Imagining Europe, Imagining the Nation. Estonian Discussion on European Unification, 1923 – 1957
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat,
ja tähän voisin lisätä ”Lugupeetud reisijad, hyvät matkustajat, dear passengers”, sillä näillä sanoin tervehditään laivamatkustajia Helsingin ja Tallinnan välillä, ja viime vuosien eli tutkimuksen aikana olen ylittänyt Suomenlahden lukuisia kertoja. Kerron tämän siksi, että eräällä näistä matkoista koin ikäänkuin valaistumisen, että itse asiassa tämä matkalla viipyminen on Euroopassa olemista siinä mielessä, että Eurooppa ei sijaitse missään tietyssä kansakunnassa tai valtiossa vaan niiden välillä. Eurooppa ei niinkään ole kansakuntien ylä- tai alapuolella, vaan ne ovat tavallaan eri elementtejä. Euroopan käsite yhdistää samaan kulttuuripiiriin kuuluvia kansoja, ja toisaalta ilman kansoja Eurooppa olisi vain tylsä, aava ulappa. Tutkimuksessani on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kansallisuus ja eurooppalaisuus ovat kohdanneet.
Merimatkan toisessa päässä suomalaismatkailijalle, kuten aikoinaan myös Tatu Vaaskivelle, Viro vaikuttaa eurooppalaisemmalta kuin Suomi ja siinä mielessä pyrkimyksiä Euroopan yhdentämiseksi on ollut mielekkäämpää tutkia Suomenlahden takana. Jo kansallisen heräämisen aikana, ennen itsenäistymistä, Gustav Suits vaati Olgem eestlased, aga saagem ka eurooplasteks – Olkaamme virolaisia mutta tulkaamme myös eurooppalaisiksi! Suits pyrki vähentämään vallitsevien saksalaisuuden ja venäläisyyden vaikutusta, missä eurooppalaisuus tarkoitti vaikutteiden hakemista monelta suunnalta. Mutta myöhemminkään virolaisessa kontekstissa eurooppalaisuus ei ole ollut ristiriidassa minkään kansalaisuuden kanssa.
Eurooppamyönteisestä peruslinjasta huolimatta kaikki virolaiset eivät suinkaan olleet samaa mieltä yhdentymisen siunauksellisuudesta. Eivätkä ole tänäänkään: nuoremman polven laulaja-lauluntekijä Villu Tamme painotti vuosituhannen vaihteessa yhdessä yhtyeensä J.M.K.E.:n kanssa: See, mida Euroopa tähendas kunagi meile, sel polegi tähtsust: see oli ju kunagi eile – Mitä Eurooppa koskaan tarkoitti meille, ei sillä ole merkitystä: sehän oli jo eilen http://www.youtube.com/watch?v=15tnoeLfymY.
Tällaiseen arvosteluun historiantutkimus joutuu vastaamaan aivan yleiselläkin tasolla. Itse puolestani luotan, että menneisyyden merkityksillä on yhä merkityksensä. Euroopan integraation historian suurimpiin nimiin kuuluvan Alan S. Milwardin sanoin, ”historia määrittelee järjestelmällisiä menettelytapoja ja miten kansalaiset valitsevat niiden sisällä”. Tietyt kehityskulut jatkuvat tutkimusajanjaksoltani tähän päivään, toiset ovat huomattavasti muuttuneet ja toiset tyystin kadonneet. Historiantutkimuksen tehtäviin kuuluu selvittää, mitä näille kehityskuluille on tapahtunut.
Toisaalta historiantutkimusta puoltaa se, että historia ei ole pelkkää menneisyyttä vaan myös tarinoita, joita siitä kerrotaan. Euroopan yhdentyminen, joka alkoi varsinaisesti vasta tässä tutkittavan ajanjakson jälkeen ja on kiistamatta viime vuosisadan merkittävimpiä ilmiöitä, huokuttelee monenlaista historiallista kerrontaa. Tämän vuoksi tieteelliselle, puolueettomalle ja objektiiviselle historiankirjoitukselle Euroopan unionista ja sen varhaisvaiheista on tarvetta.
Väitöskirjani koostuu kuudesta artikkelista mutta sitä on ohjannut yksi tutkimuskysymys: mitkä olivat virolaisten syyt kannattaa tai vastustaa Euroopan yhdentymistä vuosien 1923 ja 1957 välillä. Tutkimuksen lähtökohtana on ollut Keski-Euroopasta saapunut aloite Euroopan yhdentämisestä, johon virolaiset ovat ottaneet kantaa, joko yksityisesti tai valtiollisella tasolla. Tutkimuksen lähteinä ovat siis olleet toisaalta julkiset sanomalehdet ja muut painotuotteet, toisaalta ulkopoliitikan hoidon arkistot.
Tutkimuksen aikarajaus perustuu sekä virolaiseen että ’eurooppalaiseen’ kontekstiin: toisaalta tutkimusajankohta tunnetaan yleisesti kansallisvaltioiden kultakautena, joka päättyi toisen maailmansodan katastrofiin. Yhdentymissuunnitelmien esiintyminen jo sinällään oli valtavirrasta poikkeavaa. Toisaalta aikakausi oli yhdentymisen osalta leimallisesti federalististen aloitteiden aikaa, joka puolestaan päättyi kilpailevan lähestymistavan, funktionalismin, ilmaantumiseen Euroopan Hiili-ja teräsyhteisössä 1951 ja myöhemmin Talousyhteisössä 1957. Näiden kahden aatesuuntauksen samanaikainen taantuminen on todennäköistä mutta sen osoittaminen on liian suuri tehtävä tässä tutkimuksessa.
Heti tutkimuksen alusta lähtien tuli selväksi että virolaiset hyvin aktiivisia Euroopan yhdistäjiä. Alan peruskirjallisuudessa esitellään ulkoministeri Jaan Tõnissonin ja Pariisin lähettiläs Kaarel Robert Pustan aloite Kansainliitossa syyskuussa 1931 Euroopan federaation tutkimuskomission vahvistamiseksi. Tutkimuskomissio oli seurausta Ranskan ulkoministeri Aristide Briandin muistiosta puolitoista vuotta aiemmin. Tähän Euroopan hallitukset vastasivat mutta Viron, samoin kuin Ruotsin ja Suomen vastaukset, ovat ainoina jääneet tutkimatta. Oli tarkoituksenmukaista tutkia niitä yhdessä ja verrata Euroopan yhdentymistä yhteistyöhön naapurimaiden kesken. Valitettavasti virolaisten kannalta naapurit, Suomi ja Ruotsi, eivät olleet yhtä halukkaita tukemaan Briandia ja hänen aloitettaan.
Briandin aloite ja sitä seuranneet valtioiden vastaukset oli kuitenkin vain sotienvälisen Eurooppa-pyrintöjen huippuhetki ja tiivistymä. Sitä ennen kreivi Richard Coudenhove-Kalergin Paneurooppa-unioni oli pitänyt yllä mielenkiintoa julkisessa sanassa. Tätä vaihetta käsitteli artikkelini numero 2. Viron paneurooppalainen yhdistys perustettiin elokuussa 1929 mutta jo aikaisemmin lehdissä oli käyty keskustelua puolesta ja vastaan niin taloudellisin, diplomaattisin kuin kulttuurisin perustein. Kansainliitto nähtiin tässä poliittisena eurooppalaisena foorumina, jota voitaisiin tehostaa taloudellisin keinoin. Yhdentymisen vastustajat sen sijaan pitivät Kansainliittoa jo sellaisenaan riittävänä pienten maiden turvallisuuden takeena ja pyrkivät etenkin 1930-luvun alussa tehostamaan yhteistyötä Latvian kanssa. Keskustelijat olivat samaa mieltä, että yhdentymisen perustana oli oltava eurooppalainen yhteistunne. Kannattajat näkivät sellaisen jo orastavan, ja sen kasvua oli tuettava, kun taas euroskeptikot viittasivat kansallistunteiden vahvuuden estävän Euroopan yhdysvaltojen perustamisen.
Olen väitöksessäni perustellut tämän talouden, diplomatian ja kulttuurin kolmiyhteyden yhdentymisen määritelmäksi. Ei riitä, että filosofit kokoontuvat keskustelemaan eurooppalaisesta perinteestä, tai liikemiehet ryhtyvät taloussuhteisiin valtiorajojen yli, tai poliitikot perustavat yhteisen eurooppalaisen elimen. Jotenkin näiden ulottuvuuksien on oletettu leviävän muille aloille. Vaikka väitöksen otsikkossa on sana ’keskustelu’, tutkimuksen pääpaino on ollut teoissa ja niiden vaikutuksissa, jotka kuitenkin olivat vähäisiä, etenkin 1930-luvulla.
Tutkimusajanjakson puolivälissä tutkimuksen perusasetelma muuttuu. Toisen maailmansodan tiimellyksessä Viro menetti itsenäisyytensä ensin Neuvostoliitolle, sitten Saksalle ja viimeksi toistamiseen Neuvostoliitolle. Siinä missä Paneuroopan kannattajat näkivät yhdentymisessä keinon vahvistaa itsenäisyyttä, nyt siitä tulikin tie itsenäisyyden palauttamiseen. Toisen maailmansodan aikana laadittiin liittoutuneiden neuvottelupöydissä, pakolaispoliitikkojen tapaamisissa tai vastarintaryhmien kokouksissa useita suunnitelmia Euroopan rauhan vakauttamiseksi. Yhden tällaisen laati Helsinkiin jäänyt lähettiläs Aleksander Varma joulukuussa 1942. Varman suunnitelmaa ei ole aikaisemmin analysoitu ennen omaa artikkeliani numero 4. Suurin osa näistä suunnitelmista edellytti alueellisia liittoja, mutta vain Varma ja eräs belgialainen parooni rohkenivat esittää sekä Neuvostoliiton että Saksan rikkomista osavaltioihin.
Kaikesta huolimatta Eurooppa ei yhdistynyt rauhan tultua vaan jakaantui kahtia Kylmässä sodassa. Lännessä yhdentymisen kannattajat kokoontuivat European Movement -nimen alla ja tämä järjestö näytti voimansa toukokuussa 1948 Eurooppa-kongressissa Alankomaiden Haagissa. Väitöskirjani 5. artikkeli tuo uutta tietoa sekä suomalaisen Hjalmar Procopén että virolaisen Arvo Hormin osallistumisesta kongressiin. Vastoin yleistä luuloa Procopé ei matkustanut sinne sairauden takia mutta hänet kuitenkin mainitaan osallistujaluettelossa, kun taas Arvo Hormia ei listalta löydy mutta hän todistettavasti oli paikalla.
Haagissa Horm loi ensimmäiset kosketukset Eurooppa-liikkeeseen mutta Viron kansallisen komitean liittyminen viipyi tammikuulle 1950 asti ja sen toiminnasta kertoo väitöskirjani viimeinen artikkeli. Jäseninä ollessaan virolaiset panostivat voimakkaasti Eurooppa-liikkeen toimintaan mutta alkoivat etsiä uusia kanavia tiedottaa neuvostomiehityksen kiroista jo muutaman vuoden kuluessa. Kuitenkin vasta lokakuussa 1957 Varma ilmoitti julkisesti, ettei Euroopan yhdentyminen vie Viron itsenäisyyteen. Tähän ilmoitukseen päättyy väitöstutkimukseni mutta virolaiset pysyivät Eurooppa-liikkeen passiivisina jäseninä aina 1980-luvulle asti.
Kaikki kolme ajanjaksoa ja kuusi tapausesimerkkiä ovat epäonnistumisen tarinoita. Virolaiset tulevat suurin toivein mukaan, eivät kuitenkaan saa mitä haluavat, ja siirtyvät uusiin hankkeisiin. Niinpä näitä tapauksia ei voida käyttää esikuvina Viron nykyiselle jäsenyydelle Euroopan unionissa. Ylipäätään nykyinen käytännön integraatio poikkeaa niin merkittävästi keskusteluista ja yrityksistä sen aloittamiseksi, että kyseessä on teoreettisesti kaksi erillistä kokonaisuutta.
Toisaalta olisi väärin nähdä nämä keskustelut ja yritykset yksittäisinä reaktioina ulkopuolelta tulleisiin vaikutteisiin. Ne ovat vain tuoneet esille virolaisessa yhteiskunnassa piilleet asenteet Eurooppaan, eurooppalaisuuteen ja Euroopan yhdentymiseen. Jatkuvuutta on nähtävissä myös yli toisen maailmansodan, vaikka ympäristö vaihtui kansallisvaltiosta pakolaisyhteisöön vieraalla maalla. Samalla tavalla näissä yrityksissä on nähtävissä kaikuja Viron pyrkimykseen osallistua pikavauhtia Euroopan Unionin rakenteisiin, josta eurovaluutta on viimeisin saavutus.
Palatekseni alussa esiteltyyn kielikuvaan Eurooppaan merenä, kansoihin maana, haluan lopettaa lainaamalla virolaisen runoilijan Karl Ristikivin säkeitä: ”Meie ei tule kunagi tagasi siia randa. Aga nii kaua kui hingab meri, sünnivad alati uued rannad.” eli suomeksi ”Me emme koskaan tule takaisin tähän rantaan. Mutta niin kauan kuin meri hengittää, syntyvät aina uudet rannat.” Toisin sanoen yksityiskohdat tulevat ja menevät mutta kauempaa katsottuna ranta näyttää aina olevan samassa paikassa.