Marko Hakasen väitöskirja ”Vallan verkostoissa. Per Brahe ja hänen klienttinsä 1600-luvun Ruotsin valtakunnassa” tarkastettiin 9.9.2011 Jyväskylän yliopistossa. Hakasen vastaväittelijänä toimi Mirka Lappalainen Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta.
Keskiaikainen Kalmarin unioni, Ruotsin ja Tanskan valtioliitto, saapui virallisesti tiensä päähän vuonna 1523. Oikeastaan sen liitokset olivat natisseet jo useita vuosia, ja todellinen lopun alku nähtiin veren valuessa pitkin Tukholman katuja marraskuussa 1520. Hetki oli lähes kohtalokas Brahe-suvulle, sillä Per Brahen isoisän isä Joakim Brahe oli mestattujen joukossa, samoin tulevan kuninkaan Kustaa Vaasan isä. Joakim Brahe ei koskaan nähnyt poikaansa Per Brahe vanhempaa, joka syntyi viisi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Pojasta sukeutui ikoni, 1500-luvun aatelin kasvot, joita myöhemmät polvet pystyivät ylpeänä muistelemaan. Kustaa Vaasa piti huolta isättömästä serkustaan ja kasvatti hänestä oman kuningassukunsa tukipilarin. Per Brahe vanhemman rauhoittavat ja viisaat sanat olivat tukemassa kolmea kuningasta, varsinkin Kustaa Vaasan poikia Erik XIV:ta ja Juhana III:ta. Ja apua he tarvitsivatkin, sillä kuninkaan valta 1500-luvulla ei ollut vielä kiveen kirjoitettu, vaan jokainen kuningas joutui erilaisin sopimuksin ja toimenpitein sen vahvistamaan. Aateli olikin kuin kaksiteräinen miekka kuninkaan pään yllä, kesytetty petoeläin, joka sopivan hetken tullen oli valmis raatelemaan ruokkivan käden.
Kustaa Vaasan otettua haltuunsa Ruotsin ja runnottua läpi uudistuksensa muodostui uudesta valtiosta hallinnollisesti stabiili, sillä hallitsijoiden huomio kiinnittyi lähinnä sisäpoliittisen vakauden löytämiseen, eikä heillä ollut aikaa kehittää itse hallintokoneistoa. Toisaalta oikeastaan tarvettakaan ei ollut. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa vasta vuosisadan lopulla Kaarle IX:n toimesta, mutta hänellä oli muita murheita sisäpoliittisen kriisin huipentuessa hänen ja Juhana III:n pojan Sigismundin väliseen valtataisteluun. Kun Sigismund III Vaasa, Puolan kuningas, oli lopullisesti ajettu synnyinmaastaan ja hänen paikallisten tukijoidensa ruumiit siivottu pois, oli vuosisata vaihtunut. Kaarle IX ei ehtinyt ajamaan läpi suuria uudistuksia mutta näki pojassaan Kustaa II Aadolfissa miehen, joka nostaisi Ruotsin kuningaskunnan uuteen loistoon.
Kustaa II Aadolf suuntasi katseensa horisonttiin ja marssitti armeijaansa ympäri Puolaa. Erilaisten kokeilujen ja uudelleenorganisointien kautta Pohjoisen leijona rakensi armeijastaan rautaisen koneiston, joka oli valmis musertamaan sen eteen asettuvat armeijat. Mutta armeijan ylläpitäminen nieli loputtomasti rahaa, ja Kustaa Aadolfin olikin yhdessä valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan kanssa keksittävä, mistä tarvittavat varat saataisiin kaavittua kasaan. Suurvallaksi havitteleva Ruotsi oli väestöltään auttamattomasti muita eurooppalaisia mahtimaita pienempi, joten vaihtoehdoksi jäi ainoastaan tehdä asiat muita tehokkaammin. Axel Oxenstierna ryhtyi kuumeisesti rakentamaan vanhentuneesta, 1500-luvun pienimuotoisesta hallinnosta organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Käytännössä suunnittelu jäi paikoin puolitiehen, sillä ratkaisuja piti tehdä nopeasti. Muutos oli kuitenkin valtava ja lähes vuosikymmenessä Ruotsi harppasi keskiaikaisesta peräkylästä modernien valtioiden eturintamaan. Samalla byrokratisoituminen loi suotuisat olosuhteet sosiaaliselle verkostoitumiselle, kun hallinnon työpaikat lisääntyivät ja kuninkaan valtaa oli jaettava hallinto-organisaatioihin. Byrokratisoitumisen hidastaessa päätöksentekoprosesseja epäviralliset verkostot pystyivät ujuttamaan lonkeronsa syvälle yhteiskunnan rakenteisiin.
Aatelin ydinryhmä, noin kymmenen suvun muodostama aristokratia, oli läpi 1500-luvun taistellut asemansa parantamiseksi vaatimalla kuninkaalta etuoikeuksia säädylleen. Näiden privilegioiden turvin aateli oli etuoikeutettu kaikkiin korkeimpiin valtionhallinnon virkoihin. Kustaa Vaasan pojat Erik XIV ja Juhana III olivat pakotettuja lisäämään aristokratian valtaa vahvistaakseen kuninkaan aseman. Näin ollen Ruotsi seurasi muita eurooppalaisia kuningaskuntia ja esitteli ylhäisaatelille uudet arvonimet kreivi ja vapaaherra. Hammasta kiristellen ja useiden uusien kreivien muistutusten jälkeen Erik XIV täytti lupauksensa ja lahjoitti kreiveille eurooppalaiseen tyyliin suuret läänitykset kuningaskunnasta, lähes itsenäiset hallintoalueet, joista kreivit olivat etuoikeutettuja keräämään verotulot.
Per Brahe vanhempi oli yksi noista kolmesta onnekkaasta uudesta kreivistä, joille kuninkaan suoma titteli myönnettiin. Kuninkaan kannalta uudet arvonimet olivat läänitysten takia vaarallisia ja uusia kreivejä saatiinkin odottaa aina 1600-luvulle asti. Kun aatelia valvova ritarihuonesääntö annettiin 1626, oli kreivillisiä sukuja jäljellä vain kaksi, Brahe ja De la Gardie. Koska Brahe-suvulle oli myönnetty arvonimi ensin, suku kirjattiin ritarihuoneen rekisteriin numerolla 1.
Per Brahen ottaessa 30-vuotiaana suvulleen kuuluvan paikan kuninkaan valtaneuvostossa 1632 oli hänellä taustansa tähden ylivoimainen sosiaalinen status muihin valtaneuvoston jäseniin verrattuna, koska muista jäsenistä yhdelläkään ei ollut kreivin arvonimeä, ei edes valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalla. Per Brahen astuessa ensimmäistä kertaa valtaneuvoston kokoussaliin hän astui samalla vallankäytön ytimeen, sillä kuningas Kustaa II Aadolf kaatui ilman täysikäistä perillistä samana vuonna. Valtaneuvosto muodosti holhoojahallituksen, mikä keskitti kaiken vallan sen käsiin. Samaan aikaan valtakunnan hallinnon rakenteet oli muokattu uusiksi ja hallintohenkilökunnan lukumäärä kasvanut huomattavasti. Sosiaalisen verkostoitumisen kannalta tilanne oli monista sosiaalisista lähtökohdista katsottuna herkullinen. Aristokraattinen eliitti pystyi valta-asemansa kautta vaikuttamaan henkilövalintoihin ja vastaavasti alemmat sosiaaliset ryhmät huomasivat uusien tuulien avaavan ovia säätykierrolle.
Aikaisemmin maltillinen aatelointipolitiikka lähti huimaan nousuun 1630-luvulla ja saavutti huippunsa Kristiinan hallintokaudella. Valtakunnan hallinto-organisaatiot siirtyivät nopeassa tahdissa työvoimapulasta ylitarjontaan. Sosiaalisen verkostoitumisen kannalta kumpikin tilanne oli ihanteellinen. Työvoimapula tarjosi vaikutusvaltaisille henkilöille, patronuksille, tilaa sijoitella klienttejään sopiville paikoille, kun taas myöhemmin he pystyivät tiukemmassa kilpailutilanteessa paremmin kontrolloimaan klienttejään, joilla ei ollut enää varaa menettää saavuttamaansa asemaa. Verkostojen avulla valtaeliitti pystyi 1630- ja 1640-luvun aikana pitämään hallussaan valta-asemansa kontrolloimalla alempaa aatelistoa klienttijärjestelmän avulla. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua 1650-luvulta lähtien, kun klienttiarmeija kasvoi ja alkoi kyseenalaistaa aristokraattisen eliitin asemaa.
Per Brahe eli klienttijärjestelmän kannalta katsottuna kulta-aikaan. Hänestä tuli valtaneuvos juuri kun yhteiskunnalliset rakenteet muovautuivat klienttijärjestelmän kannalta erittäin suotuisiksi. Per Brahe käytti asemaansa hyväkseen ja loi itselleen koko valtakunnan kattavan klienttiverkoston, jonka tarkoituksena oli palvella hänen etujaan sekä samalla koko aristokratian etuja. Klienttijärjestelmä, sellaisena kun Brahe sen tunsi, vaipui historian kirjoihin lähes samaan aikaan kun kreivi itse viimeisen kerran katsoi auringonlaskua Bogesundin linnan ikkunasta. Julkisesti tunnustettujen patronusten ja nöyrien klienttien aika oli ohi, kun kuningas Kaarle XI alemman aateliston avulla murskasi vanhan aristokratian jo haurastuneet luut käyttäen aseenaan suurta reduktiota, jossa suurläänitykset palautettiin pakolla kruunun haltuun.
Klienttijärjestelmän voi hyvinkin kiteyttää yhteen sanaan: läpinäkyvyys. Per Brahelle ja hänen klienteilleen oli selvää, että kyse oli näkyvästä toiminnasta. Itse asiassa juuri läpinäkyvyys oli elintärkeä osa klienttijärjestelmää, jonka yhtenä tarkoituksena oli ylläpitää hierarkkista yhteiskuntaa. Jokainen yhteiskunnan jäsen tiesi sosiaalisen asemansa yhteisössä. Patronuksena ja klienttinä toimiminen oli täysin hyväksyttävää, moraalisten normien mukaista. Järjestelmän kyseenalaistaminen olisi ollut puuttumista jumalan luomaan järjestykseen.
Läpinäkyvyys ilmeni kirjeissä käytetyissä retorisissa ilmauksissa. Kirjoittajalle oli tarkoituksenmukaista ilmaista sosiaalinen asemansa ja erityisesti korostaa vastaanottajan asemaa, sillä ilman sosiaalisten statuksien julkista korostamista kommunikointi olisi ollut mahdotonta. Kyse ei ollut mistään yksityisistä ilmauksista, vaikka kommunikointimuotona oli kirjeenvaihto, koska usein kirjeen lukija ei ollut itse kirjeen vastaanottaja, vaan joko sihteeri tai kirjuri. Lukijana saattoi olla myös perheenjäsen. Näin ollen kirje toimi ikään kuin julkisena foorumina, jossa tuotiin esille näkyvästi yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus ja se, että vaikuttaminen sosiaalisten verkostojen kautta oli täysin luonnollista ja sopivaa. Seurauksena oli, että kirjalliseen ilmaisuun ilmestyi uusia sanoja, kuten patronus ja klientti, joiden tarkoituksena oli yksinkertaisesti ja selkeästi ilmaista millaisesta sosiaalisesta suhteesta oli kyse.
Läpinäkyvyyttä on viime vuosina korostettu mediassa ja se on ollut osa ihmisten arkipäivän puheita. Poliittisten päättäjien sekä eri organisaatioiden tai instituutioiden hallinnollisilla tasoilla on korostettu, että päätöksentekoprosesseissa on pyrittävä lisäämään läpinäkyvyyttä uskottavuuden pönkittämiseksi. Yksinkertaistaen tämä tarkoittaa, että läpinäkyvyyden avulla ulkopuolisille sekä asianosaisille ilmenisi, tai että päätös on tehty puolueettomasti perustuen niihin kriteereihin, jotka ennen prosessia julkisesti on annettu. Tämä tarkoittaa, että päätös on tehty ilman sosiaalisten verkostojen vaikutusta. Koska sosiaalinen verkostoituminen on ihmiselle luontaista, on todellisen läpinäkyvyyden toteuttaminen ollut tuskallista. Nähtäväksi jää, saavutetaanko läpinäkyvyyden tavoitteet lopulta, eli palaammeko takaisin 400 vuotta vanhoihin normeihin, joissa rehellisesti tunnustettiin vaikutusvallan ulottuvuudet.