Kysymysmerkki otsikossa nostaa esille ajatuksen, oliko pohjoinen alue jatkuvan riidan maa Ruotsin, Tanska-Norjan ja Venäjän hallitsijoiden välillä 1300-luvulta lähtien. Näin voidaan helposti päätellä aina 1600-luvulle saakka jatkuneista hävitysiskuista alueen väestön keskuuteen, mutta niissä oli taustalla laajempia Ruotsin ja Venäjän intressiristiriitoja kuin pelkästään pohjoisen aluekysymykset. Paikallistasolla riidoista on loppujen lopuksi jäänyt hyvin vähän merkkejä historiallisiin lähteisiin. Varsinainen riitamaa ei nykyinen pohjoinen osa Suomea ole ollut, joskin Ylä-Lapin yhteisalue eli norjalaisittain fellesdistrikt pysyi rajoiltaan avoimena alueena aina 1800-luvulle saakka; viime vaiheessa kyse oli Etelä-Varangin ja Muurmannin välisestä alueesta Norjan ja Venäjän välillä.
Pohjoisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä aluetta, joka jäi vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan rajalinjan pohjoispuolelle, olkoon raja sitten perinteinen jonojärjestelmä alkaen merestä, Siestarjoesta ja päätyen Petejoelle ja Pohjanlahteen (Helsinginmereen) tai sitten erityisesti John Lindin ja Jarl Gallénin 1990-luvulla esittämä kaksoisraja Pohjanlahden ja Jäämeren välillä. Molemmissa tulkinnoissa Novgorodille kuuluivat pohjoiset alueet. Historiantutkimuksen näkökulmasta yksityiskohtaisella rajalinjalla ei ole olennaista merkitystä laajempia ilmiötä selvitettäessä. Pohjoinen oli osa Novgorodin valtapiiriä 1300-luvulle saakka, mutta mielestäni luontevin tulkinta on, että Pähkinäsaaren rauhansopimuksen yhteyteen liitetty rajalinjan määritys kulki Siestar- eli Rajajoesta halki Suomenniemen Kajaanien mereen eli Pohjanlahteen. Yhtä lailla ainakin jonkinlainen intressiraja oli olemassa ehkä jo 1200-luvulla tai ainakin 1300-luvun alkuvuosina paitsi halki Suomen niin myös Tornion- ja Kemijoen välissä ja josta tuli Upsalan ja Turun piispojen nautintaraja.
Mielenkiintoinen kysymys pohdittavaksi on, noudattiko rajalinjaus ainakin läntiseltä osaltaan 1300-luvulla periaatetta, joka on nähtävissä myöhemmin muun muassa Täyssinän rajamäärittelyjen yhteydessä vuonna 1595. Tuolloin Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välinen rajalinja määrittyi pohjoisosaltaan ”pitäjien” eli kyläkokonaisuuksien – lapinkylien – mukaan ja jotka paikalliset tunsivat ja olivat keskenään sopineet. Täyssinän rajahan jäi käymättä pohjoisosaltaan ja oli varsin epämääräisesti todettu aivan kuten Pähkinäsaaren rauhaan liitetty rajalinja läntiseltä osaltaan. Joka tapauksessa artikkelini maantieteellinen fokus on nykyisen Pohjois-Suomen kattavalla alueella.
Pohjoisen varhainen asutus, kyläyhteisöjen synty ja valtarajat
Jo paljon ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli pohjoiseen osaan nykyisen Suomen aluetta, ja laajemminkin Pohjois-Fennoskandiaan, syntynyt eri kulttuuripiirejä. jotka puhuivat toisistaan poikkeavia murteita, liki eri kieliä. Ilmeisesti jo tuolloin kantasaame alkoi eriytyä nykyisin tunnettuihin kieliryhmiin. Varsinkin etelän sisämaan hämäläisillä ja yläsatakuntalaisilla olivat kiinteät yhteydet rannikkoseutujen ja keskisen Suomen saamelaisväestöön, ja toisaalta lännestä Skandinavian suunnasta olivat myös vilkkaat yhteydet Pohjoiskalotin kulttuureihin. Metallikautiset arkeologiset löydöt osoittavat kuitenkin, että Sisä-Suomen alueelle ulottui ennen kaikkea idän suunnasta voimakas kulttuurivaikutus. Pieniä ei-saamelaisväestön, siis maanviljelyskulttuurin eli talonpoikaisen väestön asutuspesäkkeitä oli syntynyt pohjoisen suurten jokilaaksojen rantamaille jo rautakaudella. Joskus esihistoriallisen ajan loppupuolella – ehkä 700–800-luvuilla tapahtui kulttuurimuutos, jossa alkoivat muodostua historiallisella ajalla tunnetut saamelaiset kulttuurit.
Samaan aikaan myös maanviljelyskulttuuri levittäytyi yhä pohjoisemmas. Talonpoikaiskulttuurin ote tiivistyi myöhemmin Lapinmaana tunnetun alueen ympärillä ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella. Se merkitsi myös lisääntyneitä kontakteja pyyntiyhteisöihin ja heijastui 700-luvulta lähtien varhaissaamelaisen kulttuurin nopeana vaurastumisena. Yhtenä taloudellisen nousun syynä oli varmasti vilkastunut turkiskauppa. Kiinteät taloudellis-poliittiset yhteydet johtivat kuitenkin myös yhä suurempaan riippuvuuteen näistä yhteyksistä ja samalla talonpoikaisista kulttuureista, ja edelleen läntisten alueiden osalta kiinteytyneestä ruotsalaisesta keskushallinnosta. Idempänä kiinteät yhteydet syntyivät Karjalan suuntaan. Toisaalta yksi ratkaiseva ilmenemismuoto ulkoisista paineista oli sisämaan pyyntiyhteisöjen organisoituminen kiinteiksi kyläyhteisöiksi, myöhemmin tunnetuiksi lapinkyliksi. Niitä oli esihistorian ajan lopulla ja varmaan vielä varhaiskeskiajalla nykyisen Savon seuduilta pohjoiseen – siis myöhemmän Pähkinäsaaren rauhan rajalinjan pohjoispuolelle.
Ilmiönä lapinkylien hallintamaiden muotoutuminen ei poikkea siitä, miten talonpoikaisseuduilla syntyivät kyläyhteisöt. Ne olivat paralleeli ilmiö. Lapinkylässä tietyn maantieteellisesti yhtenäisen alueen suvut kokoontuivat talviajan keskuspaikkaan selvittämään maankäyttöön, oikeuksiin, naapurikylien kanssa sovittavia ja yhteisön eettis-moraaliseen normistoon kuuluneita asioita sekä tietysti tärkeänä osana uskomusmaailman kysymyksiä. Kyläyhteisö muotoutui luontevasti yhtenäisten vesistöjen ja vesi- ja talvireittien alueesta. Talvikylään kokoontuneiden asukkaiden luo löysivät tiensä myös kauppiaat ja viimein verottajatkin. Kaupankäynti olikin varmasti yksi merkittävin kylien organisoitumiseen vaikuttanut tekijä. Kyläjärjestelmä ei myöskään ollut jähmettynyt, vaan uusia lapinkyliä syntyi tarpeen mukaan, ja kylien välillä tehtiin myös aluejärjestelyjä. Vastaavasti kyläryhmiä kuihtui pois tai niitä yhdistettiin ehkä taloudellis-poliittis-väestöllisesti vahvempiin kyliin.
Mutta jo viimeistään 1000-luvulla erätalonpoika oli raivannut asuinkenttiä hirsikehikolleen ja kaatanut kaskimetsää viljan toivossa myös Ii-, Tornion- ja Kemijokilaaksossa: siis asettunut pysyvästi asumaan pohjoisen jokivarsille, ainakin niiden suuseuduille. Talonpoikaiskosketukset tulivat ensi vaiheessa hämäläiseltä kulttuurialueelta, sitten myös vakkasuomalaiselta, mutta voimistuvan Karjalan alueen väestöä alkoi myös siirtyä pysyvästi pohjoiseen vanhoja liikenne- ja kauppareittejä pitkin. Karjalaisperäisestä asutuksesta tuli hallitseva elementti varsinkin Ii- ja Kemijokilaaksossa ehkä jo 1100-luvulla mutta viimeistään 1200-luvulla.
Näin syntyi suhteellisen jyrkkä kulttuuriraja suomalaisten ja saamelaisten, rannikon ja Lapin asuttajien välille. Osa rannikon saamelaisperäisestä kantaväestöstä sulautui maanviljelyskulttuuriin, mutta pohjoiseen tulleista erätalonpojista tuli hallitseva ryhmä alueelleen. Aivan selvää on, että kohtaamisprosessi ei ollut yksinomaan rauhanomainen, mihin viittaa runsas perimätietoaines. Nautintaristiriitoja ratkottiin väkivalloin, ja kertoohan esimerkiksi verotussuhde myös alistussuhteesta, jonka saavuttamiseksi on käytetty voimaa.
Etelän suunnasta tulleen asutuspaineen myötä muotoutui keskiajalla pohjoisen rannikkoalueelle maataloutta ja eränkäyntiä harjoittanut talonpoikainen kulttuurialue. Rannikon väestöstä tuli alavan maan kainulaisheimo, norjalaisten näkökulmasta kveenejä, eli pohjalaisia, kun taas pohjoisen sisämaata asuttivat metsäsaamelaiset ja kalastajasaamelaiset eli rannikon näkökulmasta takamaiden, metsälappien kulttuurit. Keskiajalla talonpoikainen kulttuuripiiri jähmettyi pohjoisen jokilaaksoihin, ja tämä piiri säilyi vuosisatojen ajan. Vähitellen nautintamaat muodostivat selkeitä raja-alueita. Toisin sanoen rajan ymmärtämiseen kytkeytyi myös käsitys vallasta ja sen rajautumisesta, ja syntyi meidän luontevasti kokema vallan ja rajan merkitysyhteys.
Tornionlaakson johtavista kainulaissuvuista syntyi sydänkeskiajalla, joskus 1200-luvun loppupuolella, Ruotsin valtakunnan kiinteytyessä kuninkaan privilegioituja edustajia pohjoiseen eli Lappien verotusoikeuden omanneita birkarleja, pirkkamiehiä. He edustivat ilmeisesti vanhoja pohjoiseen muuttaneita erätalonpoikaisia sukuja. Ehkä eräänä pontimena oli alun perin ollutkin kauppa- ja verotussuhde lappalaisten kanssa. Vastaavasti birkarleja oli Ruotsin puoleisissa Luulajan ja Piitimen jokilaaksoissa. Ruotsalaisen hallinnon vahvistuessa Lapinmaat tulivat suoraan myös kruunun hallinnon alaisuuteen, ja siinä prosessissa birkarleilla oli merkittävä rooli. Rannikolle suurten jokien suulle syntyneiden keskuspaikkojen mukaan muotoutuivat keskiajan kuluessa Ångerman, Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion Lapit, jotka ilmeisesti noudattelivat alueina birkarlien kaupallisia intressipiirejä. Sen sijaan alueet Pyhäjokilaaksosta ja Oulujärveltä Kemijokilaaksoon ja siitä pohjoiseen kuuluivat aluksi Karjalan intressipiiriin ja varmaankin viimeistään 1200-luvulta lähtien idän Novgorodille, mikä näkyi myös hallinnollisessa kehityksessä. Sinne ei syntynyt keskiajalla Ruotsin valtakunnan pohjoisosien tapaisia hallinnollisia sisämaan Lappeja, vaikka nykytermein ilmaistuna saamelaisperäistä asutusta alueilla olikin.
Nimenomaan verotus oli hallinnon merkittävä osa ja hallitsemisen keskeinen väline, mutta erityisesti juuri verotuksessa on nähtävissä vielä 1700-luvulla piirteitä kaukaisempien aikojen itäisestä Lappiin kohdistuneesta verotusjärjestelmästä. Hieman yllättäenkin niistä säilyi merkkejä pisimpään Kuolajärven lapinkylässä, jossa ruotsalainen hallinto verotti kylää vanhan itäisen alueellisen järjestelmän ja periaatteiden mukaisesti. Lapinvero itsessään on ollut mielenkiintoinen historiallinen ”reliikki”, pääpiirteissään keskiajalta 1700-luvulle muotonsa säilyttänyt Ruotsin kruunun muotoilema kollektiivinen systeemi, ’stadga’, joka oli 1600-luvulla käytössä myös valtakunnan itäisillä ”uusilla alueilla” (rajaseuduilla, provinsseissa), mutta myös Venäjän puolella kollektiivinen verotus oli tuttua.
Pohjoinen osana idän valtamahtia
Varhaisimmat yksittäiset talonpoikaiskontaktit tulivat Perämeren rannikkoseudulle rautakaudella Hämeestä ja Länsi-Suomesta lähinnä pyynti- ja kauppakontakteina. Tähän kehitykseen sopii myös erinomaisesti näkemys, että kaikkein vanhimman pohjoisen eränkäynnin elementin, hämäläisen, syrjäytti ainakin osittain satakuntalainen lapinkäynti 800-luvulta 1100-luvulle. Tuolloin nousee myös esiin voimakkaana niin kyröläisyys kuin kainulaisuus ilmeisesti juuri vakkasuomalaisten vaikutuksesta. Professori Unto Salo on esittänyt, että vakkasuomalainen satakuntalaitos saattoi jopa syntyä yhdeltä osaltaan juuri lapinkäyntiä varten, sillä aseiden voimaa tarvittiin paitsi paikallisten asukkaiden taltuttamiseksi niin myös skandinaavien ja idän hyökkäyksiä vastaan. Satakuntalaisten oli kuitenkin väistyttävä 1100-luvulla karjalaisen ekspansion seurauksena.
Laatokan Karjalan ja Karjalan Kannaksen asutus vahvistui voimakkaasti varhais- ja sydänkeskiajalla, jolloin sieltä ohjautui tuon ajan mittapuun mukaan varsin laaja muuttoliike pohjoiseen. Osansa sai nykyinen Savo, mutta runsaasti talonpoikia muutti suoraan myös Vienanmeren rannikolle sekä Ii- ja Kemijokilaaksoon noin 1100-luvulta lähtien. Heidän rinnalleen tuli vahvana 1300- ja 1400-luvulla länsisuomalainen asutussykäys Ruotsin kruunun tietoisen asutuspolitiikan seurauksena. Näin on luontevaa myös esimerkiksi Kemijokilaakson luontonimistön runsas hämäläinen aines, jokisuun vanhojen kantatalojen satakuntalainen sukunimistö ja jokivarren vankka karjalainen asutus- ja henkilönimiaines. Perustana on tietysti saamelaisperäinen nimistö. Jokisuulle syntyi syvällä keskiajalla myös turkulaisten ja gotlantilaisten kauppiaiden tukikohtia.
Tutkimuksissa on ollut yhtenäinen linja siitä, että Kemi-, Ii- ja Oulujokivesistö on ollut vahvasti karjalaista aluetta 1100-luvulta 1300-luvulle. Iijoen suu on ilmeisesti ollut pohjoisen karjalaisalueen keskus, siellä on ollut myös Karjalankylä, ja verotusoikeus on ulottunut Rovaniemelle ja Lappiin saakka. Niin ikään Kemin Koroisen rinnakkaisnimi Karjalankylä ja Yli-Paakkolan Sortavala kertovat vahvasta karjalaisuudesta, samoin ylempänä Kemijokivartta Koivukylän runsas karjalaisaines. Ennen kaikkea juuri Paakkolassa on lukuisia karjalaisia sukunimiä, kuten Eilittä, Pajari, Kupsu, Mölö, Jauhopää, Valkeapää, Kontio, Mihkali, Prokko, Pasuri, Pissari, Ryssä ja Saava. Ylempänä jokivartta ovat myös Pulli, Kulppi, Körkkö ja Muuro ja Jaati.
Asutuskehitys on ollut ajallisesti kerroksellista, mutta syvällä keskiajalla juuri karjalaisperäinen asutus on vanhinta pysyvää talonpoikaiskerrostumaa pohjoisen jokilaaksoissa. Karjalaisen ja hämäläisen keskinäisen vaikutuksen arvioimisessa on kuitenkin ongelmana, että karjalaisen heimon muotoutumisessa oli keskeisenä tekijänä hämäläisyys yhdessä vepsäläisyyden ja protokarjalaisuuden, osin myös saamelaisuuden kanssa – mutta ilmeisesti myös länsisuomalainen väestöelementti. Oma mielenkiintoinen ongelmansa onkin, kuinka paljon yhtäläisyyttä olisi yhtäältä asutusliikkeellä Länsi-Suomesta Karjalaan ja toisaalta asutusliikkeellä Länsi-Suomesta pohjoisen suuntaan, jolloin karjalaisuuden vaikutus Pohjois-Suomen asutuksessa ei välttämättä olisikaan niin voimakas kuin se etenkin nimistön valossa näyttäisi olevan. Olisivatko asutussykäykset sekä itään että pohjoiseen saman aikaskaalaan ja lähtöalueeseen liittyviä?
Sekä Pohjanmaan että Karjalan talonpoikaisen asutuksen varhaisvaiheet kaipaavat laajamittaista ja seikkaperäistä historiallis-nimistötieteellistä tutkimusta Tornionjoki- ja Kemijokilaakson kiinteän talonpoikaisasutuksen syntyvaiheista tehtyjen perustutkimusten tavoin. Esimerkiksi uusin nimistötieteellis-historiallinen tutkimus Siikajokilaakson asutuksen synnystä (Matti Leiviskä 2011) osoittaa, kuinka merenrantakylien talonpoikaisasutus Siikajokisuulla on hyvin vanhaa ja juuriltaan vankasti läntistä perua. Hämäläinen elementti on ollut hallitseva, ja sen lomaan tulivat keskiajalla karjalaiset asuttajat. Oman lisänsä antoi ilmeisesti 1100–1200-luvulle ajoittuvana skandinaavinen eli lähinnä Pohjanlahden rannikolta tullut asutussykäys. Sisämaassa oli saamelaisperäisen kanta-asutuksen väistyttävä viimeistään 1500-luvulla.
Karjalaisuus muotoutui ydinalueillaan Laatokan länsipuolella Käkisalmen alueella viikinkiajalla–1000-luvulla ja talonpoikainen asutus Kannaksella ehkä sitäkin myöhemmin. Joka tapauksessa sisämaasta avautuu selvä hämäläis-karjalais-saamelainen korridoori kaartuen Laatokalta kohti Pyhäjoki–Kemijokilaaksoa ja vieläkin pohjoisemmas. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Rantsilan kappalaisen Christfrid Gananderin vuoden 1789 Mytologiassaan mainitsema Karjalan pohja, jonka hän sijoitti etäisimpään Pohjolaan, Kemiin ja Kajaaniin, kun se yleensä tarkoitti aluetermiä Suomenlahden pohjukassa.
Karjalasta suuntautui viimeistään 1200-luvulta lähtien pohjoiseen talonpoikainen asutusliike, jossa oli osittain tietoista valloituspolitiikkaa, osa yhteyksistä oli perua ikivanhasta kaupankäynnistä, mutta ”tavallinen talonpoikaisväestö” lähti pohjoiseen pois levottomalta Kannaksen rajaseudulta, Novgorodin ja Ruotsin taistelutantereelta. Jonkinasteisen rauhanomaisen rinnakkaiselon sekä väkivaltaisen verotus- ja alistussuhteen seurauksena Iin ja Kemin talolliset saivat myös eräjärviä nautintaansa jokilaaksojen ylämaista.
Sinänsä varhais- ja sydänkeskiaika ei ollut mitenkään rauhanomaista, sillä pohjoisen valtakunnat Ruotsi, Tanska, Norja ja Novgorod kävivät jatkuvia taisteluja keskenään. Esimerkiksi venäläisissä kronikoissa kerrotaan toistuvasti 1200-luvulla väkivaltaisista retkistä jäämien maahan Suomeen. Norjan mahti vakiintui 1100-luvulla Jäämerelle, ja heidän kiinnostuksensa ulottui myös Lappiin. Yhtäältä myös Novgorodin verotusvalta ulottui 1200-luvulla myös Jäämerelle saakka, Kainuun- ja Karjalanvuonoille. Novgorod alisti Karjalan valtaansa 1200-luvulla, jolloin myös Pohjanperä kytkeytyi osaksi idän mahtavaa valtakuntaa. Kulkuyhteydet Pielisen vesistöstä yli Maanselän Oulujärvelle ja alas Perämerelle, niin sanottua Nousia Venäläisen reitti sekä taival Vienan kautta Kuhmoon ja Sotkamoon, olivat vilkkaassa käytössä ja säilyivät pitkälle historialliselle ajalle – itse asiassa maantieyhteyksien rakentamiseen saakka. Alpo Räisäsen mukaan monet paikannimet Kainuussa osoittavat, että se oli karjalaisten eränkäyntialuetta jo keskiajalla.
Novgorodin asemaa pohjoisessa vahvisti yhdeltä osin karjalainen asutus, jonka välityksellä myös pohjoisen turkisrikkaudet olivat helpommin saatavilla kuin yksinomaan kauppasuhteilla saamelaisten kanssa. Varmaankin ainakin osa Novgorodin pohjoiseen valtapiiriin kuuluneista oli birkarleihin rinnastettavia paikallisen veronkannon oikeuden omanneita talollisia, joilta novgorodilaiset kymmenysmiehet kävivät keräämässä verosaatavat – ”seitsemän kymmenysmiehen Karjalasta”, Korela Semidesjatskaja, jonka tarkkaa käännöstä ja sisältömerkitystä ei ole pystytty selvittämään. Nautintarajan eli lapinrajan takana olleet lapinkylät oli alistettu alamaiden talollisille, jotka hyödynsivät Lappeja paitsi eräomistuksinaan myös verottamalla. Birkarlit hoitivat Ruotsin Lappien verottamisen ja Novgorodin valtakunnan ”karjalaiset” vastaavalla tavalla itäisten Lappien veronkannon.
Tässä valossa Pähkinäsaaren rauhansopimukseen yhdistetty rajalinjan määrittely Rajajoelta Pohjanlahdelle oli myös luonteva tuolloisten hallintasuhteiden vuoksi. Se oli tuolloin vallinneen tilanteen vahvistus eli status quon todentaminen. Sen sijaan Pähkinäsaaren rauhan jälkeiseen aikaan, noin 1330–1370-lukujen välille ajoitettavan novgorodilaisen tuohikirjeen mukaan veronkeräys Kajaanien maasta oli kuitenkin jo perin vaikeaa.
Varmasti vaikeudet johtuivat yhtäältä siitä, että Ruotsin kruunu oli ryhtynyt keräämään systemaattisesti veroja Novgorodille kuuluneen alueen talonpojilta, mutta toisaalta ongelmien taustalla oli sekin, että alueelle oli muuttanut 1300-luvun alkupuolelta lähtien länsisuomalaisia talonpoikia, jotka eivät alistuneet Novgorodin verovallan alle. Niinpä 1400-luvulla venäläisen veronkannon kohteena olivatkin enää myöhemmin Kemin Lappina tunnetun alueen kylät. Osaltaan vaikeutta lisäsi kirkollinen toiminta, sillä Pohjanlahden rannikolle oli organisoitunut luultavasti jo 1200-luvun jälkipuolella Pietarsaaren seurakunta, josta katolisen kirkon vaikutus ulottui pohjoisemmas rannikkoa.
Erityisesti määrätietoisen asutuspolitiikan avulla Ruotsin kruunu otti kuitenkin nykyisen pohjoisen Pohjanmaan, Oulujärven seudun ja keskisen Lapin hallintaansa ja Novgorodin ote kirposi. Se tarkoitti pohjoiseen varhaiskeskiajalla kohdistuneen karjalaisen asutusekspansion jälkeen hämäläisen ja Suomen eteläisen rannikkoseudun väestön muuttoliikettä pohjoiseen: siirtymistä eränkäynnistä Ruotsin kruunun ja läntisen kirkon huomaan. Tosin voidaan ajatella, että 1300- ja 1400-luvun läntisen Suomen asutustoiminta oli luontevaa jatkoa sieltä jo 1000- ja 1100-luvulla tapahtuneeseen väestöliikkeeseen.
Pohjoinen Ruotsin kruunun ja läntisen kirkon huomaan
Ruotsin kruunun rinnalla kamppailussa pohjoisen hegemoniasta oli myös katolisen kirkon kristillinen työ osin jo 1200-luvun jälkipuolella mutta varsinkin 1300-luvun alkuvuosista lähtien. Vuoden 1340 Teljen julistuksessa suoranaisesti kehotettiin väkeä muuttamaan Lappiin sopiville seuduille. Kemijokisuusta tuli länsisuomalaisen asutuksen ja samalla Ruotsin kruunun sillanpääasema Novgorodin valtakunnan pohjoiselle rannikolle, ja aseman vahvistamiseksi rakennettiin 1320-luvun lopulla kirkko Kemijokisuulle Valmarinniemeen. Merkillistä on, että kirkko uskallettiin rakentaa naapurivaltakunnan alueelle pian Pähkinäsaaren rauhan 1323 jälkeen.
Aivan uudenlaisen ulottuvuuden Perämeren rannikon asutusvaiheisiin antaa kuitenkin syksyllä 2009 ilmestynyt Jukka-Pekka Taavitsaisen, Markus Hiekkasen ja Markku Oinosen Valmarinniemen kirkonpaikan polttohautauksia käsittelevä artikkeli, jossa kuudesta haudasta tehdyt palaneiden luiden ajoitukset ovat hämmästyttäviä. Kaksi haudoista ajoittuu aikavälille 1030–1160, kolme 1200-luvulle ja yksi todennäköisimmin 1200-luvun lopulle. Kysymys ei ole ollut ilmeisestikään kristillisistä hautauksista, mahdollista sekin on, mutta sitä todennäköisempää on, että Kemijokisuun ensimmäinen kirkko rakennettiin vanhan kalmiston päälle. On toki mahdollista, että paikalla asuneet ovat tuoneet lähtöseudultaan esivanhempiensa poltetut luut haudattavaksi uudelleen jälkeläisten kotitanhuville. Toisaalta kirkonmiehillä oli tyypillinen menettelytapa, että kirkko rakennettiin muinaisuskon pyhille paikoille.
Valmarinniemen tapaan kirkko rakennettiin myös Saloisiin 1320-luvun lopulla ja ilmeisesti 1300-luvun jälkipuolella myös pieni linnoitus Oulujokisuulle. Se oli suunnitelmallista Pohjanrannan alueen haltuunottoa. Ruotsalaiset myös käynnistivät järjestelmällisen asutustoiminnan Pohjanlahden perukassa lähes välittömästi vuoden 1323 rauhanteon jälkeen, ehkä jo hieman aiemminkin, ja vuoden 1378 Teljen sopimuksessa Oulujoki ja Oulujärvi julistettiin Ruotsille kuuluviksi.
Käytännössä aluekiistely koski 1340-luvulla kahden piispan, Upsalan arkkipiispa Hemmingin ja Turun hiippakunnan piispa Hemmingin nautintarajoja. Niinpä he sopivatkin vuonna 1346 Tornion lähellä Kompanasundissa hiippakuntien välisen rajapaikan ilmeisesti juuri Rajaojaan. Mielenkiintoinen asiayhteys on tuohon aikaan ajoittuvalla Pyhän Birgitan ilmestyksellä, jossa hän kehotti arkkipiispa Hemmingiä rakentamaan ”sinne” uusia seurakuntia. Sinne viittasi Perämeren pohjukkaan, ja voitaisiin sanoa, että kyse oli suoranaisesta lähetyskäskystä pakanallisten asukkaiden keskuuteen ja kreikkalais-katolista uskoa vastaan.
Oman erityspiirteensä pohjoisen historialliseen kehitykseen tuo idän kirkollinen toiminta. Ruotsin Lapista sitä ryhdyttiin kitkemään pois määrätietoisesti 1500-luvulta lähtien, mutta jo keskiajalla talonpoikaisseudut oli järjestetty ruotsalaisen hallintojärjestelmän mukaisiin kirkkopitäjiin. Vielä 1600-luvun alussa Kemin lappalaiset kertoivat polveutuvansa suomalaisista, joiden kanssa heillä oli ollut muinoin yhteinen Venäjän usko. Kemin Lapin osalta idän kristillisyyteen viittaa myös entisen Kuolajärven, nykyisen Sallan eteläosassa Oulankajoella oleva Monasterinsaari. Joessa on myös saaren yläpuolella Monasterinkoski.
Toinen mielenkiintoinen alue on Kuusamo ja vanha Maanselän kylä. Varsin lähellä historiallisen talvikylän paikkaa on poikkeuksellinen nimi Säässänäkangas, joka viittaisi muinaisen tšasounaan olemassaoloon. Pitää kuitenkin muistaa, että kainuun murteessa säässänä on siirtynyt tarkoittamaan myös yleensä pientä huonetta. Kuusamon eteläosassa Ala-Kuoliojärven itärannalla on Manasterinlahti, ja kun Iijokivartta lasketellaan alavirtaan, niin Pudasjärven rannalla on paikka nimeltään Manasteri ja sen ympärillä runsas karjalaisperäinen nimistö. Ajallisesti ortodoksinen uskonnollisuus tulee kysymykseen Kemin Lapissa ennen 1600-lukua, jolloin luterilainen käännytystyö virisi Lapinmaissa.
Vanhat paikannimet voidaan tulkita muistoksi ortodoksivaikutuksesta, joskin nimistön perusteella tehtävät tulkinnat uskonnollisista vaikutuksista ovat hyvin epävarmoja. Sievin seminaarissa professori Jukka Korpela esittikin kriittisen arvion Monasteri-nimen ortodoksiselitykselle.
Joka tapauksessa yhtenä pontimena lännen kirkolliselle lähetystyölle oli nimenomaan ortodoksisuuden uhka. Olihan Vienan Karjalassa myös käynnissä uskonnollinen liikehdintä. Laatokan, Äänisen ja Solovetskin mahtavat luostarit olivat aktiivisina pohjoisen suuntaan. Petsamon luostarin kävivät Pohjanmaan miehet vuonna 1589 tuhoamassa perin pohjin, mutta luostari jatkoi toimintaansa Kuolan kaupungissa. Kolttasaamelaiset olivat myös omaksuneet idän kristillisyyden. Ylipäätänsä jo 25-vuotisessa sodassa 1570–1595 on nähtävissä pohjoisessa viitteitä tulevista uskonsotien luonteesta.
Novgorod oli pyrkinyt pitämään kaiken aikaa kiinni vuoden 1323 rauhansopimuksesta ja hävittämään Ruotsin vallan ja lännen kirkon merkit alueelta. Ilmeisen ratkaisevassa yhteenotossa Oulun linnasta vuonna 1377 Novgorodin armeija oli kärsinyt tappion ruotsalaisille. Sen jälkeen heikkenevä Novgorod ei pystynyt pitämään valtakuntansa pohjoista kolkkaa hallussaan, ja sotilaallisesti alueelle tehtiin lähinnä partioretkiä. Talonpoikaisasutukseen kohdistunut hävitystyö sopii myös erinomaisesti edellä hahmoteltuun kehitykseen, jossa eteläsuomalainen ja lähinnä hämäläinen kolonisaatio oli pureutumassa pohjoisen jokilaaksoihin. Novgorodissa ja sittemmin Moskovassa nähtiin, että Ruotsi pyrki tietoisella asutuspolitiikalla lujittamaan vanhan ”seitsemän kymen Karjalan valtakuntaa”, joten vahvistuva asutus oli pyrittävä hävittämään.
Hävitysretkille rekrytoitiin erityisesti Vienan Karjalan väestöä, ja varsinkin kun Solovetskin luostarilinnoitus perustettiin Vienanmeren saarelle vuonna 1436, sieltä saatiin myös sotajoukkoja. Hävitysretket olivat toistuvia 1400-luvulla. Ruotsin lujittuneen mahdin seurauksena pystyttiin muodostamaan uusi alueellinen hallintokokonaisuus 1400-luvun loppupuolella – Kemin Lappi – muiden Ruotsin Lappien rinnalle. Mutta vielä vuonna 1611 poltettiin Rovaniemeltä 20 taloa sen jälkeen kun lähinnä paikallisista miehistä koottu nostoväki oli tehnyt sotaretken Kuolan linnoitusta vastaan. Niiden luonne ei kuitenkaan ollut valloitussota, vaan enneminkin painostus. Venäjän ote oli kirvonnut jo paljon aikaisemmin pohjoisen alueista. Ne eivät olleet enää riitamaita, vaan kruununmahtien intressit voitiin sovittaa toisiinsa keskinäisin sopimuksin.
FT Matti Enbuske on Suomen ja Skandinavian historian dosentti Oulun yliopistossa. Artikkeli on laadittu hänen Sievissä 1.10.2009 pidetyn Rauhaton raja -seminaarin esitelmänsä pohjalta. Sisältörunko perustuu kirjoittajan väitöskirjatutkimukseen ”Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun” (Bibliotheca Historica 113. SKS 2008). Siinä mainitun lähde- ja tutkimuskirjallisuuden lisäksi artikkelissa on käytetty erityisesti seuraavia tutkimuksia:
Gallén, Jarl—Lind, John, Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns. Andra delen, tredje delen. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland Nr. 427:–3 (Helsingfors 1991).
Julku, Kyösti, Taas kerran Pähkinäsaaren rauhan rajasta. Faravid. Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen vuosikirja XVI (Jyväskylä 1993).
Leiviskä, Matti, Siikajokilaakson asutuksen synty. Nimistöhistoriallinen tutkimus Siikajokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvun puoliväliin. Suomen ja Skandinavian historian lisensiaatintyö. Oulun yliopisto 2011.
Lähteenmäki, Maria, Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808–1889 (Historiallisia Tutkimuksia 220. SKS 2004).
Räisänen Alpo, Kainuun vanhaa karjalaisperäistä paikannimistöä. Tieten Tahtoen. Studia Carelica Humanistica 3. Joensuu 1994.
Taavitsainen, Jussi-Pekka–Hiekkanen, Markus–Oinonen, Markku, Keminmaan Valmarinniemen polttohautaukset. Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle. Toim. Janne Ikäheimo & Sanna Lipponen (Tornio 2009).
Vahtola, Jouko, Katolisen kirkon ja uskonpuhdistuksen aika. Iin seurakunnan historia (Jyväskylä 1998).
Vahtola, Jouko, Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia historica septentrionalia 3. Kuusamo 1980.
Kirjoittaja kiittää myös professori Jouko Vahtolaa häneen tuoreista varhaisia asutusliikkeiden ja nimistön problematiikkaa koskevista näkökulmistaan sekä professori Jukka Korpelaa esitelmään liittyneistä arvokkaista kommenteista Rauhaton raja -seminaarissa vuonna 2009.