Historiallinen romaani on syntyhetkistään saakka ollut yksi tärkeimmistä historiallisen tiedon välittäjistä. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana on ilmestynyt romaaneja, joille yhteistä on historian narratiivisuuden korostaminen eli teokset tuovat esiin historian välittymisen erilaisina dokumentteina ja niistä muodostettujen kertomusten moninaisuuden. Marita Hietasaaren väitöskirja Totta, tarua vai narrinpeliä? Lars Sundin Siklax-trilogian (meta)fiktiivinen historiankirjoitus tarkastettiin Oulun yliopistolla 2.12.2011. Vastaväittäjänä oli dosentti Kukku Melkas Turun yliopistosta ja kustoksena professori Kuisma Korhonen.
Vuoden 2011 Finlandia-palkintoehdokkaista neljä käsitteli historiallisia aiheita. Ehdokkaiden joukossa on lähes poikkeuksetta ollut historiallisia romaaneja, ja voittajakin on usein edustanut lajityyppiä, esimerkkeinä tältä vuosituhannelta voisi mainita Sofi Oksasen romaanin Puhdistus ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Myös esikoisteoksissa on ollut kuluvan vuoden aikana useita menneisyydestä aiheensa hakeneita. Nuoret kirjailijat ovat selittäneet ilmiötä sukupolvensa halulla ymmärtää isovanhempiensa aikaa ja päätöksiä. Yksi syy historiallisen romaanin viimeaikaiseen nousukauteen lienee Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvun alussa, mikä johti historiantulkintojen uudelleenarviointiin. Ajanjaksolle on osunut myös useita viime vuosisadan sotien merkkipäiviä, joiden yhteydessä on julkaistu tutkimuksia, muistelmia ja romaaneja.
Lars Sundin Siklax-trilogia
Väitöskirjatutkimukseni kohteena on Pietarsaaresta lähtöisin olevan Lars Sundin Pohjanmaalle sijoittuva Siklax-trilogia, joka kuvaa viime vuosisadan tapahtumia suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Monia palkintoja saaneet ja kriitikoiden ylistämät teokset, vuonna 1991 ilmestynyt Colorado Avenue, kuusi vuotta myöhemmin julkaistu Lanthandlerskans son ja 2003 ilmestynyt Eriks bok, edustavat postmodernia historiallista romaania, jota Suomessa on kirjoitettu suhteellisen vähän ja tutkittu vielä vähemmän. Viittaan jatkossa teoksiin niiden suomennosten nimillä Colorado Avenue (1992), Puodinpitäjän poika (1998) ja Erikin kirja (2004). Kahdesta ensimmäisestä osasta on tehty sekä elokuva että näyttämösovitukset, ja parhaillaan menee viimeiseen osaan perustuva näytelmä Hemsång Wasa teaterissa. Arvosteluissa Sundia on verrattu muun muassa sellaisiin maagisen realismin mestareihin kuin Gabriel García Márquez ja Salman Rushdie.
Pääosa teosten tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen Siklaxin kuntaan Etelä-Pohjanmaalla. Colorado Avenuessa 18-vuotias Hanna Östman lähtee piikomaan Amerikkaan, jossa hän päätyy täysihoitolan emännäksi ja rakastuu Pohjanmaalta kotoisin olevaan Ed Nessiin. Miehensä kuoleman jälkeen Hanna palaa Pohjanmaalle ja rakentaa ansaitsemillaan rahoilla kauppapuodin. Hannan pojasta Otosta tulee äidin suureksi häpeäksi kuuluisa pirtun salakuljettaja. Hannan, hänen jälkeläistensä sekä muiden siklaxilaisten kautta kuvataan 1900-luvun alkupuolen kuohuntaa: kansalaissodan ja kieltolain aikaa. Puodinpitäjän poika kuvaa sotien välisen ajan tapahtumia, joissa yksi merkittävä vaikuttaja oli lapuanliike. Trilogian päättävä Erikin kirja kuvaa tiedustelu-upseerina ja sittemmin CIA:n agenttina toimineen Hannan tyttärenpojan Erikin välityksellä niin talvi- ja jatkosotaa kuin kylmän sodan aikaa.
Siklax-trilogian kehyskertomuksissa eletään kirjoittamisajankohtaa, josta käsin veijarimainen ja tapahtumiin sekaantuva kertoja Carl-Johan Holm, Oton tyttärenpoika, kuvaa oman sukunsa historiaa. Kertoja yrittää selvittää menneisyyden tapahtumia turvautumalla erilaisiin dokumentteihin: sanomalehtiin, kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Kerronnan moniäänisyyttä lisää runsas äänen- ja kuvantoistotekniikan käyttö: dokumenttifilmit, videot, ääninauhat ja tietokonelevykkeet antavat oman sävynsä Carl-Johanin tavalle hankkia ja välittää tietoa.
Sundin historialliset romaanit nostavat jo rakenteellaan esiin kysymyksiä tiedon saavutettavuudesta ja luotettavuudesta. Elokuvien, valokuvien ja maalausten kuvailu, lukuisat intertekstuaaliset viittaukset niin faktuaalisiin kuin fiktiivisiin teksteihin sekä toistensa tarinat kyseenalaistavat kertojahahmot korostavat historian moniäänisyyttä ja tulkintojen subjektiivisuutta. Sundin teosten kaltaisten historiallisten romaanien kerrontarakenteiden tutkiminen auttaa ymmärtämään myös muun historiallisen tiedon tuottamisen menetelmiä ja kyseenalaistamaan liian yksipuolisena esitetyn kuvan menneisyydestä.
Sund opiskeli ruotsia, englantia ja kirjallisuudentutkimusta Åbo Akademissa, mutta on asunut nyttemmin jo yli kolmekymmentä vuotta Ruotsissa Uppsalassa. Hän on työskennellyt toimittajana ja kirjoittaa edelleen ajankohtaisia artikkeleita ja kolumneja muun muassa Ny Tid -lehteen. Ydinvoiman vastustajana hän on ottanut kantaa niin Fukushiman onnettomuuteen kuin Pyhäjoelle suunnitellun ydinvoimalan rakentamiseen. Sund on ollut kauan huolissaan uusnatsismista, kasvavasta oikeistopopulismista ja muukalaisvihamielisyydestä, joka viime aikoina on yhä enemmän kohdistunut muslimeihin. Maarianhaminan kirjallisuuspäivillä viime keväänä pitämässään puheessa Sund viittasi muun muassa perussuomalaisten vaalivoittoon ja siihen, että postmodernilta taiteelta halutaan lakkauttaa tuki, koska taiteen tulisi olla rakentavaa, idealistista ja kansallista, eli taiteilijan tulisi – lainatakseni Sundia – ”maalata kuin Gallen-Kallela, säveltää kuin Sibelius ja runoilla kuin Runeberg”.
Analysoin tutkimuksessani Sundin romaanien kerrontatapoja ja niiden kautta teosten historiankäsitystä sekä suhdetta historiankirjoitukseen ja historiallisen romaanin lajiin. Lähestymistapaa kuvaa parhaiten kulttuurisen narratologian käsite, jossa teoksen kerrontarakenteita tutkitaan sekä aikakautensa kulttuurisia diskursseja heijastavana että niihin vaikuttavana aktiivisena voimana. Tutkimuksessani sisällön ja muodon tarkastelu nivoutuvat tiiviisti toisiinsa: kerrontamenetelmät ovat osa teosten sanomaa, ja siten niiden analysointi avaa teoksia temaattisesti. Historiallisen romaanin kohdalla on erityisen tärkeää tutkia sisällön ohella esittämistapaa, lajia kun on moitittu milloin liiasta viihteellisyydestä milloin valtaa pitävien ideologioiden pönkittämisestä.
Sundin romaanit ovat hyvin visuaalisia: niissä kuvaillaan maalauksia ja valokuvia, katsotaan dokumentteja filmiprojektorilta ja viitataan tv-sarjojen ja elokuvien maailmaan. Toinen huomiota herättävä piirre on eri kerrontatasoja ja maailmoja erottavien rajojen murtuminen: kertoja liikkuu suvereenisti aikatasolta toiselle, taulun henkilöhahmot heräävät eloon ja kuolleet kiistelevät kertojan kanssa sota-ajan tapahtumista. Kerronnan visuaalisuus ja rajojen murtuminen liittyvät toisiinsa, sillä toisen esityksen kuvailu luo ikään kuin uuden tason tai maailman fiktiivisen esityksen sisälle ja houkuttelee rajanylityksiin. Myös groteskia ja parodiaa voi pitää rajoja murtavina kerrontakeinoina: molemmat rakentuvat suhteessa yhteiskunnan ”normaaleina” pitämiin malleihin. Viidessä väitöstutkimukseeni sisältyvässä artikkelissa tarkastelen eri tavoin näitä piirteitä.
Kriittisyys ja emansipatorisuus
Ajankohtaisia aiheita käsittelevien lehtikirjoitusten ohella Sund osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun myös romaaneillaan. Useissa maissa historiantutkimus ja historialliset romaanit ovat pönkittäneet nationalistista ajattelutapaa – näin tapahtui myös Suomessa itsenäisyyden alkuvaiheissa ja etenkin sotien välisenä aikana, jolloin kansallinen olemassaolo pyrittiin legitimoimaan suurta historiallista menneisyyttä rakentavilla tarinoilla. Ilmiö on edelleen ajankohtainen: Euroopan uusien valtioiden historiaa kirjoitetaan myös fiktion avulla.
Ihmisten historiatietoisuutta muokkaavat tutkimusta enemmän historian muut esitykset, kuten romaanit ja elokuvat, ja näiden esitysten vaikutus yleisön asenteisiin voi olla hyvin voimakas. Historiallinen romaani on toiminut monissa eri tehtävissä: opettanut, lisännyt kansan historiatietoisuutta, käsitellyt kirjoittamishetken ongelmia menneisyyden kaavussa, viihdyttänyt. Sundin romaaneissa tulee esille kaksi yhtä merkityksellistä ja toisiaan tukevaa funktiota: kriittisyys ja emansipatorisuus. Trilogialle on ominaista totalitaaristen ideologioiden kritisoiminen ja yksilön vapauttaminen niiden kahleista. Tämä tulee esiin teosten tavassa käsitellä fasismia, sosialismia tai vaikkapa uskonnollista herätysliikettä. Kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan kuvauksissa kritiikin kohteena ovat nationalismi ja sotasankaruus.
Sundin sankarit ovat individualistisia toisinajattelijoita, jotka uskaltavat toimia omantuntonsa mukaan, vaikka kiinnijäämisestä voisi seurata kuolemanrangaistus: Otto päästää ammutuksi määrätyn punavangin karkuun ja kertojan isä Charles, joka ei voi hyväksyä jatkosotaa, ampuu vain säikäyttääkseen, ei tappaakseen. Kertoja vertaa historiaa milloin niittokoneeseen, joka vääjäämättä kulkee eteenpäin, milloin laivaan ilman kapteenia. Pessimistisistä kommenteista huolimatta teoksissa korostuu yksilön vastuu omassa tilassaan ja ajassaan: ”Historia olemme me”. Tämä ajatus toistuu teoksissa usein ja se ilmenee myös henkilöhahmojen toimintatavoissa. Otto ja Charles kyseenalaistavat teoillaan sodan tarkoituksenmukaisuuden ja osoittavat, että kaikesta huolimatta yksilölle jää mahdollisuuksia toimia.
Oton ja Charlesin vastakohta on jääkärikapteeni Erik Smeds, jonka idealistinen usko sodan oikeutukseen murskautuu. Colorado Avenuessa kertoja päättelee Erikin päiväkirjojen ja kirjeiden perusteella tämän kaatuneen Tampereen taisteluissa. Puodinpitäjän pojassa Otto kertoo totuuden: Erik ampui itsensä, mutta jääkäreiden kunnian vuoksi asia päätettiin salata. Otto kertoo heitä kohdanneen kammottavan näyn: ”Me jouduimme kaapimaan puukolla hänen aivonsa katosta.” Erikin oletettu sankarikuolema paljastetaan näin itsemurhaksi, ja groteski alleviivaa kuoleman hirveyttä ja kyseenalaistaa samalla koko sankarikuoleman käsityksen. Erikin tarinan painokkuus kasvaa, kun siihen palataan trilogian seuraavissa osissa. Teos teokselta muuttuu myös tarina: sotasankarin ”kaunis kuolema” vaihtuu groteskiksi kuvaukseksi itsemurhasta ja Erikin veljenpojan raivoksi hänelle esitetystä valheellisen ihanteellisesta esikuvasta. Idealistisesta sankarista kasvaa näin traaginen hahmo, jonka kohtalo alleviivaa sodan mielettömyyttä.
Historiankirjoituksen ja sen menetelmien kritiikki on runsasta ja korostuu etenkin sotien välisen ajan oikeistoradikalismia kuvaavassa Puodinpitäjän poika -teoksessa, jossa kertoja ja hänen isoisänsä Otto kertovat toisilleen mitä tietävät sukunsa vaiheista 1930-luvulla: Otto kuvaa kokemuksiaan Pohjois-Amerikassa ja kertoja tapahtumia Suomessa. Kertojan ja Oton sukellus menneeseen saa koomisia piirteitä, kun edellinen tarkastelee tapahtumia kirjoittamisajankohdan näkökulmasta tukeutuen kirjavaan joukkoon dokumentteja ja jälkimmäinen teeskentelee tietämätöntä ja ilmaisee epäuskonsa kertojan lähteitä ja kerrontatapoja kohtaan.
Lapuanliike alennetaan groteskeilla kuvilla niin sen johtajasta kuin kannattajista. Fasismin palvoma valkoinen, puhdas ja sopusuhtainen keho saa Kosolan kuvauksessa vastakohdakseen repaleisen, hajoamistilassa olevan, löyhkäävän ruumiin, kun kertojan yritys herättää hänet henkiin epäonnistuu – käsittelyn jälkeen Kosola muistuttaakin kertojan mielestä Addamsin perheen Lurch-palvelijaa. Myös kuvaus Hannan tyttären aviomiehen Gustavin matkasta Mäntsälän kapinaan halventaa lapuanliikkeen. Gustav pääsee perille vasta kapinan jo päätyttyä, saa raivokohtauksen ja ryntää puolialastomana metsään, minkä jälkeen kyllästyneet matkatoverit käärivät hänet mattoon ja laittavat matkatavarana kotiin mutta erehtyvät junasta, minkä seurauksena Gustav päätyy harhailemaan hullun samaanin lailla räsymatto harteillaan Helsingin kaduille, josta hänet toimitetaan katkaisuhoitoon Hesperiaan.
Kertojan tutkimusmenetelmät – Vihtori Kosolan herättäminen kuolleista sekä juoruihin ja huhupuheisiin turvautuminen Gustavin matkan kuvauksessa – ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Kertoja on valittelevinaan turvautumista ala-arvoiseen lähdemateriaaliin, vaikka tarkoituksena onkin tahallinen halventaminen, sillä kertojan mukaan lapuanliikkeellä oli fasistisia piirteitä ja se muodosti todellisen uhan Suomen demokratialle. Näin Sundin romaaneista välittyy vastenmielisyys kaikkia totalitaarisia, yksilöä alistavia aatteita kohtaan.
Romaanitaiteen merkitys
Viime vuoden kirjallisuuden nobelisti, perulainen Mario Vargas Llosa on kuvannut romaania valheiden totuudeksi. Fiktio vapauttaa yksilön unelmoimaan paremmasta elämästä, se syövyttää niitä voimia, jotka haluavat pitää ihmiset tyytyväisinä ja yhdenmukaisina, hän toteaa vuonna 1990 julkaistussa esseekokoelmassaan La verdad de las mentiras. Sund tuntuu allekirjoittavan tämän antamalla kertojansa esitellä itsensä ”totuudellisena valehtelijana ja valheellisena totuudentorvena”.
Sundin teokset ylistävät romaania kerrontamuotona. Puodinpitäjän pojan alussa 94-vuotias Otto pakenee ryskeellä vanhainkodista. Otto lyö airolla rikki television ruudun kesken Dallas-sarjan esittämisen säikäyttäen suunniltaan niin vanhukset kuin tv-sarjan henkilöt. Kohtauksessa kaksi täysin erillistä maailmaa sekoittuu keskenään, sillä J.R., Sue Ellen ja muut sarjafilmin hahmot reagoivat ruudun ulkopuoliseen maailmaan ikään kuin he näkisivät, mitä vanhainkodin oleskeluhuoneessa tapahtuu. Sundin mukaan ei ole sattumaa, että Otto lyö tv-ruudun rikki juuri Dallasin aikana. Ihmiset kaipaavat tarinoita, jotka auttavat ymmärtämään maailmaa. Sundin mielestä kirjallisuus jossain vaiheessa petti tämän tehtävänsä, mistä johtuu tv-sarjojen ja saippuaoopperoiden suosion kasvu. Otto siis lyö kilpailijansa pois pelistä heti alkumetreillä, jotta kertomukselle jäisi tilaa.
Kertoja palaa tapahtumaan vielä teoksen lopussa toteamalla, että Otto ”oli iskenyt [airolla] fiktioon aukon, josta kertomukset voivat purkautua esiin”. Tässä asettuu vastakkain kaksi erityyppistä fiktiivistä esitystä, joista romaanitaide arvotetaan korkeammalle: romaanit voivat parhaimmillaan tarjota samaistumiskohteita ja auttaa tulkitsemaan todellisuutta. Sund näyttäisi olevan samoilla linjoilla Milan Kunderan kanssa, kun tämä Romaanin taide -esseekokoelmassaan puhuu ”Cervantesin hyljeksitystä perinnöstä”; ennen pyrkimystään todellisuuden jäljittelyyn romaanit halusivat – Kunderaa lainatakseni – ”hauskuuttaa, ällistyttää, yllättää, lumota”. Sund onkin ihmetellyt, miksi viihteellisiä romaaneja pidetään helposti pinnallisina, sillä hänen käsityksensä mukaan jotkut maailmankirjallisuuden tunnetuimmista teoksista ovat myös mitä viihdyttävimpiä.
Uudistuva historiallinen romaani
Sundin romaanit käyttävät parodisesti hyväkseen realistisen romaanin ja klassisen historiallisen romaanin konventioita, kuten kaikkitietävää kertojaa, kehyskertomusta ja alaviitteitä. Teokset tuntuvat leikittelevän monilla kirjallisuudentutkimuksen viime aikoina käsittelemillä aiheilla, kuten juuri kertojan hahmolla, metafiktiolla ja kerronnan hierarkkisuudella. Sundin teokset osoittavat vastustamattomasti, etteivät mitkään teoriat voi koskaan täydellisesti kuvata – eivätkä rajoittaa – kirjallisuuden keinoja.
Suomalaista ja etenkin suomenruotsalaista historiallista romaania on tutkittu vielä sangen vähän. Nyt käsiteltävä tutkimus antaa yhden esimerkin suomalaisesta postmodernista historiallisesta romaanista. Historiallinen romaani pystyy käsittelemään innovatiivisesti ja kyseenalaistaen teemoja, jotka yhä herättävät keskustelua ja uusia tulkintoja. Kansallisten aiheiden kiinnostavuudesta kertoo sekin, että Sundin teosten ohella muun muassa Kjell Westön ja Leena Landerin historia-aiheisia teoksia on sovitettu näyttämölle ja elokuvaksi, puhumattakaan klassikoista, kuten Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaaneista, joista on vastikään ilmestynyt sekä uusi elokuvasovitus että näyttämöversio. Historialliselle romaanille ominainen eri aikatasoilla liikkuminen mahdollistaa ajankohtaisten kysymysten käsittelyn. Menneisyyttä ja nykyisyyttä yhdistävänä laji voi tuoda syvyyttä vaikeiksi mielletyistä historiallisista aiheista käytyyn keskusteluun. Koska historiallisella romaanilla on potentiaalia toimia sekä konservatiivisena että yhteiskuntaa uudistavana voimana ja koska se yhä edelleen on yleisön suosiossa, laji ansaitsee tutkimusta.