Lektioni on kuvaus siitä, kuinka tutkimusintressit ja mielenkiinnon kohteet voivat muuttua väitöskirjaprosessin aikana. Näitä muutoksia tarkastelen esittelemällä väitöskirjani keskeisiä tutkimustuloksia sekä niitä polkuja, jotka johtivat minut pohtimaan kulloinkin keskeistä tutkimuskysymystä.
Tutkimukseni kohteena ovat olleet saamelaisten pyhät paikat ja erityisesti uhrikivet eli seidat. Seidat ovat voineet olla ulkoiselta olemukseltaan hyvin moninaisia. Niiden joukossa on yhtälailla pieniä, vedestä pilkistäviä kiviä kuin kymmenmetrisiä kalliomuodostumiakin. Yhteisenä tekijänä voidaan kuitenkin pitää sitä, että näitä kiviä lähestyttiin usein elinkeinon yhteydessä erilaisin uhrein. Kalaan lähdettäessä saatettiin seidalle luvata osa kalansaaliista, mikäli seita järjesti pyytäjälle kalaa. Samoin menestyneen poronhoidon yhteydessä luvattiin porouhri ja metsästyksen yhteydessä riistaa. Toiminta seidan kanssa oli luonteeltaan vuorovaikutteista; halutulla tavalla toiminut seita sai uhreja, mutta kelvoton seita saatettiin jopa rikkoa. Seidat koettiinkin elollisiksi olennoiksi, jotka olivat osa ihmisten ympärillä ollutta sosiaalisten suhteiden verkostoa. Seidat saattoivat liikkua, ilmestyä ihmishahmoina, äännellä tiukujen tavoin ja polttaa tupakkaa.
Oma kiinnostukseni saamelaisten pyhiin paikkoihin sai alkunsa paikkatietoon liittyneestä mielenkiinnosta. Halusin tutkia menneisyyden ihmisten kokemusta maisemasta. Yksittäisten muinaisjäännösten sijaan minua kiinnosti se, miten muinaisjäännökset liittyvät maisemassa yhteen ihmisten toiminnan kautta. Saadakseni lisää kokemusta paikkatiedon käyttämisestä arkeologiassa lähdin väitöskirjaprosessini alussa tutkijavaihtoon Australiaan, Sydneyn yliopistoon. Australiassa kiinnostukseni kuitenkin kiinnittyi paikkatietoa enemmän niihin tutkimuseettisiin kysymyksiin, joita arkeologi tutkii työskennellessään alkuperäiskansojen kulttuuriperinnön parissa. Australiassa kysymykset arkeologien oikeudesta tutkia aboriginaalien kulttuuriperintöä olivat herättäneet paljon keskustelua. Erityisesti pyhien paikkojen tutkiminen koettiin ongelmalliseksi, sillä noihin paikkoihin liittyy useita sääntöjä ja uskomuksia, eikä esimerkiksi maan kaivamista pyhällä paikalla tai esineiden siirtämistä sieltä aina pidetä suotavana. Omassa tutkimuksessani Australiassa heränneet ajatukset näkyivät muun muassa siinä, että väitöskirjaani liittyneistä kenttätöistä neuvoteltiin Saamelaiskäräjien kanssa ja kenttätöiden lopuksi kaivauksilla esiin tulleet ja analysoidut luut palautettiin niille seidoille, joilta ne oli otettu.
Australiasta palattuani tutkimukseni linkittyi osaksi Suomen Akatemian rahoittamaa projektia ”Ihmisten ja eläinten välinen suhde Suomen saamelaisyhteisöissä 1000–1800 jKr. Palvontapaikoilta löydettyjen luiden DNA- ja stabiili-isotooppianalyysi”. Kyseinen projekti laajensi väitöskirjani fokusta paikkatietoanalyyseistä seitakohteiden tutkimiseen myös arkeologisten kenttätöiden avulla saadun aineiston pohjalta. Osittain paikkatietoanalyysit ja kaivaustutkimukset kertoivat samanlaista tarinaa seidoista. Jo ennen väitöskirjaani liittyviä kenttätöitä oli Inarin Ukonjärvellä tehty arkeologista inventointia Ukko-nimisellä saarella, jolta paikallistettiin paitsi seitakivi myös monenlaisia merkkejä elinkeinoihin liittyvistä toiminnoista. Saarella havaittiin puissa jälkiä petunotosta, lintujen munitusta varten tehtyjä uuttupuita sekä jäännöksiä kalastukseen liittyvistä rakenteista. Saari, jolla seita sijaitsi, ei siis ollut pyhyyden kautta erotettu arkisesta toiminnasta, vaan pyhään ja arkeen liittyvät toiminnat kulkivat käsi kädessä. Sama oli havaittavissa myös paikkatietoanalyyseissä, jotka osoittivat, että pyhien paikkojen lähellä oli asumiseen ja elinkeinoihin liittyviä muinaisjäännöksiä. Ihmisten toiminnassa pyhä ja arkinen linkittyivät yhteen. Moni nykynäkökulmasta arkinen toiminta, kuten ravinnonhankinta, saattoi saada rituaalisia elementtejä, ja toisaalta rituaalista toimintaa ja pyhyyttä ei ollut erotettu arkisista askareista.
Arkeologiset kaivaukset antoivat kuitenkin mahdollisuuden tarkastella myös sellaisia rituaalisen toiminnan aspekteja, joita paikkatietoanalyysit eivät paljastaneet. Kaivauksissa esiin tulleiden luulöytöjen perusteella uhraustoiminta näyttää seitapaikoilla keskittyneen seitakiven välittömään läheisyyteen. Uhreina saattoivat olla lihankappaleet, luut tai kokonaiset eläimet, joista kaikista arkeologiseen materiaaliin jäi luuaineistoa. Kaikissa tapauksissa rituaalinen toiminta ei jättänyt samanlaista aineistoa. Utsjoen Sieiddakeädgillä seidan läheisyydestä kaivettaessa löydettiin vain vähän luita. Paikalliset kuitenkin kertoivat, että vielä joitakin vuosia sitten luita oli ollut näkyvissä alarinteessä, kauempana seidasta. Tutkimuksia laajennettiin kyseiseen suuntaan tekemällä noin 30×30 metrin suuruisia koekuoppia seidan ympäristöön. Koekuopat paljastivat, että uhrieläinten luita oli ympäriinsä seidasta lounaaseen sijainneessa rinteessä. Myös yksi neliömetrin kokoinen kaivausalue avattiin. Tältä kaivausalueelta ajoitetut luut osoittivat, ettei luuaineisto ollut kasaantunut alun perin kyseiselle paikalle, vaan se oli siirretty sinne muualta, ehkä juuri seidan lähistöltä. Tutkituissa kerroksissa vanhempia ja uudempia luita oli nimittäin sekaisin, myös uudempia vanhempien alla.
Sieiddakeädgin luulöydöt osoittavat, etteivät uhrieläinten luihin liittyneet pyhyyden ajatukset olleet staattisia, vaan pyhyys käsitettiin relationaalisena. Uhrattuihin luihin liittyi toisaalta monenlaisia kieltoja, jotka estivät luiden viemisen pois seidalta, mutta toisissa tilanteissa luita saatettiin uhraustapahtuman jälkeen siirtää. Luiden siirtäminen saattoi johtua siitä, että uhreja kertyi kiven ympärille niin paljon, että vanhimpia tuli siivota pois, tai luiden poistaminen saattoi olla osa kristillistymisprosessia. Sieiddakeädgin esimerkki antoi mahdollisuuden tulkita myös sellaisia seitoja, joilta luita tuli esiin hyvin vähän, kuten Enontekiön Dierpmesvárrin seita. Kyseisellä paikalla tunturilta valuneet sulamisvedet ovat voineet siirtää uhrattuja luita tai niitä on voitu siirtää tarkoituksella. Toisaalta rituaalinen toiminta on ollut luonteeltaan performanssinomaista pitäen sisällään paljon muutakin kuin vain uhrit. Rituaalissa tärkeät liikkeet, äänet, hajut ja sosiaaliset aspektit eivät ole välttämättä jättäneet merkkejä arkeologiseen materiaaliin. Tällaisiin rituaalisen toiminnan muotoihin voivat liittyä myös ne seidat, joilta ei kaivausten yhteydessä tavattu lainkaan vanhoja luita. Esimerkiksi Muonion Porviniemen ja Kirkkopahdan seidat ovat vanhan luuaineiston puuttumisesta huolimatta olleet ihmisten toiminnan näyttämöitä, mistä kertovat paitsi vanhat tarinat myös nykytoimintaan viittaavat löydöt.
Seitojen käyttö onkin jatkunut pitkän aikaa. Varhaisimman Suomen alueelta ajoitetut löydöt ovat 1000–1100 luvulta. Luulöydöt loppuvat 1600-luvulla, mutta tämän jälkeenkään seitoja ei hylätty. Kaivauslöydöt kertovat sekä vanhojen perinteiden jatkumisesta että uusien muodostumisesta. Esimerkiksi poron tai peuran luita löytyi eniten seidoille tuoduista uhrieläimistä kertovasta aineistosta.
Samaa perinnettä voisi katsoa jatkavan myös saamelaisten pyhän järven, Äkässaivon luona kohoavalta kivenlohkareelta löytyneen siivun kylmäsavuporonlihaa.
Samaan elinkeinoihin sidottuun uhraustoimintaan liittyvät myös sekä Taatsilta löytyneet 1040–1220-luvuille ajoittuneet kalanluut että Porviniemestä vuonna 2009 löydetty perho. Kaikki seidoille tuodut uhrit eivät kuitenkaan liittyneet ravinnonsaantiin. Vanhoina aikoina kerrotaan uhratun myös esimerkiksi henkilökohtaisia esineitä ja nautintoaineita. Ensimmäiseen ryhmään voidaan liittää Taatsin seidalta löytynyt ajoittamaton luusormus, jonka vastineita on voinut olla hyvinkin varhain. Samalta seidalta löydettiin toinenkin sormus, jonka sisäpintaan oli ajoitusta helpottamaan kaiverrettu 1953. Myös vanhoista tupakka- ja alkoholiuhreista kerrotaan, mutta niistä ei ole säilynyt jäännöksiä arkeologeille. Samaisen tradition jatkumisesta nykyään kertovat kuitenkin Äkässaivolta löytynyt nuuska ja Taatsilta löytynyt yrttiviinapullo. Myös Kirkkopahdan seidalta tavattiin löytö, joka voisi olla moderni vastine vanhoille nautinta-aineuhreille. Kiven alla oli folioon, muovipussiin ja filmipurkkiin pakattuna pala hasista. Toki tämän aineen kätkijällä on voinut olla mielessä muutkin syyt kuin uhraustoiminta.
Kaikille seidoilta esiin tulleille moderneille löydöille ei ole vastineita historiallisissa uhraustraditioissa. Tällaisia uusia perinteitä edustavat muun muassa Kirkkopahdalta löytynyt sidottu varpukimppu sekä Taatsin seidalle asetellut tuikut. Osa näistä uusista löydöistä saattaa olla turistien jättämiä, mutta osalle löytyy vastineensa muun muassa Britanniassa tunnetuista uuspakanoiden vanhoille pyhille paikoille viemistä uhreista. Näin ollen voi todeta toimintaan seidoilla liittyneen sekä vanhojen perinteiden jatkumista että uusien syntymistä. Pyhiin paikkoihin liittyneet uskomukset ja mielikuvat eivät olleet staattisia, vaan ne ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Pyhät paikat eivät ole ainoastaan muinaisjäännöksinä jäännöksiä muinaisuudesta vaan ne elävät ja saavat yhä uusia merkityksiä.