Puheenvuoro
1. Ihmiset ja heidän tietoisuutensa
Nykyinen Suomi oli varhaiskeskiajalla pysyvästi asutettu. Lounais- ja Länsi-Suomessa oli muotoutunut kyläyhteisöjä ja maanviljelyskulttuuria, kun taas Salpausselän pohjoispuolella asui puolinomadista väkeä, joka oli keskittynyt paikallisten resurssien ohjaamana toisistaan erillisiin saarekkeisiin eli väestötaskuihin. Tämä väestö eli metsästyksen ja ennen muuta kalastuksen antimilla. Se harjoitti pienimuotoista viljelyä, mutta viljely ei laajentunut, koska väestö ei tarvinnut satoa muuhun kuin ylellisyyteen eli lähinnä oluen valmistamiseen.
Väestön määrä on ollut suurempi kuin perinteisesti on ajateltu. Tämä perustuu viime aikojen paleoekologisten tutkimusten tuloksiin ja siihen, että ruokaresurssit riittivät väestölle eli myös sen pienimuotoiseen kasvuun, koska viljelyinnovaatiota ei tarvinnut ottaa käyttöön ennen verotuksen perustamista, vaikka se tunnettiin erittäin laajalti aina Vienaa myöten viimeistään merovingikaudella.
Ihmisen identiteetti on moniulotteinen. Se voi olla subjektiivinen tai objektiivinen. Toisella tasolla identiteetit jaetaan yksilöllisiin identiteetteihin ja ryhmäidentiteetteihin. Lisäksi identiteetin voi muodostaa jokin alue, johon ihminen sitoutuu. Todennäköisesti Etelä- ja Lounais-Suomen varhaiskeskiaikaisissa maanviljelykylissä oli alkanut muodostua jo ylipaikallista alueellista tiedostamista ja siten ehkä saman jokilaakson väki koki yhteenkuuluvaisuutta. Muiden alueiden ihmiset varmaan samaistivat itsensä oman väestötaskunsa ihmisiin eli yhdessä asuvaan ryhmään.
Ulkopuoliset ovat nimenneet näitä nykyisen Suomen alueen asukkaita eri tavoin. Lappalaisiksi lähteet kutsuvat metsien heterogeenista väkeä, joka kuitenkin itsessään on koostunut kieleltään ja kulttuuriltaan paljonkin toisistaan poikkeavista ihmisryhmistä. Lappalaistermillä lähdemiehet pyrkivätkin vain kuvaamaan täysin itsestään ja omasta kulttuuristaan poikkeavia olentoja. Tärkeää on huomata, että nimittäjillä ei ollut vakiintuneita käsitteitä ja siksi sanat eivät todista mitään alueen asukkaiden omista käsityksistä ja identiteeteistä.
Muinaisihmisen käsitys maailmasta poikkesi valtavasti nykyisestä, koska saavutettavuus oli aivan toista. Matkustamista ei tehty kuin välttämättömyydestä. Metsäalueen väestö ilmeisesti siirtyi vuodenaikojen mukana, mutta Suomen alueella matkat eivät liene olleet niin pitkiä kuin esim. Siperiassa. Peltoviljelyalueen väki osallistui eränkäyntiin kesällä.
Kauppa oli tärkein matkustamisen muoto, ja sen myötä tuli tietoja ja vaikutteita kaukaisista alueista. Kaupassa myös kohdattiin varsinaisia toisten kulttuurien edustajia ja vieraiden kielten puhujia. Kauppa oli kuitenkin erittäin pienimuotoista, hyvin monimuotoista ja monimutkaisesti verkottunutta, mikä johti siihen, että välttämättä pitkänmatkan kauppiaat eivät saapuneet erämaihin.
Näin ihmisen maailmankuva onkin syytä jakaa mikrokosmokseen ja makrokosmokseen. Edellinen tarkoittaa jokapäiväistä elinpiiriä eli sitä, josta oli tietoja ja tuntemusta ja joka siten realistisesti ymmärrettiin. Makrokosmos oli imaginäärinen maailma, johon kuuluivat kaukaiset seudut, jumalat ja tuonelat. Nykyihmiseen nähden on poikkeavaa se, että kun meidän makrokosmoksemme alkaa ehkä oman aurinkokuntamme ulkopuolelta, keskiajan metsän asukkaalle jo Viipurin linna kuului makrokosmokseen.
2. Väkivalta
”Väkivalta” on poliittinen konstruktio laittoman vallankäytön nimeksi. On näet niin, että laiton ja laillinen ovat täysin tarkastelijan näkökulmia. Saksassa ei eroteta näitä, vaan sana ”die Gewalt” sisältää kummatkin käsitteet. Ei-toivottujen vammojen ja kuoleman aiheuttamisessa toiselle ihmiselle on kyse siitä, että tähän käytetään fyysistä valtaa. Sodalla ymmärretään järjestäytyneiden joukkojen ”vihollisuuksia” eli vallankäyttöä, mutta muussa fyysisessä vallan käyttämisessä on kysymys rikollisuudesta tai oikeudenkäytöstä.
Rikollisuus on puolestaan toimimista yhteisön normistoa vastaan. Normistoja on hyvinkin primitiivisillä yhteisöillä ja niihin liittyy aina oikeudenkäytöksi kutsuttua toimintaa. Perustelematon fyysisen vallan käyttö oman yhteisön sisällä on aina kiellettyä.
Perusteltua oikeutta käyttää fyysistä valtaa esim. tappamalla oman yhteisön jäseniä kutsutaan oikeudenkäytöksi. Teloitukset kuuluvat myös primitiivisiin yhteiskuntiin. Niitä kutsutaan verikostoksi tai käsitteellä ”oma apu”. Kyse ei kuitenkaan ole mistään rajattomasta mielivallasta vaan siitä, että yhteisön oikeudenkäyttöä ohjaavat sosiaaliset normit.
Sodankäynnin kannalta on muinaisyhteisöissä syytä tehdä tarkka ero erilaisten vallankäytön muotojen kanssa. Kaikki fyysisestä vahingoittamisesta kertovat lähteet eivät todista ”sodasta” tai vihollisuuksista, vaan ne saattavat hyvinkin liittyä meille vieraan kulttuurimuodon omiin ja järjestäytyneisiin toimintatapoihin, joilla turvattiin tuon kulttuurin toimintaedellytyksiä. Muinaisyhteisö oli myös pitkälti kollektiivinen yhteisö, joten jotkin ”väkivallan” käyttömuodot ovat saattaneet olla osa ”laillista järjestystä” ja siten lähinnä oikeudenhoitoa.
3. Kohtaaminen
Konfliktin taustalla on aina kohtaaminen. Vieraan kohtaaminen oli lähtökohta myös oman identiteetin muodostumiselle, koska tällöin kyseinen väestö/yksilö määritteli vieraan itsestään poikkeavaksi. Vieraita kohdattiin metsissä harvoin. Useammin näin tapahtui rannikolla ja pysyvän peltoviljelyn alueella. Tärkein kohtaamisen muoto oli kauppa. Tärkein vieras, joka Suomen alueella kohdattiinkin keskiajalla, oli kuitenkin toisen suomensukuisen väestön jäsen, joka edusti toisenlaista maailmaa. Metsien lappalaisiksi kutsutut olivat vieraita peltoviljelijöille ja päinvastoin. Venäläiset ja ruotsalaiset olivat näitä huomattavasti harvinaisempia.
Kun Euroopan keskusseuduiltakin hävisi varsinainen rahatalous varhaiskeskiajalla, ei siihen ollut mitään ymmärrystä periferiassa. Antropologien mukaan varallisuuden hankkiminen oli joissakin nomadiyhteisöissä jopa luvatonta ja käsiin joutuneet rikkaudet tuhottiin uhreina jumalille, jotta ne eivät olisi järkyttäneet yhteisön sisäistä rauhaa. Keskusseuduilla siirryttiin aitoon rahatalouteen varhaiskeskiajan lopulla. Tätä edelsi jakso, jolloin hopeaa käytettiin maksuvälineenä painonsa mukaisesti. Tätä ennen suoritettiin vaihdantaa. Primitiivisin muoto oli rituaalinen lahjanvaihto.
Kun ei ollut mitään kansainvälisen oikeuden normistoja, ei ryöstöä, verotusta ja lahjoja aina voi erottaa kaupasta. Kaupassa kyse oli siis tavaroiden hankkimisesta. Niitä otettiin soveliaalla tavalla. Joskus kauppamatka saattoi muuttua ryöstöksi ja päinvastoin, jos se oli edullista. Joitakin tavaroita taas vaihdettiin rituaalinomaisesti väestöiltä, jotka eivät ehkä edes uskaltautuneet kohtaamaan vieraita kauppiaita, vaan elivät tuntemattomassa maastossa niin tavoittamattomissa, että ryöstäminen ei onnistunut. Ajatellaan, että turkiskauppa tapahtui ainakin osin näin lappalaisiksi kutsuttujen kanssa.
Kohtaaminen vieraan kanssa oli aina kriittinen tapahtuma. Siitä yritettiin selviytyä rituaalien avulla, joilla herätettiin luottamusta. Ne saattoivat olla tuttuja symboleja ja lisäksi kauppaa kiinnitettiin tiettyihin paikkoihin ja muotoihin. Shamanistisessa maailmanjärjestyksessä pyrittiin antamaan maailmalle kokonaisvaltainen selitys. Siksi varmaan ensimmäinen kohtaamisen muoto oli uteliaisuus ja pyrkimys löytää vieraudelle selitys ja paikka osana perinnäistä järjestystä. Vasta tämän jälkeen saattoi syntyä konflikti, kun uusi maailma pyrki väkivalloin tuomaan uutta lakia, keräämään veroja ja luomaan perinnäisestä poikkeavia resurssien käyttöjärjestelmiä. Ensimmäiset tunnetut konfliktit liittyvät Sisä-Suomessa siihen, että kuninkaanvalta pyrki luomaan käsitystä maaomistuksesta alueille, joiden väestöt eivät perinteisesti tunteneet maan omistamista vaan noudattivat erilaisia käyttöoikeuksia, joita suojeltiin sosiaalisin normein.
4. Mitä on sota ja rauha
Soidinmenojen lisäksi eläimet taistelevat keskenään reviireistä. Taisteleminen saman lajin jäsenten kesken on kuitenkin poikkeus. Näin ei ole mitään lähtökohtaista syytä olettaa ihmispopulaatioidenkaan käyneen muinaisuudessa sotia pelkästään huvin vuoksi.
Sanana suomen ”sota” lienee vanhaa kantauralilaista kerrosta. Se ei tietenkään käsitteenä ole pysynyt samana vaan muinaissanaan liittyi myös vannomista ja siunaamista. ”Riita” on puolestaan tätä nuorempi sana ja lienee germaanista alkuperää kuten myös sana ”rauha”. ”Viha” ja ”vihollinen” olivat tuttuja uralilaisille, mutta niihinkin liittyi vielä pitkään ulottuvuuksia, jotka tarkoittivat aivan muuta kuin konkreettista ihmisvihollista: myrkkyä, vammaa, ihottumaa jne.
Nykyisen Suomen alueen muinaisilla, heterogeenisilla populaatioilla ei ollut välttämättä yhtenäistä tarvetta, välttämättömyyttä eikä ymmärrystä sodasta ja konfliktista. Yhtäällä oli kristillistyvä/eurooppalaistuva ja pysyvään kyläasutukseen järjestäytyvä alue, joka oli kiinteässä yhteydessä Itämeren maailman ylipaikallisten rakenteiden kanssa. Toisaalla asuivat enemmän tai vähemmän eristäytyneet metsäalueen populaatiot, jotka tarpeineen ja mahdollisuuksineen olivat keskenäänkin varsin monimuotoisia.
Itse keskiaikaisen Itämeren maailman kannalta sodan ja rauha käsitteet ovat myös monitahoisia. Taustalla on se, että ei ollut täsmällistä kansainvälisen oikeuden järjestelmää, vaan valtakuntien valta oli niin laajaa kuin kulloinenkin hallitsija sen itselleen kykeni ottamaan. Samoin hän itse päätti, mikä on valtaa ja mikä taas väkivaltaa: rosvo ja merirosvo oli vallankäyttäjä, joka oli jäänyt ruhtinaan itselleen lailliseksi julistaman vallan ulkopuolelle.
Sodan ensimmäinen taso oli Jumalan ja Perkeleen konflikti, joka oli alkanut syntiinlankeemuksesta. Tässä sodassa kristikunta taisteli pahan valtakuntaa vastaan. Näin kristillinen kirjallisuus kuvaakin pakanat ja sodat heidän kanssaan hyvän taisteluna pahan voimia vastaan. Tässä sodassa olivat kaikki keinot sallittuja ja se käytiin Kristikunnan rintamalla ja ulkorajalla. Tällainen ulkoraja kulki Suomen alueella kristittyjen ja pakallisten väestöjen välillä.
Keskiajalla ei ollut käsitettä valtio. Oli valtaa (potestas), jota harjoitettiin jonkin tapauskohtaisen järjestelmän (regnum) puitteissa. Se oli epävakaata eikä se sitoutunut alueeseen vaan liittyi ”herran” kontrolloimiin linnoihin ja hänen vertikaalisiin ja horisontaalisiin verkostoihinsa. Se ilmeni vaihtelevalla tavalla ja oli koko ajan epävakauden ja epäluottamuksen tilassa. Ruhtinaan valta legitimoitui alhaalta eri jengien kombinaatioista käsin. Leimallisena oli lakien sijaan toiminut ns. fehde/fejde-instituutio. Tämä tarkoitti mahdollisuutta tehdä ”laillinen” tai rankaisematon poliittinen murha eli tehdä politiikkaa murhan avulla.
Vähitellen jokin keskuksista alkoi menestyksellä alistaa muita, se hävitti vanhoja linnoja ja perusti tilalle omiaan, joiden verkoston kautta ylipaikallinen ruhtinaanvalta alkoi toteutua. Vähitellen uudentyyppiset ruhtinaat ottivat kristillisen kasteen, koska kirkko siunasi heidän valtansa ja antoi siten ”hengellisen vallanresurssin” käyttöön. Kun valta oli peräisin Jumalalta, eikä enää epämääräisiltä klaanien verkostoilta, oli se vakaampaa. Siten papit integroivat valtakuntaa propagoidessaan väestölle ruhtinaan vallan jumalallisesta alkuperästä samalla kun keräsivät veroja. Tämä johti eri puolilla konflikteihin, koska prosessi samalla etäännytti valtaa paikallistasosta: sehän ei saanut enää siltä legitimaatiotaan. Näin eri puolilla Eurooppaa syntyi kapinoita uutta valtaa vastaan ja näitä kuvataan termillä ”pakanallinen reaktio”. Uskonnon sijaan keskeisintä lienee ollut vallan ja verojen vastustaminen.
Uuden vallan keskukset (linnat, seurakunnat, kartanot) säteilivät myös uutta valtaa paikalliseen ympäristöönsä ja tämä valta muodosti regnumin (= ruhtinaan valtakunnan). Raja kulkikin keskusten vallan ja metsän välillä. Vallan alueellistuminen tapahtui vihdoin, kun vallankeskusten verkosto oli niin tiheä, että keskukset kohtaisivat toisensa ja kattoivat koko alueen.
Suomessa vanhoja linnavuoria hylättiin 1200-luvun jälkeen, mikä vastaa kehityskulkua esim. Keski-Euroopassa 900-luvulla. Tänne ei kuitenkaan rakennettu kuin aivan harvoja uuden vallan tukikohtia, joten varsinaisia massiivisia pakanallisia reaktioita tuskin tapahtui, eikä niistä ole paljoa tietoakaan. Kysymys lienee ollut pääosin marginalisoitumiskehityksestä.
Novgorodin alueella näkyy selvästi se, kuinka raja oli nimenomaan ruhtinaan vallan ja paikallisväestön välillä. Novgorodiin ilmestyi noita 1071 villitsemään kansaa piispa Feodoria vastaan. Piispa julisti, että niiden, jotka uskovat noitaan, pitää liittyä tämän puolelle, mutta niiden jotka uskovat Pyhään Ristiin, tulisi tukea häntä. Kansa liittyi noidan joukkoihin, ja ruhtinas Gleb Svjatoslavič miehineen tuli piispan puolelle. Lopulta ruhtinas teurasti noidan.
Kun Karl Knutsson Viipurin linnanherrana määritteli Hämeen linnan ja Viipurin linnaläänien rajan 1446, sotkeutui hän myös paikallistason riitoihin. Ruotsalaisen ja siksi ruotsalaista käsitteellistämistä edustavan kantelukirjeen mukaan savolaiset olisivat ryöstäneet, polttaneet ja murhanneet hämäläisiä ja heidän talojaan, kun taas viime mainitut olisivat murhanneet savolaisia, leikelleet heidän ruumiinsa pieniksi palasiksi ja syöttäneet palat koirille.
Kristittyjen ruhtinaiden keskinäiset sodat taas poikkesivat näistä kristittyjen ja pakanoiden konflikteista: ne olivat sisällissotia ja niissä piti noudattaa tiettyjä sääntöjä. Kristittyjen keskinäiset sodat olivat kuitenkin myös monitasoisia, koska kun suvereenin valtion käsitettä ei tunnettu, oli yhä käytössä fejde-instituution, jota vahvistuva ruhtinaanvalta pyrki hävittämään sydänkeskiajan kuluessa.
Valtakunnan muodostuminen kiihtyi myös Pohjolassa 1400-luvulla, mikä sai aikaan paikallishallinnon organisointia ja lopulta armeijan osastojen sijoittamista raja-alueelle: linnaleirit ja talonpoikaisnostoväki 1500-luvulla. Tämä lisäsi valtavasti tarvetta resursseihin eli organisoida yhä laajempaa verotusta. Tämä puolestaan vaati paikallisen tuotannon ja kontrollin lisäämistä: puolinomadiset väestöt pakotettiin viljelijöiksi ja heidät rekisteröitiin veronmaksajiksi. Valtakunta kohtasi pian toisen valtakunnan valtionmuodostuksen, ja tästä syntyi raja-alueelle molemminpuolisia hävitysretkiä 1400-luvun toiselta puoliskolta alkaen. On kuitenkin hyvä huomata, että nämä konfliktit karjalaisten ja venäläisten kanssa näkyvät Ruotsin lähteissä vasta aivan 1400-luvun puolivälin jälkeen.
Rauhan käsite oli kuitenkin sotaa tärkeämpi. Ei oikein tiedetä, mitä rauha olisi paikallisyhteisössä merkinnyt. Sanana se ei näet ole kovin vanha. Muotoutuvan kristillis-eurooppalaisen vallan käsitys ”rauhasta” oli hyvinkin sofistikoitu. Ainoa todellinen rauha oli Jumalan ikuinen rauha. Kun ihmiset tekivät keskenään rauhan, yhtyivät he mystisesti Jumalan rauhaan kuten jumalanpalveluksessa yhtyvät ajattomuuteen. Siksi rauhat solmittiin ”ikuisiksi”, vaikka ne toki tajuttiin täällä maan päällä kestävän paljon lyhemmän aikaa. Rauhan toinen taso oli kuninkaan rauha: kun hän sai valtansa Jumalalta ja kohotti itsensä ohi fejde-instituution lain lähteeksi, takasi hän valtakuntaan rauha. Kuninkaan rauhalaeille ja rauhan takeille alkoi muodostua valtakunta ja valtakuntien keskinäinen sopimusverkosto eli alkeellinen kansainvälinen oikeus.
Rauhan vastakohtana ei tässä ollutkaan sota vaan sotaa paljon laajempi käsite ”ei-rauha” (”unfrieden”, ”ofred” ”bez mira”) eli se, että kuninkaan rauha puuttui. Valtakunnan sisäisesti rauhan puute tarkoitti rauhattomuutta eli lainsuojattomuutta. Kun taas ei ollut olemassa mitään kansainvälisen oikeuden järjestelmää, niin kaupan takaamiseksi solmittiin rauhansopimuksia, joiden takeena oli solmijan kunnia. Sopimuksissa sovittiin kaupan muodoista aina niin pitkälle, kuinka taataan sopijapuolen kuollessa kauppiaiden turvallinen paluu. Näitä määräaikaisia tai hallitsijan elinikäisiä rauhoja solmittiin ja niistä neuvoteltiin mm. ruotsalaisten ja Novgorodin välillä läpi keskiajan, eikä niiden taustalla ollut välttämättä mitään sotilaallista uhkaa.
5. Raja
”Raja” ei ole sanana ikivanha, vaan ehkä skandinaavista (”rå”) tai slaavilaista (”kraj”) perua. Valtakuntia erottavaa viivaa tarkoittavana käsitteenä se ei ole edes keskiaikainen. Vielä Agricolan suomessa sillä kuvattiin ennen muuta seutua ja aluetta.
Raja jakaa jonkin asian tai resurssin jollakin relevantilla tasolla. Relevantti taso ja jaettavat resurssit eivät ole universaaleja. Kuninkaat jakavat valtakuntiensa ja vaikutuspiiriensä rajoja, kun taas yksittäinen ihminen jakaa jotakin paikallista niukkuutta toisten ihmisten kanssa: Afrikassa jaetaan makeaa vettä ja Etelä-Euroopassa viljelysmaata. Meidän maailmassamme rajan takana asuvat ”muut ihmiset”, jotka eroavat ”meistä”.
Käsite raja on monimielinen kuten kaikki keskiaikaiset käsitteet. Toisistaan on erotettava kaksi ulottuvuutta: raja ja rintama, joita kumpaakin kuvataan useilla eri sanoilla. Niitä kaikkia ei voi myöskään täysin erottaa käsitteestä valtakunta, koska valtakunnat eivät vielä olleet territorialisoituneet. Raja-sanoilla viitattiin kristillisten yksiköiden (seurakuntien, valtakuntien yms.) välisiin jakolinjoihin. Rintama viittasi puolestaan epätäsmälliseen alueeseen kristikunnan ulkoreunalla muslimeja ja pakanoita vastaan. Kristillisten alueiden sisäiset rajat olivat täsmällisyydeltään hyvinkin moninaisia. Euroopan sydänseuduilla täsmällinen maanjakaminen oli edennyt jo varhain pitkälle. Pohjolassa puolestaan hallitsijoiden ja yläluokan käsitteistössä toki esiintyi ajatus jakolinjasta, mutta kenenkään mieleen ei olisi tullut mennä metsään merkitsemään rajamerkein tuollaista kahden valtakunnan erottavaa yhtenäistä linjaa ennen keskiajan viimeisiä vuosikymmeniä.
Euroopan taajaan asutuilla alueilla piti jokaisen henkilön ja ryhmän maat erottaa toisistaan jo varhain. Uusi eurooppalainen ruhtinaanvalta jakoi myös alueita hallinnollisilla rajoilla ja nimesi maiden omistajia, koska sitä kiinnosti saada maan omistukseen sidottuja veroja. Maaomistus organisoi yhteiskuntia, loi hallintoa ja johti yhteiskunnalliseen eriytymiseen. Se kuului vanhojen ruotsalaisten maakuntalakienkin peruskäsitteisiin.
Keski-Euroopassa valtionmuodostuksen myötä raja alkoi syntyä ruhtinaiden/kuninkaiden linnaverkostojen kohdatessa toisensa. Tällainen raja oli kuitenkin epäselvä alue eikä mikään selkeä linja missään. Toisensa kohdanneiden linnojen raja-alue muodostui aina Baltiaan saakka. Suomeen ilmiö ei kuitenkaan ulottunut, koska uusia linnoja ei rakennettu muutamaa enempää uuden vallan toteuttamiseksi ja siten Novgorodin ja Ruotsin välille jäi laaja ja eurooppalaisesta vallasta tyhjä ”pakanamaa”. Näinpä linnojen rakentamiseen liittyvä konflikti ei toteudu täällä kahden ruhtinaanvallan kohtaamisena vielä keskiajalla kuten Keski-Euroopassa vaan vain uuden keskuksen ja paikallisen väestön paikallisena konfliktina.
Valtiolliset rajatermit eivät myöskään vakiintuneet ennen 1500-lukua Suomen alueelle. Rå, huvudrå, gräns, kraj, rubezh eri muunnelmineen tunnetaan jo 1400-luvun lopulla. Ne eivät kuitenkaan muodosta mitään yhtenäistä sulkulinjaa missään ennen Stolbovan rauhan rajaa 1617. Raja jakaa jotakin esim. Kannaksella tai Oulun lähellä, mutta kukaan aikalainen ei olettanut sen jatkuvan linjana läpi metsien.
Läntisessä Suomessa rajalaitos ja jonkinlainen maakuntahallintokin lienevät peräisin jo rautakaudelta. Ruotsalaisvallan organisoinnin yhteydessä uudet virkamiehet käyttivät Lounais-Suomessa juridisia käsitteitä, jotka olivat heille tuttuja Skandinaviasta. Ne soveltuivat myös tälle alueelle, koska kylät muodostivat olennaisen osan elämänmuotoa ja talousjärjestelmä rakentui jo aikaisemmin pysyvän peltoviljelyn varaan. Siten paikalliset tarpeet ja uusi hallinnollinen ymmärrys johtivat jo varhain niihin primitiivisiin ja summittaisiin rajoihin, joita kirkko ja tuomarit käyttivät lähteissä.
Salpausselkien pohjoispuolisen alueen metsien asukkaat eivät tunteneet pysyvän maanomistuksen tai rajan käsitettä keskiajalla. Maata oli yltäkyllin, sen käyttötapa ei ollut pysyvä eikä ollut laitoksia, jotka olisivat vaatineet maanomistuksen määrittelyä esim. joidenkin maksujen takaamiseksi. Paikallisyhteisö ei tarvinnut edes tienhoitokuntia, koska vesistöt muodostivat kulkureitistön.
On hyvin tärkeää ymmärtää ero metsän asukkaiden ja muodostuvan ruhtinaan vallan välillä. Kun historian perinteinen lähdeaines on kirjallista, se tavoittaa vain jälkimmäisen näkökulman. Siksi kertomukset paikallisrajoista ovat vain kertomuksia muodostuvasta eurooppalaisesta vallasta eivätkä kosketa paikallisyhteisöä. Mihail Hodarkovskij kuvaa osuvasti tätä kahden maailman kohtaamista ja siitä syntynyttä kaksoisymmärrystä Siperian taigalla: kun moskovalaishallinto liitti Siperian maihinsa ja määräsi alkuasukkaat maksamaan jasak-nimistä turkisveroa, eivät viime mainitut tajunneet asiaa lainkaan näin. He kuvittelivat antavansa oman kulttuurinsa normien mukaista lahjaa vieraalle maksaessaan veroa ja odottivat ehdottomasti vastalahjaa, minkä moskovalaiset suorittivatkin. Moskovalaiset tulkitsivat omissa asiakirjoissaan veron alistumisen symboliksi, kun taas paikalliset eivät asiaa ymmärtäneet pitkiin aikoihin lainkaan näin.
Kulkureitit organisoivat maailmaa. Koko alue koostui vesistöreiteistä ja vedenjakaja-alueet erottivat reitistöt toisistaan. Tietyissä paikoissa kahden vesistön välillä oli vain kapea maakannas. Tärkeimmät niistä olivat jo neoliittiajalla ihmisen käytössä. Niistä muodostui pysyvän asutuksen keskuksia ja markkinapaikkoja. Eurooppalainen valta rakensi myös ensimmäiset kontrollikeskuksensa ja seurakuntansa näille alueille. Kannakset muodostivat toisaalta myös raja-alueen, koska ne olivat saavutettavissa kahden vesistömaailman suunnasta. Vesistökin näet sekä yhdisti, että erotti. Muinaisnorjalaisessa kirjallisuudessa meri, joki, järvi ja vesiputous olivat rajoja. Suomensukuisessa runoudessa Tuonenvirta lienee tärkein ”rajajoki”.
Alkuperäiskulttuureissa fyysisen ympäristön käsittäminen näyttää poikenneen paljon eurooppalais-kristillisestä. Kyse ei ole vain matkan ja kulkutien valinnasta tai riistaresurssien jakamisesta, vaan siitä kuinka erilaiset sukulaisuuteen ja myytteihin liittyvät ulottuvuudet antoivat luonnonkohteille merkityksiä. “Paha vesi”, ”pyhä niemi”, ukko, hiisi jne. muodostivat myyttisen maiseman rajoineen ja kieltoineen.
Veikko Anttosen mukaan pyhä-nimet ovat pääosin esikristillisiä. Yhteisö erotti niillä jokapäiväisen elämän alueen sen ulkoisesta maailmasta. Lotte Tarkka on havainnut tämän jaon toimineen kansanrunoudessa: asuinpaikan ja metsän välillä on raja, jota ylitettäessä siirrytään toiseuteen. Anttonen liittää myös käsitteen ”hiisi” käsitteeseen “pyhä” ja katsoo senkin erottaneen alueita toisistaan. Shamanistisen maailman olennainen ulottuvuus kulkikin kohti esi-isien asuinpaikkaa ja kosmista maailmaa, joka oli jokapäivästä erotettu, mutta samalla tavalla realistinen kuin metsän toiseus ja kaukaiset seudut. Siksi tärkeä raja kulki ”tuonilmaisen” ja ”tämänilmaisen” välillä. Jako oli yliluonnollisen ja luonnollisen sijasta yhteisön ja sen ulkopuolisen välillä.
Väestö vaelsikin vielä pitkään vanhojen tuotantotapojensa vuoksi laajalla alueella eikä suinkaan ymmärtänyt kuninkaan ajatusta siitä, että valtakunnalla olisi ollut yhtenäinen raja ja sen takana vihollinen, vaikka kuningas Kustaa Vaasa päättelikin kirjeessään 18.12.1555, että Savonlinnan voutikunnan talonpojat puolustavat omaa rajaansa (“theris egenn gräntz”). Tätä ei myöskään saatu toteutettu pakolla. Säämingin käräjillä tuomittii Koszma Ukkonen hirtettäväksi 28.2.1559, koska hän oli mennyt Venäjälle varastamaan lehmän ja lampaan ja siten rikkonut kahden kuninkaan rauhan.
Ekologinen kriisi saattoi oikeastikin aiheuttaa valtakuntien rajasodan paikallislähtöisesti. Kun väestö kasvoi ja joutui siirtymään peltoviljelyyn, se veti luokseen verotuksen ja päätyi noidankehään, jossa piti koko ajan tuottaa yhä enemmän ravintoresursseja verottajalle. Kun samalla valtakunnat territorialisoituivat ja kohtasivat toisensa, ne pyrkivät ohjailemaan paikallisresurssien käyttöä myös väkivallalla. “Rajalla” kohtasivat paikalliset asukkaat resurssiriitoineen ja hävittivät ja ryöstivät toisiaan. Valtakunta sotkeutui mukaan tähän pyrkiessään turvaamaan omaa verotustaan ja yrittäessään estää riitelyn, koska se johti sotaan myös valtakuntien välillä. Tästä kertoo suoraan vuoden 1557 Moskovan rauhanvaltuuskunnan paperit, joissa kerrotaan paikallisten konflikteista ja syytetään niitä valtakuntien sodan syyksi.
6. Toiseus
Rajan takana on toiseus. Tämä on avainkäsitteitä ymmärtää keskiaikainen maailma ja käsittää, mikä on vihollinen. Identiteetin keskeinen väline on ymmärtää käsite ”me”. Tämä määrittyy muun kautta eli vieraan kohtaamisessa.
Kansanrunous on myös säilyttänyt viitteitä rintama-asemaan kristityn ja pakanallisen maan välillä. Niissä kuvastuu nimenomaan kristityn maailman suhde toiseuteen, koska ne on kerätty kristitystä yhteisöstä. Selkeä vastakkainasettelu vallitsi pakanallisen seudun (”ristimätön maa”) ja kristittyjen (”ristikanša”) välillä. Jälkimmäinen tarkoitti ”meitä” ja tunnettuja ihmisiä, kun taas ”ristimätön maa” viittasi pakanalliseen maahan, Pohjolaan ja Lappiin mutta myös Tuonelaan sekä niiden asukkaisiin, jotka koettiin vieraiksi. Näinpä erottelu korostaakin juuri toiseutta eikä itse kristillisellä uskolla ollut ratkaisevaa asemaa määriteltäessä käsitettä ”ristikanša”. Siten siis maa-alueiden erottelussa (esim. Lappi) ei ollut keskeistä fyysinen maailma vaan toiseuden nimeäminen.
Tämä kansanrunouden kuva rintamasta Euroopan kristittyjen ja taigan pakanallisten suomensukuisten välillä saa tukea eri valtakuntien keskiaikaisista kirjallisista lähteistä. Muinaisnorjalainen mytologia kuvaa Lappia ja lappalaisia pakanallisena toiseutena, jonne mentiin hakemaan noitien maagisia palveluksia. Aivan vastaavasti venäläiskronikan mukaan novgorodilaismies meni tshuudilaisen noidan luo hakemaan apua, mutta kristillisen kirjoittajan riemuksi miehen kasteristi lamautti noidan.
Uuden vallan näkökulmasta sen ulkopuolella asuneet ihmiset eivät olleet myöskään yksilöitä vaan epämääräinen outojen kollektiivi, joka ei nauttinut Kuninkaan rauhaa. Tuomari Jesper Sigfridsson päätti Tavisalmen käräjillä kesällä 1564, että Per Ollikainen saa pitää pellot, jotka ”fiiskare bönder” olivat raivanneet. Päätös sotii kaskiviljelyn pääperiaatetta vastaan antaessa alueen jollekin muulle kuin sen raivanneelle. ”Fiiskare bönder” olivat ihmisiä, joita ei kutsuttu nimeltä ja joille ei annettu kuninkaan lain suojaa. Kuittijärvellä taas moskovalaiskirjuri merkitsi tylysti olemattomuudesta olemiseen viisi lappalaista, kun nämä alkoivat maksaa veroja ja poisti heidän paikaltaan 33 metsässä asunutta lappalaista, kun muukalaiset olivat tappaneet heidän vuonna 1591/1592.
Viholliskuvan luomisessa olikin tärkeää se, kuinka muodostuva valtakunta onnistui sitomaan väestöt itseensä luomaan niille valtakunnan identiteetin (riksidentität) ja siten kertomaan, että valtakunnan rajan toisella puolella toiseudessa asuu outoja vihollisia. Näin toiseus transponoitiin koskemaan kuninkaan vastustajia ja syntyi selkeä ylipaikallinen jako meihin ja muihin. Suomen itärajalla tämä alkoi tapahtua aivan keskiajan lopulla. Paikallistasolla tämä loi käsityksen siitä, että oltiin valtion alamaisia ja valtion rajan toisella puolella oli vihollisia. Näin syntyi ero suomalaisten ja karjalaisten välillä, joka sittemmin näkyi mm. kielellisessä erossa. Samalla syntyi kristillinen vastakohtaisuus, kun valtakunnan ekspansion myötä pakanallisen yhteisön laajenevaksi ylärakenteeksi muodostui läntinen ja itäinen kirkko. Keskiajalla novgorodilaisen ja lounaissuomalaisen kristillisen yhteisön välissä oli ollut laaja ”pakanamaa”: siellä eivät Bysantti ja länsi kohdanneet!
Tämä prosessi olikin tärkeää koko suomalaisen identiteetin, vihollisuuden, sodan ja sotilaiden näkökulmasta. Myöhäiskeskiajalla kuninkaanvalta kehittyi voimakkaasti. Syntyi ajatus suvereenista kuninkaanvallasta valtakunnan puitteissa eli siitä, että valtakunnan ulkopuolella ei ollut voimia, joilla olisi valtaa legitimoida tai rajoittaa kuninkaan valtaa. Tällainen ei ole kirkko, keisari, kauppakaupunkien liitto eikä ylikansallinen ylimysverkosto. Lisäksi kuninkaan valta oli sidottu tiettyyn alueeseen ja kaikki sen alueen asukkaat olivat kuninkaan alamaisia. Kuninkaalla oli myös regaalioikeus valtakunnan alueeseen eli hänen lakinsa oli pätevä kaikkialla ja kuningas omisti kaiken maan, joka ei nimenomaisesti kuulunut jollekin hänen alamaisistaan. Näin levisi 1400-luvulla Ruotsiinkin eurooppalainen oppi ”alkuperäisestä rajasta”. Kun Jumala hajoitti ihmiset kieliksi ja kansoiksi, hän veti myös luonnolliset rajat (vesistöt, vuoristot, laaksot) eri seutujen ja niiden asukkaiden ja siten alueiden välille. Näin ollen oli olemassa jokin alkuperäinen raja ja kansalla ja valtiolla oli oikeus siihen. Tällainen valtio-oppi oli mm. Ericus Olain Chronica regni Gothorum (n. 1471), joka kertoi Ruotsin historian. Se on myös taustana nykyiselle suomalaisajatukselle, että Suomella olisi olemassa jotkin oikeat historialliset rajansa.
7. Sodat
Novgorodin ruhtinaan ja sotajoukkojen tiedetään hyökänneen nykyisen Suomen alueelle parikymmentä kertaa 1000-luvun ja 1500-luvun välisenä aikana. Kaikkia hyökkäyksistä ei kyetä paikallistamaan täsmällisesti. Suuri osa niistä kohdistui Karjalan kannakselle. Sen lisäksi Hämeeseen tehtiin joitakin hyökkäyksiä ennen 1300-luvun alkua, Turun seudulle tehtiin hyökkäys 1300-luvun alussa ja Oulun seudulle 1370-luvulla.
Ruotsin kuningas teki Suomen alueelle taas kaksi valloitusretkeä 1100-luvun puolivälistä 1200-luvun puoliväliin ja yhden 1290-luvulla Kannakselle ja edelleen Nevalla. Niitä on virheellisesti kutsuttu ristiretkiksi. Nämä kohdistuivat pysyvän peltoviljelyn alueelle ja niiden tuloksena luotiin kirkollinen ja maallinen hallinto rannikkoseuduille ja Lounais-Suomen sisämaahan. Nevan ja Karjalan kannaksen alueella ruotsalaiset sotivat joitakin kertoja 1300- ja 1400-lukujen aikana.
Yksinkertaistaen konfliktit voidaan jakaa eri ryhmiin. Kaikki novgorodilaisretket ennen 1300-luvun alkua olivat ryöstöretkiä, joilta otettiin saalista ja orjia. Tällaiset retket jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomeen tämän jälkeenkin. Itä-Euroopan orjakauppa oli läpi keskiajan laajaa ja kiihtyi vielä entisestään 1500-luvulla. Nykyisen Suomen ja Karjalan alueelle tehtyjen retkien yhteydessä mainitaan usein, että sotajoukko palasi runsaan vankimäärän kanssa. Ilmeisesti alue muodosti orjien hankinta-alueen.
Varhaiset ruotsalaisretket olivat puolestaan viikinkiretkiä eivätkä ne varsinaisesti koskettaneet myöhemmän Suomen aluetta. Ruotsin kuninkaan ja Novgorodin valtakunnan sotia tunnetaan Suomesta 1200-luvun lopulta lukien. Nämä sijoittuvat Etelä-Karjalaan paitsi 1311 Hämeeseen ulottunut ja 1318 Turun seudulle suuntautunut retki. Tämän jälkeen novgorodilaiset eivät ulota ryöstöretkiä Ruotsin valtakuntaa vastaan, vaan kyse on aidosta kahden kristillisen ruhtinaan välisestä sodasta Karjalan kannaksella ja Inkerissä, jossa ytimessä on kansainvälinen kauppa ja sen kontrolli.
Viimeinen vaihe alkaa 1400-luvun lopulla, jolloin territorialisoituminen ja valtakunnan muodostus oli edennyt niin pitkälle, että Moskovan ja Ruotsin valtakunnat kohtasivat maastossa toisensa. Silloin siirrytään kuitenkin keskiaikaisista sodista uuden ajan rajasotiin. Ne toivat myös armeijan osastot ensimmäisen kerran Suomen itärajalle Viipurin pohjoispuolelle.
Mystisimpiä ovat suomalaisryhmien keskinäiset kiistat. Lähteiden vaikeneminen on aivan luonnollista, koska nämä ryhmät eivät sinänsä olleet lähdemiesten mielenkiinnon kohteena. Perusta sisäisille konflikteille olisi voinut olla kilpailu resursseista. Viljelysmaata riitti kuitenkin keskiajan lopulle kaikkialla Lounais-Suomea ja Etelä-Hämettä lukuun ottamatta, joten väestönkasvu ei muodostanut pohjaa konflikteille. Resurssiongelmat väestötaskujen sisällä eivät puolestaan ekologian sääntöjen mukaan voineet johtaa väestötaskujen välisiin konflikteihin, koska niukkenevissa resursseissa populaation koko pienenee syntyvyyden laskun ja kuolleisuuden nousun kautta. Varsinaiset kadot taas eivät olleet ongelmia ennen myöhäiskeskiajan loppua, koska riistaresurssien eli lähinnä kalojen kannanvaihtelut eivät ole erityisen jyrkkiä eikä viljalla ollut olennaista merkitystä varsinaisen ravinnon kannalta. Oikeastaan ensimmäiset resurssikonfliktit tunnetaankin vasta 1500-luvun puolivälistä, kun linnaleirirasitusta alettiin organisoida laajemmin ja se johti riittämättömiin resursseihin ja siten edelleen kiistoihin tuotannon laajentamisessa viljelyyn. Näin keskiaikaiset retket varmaan liittyivät ”kauppaan”.
Ylipäätään sota ei ollut keskiajalla massiivista eikä keskiaika ollut sotien aika. Armeijat kasvoivat ja sotiminen tuli arkipäiväksi 1500-luvun jälkeen, kun territoriaalivaltiot syntyivät. Vuosisadan lopulta armeijoiden koko kasvoi niin voimakkaasti, että kaikki taloudellinen kasvu upposi armeijoihin, kunnes 1700-luvulla alettiin varallisuutta käyttää muuhunkin ja armeijan suhteellinen osuus BKT:stä pieneni. Keskiajalta ei ole lukuja, mutta 1500-luvun alun veromääristä tiedetään, että keskiajan armeijat olivat pääosin pieniä. Suomen ns. itärajalla ei ollut oikeastaan ennen 1500-lukua lainkaan sotaväkeä. Viipurin ja Olavinlinnan pieniä joukkoja ei voi laskea. Sen jälkeen tuli sotavakeä ja paikalta värvättyjä talonpoikaissotilaita kummallekin puolelle ”rajaa”.
Konfliktien vähäisestä määrästä kertoo tietenkin sekin, että Suomen alueelta tunnetaan hyvin vähän aseita ennen uutta aikaa, jos tilannetta verrataan esim. Keski- tai Itä-Eurooppaan. On myös huomionarvoista, että suomalaisessa kansanrunoudessa puhutaan hyvin vähän sodasta ja tämä on jopa poikkeuksellista verrattuna muualta maailmasta kerättyyn kansanrunouteen.
Mielenkiintoinen indikaattori sotaretkien harvinaisuudesta Suomen alueelle on myös väestön miespuolisen perimän (y-kromosomi) vaihtelun aivan poikkeuksellinen rajoittuneisuus koko maailman mitassa. Tämä kuvaa sitä, että historiassa alueelle ei ole tullut merkittävästi ulkopuolista miesperimää, vaan alueen väestö on miesten osalta kasvanut lähinnä omavaraisesti. Naisperimän keskittyminen ei ole vastaavaa, joten sinänsä tämä ei tarkoita koko geeniperimän rajoittuneisuutta. Tämä tarkoittaa kuitenkin ehdottomasti sitä, että merkittävää muuttoliikettä tai sotajoukkoja ei ole alueelle suuntautunut.
8. Idän uhka
Kirjallisuudessa ja suomalaisessa mielenmaisemassa kuitenkin sota- ja kostoretket kuuluvat perinteisiin ajatuksiin itärajan historiasta. Kumpikin osapuoli olisi ollut tietoinen toisistaan ja tehnyt voimiensa mukaan retkiä ja vastaretkiä jo muinoin. Suomen kansakunta luotiin itsensä ja identiteettinsä tuntevaksi kokonaisuudeksi 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tällöin myös kirjoitettiin kansakunnalle yhteinen historia ja historiaan kansakunnan tehtävä. Tuon kansallisen identiteetin perusteita ei asetettu kyseeseen, vaan sitä pidettiin ylihistoriallisina ilmiöinä: suomalaiset olivat suomalaisia myös keskiajalla. Tämän näkökulman kautta selitettiin muinaisuudesta jääneitä harvoja lähteitä. Näin erilaista informaatiota ja käsityksiä sotkettiin eri aikojen poliittisiinkin näkemyksiin.
Tällöin myös siirrettiin suomalaiseen todellisuuteen osia menneisyyden esikansallisista vallanoikeuttamiskertomuksista, jotka olivat olleet myöhäiskeskiajalla tarpeen luotaessa suvereenia ruotsalaista kuningaskuntaa. Sodan kannalta tärkein lienee ajatus Suomen sijainnista idän ja lännen rajalinjalla ja suomalaisten historiallisesta roolista lännen etuvartiona itää vastaan. Venäläiskronikoissa kerrotaan jo 1000-luvulta lähtien myöhemmän Suomen alueelle suuntautuneista sotaretkistä. Muutamia mainintoja on myös hyökkäyksistä Suomesta Venäjälle. Paavin kirjeissä mainitaan Suomenkin yhteydessä jo 1100-luvulla venäläisten uhka, mitä korosti Suomen keskiajan historian grand old man Jalmari Jaakkola määritellessään Suomen asemaa paavin 1170-luvulla lähettämän ns. Gravis admodum –bullan yhteydessä: ”(Tämä) ensimmäinen maatamme koskeva historiallinen lähde antaa sen yleisasemasta kuvan, jonka – – – voi sanoa olennaisesti luonnehtivan – – – koko historiamme syvällisintä ja selväpiirteisintä ongelmaa: taistelua idän ja lännen välillä.” Jaakkolan maailmassa tuo paavin bulla ”valaisee” Suomen ”kristillistä kehitystä ja yhteyttä Ruotsiin” sekä näiden ”intressiyhteyttä puolustaessaan idänpuolista uhkaa vastaan.”
Pähkinäsaaren rauhassa 1323 päätettiin rajalinjasta, joka muodostaa Suomen vanhimman itärajan. Historioitsija Jouko Vahtola painottaa rauhan itä-länsi jakolinjaluonnetta: ”Pähkinäsaaren rauha 1323 päätti Suomen heimoista käydyn kamppailun Ruotsin eduksi. Karjala ja karjalainen heimo tosin jaettiin kahteen valtakuntaan, mikä oli sen tulevaisuuden kannalta kohtalokasta. Ratkaisu heijastui kauas tulevaisuuteen, nykyaikaan asti.”
Tausta on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Paavilliset kirjeet eivät suinkaan perustu mihinkään konkreettiseen informaatioon. Ne kirjoitettiin stereotyyppisten mallien mukaan italialaishallinnossa eikä niillä ollut suoranaista yhteyttä periferian arkipäivään. Kyse oli paavin universaalin vallan perustelemisesta ja paavillisen hallinnon pystyttämisestä. Yleisellä tasolla kaikki paavin edustamasta kristillisyydestä poikkeavat opetukset olivat vihamielisiä. Pakana-argumentointi oli lisäksi yleiskristillistä oman hankkeen tukemista. Näin mistään todellisesta idänuhasta kyseiset kirjeet eivät voi todistaa.
Venäläisten sotaretket taas näyttävät kuuluneen paikalliseen talouteen. Ne eivät mitenkään suuntautuneet ruotsalaisia tai länttä vastaan. Retkien kohteena olivat heterogeeniset suomensukuiset populaatiot. Vähitellen 1200-luvun kuluessa mukaan tuli rintamailla myös konflikti Ruotsin kanssa, joka oli alkanut jo luoda organisoitua valtaa näille alueille, mutta ennen 1400-luvun loppua ruotsalaisia eivät suomensukuisten kohtalot tässä yhteydessä kiinnostaneet eivätkä ruotsalaislähteet niitä mainitse. Valtakuntien takaama rauha ei myöskään vastannut asian nykyistä käsitystä: rauha tarkoitti Itämeren kauppiaiden kaupparauhaa ja sen takaamista. Valtakuntien rajaa taas jakolinjana ei ollut olemassakaan.
”Idänuhka” on eurooppalaisuuden keskeisiä tarinoita sen oman kulttuurin ja järjestelmän puolustamiseksi aina Herodotoksen Persialaissodasta ja roomalaisten Karthagon uhasta alkaen. Itä uhkasi keskiajan kristittyjä muslimimaailmasta käsin, ja Turkki oli koko uuden ajan alun suuri itäinen vihollinen. Itä on myös ollut NATO:n uhka ja idän ongelmat ovat EU:n agendalla.
Ruotsalaisten ja novgorodilaisten syntyvästä vastakkainasettelusta alkaa kertoa se, että 1200-luvun aikana slaavilaisessa teksteissä siirryttiin käyttämään johdonmukaisesti ruotsalaisista muukalaista tarkoittavaa termiä ”nemcy”, mutta tässä asetelmassa ”suomalaiset” eivät vielä olleet mukana. Ruotsalainen Eerikin kronikka välittääkin tästä kohtaamisen kahdesta tasosta kuvauksen, kun sen mukaan Viipurin linnaan asetettiin ”herrojen” palattua kotiin 1293 ”vouti, joka uskalsi katsoa suoraan vihaisia miehiä silmiin eikä pakanoitakaan ujostellut.” ”Vihaiset miehet” olivat varmaan niitä novgorodilaisia, jotka yrittivät hävittää uutta linnaa, kun taas pakanat olivat toinen mutta myös todellinen asia linnan ympäristössä.
Venäläiset pysyvät kuitenkin Ruotsin valtakunnan lähteissä aina 1400-luvun puoliväliin kauppiaina, eivätkä venäläisten ajoittaiset ryöstöretket niitä kiinnosta. Jyrkkä muutos tapahtui vuosisadan puolivälissä, jolloin venäläisuhasta tuli poliittinen argumentti, minkä taustana oli alkava kuninkaanvallan muodostaminen suomalaismetsiin. Kun Turun alueen ylimystö ei halunnut osallistua kuninkaanvaaliin 1457, esittivät he syyksi venäläisuhan, joka esti lähtemästä matkalle. Kuningas Kristian puolestaan perusteli paavi Pius II:lle Uppsalan arkkipiispan vangitsemista 1463 sillä, että tämä oli pettänyt hänet selustassa juuri silloin, kun kuningas oli ollut Suomessa sotimassa harhaoppisia venäläisiä vastaan. Uppsalan arkkipiispa Jacobus Ulfsson yritti saada paavilta vapautusta pakollisista Rooman vierailuista 10.12.1484 sillä perusteella, että harhaoppiset venäläiset asuvat niin lähellä hänen hiippakuntaansa. Venäläisten konkreettinen uhka ja kristillisen kirjallisuuden topokset menivät kuitenkin joskus sekaisin. Kuningas Kristian perusteli Karl Knutssonin vastaisia toimiaan 1457 paavi Calixtus III:lle ja toi venäläisten (ruthenien) ohella uhaksi mambrit, erpionit, kumaanit, lappalaiset ja muut pakanat.
Kertomus Pohjolan idän uhasta syntyikin alun perin juuri 1400-luvun ruotsalaisessa historiankirjoituksessa (Kaarlen kronikka, Eerikin kronikan ns. nya början, Sture-kronikka, Olaus Petrin kronikka) ja valtioideologiassa (mm. pyhän Olavin ja pyhän Eerikin kultit). Sillä oikeutettiin Ruotsin valtakunnan muodostumista ja oikeutta nykyisen Suomen alueen omistukseen, hallintaan ja verotukseen, kun kuninkaanvalta vakiintui, territorialisoitui ja alkoi luoda oman suvereenin alueensa rajaa. Tällöin ruotsalainen ja venäläinen valtiomuodostus kohtasivat suomalaismetsissä toisensa ja syntyi vähitellen valtakuntien konkreettinen raja. Samalla armeijan osastot tulivat ensimmäistä kertaa osaksi itäsuomalaista arkipäivää.
Moskovan valtakunnan syntyessä 1400-luvulla alkoi Venäjällä muodostua kertomus siitä, että Moskovan hallitsijan ylihistoriallinen rooli oli oikeauskoisen kristillisyyden puolustaminen. Suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin ympärille syntyi sankarikertomus, joka todisti tämän isänmaanpelastajaksi, joka löi kesällä 1240 ruotsalaishyökkääjät Nevajoella ja lopputalvesta 1242 saksalaiset ritarit Peipusjärven jäällä. Kumpikaan hyökkäys ei ollut aikoinaan erityisen merkittävä, mutta kirjallisuus loi niistä erään venäläisyyden kulmakiven. Kun Pietari Suuri siirsi Aleksanterin pyhäinjäännökset Pietarin Aleksanteri Nevskin lavraan, tapahtui tämä 30.8.1724 eli Uudenkaupungin rauhan vuosipäivänä. Näin Aleksanterin uusi juhlapäivä ja Pietarin nykyinen pääkatu Nevski prospekt julistavat lännen uhasta saatua ylihistoriallista voittoa. Samalla Aleksanteri Nevskistä tuli 1800-luvun kansallisessa historiankirjoituksessa symbooli, joka torjuu läntisen uhan. Tämä ajatus ei kuitenkaan rajoittunut vain Aleksanterin hahmoon. Pähkinäsaaren rauhan ruotsalaissopijan kuningas Magnus Erikssonin testamenttina tunnettu väärennös tehtiin Venäjällä 1400-luvun alkuvuosina. Siinä kuningas tunnustaa syntinsä rauhanrikkojana, koska hän hyökkäsi Nevalle 1348, ja vaatii ruotsalaisia vastedes kunnioittamaan sopimuksia. Moskovan hallitsijan ympärille tehtiinkin 1500-luvulla mm. Stepennaja Kniga -nimellä tunnetussa historiaesityksessä mitä sofistikoiduin kertomus tämän pyhästä ylihistoriallisesta roolista uskonpuolustajana itäisiä pakanoita ja läntisiä harhaoppisia vastaan.
Länsi- ja Etelä-Euroopassa oppi itäisestä uhasta oli saanut osmaanien ekspansion myötä aivan uuden ulottuvuuden 1400-luvulla. Kun Konstantinopoli valloitettiin 1453, tuli turkkilaisuhasta eurooppalaisen politiikan keskeisiä tekijöitä. Idänuhan torjumiseksi paavi, keisari ja kuninkaat solmivat laajoja liittoja ja suunnitelmia 1500-luvulla. Pyrkimyksenä oli koko kristikunnan liittäminen ristiretkelle idän turkkilaisuhkaa vastaan. Nämä pyrkimykset ulottuivat myös Pohjolan arkipäivään, koska mm. sen kautta pyrittiin vaikuttamaan Moskovaan, jotta se lähtisi liittoon mukaan. Näin idänuhkaan liittyvää symboliikkaa ja propagandaa tuli myös Ruotsiin. Täällä se kuitenkin sotkeutui vähitellen paikalliseen oppiin itäisestä vihollisesta, koska oikea Ruotsin ja Venäjän välisten sotien aika alkoi 1500-luvun puolivälissä ja se tarvitsi kipeästi oman oikeutuskertomuksensa. Näin Suomen vaakunaankin liitettiin käyräsapeli. Lopulta tämä kaikki siirrettiin Suomen kansallisen itsetiedostuksen välineistöön kansallisromantiikan ja itsenäisyyshistorioitsijoiden kirjoituksissa. Samalla idänuhka transponoitiin osaksi keskiajan historiaamme, jonne se ei mitenkään kuulunut.
9. LOPUKSI:
Rajan, ”isänmaa” ja valtakuntaidentiteetin luominen paikallisväestön keskuuteen olivat aivan keskeisimpiä asioita 1400- ja 1500-lukujen valtakunnan muodostuksessa. Huolimatta kirjallisuuden ajatuksista aiemmista rajoista (esim. Pähkinäsaaren rauha) vasta nyt rajalla oli mitään merkitystä kenellekään. Näin kummallakin puolella muodostuvaa rajaa levitettiin keskusvallan identiteettioppeja kristinuskon kylkiäisenä väestön pariin. Vähitellen tämä loi suomalaisuuden ja karjalaisuuden ja sitoutumisen oman puolen keskusvaltaan, sen aatteellisiin painotuksiin ja konkreettisen rajan läpi suomensukuisten väestöjen. Samalla territorialisoituva kuninkaanvalta alkoi myös merkitä rajoja maastoon. Pähkinäsaaren rauhan rajaa, jos sellaista edes oli 1300-luvulla, kukaan ei koskaan merkinnyt linjana maastoon.