Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo, Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. (Atena 2009).
Tamperelaiset historiantutkijat Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo ovat yhdistäneet voimansa tarjotakseen uudenlaista naiskuvan tutkimusta keskiajalta ja uuden ajan alusta. Teos Noitavaimo ja neitsytäiti perustuu pitkälti molempien väitöskirjatyöhön siten, että Katajala-Peltomaa vastaa keskiaikaa ja Toivo uuden ajan alkua koskevista osuuksista. Näin on saatu näkyviin kulttuurisia jatkumoita ja toisaalta myös muutoksia naiskuvassa pidemmältä aikaväliltä ja vieläpä ajanjaksoilta, joiden välissä on usein ajateltu olleen perustavanlaatuinen katkos (vanha aika – uusi aika).
Kirjan alaotsikko ”Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle” lupaa Alltagsgeschihte-tyyppistä jokapäiväisen elämän tarkastelua. Alaotsikko voisi kuitenkin yhtä hyvin olla ”Naisten suhde kristinuskoon keskiajalta uudelle ajalle”, sillä teos keskittyy pitkälti naisten ja uskonnon (lähinnä kristillisyyden) vuoropuheluun niin ideologioiden, instituutioiden kuin arjen yksittäisten tarinoiden tasolla. Nimen attribuutit ”noita” ja ”neitsyt” houkuttelevat paitsi lukijoita, viitannevat myös tämän vuoropuhelun problematiikkaan. ”Kirkossa”-luku on hieno esimerkki näiden makro- ja mikrotasojen yhdistämisestä.
Kirja ei ole puhtaasti yleisteos, eikä varsinaisesti itsenäinen tutkimus, vaan alkuperäislähteisiin pohjautuva ja myös tutkimussuuntauksia yleistajuisesti esittelevä teos. Sen yhtenä pontimena, kuten kirjoittajat itse kertovat (s. 9) on ollut historian yleisesityksissä edelleen vallalla olevat tulkinnat kristinuskon naisvihamielisyydestä ja noitavainoista naisvainoina ja toisaalta postmoderni mystifioiminen. Teos purkaakin onnistuneesti näitä piintyneitä stereotypioita, vaikka tekijät muistavatkin korostaa, että naiset, joista kirjassa kerrotaan, ovat usein varakkaimmista kansanosista lähdemateriaalista johtuen. Keskeistä materiaalia kirjassa ovat kirjoittajille tutut lähteet, pyhimykseksijulistamisprosessien ja noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjat.
Erityisen tärkeä ja tervetullut puheenvuoro on luku ”Kuvitelmissa”, missä Katajala-Peltomaa ja Toivo kuvaavat aikakauden teorioita naisista ja naiseudesta. Samalla he päivittävät keskiajan ja uuden ajan alun sukupuolen tutkimuksen historiografiaa sekä asemoivat paitsi omaa, myös koko sukupolvensa tutkimusta ajankohtaisella tavalla. He osoittavat, että keskiajan ja uuden ajan alun naiskohtalot eivät kuvasta pelkkää naisvihaa, sortoa tai vastaavasti emansipaation esimuotoja, vaan marssittavat esiin laajemman kirjon. Sama koskee erityyppisiä lähteitä: kirjoittajat muistuttavat, että esimerkiksi Raamatun avulla voidaan perustella hyvinkin monenlaisia naiskuvia, eivätkä kirkkoisätkään olleet yksimielisiä suhtautumisessaan naissukupuoleen, puhumattakaan vaikkapa oikeuslaitoksista. Läpi kirjan esiintuodut naisten tarinat ja käsitykset sukupuolesta osallistuvat tähän keskusteluun korostamalla naiskuvan moninaisuutta.
Ansioista huolimatta itseäni häiritsi, että vieraskielisten erisnimien käyttö teoksessa on epäjohdonmukaista, vaikka englanninkielisten kielimuotojen käyttö näyttää historia-alankin teksteissä yleistyvän. Noitavaimo ja neitsytäiti –teoksessa tämä on silmiinpistävää etenkin ranskankielisissä nimissä, esimerkiksi Henrik (II, III tai IV) esiintyy myös muodoissa ”Henri” tai ”Henry”. Samanlaisia kielellisiä sekamuotoja käytetään muista ranskalaisista kuninkaallisista, esimerkiksi ”Marguerite de Navarra” (po. Marguerite de Navarre tai Margareeta Navarralainen) tai ”Margaret d’Angoulême” (po. Marguerite d’Angoulême). Kielellistä horjuntaa on myös muunkielisten paikannimien kirjoitusasussa (esim. ”Westphalen”,”Aragon”, po. Westfalen, Aragonia). Entä mikä ihme on ”Museo nacional de Versailles”? Useiden tunnettujen historiallisten henkilöiden ja tutkijoiden nimet esitetään hitusen virheellisessä muodossa: ”Rene Descartes” (po. René Descartes), ”Uldrich Swingli” (po. Uldrich Zwingli), ”Rubbeck” (po. Olof Rudbeck) tai ”Carlo Cippolla” (po. Carlo Cipolla). Oma lukunsa ovat myös historialliset kieliasut, joita jostakin syystä käytetään joissakin tapauksissa (esim. ”Christine de Pizan”, josta nykyisin suositellaan muotoa Christine de Pisan). Tämäntyyppiset huolimattomuusvirheet olisivat olleet korjattavissa viimeistään kustannustoimittajan toimesta.
Kirjan arvoa ja käytettävyyttä lisää kuvitus, missä on hyödynnetty niin valokuvia, käsikirjoitustekstejä kuin kuvataidettakin. Keskiajan ja uuden ajan alun maalausten värikylläisyys tulee parhaiten esiin kuvaliitteen värikuvissa.
Kirkonmiesten lisäksi teoksessa olisi voitu esitellä myös aikakauden filosofisia ja lääketieteellisiä käsityksiä, jotka nyt jäävät lähinnä maininnan tasolle, mutta joiden kautta olisi voinut täydentää ja peilata kristillisten naiskuvien merkityksiä. Arjen kuvauksissa olisin lukenut enemmänkin esimerkiksi ammatinharjoittamisesta, perhesuhteista ja kotitöistä, mutta kuten tekijät itse toteavat, aiheisiin liittyvä sukupuolten työnjaon tarkastelu kaipaa vielä lisätutkimusta. Noitavaimo ja neitsytäiti on jo sinällään tuhti tietopaketti ja raikas tuulahdus keskiajan ja uuden ajan alun gender-historian, kristillisyyden ja arjen tutkimuksesta.
Kirjoittaja on keskiaikaisista naistrubaduureista väitellyt tutkija, joka tutkii nyt keskiaikaisia käsityksiä hyvinvoinnista Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.