaanin aloittavat Siklaxin vainajat, jotka toivottavat lukijan tervetulleeksi. Ennen kuin vainajat johdantonsa päätteeksi kutsuvat kertojan esiin, he lupaavat lukijalle pitää huolen siitä, että kertomus ”överensstämmer med sanning och god berättarsed”133; ”pysyy totuudessa ja noudattaa hyvää kertomistapaa”134. Kansallisia myyttejä ja perinteistä sankarikuvaa murtavasta kerronnasta huolimatta tuloksena on vainajien toiveiden mukaisesti ”uppbygglig och etiskt oantastlig”135; ”rakentava ja eettisesti moitteeton”136 kertomus.137

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, joka valmistelee väitöskirjaansa Lars Sundin historiallisista romaaneista Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksella.

Lähteet

Kohdeteokset

Sund, Lars, Colorado Avenue. Söderström, [Helsingfors] 1991. (= CA)
Sund, Lars, Colorado Avenue. Suom. Kaarina Ripatti. WSOY, Porvoo 1992. (= CAV)
Sund, Lars, Lanthandlerskans son. Rabén Prisma, Stockholm 1997. (= LS)
Sund, Lars, Puodinpitäjän poika. Suom. Kaarina Sonck. WSOY, Porvoo 1998. (= PP)
Sund, Lars, Eriks bok. Söderström, [Helsingfors] 2003. (=EB)
Sund, Lars, Erikin kirja. Suom. Liisa Ryömä. WSOY, Porvoo 2004. (=EK)

Tutkimuskirjallisuus

Ahlbäck, Anders, ”Mitä miehen on kestettävä. Kokemuksia suomalaisesta sotilaskoulutuksesta 1920- ja 1930-luvuilta sukupuolihistorian valossa.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 107–124.

Bahtin, Mihail, Francois Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru. Suom. Tapani Laine ja Paula Nieminen. Kustannus Oy Taifuuni. Like Ltd, Helsinki 1995.

Grossman, Dave, On Killing. The Psychological Cost of Learning to Kill in War and Society. Little, Brown and Company, Boston 1996 (1995).

Heinilä, Harri, ”Vanhan rajan ylitys hyökkäysvaiheessa 1941 jalkaväkimiesten näkökulmasta.” Jari Leskinen & Antti Juutilainen (toim.) Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 2007 (2005), 286–294.

Hemmer, Jarl, Onni Kokko. Bonnier, Stockholm 1941.

Hemmer, Jarl, Onni Kalpa. Suom. Lauri Ikonen. WSOY, Porvoo 1921.

Hietasaari, Marita, ”Metalepsis kerrontastrategiana Lars Sundin historiallisissa romaaneissa.” Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 2/2007, 45–62.

Hutcheon, Linda, A Poetics of Postmodernism. History, theory, fiction. Routledge, New York 1988.

Häikiö, Martti, ”Jatkosodan ulkopolitiikka: hyökkäysvaihe 1941–1943.” Jari Leskinen & Antti Juutilainen (toim.) Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 2007 (2005), 148–154.

Ihonen, Markku, ”Ajoitukset ja nimet historiallisessa romaanissa – havaintoja intertekstuaalisesta lajista.” Markku Ihonen (toim.) Miten valehdellaan. Kirjallisuudentutkijain Seuran Vuosikirja 45. SKS, Helsinki 1991, 111–123.

Ihonen, Markku, ”Lasten ja nuorten historiallinen romaani. Topeliaaninen perinne ja postmodernin mahdollisuudet.” Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kaisu Rättyä (toim.) Nuori kirjan peilissä. Nuortenromaani 2000-luvun taitteessa. Nuorisotutkimusseura, Helsinki 2003, 13–44.

Jokinen, Arto, ”Myytti sodan palveluksessa. Suomalainen mies, soturius ja talvisota.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 141–157.

Kalela, Jorma, Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki 2000.

Kemppainen, Ilona, Isänmaan uhrit – sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. SKS, Helsinki 2006.

Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville, ”Johdatus koettuun sotaan.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 9–18.

Kirstinä Leena, Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa. SKS, Helsinki 2007.

Kivimäki, Ville, ”Sodan kokemushistoria. Uusi saksalainen sotahistoria ja kokemushistorian sovellusmahdollisuudet Suomessa.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006a, 69–86.

Kivimäki, Ville, ”Sotilaan työ, siviilin taakka. ’Vihollisen tuhoamisen’ dynamiikasta, kokemuksesta ja muistosta.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006b, 191–208.

Klefström, Kalevi, ”Sotilasoikeudenhoidosta jatkosodan aikana.” Leskinen, Jari ja Juutilainen, Antti (toim.), Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 2007 (2005), 294–299.

Kormano, Riitta, ”Amputoidun maan pirstoutuneet puut. Sotamuistomerkkien luontosymboliikka sisällissodan punaisten ja luovutetun Karjalan uhrien muiston välittäjänä.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 279–295.

Korpela, Jukka & Nevala, Arto & Kinnunen, Tiina, ”Sotatutkimus kaipaa uusia näkökulmia.” Helsingin Sanomat 25.2.2005.

Kunnas, Maria-Liisa, Kansalaissodan kirjalliset rintamat eli kirjallista keskustelua vuonna 1918. SKS, Helsinki 1976.

Lehtimäki, Markku, ”Sofistikoitunut kertomus ja lukemisen etiikka.” Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 2/2010, 40–49.

Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.), Talvisodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 2002 (1999).

Linna, Väinö, Tuntematon sotilas. WSOY, Porvoo 1972 (1954).

Metsämäki, Mikko & Nisula, Petteri, Aktivistit. Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina. Edita, Helsinki 2006.

Malmio, Kristina, ”Att tala med de döda. Metafiktivitet och social energi i Lars Sunds Eriks bok.” Det öppna rummet. Festskrift till Merete Mazzarella den 4 februari 2005. Söderström, Helsingfors 2005, 277–287.

Murtomäki, Veijo, Sibelius ja isänmaa. Tammi, Helsinki 2007.

Niemi, Juhani, Viime sotien kirjat. SKS, Helsinki 1988.

Niemi, Juhani, ”Sotakirjallisuus, sen traditio ja muutos.” Toim. Pertti Lassila, Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. SKS, Helsinki 1999, 118–125.

Ojajärvi, Jussi, ”Leikki, historia ja kuolema – Lars Sundin Lanthandlerskans sonin postmodernismi.” Helle, Anna ja Kajannes, Katriina (toim.) PoMon tila. Kirjoituksia kirjallisuuden postmodernismista. Kampus kustannus, Jyväskylä 2005, 17–55.

Palolampi, Erkki, Kollaa kestää. WSOY, Porvoo 1940.

Roselius, Aapo, Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi, Helsinki 2007.

Runeberg, J. L., Vänrikki Stoolin tarinat. Fänrik. Ståls sägner. Suom. Paavo Cajander. WSOY, Porvoo 1998.

Saranpa, Kathy, ”Att leka med historien. Lars Sunds Colorado Avenue.” Utgivna genom John Strömberg. Historiska och litteraturhistoriska studier 73. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1998, 269–279.

Stenwall, Åsa, Den omöjliga hemkomsten: rötter och rotlöshet hos några österbottniska författare. Schildt, Helsingfors 2006.

Sund, Lars, Colorado Avenue -näytelmään liittyvä yleisötilaisuus Oulun kaupunginkirjastossa 11.11.2000.

Sund, Lars, ”Den heliga Mannerheim (i spetsbehå).” Ny tid. 13.03.2008, (viitattu 4.12.2010).

Syväoja, Hannu, ”Suomen tulevaisuuden näen”. Nationalistinen traditio autonomian ajan historiallisessa romaanissa ja novellissa. SKS, Helsinki 1998.

Tepora, Tuomas, ”Elää ja kuolla lipun puolesta. Suomen lippu uhrisymbolina ensimmäisessä tasavallassa.” Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville (toim.), Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 91–106.

Tuominen, Marja, ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia.” Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava, Helsinki 1991.

Wesseling, Elisabeth, Writing History as a Prophet. Postmodernist Innovations of the Historical Novel. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam 1991.

Välimäki, Susanna, Miten sota soi? Sotaelokuva, ääni ja musiikki. Tampere University Press, Tampere 2008.

  1. EB, 67, 69. [↩]
  2. EK, 60–61. [↩]
  3. Ks. myös Malmio 2005, 279. Kertoja on nuorempana ollut tyypillinen sodanjälkeisen sukupolven edustaja: ihaillut Che Guevaraa, kannattanut vasemmistoaatteita ja vastustanut sotaa. Marja Tuomisen mukaan sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat kasvoivat ristiriitaisessa ilmapiirissä. Heidän lapsuuttaan varjosti sekä mennyt suursota että ydinsodan uhka, minkä lisäksi televisio toi Vietnamin sodan suoraan koteihin. Toisaalta taloudellinen kasvu ja demokratisoituminen mahdollistivat yhä useampien kouluttautumisen. Muun muassa nämä tekijät vaikuttivat siihen, että nuorempi sukupolvi kieltäytyi jakamasta sota-ajan traumatisoiman polven maailmankuvaa. Tuominen 1991, 386–388. [↩]
  4. Sund 2000. [↩]
  5. Stenwall 2006, 269. [↩]
  6. Niemi 1988, 11–13, 30. Pitkän rauhankauden jälkeen sotakirjallisuuden tulevaisuus herättää kysymyksiä, ja Niemi näkeekin historiallisen romaanin yhtenä perinteen jatkajana. Niemi 1999, 121. Sundin ohella kansalais-, talvi- ja jatkosodista ovat kaksituhatluvulla kirjoittaneet muun muassa Leena Lander, Asko Sahlberg, Sirpa Kähkönen, Ulla-Lena Lundberg ja Kjell Westö. [↩]
  7. Niemi 1988, 13–14. [↩]
  8. Ihonen 1991, 113. [↩]
  9. Niemi 1988, 15. Ks. myös Kemppainen 2006, 37–38. [↩]
  10. Fänrik Ståls sägner (1848, 1860, suom. Vänrikki Stoolin tarinat 1889 / Vänrikki Stålin tarinat 2007). Käytän artikkelissani Juhani Lindholmin 2007 ilmestyneen suomennoksen mukaista nimeä. [↩]
  11. Kemppainen 2006, 53–54. Kemppainen käyttää Mircea Eliaden (1992) teoriaa, jonka mukaan sankariteoissa ja uhraamisessa yksilö toistaa arkkityyppisiä tekoja ja niiden kautta liittyy johonkin itseään suurempaan. Mt. 54–55. Sodassa tuo itseä suurempi on useimmille kansakunta ja isänmaa. [↩]
  12. Perinteinen sotahistoria on paljolti operaatiohistoriaa, sen toimijat ovat ylintä sodanjohtoa ja poliitikkoja, ja tutkimus rajoittuu pääasiassa sotavuosiin. Kinnunen & Kivimäki, 2006, 10, 14. [↩]
  13. Kalela 2000, 37–43. [↩]
  14. Ks. esim. Syväoja 1998, 13–14, 23; Ihonen 2003, 20. [↩]
  15. Wesseling 1991, 73–74. Linda Hutcheon käyttää näistä romaaneista termiä historiografinen metafiktio (historiographic metafiction). Hän kuvaa termillä metafiktiivisiä eli omaa kerrontaansa kommentoivia teoksia, jotka ovat sekä historiallisia että poliittisia. Hutcheon 1988, 4. [↩]
  16. Wesseling 1991, 84, 89; Hutcheon 1988, 114. [↩]
  17. Ks. Kalelan tekemä historian esitysten jaottelu. Kalela 2000, 25. [↩]
  18. Metsämäki & Nisula 2006, 80. Kirjoittajat viittaavat Akateemiseen Karjala Seuraan, joka vaikutti laajasti yhteiskunnalliseen elämään 1920- ja 1930-luvuilla. Käsittelen järjestöä enemmän luvussa ”Svenskatalande pettre folk” armeijan harmaissa. [↩]
  19. Leskinen & Juutilainen 2002 (1999), 162–163. [↩]
  20. Kemppainen 2006, 246; Kivimäki 2006a, 82. Sotaa pelättiin, odotettiin ja toivottiin, mutta syyt vaihtelivat, toteaa Kivimäki. Osalle sota merkitsi taistelua isänmaan puolesta, osalle toivetta puna-armeijan saapumisesta. Mt. 82–83. [↩]
  21. Erikin idealistisista näkemyksistä ks. myös Saranpa 1998, 276–277. [↩]
  22. CA, 221. [↩]
  23. CAV, 216. [↩]
  24. Unettomuudesta kärsivä Erik lähtee kävelylle Kalevankankaalle, jossa hän tapaa Mannerheimin. Keskustelu päättyy siihen, että Erik herää itkien lumihangesta. Sundin teoksille on tyypillistä kerrontatasojen ja erilaisten maailmojen sekoittuminen. Erikin ja Mannerheimin kohtauksessa siirrytään huomaamatta todellisuudesta unen maailmaan. Ks. Hietasaari 2007, 55–56. [↩]
  25. CA, 249. [↩]
  26. CAV, 244–245. [↩]
  27. Onni Kokko oli todellinen sotasankari valkoisten puolella, mutta Hemmer käsittelee häntä kuin fiktiivistä henkilöä keksien hänelle kotitaustan ja elämänhistorian. Tämän vuoksi kirjan suomenkielinen versio sai nimen Onni Kalpa. Hemmer 1921, 5. [↩]
  28. Hemmer 1941, 178, 189–190. [↩]
  29. Hemmer 1921, 152, 162. [↩]
  30. Kapteeni Karria voi pitää esikuvana Sundin teoksessa esiintyvälle samannimiselle henkilölle. Karr on Erikin läheinen ystävä, joka vihkii Erikin mukaan toimintaan ja on yksi Saksaan lähtijöistä. Maaliskuussa 1918 luutnantti Karr ampuu itsensä, aivan kuten Hemmer vihjaa oman henkilöhahmonsa tekevän. [↩]
  31. Kuvaus Erikin toiminnasta on hyvin todenmukainen. Aapo Roselius toteaa, että ”jääkärit esiintyivät taisteluissa usein uhkarohkeasti ja jopa vihollista väheksyen”. Valkoista terroria tutkineen Roseliuksen mukaan on todennäköistä, että myös jääkärit osallistuivat teloituksiin. Roselius 2007, 320. [↩]
  32. LS, 227. [↩]
  33. PP, 244. [↩]
  34. LS, 226. [↩]
  35. PP, 242. [↩]
  36. LS, 409. [↩]
  37. PP, 441. [↩]
  38. CA, 167; ks. myös CA 59, 178. [↩]
  39. CAV, 163; ks. myös CAV, 58, 173. [↩]
  40. EB 25, 491; EK, 23, 423. [↩]
  41. Malmio 2005; Ojajärvi 2005. Molemmat vertaavat Sundin teosten kerrontaa leikkiin ja peliin. Malmio käyttää Stephen Greenblattin sosiaalista energiaa koskevaa teoriaa. Ojajärvi kutsuu Sundin tekstiä ”dialektiseksi leikin tilaksi” ja hänen lähtökohtanaan on D. W. Winnicottin tilan käsite, jossa ”kirjallisuus nähdään leikin kulttuurisena muotona”. Mt. 20–21. [↩]
  42. EB, 311. [↩]
  43. EK, 266. [↩]
  44. EB, 311. [↩]
  45. EK, 266. [↩]
  46. EB, 516. [↩]
  47. EK, 444–445. [↩]
  48. Kemppainen 2006, 96–97. [↩]
  49. Kunnas 1976, 122–123. Valkoisen puolen kirjailijat käyttivät tietoisesti kirjoituksissaan Runebergin luomaa ihanteellista kuvaa suomalaisesta sotilaasta. Mt. 121. [↩]
  50. Kunnas 1976, 70, 122. [↩]
  51. Leena Kirstinä toteaa, että Hemmerin kuvaus riisuu Runebergin Sotilaspoika-runon sen ideologisesta paatoksesta ja että Onnin kaatumisen kuvauksessa on ”enemmän säälittävää kuin ylevää sankarillisuutta”. Kirstinä 2007, 47. [↩]
  52. Hutcheon 1988, passim, ks. esim. 111, 114. [↩]
  53. Stenwall 2006, 268–270. [↩]
  54. Ahlbäck 2006, 112. Vuoden 1918 jälkeen yleistä asevelvollisuutta pidettiin yhtenä keinona yhdistää jakautunut kansa. Armeija haluttiin esittää paikkana, jossa kasvatetaan isänmaallisia kansalaisia. Mt. 110. [↩]
  55. EB, 135. [↩]
  56. EK, 116. [↩]
  57. EB, 137. [↩]
  58. EK, 118. [↩]
  59. Runebergin runossa ”Otto von Fieandt” hänet kuvataan harmaatakkiseksi, piippua rauhallisesti taistelussakin polttavaksi ukoksi. Runeberg 1998, 106–107. [↩]
  60. Niemi 1988, 59–60. [↩]
  61. EB, 111; EK, 96. [↩]
  62. EB, 323. [↩]
  63. EK, 275. [↩]
  64. EB, 326. [↩]
  65. EK, 278. [↩]
  66. EB, 114–115, 117. [↩]
  67. EK, 99, 102. [↩]
  68. Metsämäki & Nisula 2006, 82–83, 87. AKS:n sisällä oli erimielisyyksiä liikkeen suunnasta. Järjestön sihteeri Erkki Räikkönen halusi pitää ruotsinkieliset mukana Suur-Suomi aatteen takana ja varmistaa näin heidän antamansa taloudellisen tuen jatkuminen, mutta liikkeen vaikutusvaltainen perustajajäsen Elmo Kaila runnoi kielikysymyksen osaksi AKS:n ohjelmaa. Mt. 83. [↩]
  69. Simojoki on Helsingin yliopistossa opiskeleva AKS:n jäsen eli tyypillinen liikkeen edustaja. Ei liene sattumaa, että hänellä on sama nimi kuin AKS:n valajäsen numero 1:llä, joka oli Lauri Elias Simelius eli Elias Simojoki. Järjestön yhtenäisyyttä vahvistivat erilaiset rituaalit; kaksi kertaa vuodessa järjestettiin valatilaisuus, jossa valantekijä lupasi uhrata elämänsä liikkeen päämäärien puolesta. Metsämäki & Nisula 2006, 81, 84–85. [↩]
  70. EB, 115. [↩]
  71. EK, 100. [↩]
  72. LS, 425. [↩]
  73. PP, 458–459. [↩]
  74. LS, 430–431. [↩]
  75. PP, 464. [↩]
  76. Ruumiin toimintoihin, kuten syömiseen, juomiseen ja tarpeentekoon, liittyvät kuvat kuuluvat groteskiin realismiin, jonka pääpiirre Mihail Bahtinin mukaan on alentaminen: ”kaiken ylevän, henkisen, ideaalisen, abstraktin kääntäminen materiaalis-ruumiilliselle tasolle”. Bahtin 1995, 19–20. Sundin romaaneissa on runsaasti groteskeja piirteitä, ja niiden tarkempi analyysi vaatisi enemmän tilaa, kuin tässä yhteydessä on mahdollista. [↩]
  77. Laineen Tuntematon sotilas sekä alkaa että päättyy Finlandialla. Susanna Välimäki tulkitsee Finlandian uhrisymboliksi, jonka avulla ”sodasta ja historiallisesta traumasta rakennetaan siedettävä kertomus: Suomi säilytti itsenäisyytensä, mikä edellytti sotaa, uhrauksia ja kuolemaa, mutta minkä jälkeen seuraa Suomen uusi päivän koitto.” Välimäki nojaa Tuomas Teporan (2006) tulkintoihin Suomen lipusta kansakunnan suorittamien ja siltä odotettujen uhrausten symbolina. Välimäki 2008, 84–86. [↩]
  78. EB, 146. [↩]
  79. EK, 124. [↩]
  80. Välimäki, 2008, 67. [↩]
  81. Murtomäki 2007, 13–15, 80. Finlandian vahvasta asemasta kertoo se, että jo vuonna 1937 ja uudelleen 2003 sen ehdotettiin korvaavan Maamme-laulu kansallishymninä. Finlandia-hymnin tunnetuin sanoitus (”Oi Suomi, katso, sinun päiväs koittaa”) on V. A. Koskenniemen käsialaa ja vuodelta 1940. Mt. 20. [↩]
  82. Tepora 2006, 92, 96. Émile Durkheimin määritelmän mukaan totemismissa yhteisö palvoo itseään. Tepora viittaa Carolyn Marviniin ja David W. Ingleen (1999), jotka Durkheimin teoriaa soveltaen katsovat Yhdysvaltain lipun toimivan primitiivisen toteemin lailla. Mt. 96. [↩]
  83. EB, 145. [↩]
  84. EK, 124. [↩]
  85. EB, 135. [↩]
  86. EK, 116. [↩]
  87. EB, 162. [↩]
  88. EK, 140. [↩]
  89. Jokinen 2006, 150. Talvisotakirjallisuuden yksimielisyydestä ks. myös Niemi 1988, 33–35 ja 1999, 122. [↩]
  90. Linna 1972, 444. [↩]
  91. Ote on 10.7.1941 julkaistusta niin sanotusta miekantuppipäiväkäskystä, joka alkaa seuraavasti: ”Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat.” Häikiö 2007 (2005), 149. [↩]
  92. EB, 159. [↩]
  93. EK, 137. [↩]
  94. EB, 164. [↩]
  95. EK, 141. [↩]
  96. Vanhalla rajalla tarkoitetaan Tarton rauhassa vuonna 1920 sovittua rajaa. Mannerheimin päiväkäskyssä 10.7.1941 ilmaistiin selvästi tavoitteeksi vanhan rajan ylittäminen ja uusien alueiden valtaaminen (ks. alaviite 87). Joukot ylittivät rajan heinä-syyskuussa 1941. Kielteisiä näkemyksiä rajan ylittämisestä esiintyi runsaasti, mutta vain 1,2 prosenttia jalkaväestä ei suostunut ylittämään rajaa. Karjalan kannaksella tapahtui eniten kieltäytymisiä, sillä siellä joukot olivat kokeneet suuria menetyksiä ennen rajan saavuttamista. Muita syitä oli haluttomuus taistella Neuvostoliiton alueella ja epäselvyys siitä, kuinka kauas rajan taakse on tarkoitus edetä. Kieltäytyneet joutuivat puhutteluun tai saivat vankeustuomion. Heinilä 2007 (2005), 286–292. [↩]
  97. Linna 1972, 128–129. [↩]
  98. Grossman 1996 (1995), 9–16; ks myös Kivimäki 2006b, 191–194. Grossman luettelee esimerkkejä aina antiikin ajoista 1800-luvulle ja maailmansotiin. Niiden mukaan tahallinen ohi ampuminen on ollut aina yleistä. Mts. [↩]
  99. EB, 170. [↩]
  100. EK, 146. [↩]
  101. Kirstinä 2007, 233. [↩]
  102. Palolampi 1940, 197. [↩]
  103. EB, 165. [↩]
  104. EK, 142. [↩]
  105. Kivimäki 2006a, 83 [↩]
  106. EB, 163. [↩]
  107. EK, 141. [↩]
  108. Heinilä 2007 (2005), 288. Suomenruotsalaisten ohella myös sosiaalidemokraatit vieroksuivat Suur-Suomi-aatetta. Mt. [↩]
  109. Kormano 2006, 290. [↩]
  110. Kivimäki 2006b, 195–197. Kansalaissodan punaisia nimitettiin muun muassa pedoiksi (vilddjur). Kunnas 1976, 115–117. [↩]
  111. Sotilaskoulutuksessa panostetaan yhä enemmän ehdollistamiseen, jotta sotilaat voittaisivat vaistomaisen vastenmielisyytensä tappaa toinen ihminen. Grossmanin mukaan kuka tahansa kykenee tappamaan oikeissa olosuhteissa ja oikealla tavalla ehdollistettuna. Grossman 1996 (1995), 4, 13. [↩]
  112. Vuosien 1941–44 aikana tuomittiin 84 sotilasta kuolemanrangaistukseen pelkuruudesta, karkuruudesta tai kuuliaisuusrikoksesta. Tuomioista 49 laitettiin täytäntöön. Klefström 2007 (2005), 295. Rintamakarkuruudesta ja erityisesti laittomien teloitusten määrästä on käyty viime vuosina kiivasta keskustelua, ks. esim. Heikki Ylikangas Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 (2008) ja Yhden miehen jatkosota (2009). Jälkimmäisessä Ylikangas vastaa Teloitettu totuus, kesä 1944 (2008) -teoksen kritiikkiin. [↩]
  113. EB, 254. [↩]
  114. EK, 219 [↩]
  115. EB, 260. [↩]
  116. EK, 224. [↩]
  117. EB, 261. [↩]
  118. EK, 225. [↩]
  119. Kemppainen 2006, 235, 244, 256–257. Suomalaisuuteen liitetty itsehillintä ja tyyneys ovat tosin jo Runebergin Paavon ominaisuuksia, huomauttaa Kemppainen. Mt. 257. [↩]
  120. Sotakuvausten tyypittelystä ks. Niemi 1999, 118–121. [↩]
  121. EB, 262. [↩]
  122. EK, 226. [↩]
  123. EB, 263. [↩]
  124. EK, 226–227. [↩]
  125. EB, 264. [↩]
  126. EK, 227. [↩]
  127. Hutcheon 1988, 121; Wesseling 1991, 128–129. Irrallisten tapahtumien sijoittaminen peräkkäin riittää usein jo rakentamaan yhteyden niiden välille, toteaa Wesseling. Teleologisuus onkin enemmän narratiivin kuin kuvauksen kohteena olevan historian ominaisuus. Mt. 128, 133. [↩]
  128. Sund 2008. [↩]
  129. Niemi 1999, 121; Niemi 1988, 151. [↩]
  130. Lehtimäki 2010, 45–47. [↩]
  131. Wesseling 1991, 110–111; Hutcheon 1988, 107, 114, 180. [↩]
  132. Korpela & Nevala & Kinnunen 2005. Kirjoittajat moittivat Suomessa tehtyä sotahistorian tutkimusta vanhakantaiseksi ja sen kysymyksenasetteluja köyhäksi. Heidän mielestään tutkimuksen pitäisi kohdistua vähemmistöjen ja alakulttuurien sotakokemuksiin ja näin ”purkaa Suomen kansallisen historian yhtenäistä kertomusta”. [↩]
  133. EB, 9. [↩]
  134. EK, 10. [↩]
  135. EB, 9. [↩]
  136. EK, 10. [↩]
  137. Kiitän kaikkia artikkeliani sen eri vaiheissa kommentoineita. Erityisesti haluan kiittää Sanna Karkulehtoa ja Mika Hallilaa heidän asiantuntevista huomioistaan. Lämpimät kiitokset myös Susanna Sucksdorffille Söderströmiltä ja Claes Olssonille Kinoproductionista kuvien käyttöoikeudesta. [↩]