Martti Puhakan väitöskirja ”Rukoile ja työtä tee. Onni Puhakan kehitys innovaattorista oman tien kulkijaksi” tarkastettiin 17.12.2011 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Tapani Köppä Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Helena Ruotsala. Lektiossaan Puhakka käsittelee muun muassa elämäkerrallisen tutkimuksen problematiikkaa. Lektio on julkaistu aiemmin Ethnos-tiedotteessa 1/2012.
”Kirjava on tikka metsässä, ihmisen elämä kirjavampi.” Tähän sananparteen Suomen kansa on kiteyttänyt kokemusperäisen havaintonsa ihmisen elämän monimuotoisuudesta, niistä loputtomista vivahteista, sävyistä ja variaatioista, mitkä liittyvät jokaisen ihmisen elämänkulkuun, kanssakäymiseen, työskentelyyn ja ajatteluun. Jokainen elämäkerrallisen tutkimuksen tekijä päätynee työnsä jossakin vaiheessa samanlaiseen ihmettelevään pohdiskeluun, mikä on tiivistettynä tässä sananparressa.
Väitöskirjani tutkimuskohteena on isäni isän Onni Puhakan elämäntyö osana oman aikansa yhteiskunnallista kehitystä ja vuorovaikutuksessa sen kanssa. Puhakan elämänvaiheista tunnetaan parhaiten hänen pellervolaisen osuustoiminnan varhaisvaiheisiin liittyvät tehtävät. Tutkimus on kansatieteen oppialaan kuuluva, mutta siinä on tieteenalan tutkimushistoriasta jossakin määrin poikkeuksellisesti käytetty myös elämäkerrallista aineistoa ja tutkimusotetta.
Elämäkertoja kirjoitetaan kahdella pääasiallisella tavalla: joko kuvailevina tai tutkivina ja analysoivina. Kuvailevaa elämäkertaa kirjoitettaessa kohteena olevan henkilön elämänvaiheita, tekemisiä ja häneen liittyviä tapahtumia selostetaan sellaisinaan ja useimmiten tapahtumien kulun mukaisessa järjestyksessä. Kuvailevilla elämäkerroilla on toki suuri merkitys kohteena olevien henkilöiden elämäntyön ja elämänvaiheiden esittelyinä ja tallenteina. Tieteellisyyden vaatimuksia tavoittelevalle elämäkertatutkijalle edellä kuvatun kaltainen aineisto on kuitenkin vasta lähtökohta. Analysoiva elämäkertakirjoittamisen tapa on tutkijalle monella tavalla haasteellinen. Ihmisen toiminta, persoonallisuus ja toimintojen takana oleva ajattelu − ihmisenä olemisen kokonaisuus − sisältää niin paljon arvoituksellisuutta, että vaikka kirjoitettaisiin kuinka mittava, kattava tai analysoiva elämäkerrallinen tutkimus tahansa, ei kohteena olevaa henkilöä voida rekonstruoida eikä hänen sisintään tavoittaa. Parhaimpiinkin kuvauksiin jää avoimia kohtia. Eräät tutkijat ovat kokeneet tämän vaikeuden niin suureksi, että pitävät elämäkerran kirjoittamista tieteellisen tutkimuksen kannalta lähes mahdottomana tehtävänä.
Tutkimuskohde säilyy jossakin määrin tavoittamattomissa sen vuoksi, että yksilön elämälle on aina leimallista kompleksisuus. Yksilön ratkaisuja ei voi varmuudella päätellä yleistyksien perusteella, siis sen perusteella, miten on toimittu tai toimitaan yleisellä tasolla tai tavallisimmin. Ennustaminen tai ennakoiminen ei onnistu samalla tavalla kuin esimerkiksi luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Yksilölliset ratkaisut eivät myöskään näy tilastoissa tai yleistyksissä.
Useita tutkimuksia muun muassa Ruotsin suurvalta-ajan henkilöistä tehnyt historioitsija Peter Englund puhuu samoista ongelmista, kun hän toteaa, että emme aina ymmärrä edes oman mielemme ”kiemuroita”, miten voisimme silloin ymmärtää toisen ihmisen ajatuskuvioita, etenkään sellaisten, joita emme tunne tai ole tavanneet henkilökohtaisesti. Kun kuvataan toisen ihmisen elämää, ei voida olla varmoja esimerkiksi siitä, mitkä ovat tutkimuksen kohteena olevan henkilön toiminnan todellisia motiiveja. Englund jos kuka tuntee tämän ongelman, sillä usein hänen tutkimustensa kohteina on jo vuosisatoja sitten kuolleita henkilöitä.
Tuskin on kovin väärin olettaa, että ihmisen toiminnan motiivit eivät aina ole peräisin niin jaloista lähtökohdista kuin annetaan ymmärtää. En missään tapauksessa väitä, että tutkimukseni aihepiiriin liittyvä tapaus, jonka esitän seuraavassa, olisi millään lailla ainakaan osuustoiminnalliselle työlle suuntaa antava, mutta haluan tällä esimerkillä valaista sitä, että toiminnan motiivit voivat olla joskus varsin arkipäiväisiä, esimerkiksi kanssakäymisen ongelmista johtuvia.
Pohjois-Karjalan ensimmäinen osuuskauppa perustettiin Liperiin vuonna 1904. Tämän kaupan perustamisesta annetaan historialähteissä kunnia liperiläiselle maanviljelijä Juho Hyväriselle, joka kierteli − kuten mainitaan − osuustoiminnallisen aatteen innoittamana kotiseudullaan parin vuoden ajan osuuskaupan perustamisen tarpeellisuudesta puhuen. Hän onkin epäilemättä ansainnut kaiken kunnian tämän liikkeen perustamisesta, mutta oliko osuustoiminta-aate sittenkään Hyvärisen perimmäisin motiivi valistustyölleen?
Kun haastattelin opintojeni alkuvaiheissa Liperin historiaa hyvin tuntenutta ja monien tapahtumien taustalla vaikuttaneista seikoista selvillä ollutta opetusneuvos Brynolf Enwaldia, muistan hänen kertoneen, että maanviljelijä Juho Hyvärinen ja eräs paikallinen maakauppias, millä nimellä 1800-luvun loppupuolen maaseudulla toimineita kauppiaita kutsuttiin, eivät olleet hyvissä väleissä keskenään. Maakauppiaan siat kulkivat ajan tavan mukaan vapaina etsien ruokaa sieltä, mistä sattuivat löytämään. Ne olivat erityisen ihastuneita Hyvärisen viljapeltoon ja kävivät siellä usein ruokailemassa tallaten viljaa. Siat omistava maakauppias ei Hyvärisen mielestä toiminut riittävän tarmokkaasti pitääkseen siat pois pellosta. Hyvärinen oli lopulta kimmastunut tästä niin, että oli päättänyt maksattaa sikojen aiheuttamat menetykset perustamalla maakauppiaan kilpailijaksi osuuskaupan.
Vaikka elämäkertatutkimusta pidetään ongelmallisena, sitä kuitenkin tehdään. Millaisia ovat tällaisen tutkimuksen käytännön lähestymistavat? Mahdollisuuksia on toki useita. Yksi lähestymistapa on selvittää tutkimuksen kohteena olevan henkilön yksilöllisyyttä, eli sitä, millä tavoin hän poikkeaa muista oman aikakautensa ihmisistä erottuen omaksi persoonakseen. Esimerkiksi väitöskirjassani tavoitteena ei ole ollut pelkästään kuvata historiallisia tapahtumia Onni Puhakan elämänvaiheiden avulla, vaan kuvata sitä, mikä oli hänelle omintakeinen tapa toimia, miten hän sovelsi omaksumaansa maailmankatsomusta muuttuviin tilanteisiin ja tapahtumiin sekä miten ja millaisiin tehtäviin hän joutui ja miten löysi oman yksilöllisen tapansa toimia ja hoitaa tehtäviään. Samanlaista lähestymistapaa on noudattanut Ilkka Herlin, joka on tutkinut kansatieteen historian merkkimiehen Kustaa Vilkunan elämänvaiheita. Myös hän lähestyy tutkimuksensa kohteena olevan henkilön yksilöllisyyttä toiminnan ja ominaislaatuisuuden kautta. Herlin on selvitellyt niitä Vilkunan elämänvaiheiden taustalla vaikuttaneita tekijöitä, jotka ovat muovanneet tämän elämänsuuntaa ja vaikuttaneet elämäntehtävien muotoutumiseen.
Elämäkertoja kirjoitetaan melko usein selvittämällä tutkimuksen kohteena olevan henkilön elämänvaiheita ja toimintaa mahdollisimman kattavasti. Jotkut elämäkertatutkijat saattavat keskittyä vain tutkimuksensa kohteena olevan henkilön elämän tärkeimmiksi arvioimiinsa vaiheisiin. Tällaista niin sanottua osaelämäkertaa on tehnyt esimerkiksi Liisa Lagerstam Laukon kartanon omistajaa Gabriel Kurkea koskevassa väitöskirjassaan. Lagerstamilla on tutkimuksessaan ollut pontimena se, että aatelishenkilöiden elämää valotetaan tavallisesti tuomalla esiin vain heidän julkisia saavutuksiaan. Käsittelemällä myös Kurjen yksityistä, arjen kokemusmaailmaa, Lagerstam tuo uusia näköaloja ja vivahteita aateliselämän yksioikoisesti esitettyihin kuvauksiin. Vaikka Lagerstamin tutkimus ulottuu Gabriel Kurjen koko elämänkaarelle, ei hänen tavoitteenaan ole ollut kertoa kohteensa elämästä kaikkea mahdollista. Lagerstam sanoo perustaneensa tutkimuksensa Gabriel Kurjen elämän ”pienten mutta kertovien hetkien ja kohtaamisten varaan”.
Tämä saattaa olla toimiva tapa lähestyä tutkimuksen kohteena olevan henkilön yksilöllisyyttä. Onnistuneesti valituilla ”kertovilla hetkillä ja tuokioilla” hänestä voidaan saada esille jotain olennaisempaa kuin vyöryttämällä lukijan eteen suuri määrä yksityiskohtia, jolloin on vaarana, että olennaisia asioita jää havaitsematta.
Elämäkertatutkimuksen tekijä joutuu pohtimaan monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Toisesta henkilöstä kirjoittamisessa on kyse hänen haltuunottamisestaan: tutkija sijoittaa hänet muodostamaansa tulkintojen kehykseen. Jos tutkimusta tehdään jo kuolleesta henkilöstä, tällä ei ole mahdollisuutta puolustautua tutkijan tulkintojen edessä. Nykyisin muistitietoon perustuvassa tutkimuksessa myönnetään objektiivisen tietouden tavoittelun olevan jo lähtökohdiltaan vääränlainen päämäärä. Sekin myönnetään, että elämäkertatutkimusta ei voi tehdä eikä elämäkertaa kirjoittaa ilman, että myös tutkija on osa tutkimuskohdetta ja kirjoittaa jotakin myös itsestään. Elämäkerrallisen tutkimuksen tekijä vaikuttaa väistämättä valinnoillaan ja tulkinnoillaan siihen, millainen henkilökuva tutkimuksen kohteesta muodostuu.
Tutkimukseni aikakautta, 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua, on luonnehdittu usealla tavalla, näkökulmasta riippuen esimerkiksi modernisaation eli uudenaikaistumisen ja utopioiden aikakaudeksi. Tämä oli aikaa, jota leimasi yhteiskunnallinen epävarmuus ja uhkatekijät. Vaikka tämä aikakausi oli osaltaan vaurastumisen ja teknillisen kehittymisen aikaa, oli kehityksellä myös varjopuolensa. Lisääntyvä vauraus hyödytti ennen kaikkea omistavaa väestönosaa. Teknillinen kehitys vähensi työvoiman tarvetta vaikuttaen työttömän ja vähäosaisen väestön osuuden sekä varallisuuserojen kasvuun. Maaseudulla maataomistavien tilallisten lisääntyvä vauraus ja toisaalta palkollisten sekä maataomistamattomien kasvava poliittinen tietoisuus synnyttivät paikoin syviä kuiluja näiden ryhmien välille. Poliittisina uhkakuvina oli esimerkiksi vuonna 1901 säädetty asevelvollisuuslaki, jonka mukaan suomalaiset nuorukaiset olisivat saattaneet joutua taistelemaan kauas Suomen rajojen ulkopuolelle. Venäjän vallan toimenpiteet koettiin jopa koko kansakunnan olemassaoloa uhkaavina.
Syntyneitä ongelmia koetettiin ratkaista usealla tavalla. Ratkaisuvaihtoehto johon päätyi huomattava osa väestöstä, oli parempien elämisen mahdollisuuksien etsiminen kotimaan ulkopuolelta. Suomesta Yhdysvaltoihin ”kultaa vuolemaan” lähti vuosien 1821 ja 1929 välisenä aikana yhteensä noin 350 000 henkeä. Suurimmillaan suomalaisten Yhdysvaltoihin suuntautunut siirtolaisuus oli vuosien 1870 ja 1914 välisenä aikana, siis tutkimukseni keskeisellä aikakaudella. Tuolloin siirtolaisiksi lähteneitä oli noin 65 % edellä mainitusta kokonaismäärästä.
Arviolta 8 000−10 000 suomalaista lähti kotimaastaan tavoittelemaan utopiaa, perustamaan ihanneyhteiskuntia. Heidän perustelunsa olivat monenlaisia, esimerkiksi osalla oli syynä tyytymättömyys tsaarin valtaan. Matti Kurikka, Sointulan perustajana historiaan jäänyt utopisti, perusteli uuden yhteiskunnan tarpeellisuutta sillä, että kapitalismille oli käännettävä selkä ja perustettava oma sosialistinen ihanneyhteisö kauas Suomen riistäjäluokasta.
Ihanneyhteiskuntien perustajat joutuivat pääsääntöisesti suuresti pettymään utopiakuvitelmien sortuessa. Yksi merkittävä epäonnistumisen syy oli se, että he koettivat yhdellä kertaa rakentaa kaikin tavoin uusia yhteiskuntia, yhteiskuntia joissa kaikki olisi eri tavalla kuin ympäröivässä maailmassa.
Suurin osa väestöstä jäi kuitenkin kotimaahan, ja heistä aktiivisimmat miettivät käytännöllisiä ratkaisuja ongelmien voittamiseksi ja uhkakuvien torjumiseksi. Kehittymässä olleesta osuustoiminta-aatteesta saatiin se toimintamuoto, jota tietoisesti ja aktiivisesti kehittämällä voitiin menestyksellä saada kansalaiset tietoisiksi yhteiskunnallisista uhkakuvista ja ongelmista ja voitiin yhdistää eri kansanosat toimintaan näiden ratkaisemiseksi. Tässä onnistuttiinkin varsin hyvin, monessa suhteessa paljon paremmin kuin aikanaan osattiin kuvitellakaan.
Osuustoimintakin oli alunperin utopia, haavekuva paremmista yhteiskunnallisista olosuhteista ja elämästä. Myös osuustoiminnassa oli jo alkuvaiheissa samanlaisia inhimillisistä heikkouksista ja kanssakäymisen ristiriidoista johtuvia vaikeuksia kuin utopiayhteisöjen kohdalla. Sillä oli kuitenkin monessa mielessä paremmat lähtökohdat kuin utopiayhteisöissä: olosuhteet olivat tutut, toiminta- ja elinympäristö sekä olosuhteet olivat sellaisia, joihin oli elämän aikana totuttu. Elämisen perusasiat olivat turvatut, vaikkakaan ne eivät kaikilta osin olleet riittävän hyvällä tasolla. Lisäksi toimintoja suunnittelemassa ja toteutusta ohjaamassa oli ammattitaitoista väkeä.
Modernisaation aikakaudella eläneet ihmiset olivat tietoisia siitä, että yhteiskunnassa oli meneillään voimakasta muutoskehitystä. He eivät kuitenkaan voineet tietää, mihin suuntaan kehitys tulee johtamaan. Me nykyisin elävät tiedämme, miten yhteiskunta ja olosuhteet kehittyivät tuona aikana. Myös meillä nykyajassa elävillä on kohdattavanamme monenlaisia ongelmia, joista useat ovat jopa koko maailman väestöä koskettavia. Vaikka näitä ongelmia yrittävät ratkoa kaikkein viisaimmat aivot, ei kukaan tällä hetkellä tiedä varmuudella kehityksen kulkua. Emme tiedä esimerkiksi, onko Euroopan Unionia parhaillaan koettelevat vaikeudet niin suuria, että unioni on vielä muutaman vuoden kuluttua olemassa ja vieläkö euro on maksuvälineenä edes vuoden kuluttua. Mistä ilmastonmuutoksessa on loppujen lopuksi kysymys ja mitä seurauksia sillä on? Millaisiin seurauksiin nykyinen räjähdysmäinen väestönkasvu johtaa? Ja niin edelleen. Historian antamien opetuksien perusteella en kuitenkaan voi − enkä ainakaan halua − uskoa, etteikö näitä nykypäivän, välillä toivottomiltakin tuntuvia ongelmia pystytä ratkaisemaan toimivalla tavalla.
Lektioon liittyvää kirjallisuutta
ENGLUND, PETER (2006)
Silvermasken. En kort biografi över drottning Kristina. Uddevalla.
HELSTI, HILKKA & STARK, LAURA & TUOMAALA, SAARA (toim.) (2006)
Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860−1960. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1101. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
HERLIN, ILKKA (1993)
Kivijalasta harjahirteen. Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta. Helsinki: Otava.
LAGERSTAM, LIISA (2007)
A noble life: the cultural biography of Gabriel Kurck (1630−1712). Suomalaisen Tiedeakatemian Toimituksia, Humaniora 349. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
MAZZARELLA, MERETE (1997)
Oman elämän kirjoittamisesta − ja muiden. Teoksessa: Aina uusi muisto. Kirjoituksia menneen elämisestä meissä. Toim. Katarina Eskola ja Eeva Peltonen. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 54. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
PELTONIEMI, TEUVO (1985)
Kohti parempaa maailmaa. Suomalaisten ihannesiirtokunnan 1700-luvulta nykypäivään. Helsinki: Otava.
SALIMÄKI, HARRI (2000)
Isänmaan ja urheilu-uskon mies. Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana. Bibliotheca historica 62. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.