Aija Kaartisen väitöskirja ”Kansan raittiudeksi ja kotien onneksi – Naisten kieltolakimielipiteet ja toiminta kieltolain puolesta ja sitä vastaan 1919-1932” tarkastettiin 4.2.2012 Helsingin yliopistossa. Kaartisen vastaväittäjänä oli professori Ilkka Liikanen Itä-Suomen yliopistosta ja kustoksena professori Matti Peltonen.
MIKÄ OLI NAISTEN MIELIPITEIDEN JA TOIMINNAN MERKITYS KIELTOLAIN KOHTALOLLE?
Naisten äänioikeus on ollut kieltolain voimaantulon edellytys niin Suomessa kuin muissakin kieltolakimaissa. Kieltolaki pysyi voimassa ja poliittisten puolueiden ohjelmassa niin kauan, kun voitiin uskoa, että ylivoimaisesti suurin osa naisäänestäjistä kannattaa lakia. Suomessa kieltolakia vastustavat naiset tulivat julkisuuteen keväällä 1931. Silloin noin 120 000 naista allekirjoitti kieltolakia vastustavan adressin. Suomen hallitus halusi eroon kieltolaista ja näki tilaisuutensa koittaneen. Naisten adressi osoitti, että kieltolain puolustajien voitto ei ollutkaan selvä.
Varmuuden vuoksi kansanäänestyksessä merkittiin naisten äänet erikseen. Näin varmistettiin takaportti hallitukselle. Jos kieltolaki voittaisi, mutta suurin osa sen kannattajista olisi naisia, voitaisiin kieltolaki silti kumota. Ratkaisevaa oli kieltolain toimeenpanon onnistuminen. Miehet joivat lähes kaiken kieltolakiaikana kulutetun laittoman alkoholin. Kieltolain toimeenpanon onnistumiseksi piti sille saada miestenkin tuki. Kansanäänestystulokset kuitenkin osoittivat, ettei lailla ollut naistenkaan tukea. Yli 65 prosenttia äänestäneistä naisista oli kieltolakia vastaan. Kieltolakia vastustaneita naisäänestäjiä oli enemmän kuin kieltolain kannattajia yhteensä. Vaikka ylemmät yhteiskuntaluokat, rannikon asukkaat, kaupunkilaiset ja ruotsinkieliset olivatkin odotetusti kieltolain innokkaimpia vastustajia, kieltolaki koki tappion myös maalaisten, työväestön, sisämaan ja suomenkielisten keskuudessa. Vain Vaasan läänissä kieltolaki sai puolelleen naisäänestäjien hyvin niukan enemmistön.
MIKSI NAISET VASTUSTIVAT KIELTOLAKIA?
Keskustelussa kieltolain vaikutuksista ei ollut kysymys pelkästään siitä, juotiinko enemmän vai vähemmän kuin ennen. Kysymys oli siitä, minkälainen alkoholilainsäädäntö minimoi juomisesta tulevat haitat. Alkoholin saatavuutta oli Suomessa rajoitettu hyvin voimakkaasti jo pitkään ennen kieltolakia – kieltolaki oli tämän pitkän kehityksen ääripää.
Kieltolailta odotettiin paljon: ei riittänyt, että kieltolaki hillitsi alkoholinkulutusta vaan sen uskottiin lopettavan se lähes kokonaan. Kieltolakia vastustaneiden naisten mukaan laki ei estänyt miesten juoppoutta vaan lisäsi sitä ja jopa levitti juomatapaa naisiin ja nuorisoon. Ennen vuotta 1919 kieltolaki oli ollut kaikenlaisen edistyksen symboli. Lain voimassaoloaikana ja erityisesti 1930-luvun laman alettua kieltolaista tulikin syntipukki kaikelle pahalle, myös sellaiselle, johon sillä ei todellisuudessa ollut vaikutusta.
Lain vastustajat huomauttivat kieltolain raaistaneen juomatapoja: juomat juotiin väkevämpinä sekoituksina kuin ennen. Tästä seurasi syvempi humalatila ja enemmän väkivaltaa ja rikoksia. 1930-luvun alussa niin Suomessa kuin USA:ssakin oli paljon henkirikoksia. Aikalaiset syyttivät tästä kieltolakia, vaikka syitä oli muitakin. Myös juomisen siirtymistä kapakoista kodin piiriin pidettiin pahana, koska näin juominen tapahtui perheissä lasten nähden.
Kieltolaki myös maksoi liikaa suhteessa siihen, miten hyvin tai huonosti se näytti toimivan. Kieltolain aikana valtio ei saanut alkoholiverotuloja ja toisaalta kieltolain valvonta oli huomattavasti ennakoitua kalliimpaa. Kieltolakikeskusteluun osallistuneet naiset näkivät usein tilanteen perheen talouden kannalta: välttämättömyystavaroiden korkeaa verotusta pidettiin osin kieltolain syynä. Ajateltiin, että kieltolain poistaminen halventaisi hintoja ja keventäisi verotusta. Kieltolaki kumottiin juuri 1930-luvun syvän laman aikana, jolloin niin yksittäiset perheet kuin valtiotkin olivat suurissa rahavaikeuksissa niin kieltolakimaissa kuin muuallakin maailmassa.
Naisten kieltolakikeskustelu oli myös keskustelua moraalista. Vastustajien mukaan kieltolain yleiseksi käynyt rikkominen heikensi kansan moraalia yleensä ja muidenkin lakien kunnioitusta. Juomista siis oli lähes yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka alkoholikauppa olikin laitonta. Lähdeteksteissäni puhutaan ”ulkokultaisuudesta”, joka oli kieltolakiajalle leimaavaa. Julkisesti erityisesti eliitti oli ”kuiva” mutta salaa juotiin kuten ennenkin. Myös järjestäytyneen työväestön jyrkästi kieltolakia puolustava kanta joutui huonoon valoon, koska suuri osa juopumuspidätyksistä kohdistui työläismiehiin. Tilanne oli moraalisesti kestämätön.
Kieltolaissa ei ollut kysymys vain alkoholista. Laki nähtiin sosiaalireformina. Kieltolain uskottiin ennen sen voimaatuloa olevan jonkinlainen ihmelääke: sen piti hävittää köyhyys ja sairaus ja edistää niin sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien välistä tasa-arvoa ja tehdä tämä kaikki vielä helposti ja halvalla. Näin ei sitten käynytkään: ehkä alkoholilla ei ollutkaan ollut sellaista osuutta näihin ongelmiin kuin kieltolain kannattajat olivat väittäneet. Aikalaiset saivat porvarillisesta lehdistöstä – joka oli tuolloin levikiltään hallitseva media – Yleisradiosta, kirjoista ja elokuvista kieltolaista huonon kuvan, todennäköisesti huonomman kuin se ansaitsisi. Kieltolaki oli ihmisten mielissä epäonnistunut. Tämä selittää pitkälti kieltolain tappiota vuoden 1931 kansanäänestyksessä.
Naisista ja kieltolaista käydyssä aikalaiskeskustelussa naissukupuoli esiintyi ja esitettiin miessukupuolta moraalisempana, ihanteellisempana ja epäitsekkäämpänä erityisesti kieltolakia puolustavissa teksteissä. Naisen moraalisen ylemmyyden korostaminen oli aikoinaan ollut osaksi tietoinen strategia, jolla perusteltiin naisten oikeutta päästä mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Kieltolaista ja naisista käydyissä keskusteluissa erityisesti sosiaalidemokraattiset kirjoittajat korostivat useimmin naisten olemuksellista erilaisuutta: äidillisiä ominaisuuksia ja korkeampaa moraalia. Sosiaalidemokraattinaisille strategia oli selvästikin ollut toimiva. Jos tarkastelee eri yhteiskuntaluokkia, poliittisia puolueita tai yhteisjärjestöjä, voi väittää, että naisilla ei juuri ollut niissä kieltolakiaikana valtaa ainakaan valtakunnallisella tasolla. Lähes ainoa poikkeus oli sosiaalidemokraattinen puolue ja sosiaalidemokraattinen raittiusliike. Porvarilliset naiset saivat ääntänsä kuuluviin laajoille joukoille. Ajan suosituimpia järjestöjä olivat lotta- ja marttajärjestöt sekä maatalousnaiset – mutta nämä joukot koostuivat lähinnä naisista. Järjestäytyneet työväennaiset taas pärjäsivät paremmin oman yhteiskuntaluokkansa miesten joukossa, mutta heidän mielipiteensä jäivät enimmäkseen vain järjestäytyneen työväestön ulottuville.
Kieltolakia julkisesti vastustaneet naiset korostivat moraalisen naiskuvan rinnalla uudenlaista naisihannetta: järkevää, modernia, käytännöllistä ja miehen kanssa yhdenvertaista. On syytä huomata, että osa kieltolain puolustajistakin argumentoi jopa yhdessä ja samassa tekstissä sekä sukupuolten erilaisuudella että yhdenvertaisuudella. Kieltolakiajan median ja järjestöjen diskurssissa näytti siltä, että ihanteellinen naiskuva oli voitolla. Kansanäänestys ja käytännöllisesti toimivien naisjärjestöjen (kuten lottien ja marttojen) suuri suosio osoitti, että pragmaattinen suhtautuminen oli kieltolakiaikanakin suuren osan naisista katsantokanta. Erityisesti suomenkieliset naiset uskalsivat julkisessa kieltolakikeskustelussa ilmaista vain moraalisen naisihanteen mukaisia mielipiteitä. Adressi oli sopiva keino naisenemmistön kieltolain vastustuksen julkituontiin, koska se mahdollisti esiintymisen anonyymisti ja puolueisiin ja kieliryhmiin sidotun lehdistön ja järjestökentän ohittamisen.
En ole järjestelmällisesti vertaillut naisten ja miesten kieltolakiargumentteja, mutta on silmiinpistävää, että yksikään nainen ei kieltolakiajan julkisuudessa puolustanut juomista yksilön vapautena. Kieltolakiajan miehiltä tällaisia tekstejä löytyy helposti.
On huomion arvoista, kuinka vähän miehetkään – joista vielä suurempi osa kuin naisista vastusti kieltolakia – puolustivat kieltolakia vastaan nousseita naisia julkisuudessa. Nämä naiset olivat ilmeisesti astuneet niin paljon naiselle sopivaksi mielletyn ”karsinan” ulkopuolelle, että heidät saattoi siitä tuomita – vaikka heidän asiansa kansanäänestystuloksesta päätellen oli suurimman osan (aktiivista kansaa) kannattamaa.
Keskusteluun osallistuneet miehet esittivät lähes poikkeuksetta naiselle sopivimpana vaikutustapana kotona vaikuttamisen. Toisin kuin naisten teksteissä, oli harvinaista, että miehet olisivat kannustaneet naisia minkäänlaiseen poliittiseen toimintaan kieltolakiasiassa. Miesten käsitys siitä, että nainen voisi vaikuttaa miesten mielipiteisiin ja käytökseen kotona oli paljon optimistisempi kuin naisten. Naisia ja kieltolakia koskevaan keskusteluun osallistuneet miehet näkivät kieltolakikysymyksen erityisen vahvasti perheen näkökulmasta – vahvemmin kuin kieltolakia puolustaneet naiset.
Naissukupuoli ei ole eikä ole ollut homogeeninen ryhmä, jolla on samat toiminta- ja ajattelutavat ja samat tavoitteet ja samat vaikutusmahdollisuudet. Kieltolakiajan naiset tekivät itse nainen-kategorian sisäisiä rajanvetoja ja loivat vastakkainasetteluja: määrittelivät kunnollista naiskansalaista. Kieltolakikeskustelussa rajanvetoja tehtiin erityisesti kieltolakia puolustavissa kirjoituksissa ja varsinkin alhaalta ylöspäin. Jyrkimpiä erotteluja tekivät järjestäytyneen työväestön naiset ja maalaisemännät. Heille kieltolakia julkisuudessa vastustaneiden naisten – joilla kaikilla oli porvarillinen, kaupunkilainen tausta – pragmaattisuus näyttäytyi ihanteista luopumisena, ”valveutuneisuuden” eli yhteiskunnallisen tiedostamisen puutteena ja itsekkyytenä.
Ristiriita julkisen keskustelun ja kansanäänestystuloksen välillä on tutkimuksen tärkeä tulos. Suurin osa aikalaisjulkisuudessa naisista ja kieltolaista käytyä keskustelua oli kieltolakia puolustavaa. Lehdistö ei aina anna hyvää kuvaa yleisestä mielipiteestä. En voinut pysytellä tutkimuksessani pelkässä julkisen keskustelun analyysissä, koska julkisessa keskustelussa oli niin vähän naisten kieltolain vastustusta. Siksi minun piti analysoida muutakin: nähdä myös kieltolakia puolustava ja vastustava toiminta osana pakettia ja tarkastella, mistä aikalaiset kieltolakikuvansa saivat. Kieltolakikuvalle olivat merkityksellisiä erityisesti lehdistön kautta suodattuneet tilastot ja niiden tulkinnat.
Olen tutkimuksessani halunnut tehdä oikeutta myös hävinneelle osapuolelle. Kaikkia heidän kieltolain puolesta esittämiään argumentteja ei pidä leimata pelkäksi propagandaksi. Tähänastisissa tutkimuksissa heidän esittämänsä mielipiteet ja tiedot on sivuutettu pääosin arvottomina.
Kieltolakia poistamassa olleet naiset halusivat kääntää kelloa takaisin aikaan ennen kieltolakia, ennen ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikaa. Se ei onnistunut ainakaan uudella, liberaalimmalla alkoholilainsäädännöllä. Maailma ja mentaliteetit olivat peruuttamattomasti muuttuneet. Tasa-arvoistumista, elintason nousua, vapaa-ajan kasvua, liikennevälineiden kehitystä ja kaupungistumista ei voinut pysäyttää. Kaikilla näillä oli alkoholinkulutusta ja -haittoja lisäävä vaikutus.
Viimeisen kahdeksankymmenen vuoden aikana suurimmat muutokset alkoholikulttuurissa ovat koskeneet naisia. Naisilla ei enää juuri ole taloudellisia tai moraalisia esteitä juomiseen. Alkoholi on tullut kiinteäksi osaksi naisten maailmaa ja naiset ja miehet juovat yhdessä. Alkoholinkäyttö kuuluu kaikkien yhteiskuntaluokkien elämään, ei enää lähinnä miehille ja kummankin sukupuolen eliitille ja toisaalta syrjäytyneille kuten kieltolakiaikana. Vaikka ravintoloita on runsaasti tarjolla, kotona lastenkin läsnä ollessa juodaan paljon.
Sukupuolten välillä on kuitenkin edelleenkin pysyviä eroja: naiset juovat vähemmän, juovat itsensä humalaan harvemmin ja kokevat enemmän haittaa muiden juomisesta. Tällainen ero naisten ja miesten alkoholinkäytössä ja alkoholiasenteissa ei ole vain suomalaiseen kulttuuriin kuuluva, vaan yleismaailmallinen.
Kieltolakia vastustanut, Havis Amanda -suihkulähteestä tunnettu kuvanveistäjä Ville Vallgren uskoi 1920-luvulla naisten tulon alkoholin maailmaan muuttavan miesten alkoholikulttuuria harmittomampaan suuntaan: ” Nyt naiset istuivat keskenään omassa salongissaan ja miehet kertovat omalla puolellaan rivoja juttuja. Jos molemmat sukupuolet seurustelisivat yhdessä, olisi miesten käytös aina kauniimpaa.”
Naisten mukaan tulo alkoholin maailmaan ei ole tainnut kaunistaa miesten käytöstä: miehet ovat esimerkiksi alkoholikuolleisuudella tai syrjäytyneiden määrällä mitaten kärsineet liberaalin alkoholipolitiikan aikana tapahtuneen alkoholinkulutuksen kasvusta enemmän kuin naiset. Myös mies on sukupuoli ja miestenkin päihdekulttuuria ja alkoholiasenteita pitää tutkia sukupuolinäkökulmasta.
Oikeammin tulevaisuutta ennustikin kieltolain puolustaja, Naisten Raittiuskeskuksen johtohenkilöihin kuulunut Dagmar Karpio: ”Ei ole mitään epäilystä siitä – jos alkoholiliike jälleen tulee lainsallimaksi meillä. – että se aivan erikoisessa määrässä tulee uhkaamaan naissukupuolta sekä suoranaisesti että välillisesti. Sillä ilman muuta on selvää, että meilläkin jo niin tuttu yleismaailmallisten kaavojen mukaan veistetty nykyajan naistyyppi, joka tuntee voimakasta vetoa ulkoelämään, urheilee tupakanpoltolla j.n.e., tulee alkoholinkäytössäkin pyrkimään miesten rinnalle.”
Tapakulttuurin ja mentaliteettien muutos on hidasta ja vaikeaa ennustaa. Jos kulttuuria halutaan muuttaa lainsäädännöllä, kansan enemmistön pitää olla lain kannalla niin ajatuksen kuin toiminnankin tasolla.