Mitä sota on?
Vanhan sanonnan mukaan historia on ihmisen onnettomuutta tutkiva tiede. Sota on näistä onnettomuuksista ehkä se onnettomin, sillä se on luonnon tuhoihin vertautuva ilmiö, joka on kuitenkin ihmisen itsensä aiheuttama. Siksi sen tutkiminen on humanistille erityisen kiinnostavaa. Sota vertautuu monesti luonnonvoimiin, mutta on itse asiassa usein ympäristön muutoksien seuraus, ihmisen ja ihmisyhteisöjen reaktio elinoloissaan tapahtuneeseen muutokseen.
Miksi ihminen sotii, on kysymys, jolle on varmasti etsitty vastausta niin kauan kuin on sodittukin. Sotaa pidetäänkin yleensä inhimillisyyden pimeänä puolena jota hävetään, mutta toisaalta se koetaan kiehtovana. Ihmisen tekemä pahuus toiselle ihmiselle luo hämmennystä ihmismieleen. Sodan selittämiselle onkin etsitty neurologisia, käyttäytymistieteellisiä ja psykologisia, mentaalisia ja kulttuurisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia ja poliittisia selitysmalleja. Myös evoluutiobiologia on etsinyt vastauksia ihmisen sotaisuudelle.
Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet että myös läheiset lajitoverimme simpanssit harjoittavat suunnitelmallisia iskuja, eli sodankäyntiä toisia simpanssiyhteisöjä vastaan. Toisaalta toinen lähilajimme bonobot, eivät harjoita sodankäyntiä. Siten mekään tuskin olemme geneettisesti täysin sidoksissa sodankäyntiin, eikä ihmisen sotaisuus ole biologinen välttämättömyys, vaan vasta tietyissä olosuhteissa laukeava käyttäytymismalli ja tapamme ratkoa ongelmia. Geenit eivät käske ihmistä tappamaan, mutta niihin on ohjelmoitu paljon sellaista mikä antaa valmiuden sotimiselle.
Itse asiassa tutkimusten mukaan ihminen näyttää yleensä välttelevän toisen ihmisen tappamista viimeiseen asti, kun hän itse on vastuussa teostaan. Jonkun auktoriteetin ottaessa tämän vastuun, valtaosa ihmisistä taipuu ja turtuu hyvin nopeasti tappamisen välikappaleeksi. Sota edellyttääkin siis yhteisöllisyyttä, sekä siihen liittyviä ihmisryhmien välisiä ristiriitoja. Propaganda, pelottelu ja vihollisen dehumanisointi laskee ihmisen kynnystä sodankäyntiin. Sana vihollinen tiivistääkin oleellisen. Sota tarvitsee vihaa polttoaineekseen, mutta sodat elävät myös omalla voimallaan ja synnyttävät kokonaan oman logiikkansa.
Tällöin sota itsessään muuttuu pysyvämmäksi olotilaksi, eikä se tarvitse vihaa, eikä muitakaan tunteita voimavarakseen. Tästä esimerkkeinä voimme pitää vaikkapa kolmikymmenvuotisen sodan ajan Saksaa ja viime vuosikymmenien Somaliaa tai Afganistania. Sota ei kuitenkaan aina synny samankaltaisista olosuhteista. Gavrilo Princip murhasi Itävalta-Unkarin arkkiherttuan mikä sytytti ensimmäisen maailmansodan. Samankaltainen poliittinen murha ei kuitenkaan monesti muulloin ole aiheuttanut sotaa.
Yhtä mielekästä selitysmallia ihmisen sotaisuudelle tuskin löytyy, vaan kaikki selitysmallit selventävät käsitystämme ihmisen sotaisuudesta. Tutkijan kannattaa perehtyä eri selitysmalleihin ainakin siinä määrin, etteivät omat päätelmät ole täysin ristiriidassa muiden kanssa. Humanistien onkin oltava valmiita puolustamaan tieteenalansa tuloksia eri tieteenalojen välisillä taistelukentillä. Hedelmällistä tuskin on lähteä kiistämään muiden tieteenalojen peruslähtökohtia. On pikemminkin keskityttävä esittämään historian tieteenalan selitystapoja mielekkäissä yhteyksissä. Esimerkiksi maasta löydettyjen ruumiiden alkuperän selvittämiseen ei välttämättä tarvita oikeuspatologisia tutkimuksia, kun historiantutkija voi selvittää asian katsomalla vanhoja karttoja.
Mitä sota on? Käsityksemme sodasta ja sen luonteesta heijastelee aina kysyjän käsitystä maailmasta ja kulttuuristamme laajemminkin. Pitkään siteeratun Napoleonin sotien ajan sotatieteen teoreetikon Carl von Clausewitzin perinteinen käsitys sodasta politiikan jatkeena on sittemmin tyrmätty. Sodan merkitys ihmisten toiminnalle nähdään nykyisin paljon syvällisemmin ja moniulotteisemmin. Esimerkiksi keskisen Amerikan Atsteekit kävivät sotia hankkiakseen sotavankeja, joita voitiin uhrata Jumalille. Eivät välttämättä laajentaakseen valtakuntaansa.
Käsitys sodan olemuksesta onkin muuttunut poliittis-sotilaallisista käsityksistä kulttuurisemmiksi. Niin sanottu sodan kulttuurihistoria tutkiikin juuri sitä, minkä Clausewitz rajasi teoretisoimansa ”oikean sodan” ulkopuolelle. Sodan piti olla rationaalista toimintaa, jossa kaikki irrationaalisiksi ymmärretyt toimet rajattiin sodan lieveilmiöiksi, eikä niitä oikeastaan kuulunut olla olemassakaan. Rationaalisuutta ihannoiva ihmiskäsitys oli hänen aikakaudellaan hallitseva muutenkin. Tämä Clausewitzin pois pyyhkimä jäte, on itse asiassa juuri sitä mikä sittemmin on osoittautunut tutkimuksellisesti kiinnostavaksi. Kulttuurihistorioitsija pyrkiikin tutkimusotteillaan usein historian tunkiolle, epämiellyttäviksi koettuihin asioihin, jotka kuitenkin paljastavat jotain syvän inhimillistä. Sodankäynti ei siten ole politiikan jatkamista uusin keinoin vaan siihen liittyy aina yhteisöllisiä tekijöitä, rituaalisuutta ja symbolisuutta.
Sodan tutkija John Keeganin mukaan jokaisessa kulttuuripiirissä vaikuttaa soturikulttuuri, välillä piilevämmin, välillä näkyvämmin. Soturius ja sodat ovat olleet keskeisiä eurooppalaisen kulttuuripiirin historiassa ja sen leviämisessä maailman eri kolkkiin. Tätä on edesauttanut Euroopassa ensimmäisenä tapahtunut lähitaistelun pelon voittaminen, joka pitkään rajoitti sodankäynnin tuhoavuutta.
Sota ja soturius uuden ajan Euroopassa
Tutkimani aikakausi, esimoderni aika ja erityisesti 1600–1700-luku, olivat sotaisaa aikaa eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Soturius oli yhteiskunnassa voimissaan ja aatelin, upseereiden, rivimiesten ja jopa siviilien arvomaailma oli sotaisa, kunniakeskeinen ja väkivaltainen. Suurvalta – Ruotsin hallitsijat Kustaa II Aadolfista Kaarle XII:n olivat soturikuninkaita, jotka johtivat, elivät ja kuolivat taistelukentillä. Saman kohtalon jakoi 1600-luvulla joka kolmas suomalainen mies. Yksistään Suuressa Pohjan sodassa kaatui 150 000 ruotsalaista ja 50 000 suomalaista miestä. Aikakauden valtio- ja yhteiskuntarakennetta onkin luonnehdittu militäärivaltioksi. Hakkapeliittojen ja karoliinien ajan ajatusmaailmaa ei kuitenkaan ole laajemmin tutkittu. Sotaisa aika luo tietysti sotaisan mentaliteetin ja päinvastoin.
Esimodernin ajan tutkimus onkin katsonut menneisyyttä aina omista lähtökohdistaan. 1600–1700-lukuihin kohdistuva tutkimus on aikojen kuluessa muuttunut kuninkaiden poliittisten ja sotilaallisten toimien tutkinnasta ensin rakenteellisiin selitysmalleihin. Tutkimus on selvittänyt keitä näillä sotakentillä itse asiassa oli, kuinka paljon heitä oli, ja miten koko sodankäynti voitiin järjestää. Tutkimuksen huomio kiinnittyi yhteiskunnan luonteen selvittämiseen ja päätyi näkemään 1600–1700-lukujen yhteiskunnan mahti- tai militäärivaltiona. Toisaalta tutkimus selvitti seikkaperäisimmin virkakunnan koostumusta, säätykiertoa, upseereiden koulutusta tai armeijan huoltoa. Menneisyydestä etsittiin rakenteita ja ilmiöitä joille oli löydettävissä vastaavuutta nykyajasta.
Sittemmin sodan tutkimus on kohdistunut enemmän yksilöön ja virallisia hierarkioita enemmän yhteisöllisyyteen. Huomioitiin, että menneisyyden maailmassakaan asiat eivät monesti hoituneet virallisesti reittejä pitkin vaan henkilökohtaiset suhteet ja verkostot olivat keskeisiä. Kuva yhteiskunnasta ja yhteisöistä muuttui elävämmäksi. Virkamies 1600-luvulla oli eri asia kuin virkamies 2000-luvulla. Aatelistaustaisen karskean soturin maailmankuva pysyi sotilaallisena, vaikka hänet laitettiin siviilivirkaan.
Esimodernin ajan maailma oli paljon yhteisöllisempi kuin nykyaikamme. Soturikulttuurissa odotettiin yksilön uhraavan itsenä yhteisönsä hyväksi. Palkkioksi tästä uhrimielestä tarjottiin kunniaa ja sitä oli tarjolla sotakentillä. Sotureille kunnian ja soturiarvojen maailmassa kunnostautuminen taistelussa oli elämän keskeisin päämäärä. Sotilaallinen kunniavaatimus, valtakunnan kunnia korkeimpana päämääränään toimi yhteiskunnallisena ihanteena. Soturikuninkaat hakivat elämällensä merkityksen taistelukentiltä ja tiiviin kyläyhteisön jäsenet peräsivät loukattua kunniaansa nyrkiniskuin. Silti ihanteet olivatkuitenkin ihanteita ja sotakenttien ja kenttäarmeijoiden todellisuus oli paljon raadollisempaa.
Korkeaan asemaan tähtäävä virkamies saattoi hankkia sotilaallista kunniaa vain sen verran kuin oli tarpeen ja jättäytyä sen jälkeen turvallisemmalle siviiliuralle. Lähitaisteluun rynnäköivä ruotusotilas tuskin pani paljoa arvoa valtakuntansa kunnialle. Sotaisat ihanteet toivat sen verran kunniaa kuin taloudellisen rationaalisuuden ihanne luo nykypäivänä taloudellisesti järkeviä päätöksiä. Silti yhteisönsä silmissä miehen oli oltava kunniansa kantava mies ja virka-asemaa peräävän soturin oli vedottava kunniaansa. Kaikki oli saatava näyttämään kunnialliselta.
Suurvalta-Ruotsin romahtaessa tappiollisen Suuren Pohjan sodan jälkeen sodan sankareita ei enää pystytty palkitsemaan, joten soturi-ihanteiden toteuttamisesta ei enää palkittu. 1700-luvun kuluessa kunniaan perustuvat arvot alkoivat hiljalleen väistyä yhteiskunnassa. Uusi taloudellista hyötyä tavoitteleva ajattelumalli alkoi raivata tietä valtakunnan, sotureiden ja hallitsijan kunniaa tavoittelevien ihanteiden tieltä. Sotaisat ihanteet jäivät kuitenkin vaikuttamaan ihmisten arkikäytökseen.
Sodankäynti muuttui 1800–1900 -lukujen kuluessa yhteiskunnan modernisoitumisen ja teknologisen kehityksen myötä tuhoavuudessaan uusiin mittasuhteisiin. Teollinen massatuotanto, kaukoaseet ja kehittyneet liikenneyhteydet mahdollistivat myös pyrkimyksen vihollisen täydelliseen tuhoamiseen. Tätä ennen lähitaistelun synnyttämä fyysinen rasitus ja taistelustressi olivat olleet niin voimakkaita, ettei vihollisen täydelliseen tuhoamiseen ollut yleensä edellytyksiä.
Laajat yhteiskuntakerrokset ja koko yhteiskunta valjastettiin yhä tehokkaammaksi sotakoneistoksi. Militaarisuus kytkeytyi tiukasti kansallistunteeseen ja oli edelleen voimissaan, mutta ydinaseiden keksiminen ja uusien tehokkaiden tavanomaisten aseiden hankkiminen muutti sodan tuhoavuuden jo siedättävyyden yläpuolisiin mittasuhteisiin. Tavanomainen sodankäynti, joka tällöin ymmärrettiin juuri maailmansotien aikaiseksi elävän voiman kuluttamiseksi, ei ollut enää mahdollista. Siksi kylmä sota ei enää puhjennut täysimittaiseksi konfliktiksi.
Nykyaikana sotiminen on taas palannut perinteisemmille juurilleen. Rajatummiksi konflikteiksi joita ei enää käydä nationalistisen tunteen voimassa vaan epäselviksi, epäsymmetrisiksi yhteenotoiksi, ja yleensä sisällissodiksi. Nykyajan sodissa kohtaavat usein huipputeknologiaan nojaavat uusammattilaiset ja pieniä iskuja tekevät heimosotilaat. Tällöin kohtaavat myös perinteinen, antiikin kreikassa kehittynyt falangitaktiikkaan pohjautuva länsimainen sodankäyntitapa, jossa vihollinen pyritään tuhoamaan kertaiskulla, sekä perinteisempi Keski-Aasian ratsastuskansoilta pohjautuva välttelevään sodankäyntitapaan perustuva iske ja poistu -tapa. Tässä taistelutavassa vihollinen pyritään hiljalleen väsyttämään ja luopumaan taistelusta.
Toisaalta moderni teknoarmeija ja heimosoturit voivat toimia myös rinnakkain, kuten viimeksi näimme Libyan konfliktissa. Naton ilmaiskut pohjustivat libyalaisia kapinallisia saavuttamaan voiton. Ihmetystä länsimaissa aiheutti kapinallisten nopea alkumenestys ja sitä seurannut yhtä nopea vetäytyminen. Taistelutapa pohjautui juuri välttelevän sodankäynnin perinteeseen, joka eurooppalaisille on vieras. Sodankäynti on yhä eri kulttuureissa erilaista.
Teknologinen kehitys on johtanut myös kansallisten massa-armeijoiden supistumiseen ja sodan spesialisoitumiseen. Ammattimaisten palkka-armeijoiden palatessa, myös soturiarvot ovat palanneet. Taistelukentät ovat tyhjentyneet ja muuttuneet entistä enemmän kolmiulotteisiksi. Kansalainen–asevelvollinen -sotilaan tilalle on palannut sodan erityisosaaja. Samalla epäsymmetristen sotien seurauksena myös vähemmän teknisen osapuolen heimotaistelijoiden on täytynyt turvautua soturiuteen, vahvan sotilaallisen arvomaailman omaaviin yksittäisiin taistelijoihin.
Soturiutta pyritäänkin nostattamaan ja rakentamaan esimerkiksi Yhdysvaltain asevoimissa. Yhteisen vapautta korostavan ideologian rinnalle on pyritty rakentamaan soturi-ihannetta pohjustamaan soturiarvojen mukaista maailmankuvaa. Asevelvollisuuden korvaamista ammattisotilailla seuraakin aina soturiarvojen vahvistuminen ja jos ei soturiluokan, niin ainakin soturiammattikunnan syntyminen, jonka arvomaailma poikkeaa suuresti muun yhteiskunnan arvoista.
Sodan ja soturiuden rituaalisuus
Sodan ja aseiden tuhovoiman kasvettua jo sodankäyntiä rajoittavalle tasolle on toisaalta sodankäynnin ritualisointi täytynyt viedä äärimmilleen. Ihmisellä näyttääkin olevan tarve sotaisuuden osoittamiseen. On tuttua että, esimerkiksi joukkueurheilu on sodan kaltaista, mutta voidaan jopa kysyä, onko urheilu itse asiassa todellista sodankäyntiä äärimmilleen ritualisoidussa muodossa? Näyttää että soturiarvoja toteutetaan erityisesti urheilun kautta kun yhteiskuntamme ei muuten sodi. Esimerkiksi nykyinen kansallislajimme jääkiekko on erityisen militääriä. Rinnastaminen sodankäyntiin ja varsinkin viime sotiin on huipussaan.
Miehiseen kunniaan ja soturiarvoihin liittyvät teemat ovatkin ikiaikaisia ja siksi sovellettavia myös nykyaikaan. Kunniamekanismeja ja soturiarvoja avaavasta tutkimuksesta on hyötyä muun muassa väkivallan selittämisessä, esimerkiksi äärimmäisten väkivallantekojen motiivien ymmärtämisessä, kunniamurhien tutkimuksessa sekä väkivaltaisten alakulttuurien tai nettiyhteisöjen tutkimuksessa. Erilaisten yhteisöjen toimissa on ryhmien sisäisten kunniamekanismien ymmärtäminen tärkeää.
Sota on siis yhteisöllistä toimintaa, jossa menestymisestä yksilö palkitaan kunnialla. Onko sota siis kunniakasta? Nykyään yleisin vastaus on varmasti se, että sodassa ei ole mitään kunniakasta. Voidaankin ajatella, että sota on niin likaista, että on se täytynyt lavastaa kunnialliseksi. Sodan kunniattomuus liittyy kuitenkin rauhan ajan oloihin, mutta sota-ajalla siihen suhtautuminen on kokonaan erilainen. Tällöin sotiminen nähdään kunniakkaana, ja sen kaikkein kunniakkain muoto on sankaruus. Sotiminen on oman kansan, heimon, yhteisön suojelua. Sankaruus on sitä, että yksilö vaarantaa oman henkensä yhteisönsä puolesta. Sankaruus liittyykin sotimiseen, sillä vain henkensä vaarantava voi todella olla sankari. Rauhan aikana etsimme korvaavia sankareita myös esimerkiksi urheilukentiltä. Sankaruuden liittyminen miehisyyteen ja fyysisyyteen näyttääkin ilmeiseltä.
Kun kerran nostetaan sankariksi, sankariksi siis pikemminkin nostetaan kuin noustaan, ei sankaruudesta voi enää hevin tulla alas. Sankarin on pysyttävä roolissaan tai poistuttava kentiltä kunniakkaasti. Sotaisuus onkin osa kaikkia kulttuureja, välillä näkyvämmin ja välillä peitellymmin, välillä vallitsevana kulttuurina ja välillä marginaalisempana. Sota on välillä konkreettisempaa ja välillä rituaalisempaa. Ihmiskunnan tarve sotimiseen näyttää silti aina säilyvän. Ihmisyhteisöt nojaavat sotureihinsa ja sankareihinsa vähintäänkin rituaalisessa muodossa. Ihmiskunnan toivo sotien välttämiseksi olisikin laskettava sen varaan, että ihmiset täyttävät sotaisan kunnian ja sankaruuden tarvettaan juuri sodankäynnin pysyttämisellä rituaalisilla kentillä taistelukenttien sijaan.
On esitetty että sota olisi luovaa tuhoa, joka karsii heikoimmat ja sopeutumattomimmat. Sodat uusintavatkin yhteisöjä, mutta oman tutkimukseni valossa näyttää ensisijaisesti siltä, että karoliinisella ajalla sota tuhosi paitsi siviilejä, myös sotureista kaikkein kyvykkäimmät, joilla olisi ollut yhteisöilleen muutenkin kaikkein eniten annettavaa. Sota näyttäytyykin suurena inhimillisenä tuhlauksena, joka kuitenkin on syvällä ihmismielessä.