Seija-Leena Nevala-Nurmen väitöskirja ”Perhe maanpuolustajana. Sukupuoli ja sukupolvi Lotta Svärd- ja suojeluskuntajärjestöissä 1918-1944” tarkastettiin Tampereen yliopistossa 10.3.2012. Vastaväittäjänä toimi professori Henrik Meinander Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Irma Sulkunen.
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat
Olemme kokoontuneet Tampereen yliopiston Väinö Linna -saliin Lotta Svärdiä ja suojeluskuntia koskevaan väitöstilaisuuteen. Yhdistelmä Väinö Linna ja lotat ei olisi ollut todennäköisesti mitenkään mahdollinen 1950-luvulla eikä vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Tuntematon sotilas -romaanissahan Linna kirjoitti lotista vain hyvin niukasti, ja senkin varsin kielteiseen ja halveksivaan sävyyn. Tästä syntyi valtava kohu, varsinainen ”kirjasota”, ja erityisesti entiset lotat kokivat Linnan esittämän kommentin hyvin loukkaavana.
Lottien sodan jälkeistä historiaa tutkinut Tiina Kinnunen on tulkinnut Linnan kohua herättäneen lottakommentin olleen kirjailijan kritiikkiä sotien välisen ajan suomalaista valkoista valtaeliittiä kohtaan, ja lotta Raili Kotilaisen hahmo ruumiillisti tätä arvostelua. Kirjailija itse on kertonut myös halunneensa ravistella myyttistä kuvaa sankarilotasta. Joka tapauksessa Linnan lottakommentti, ja sitä seuranneet myöhemmät negatiiviset lottakuvaukset vaikuttivat osaltaan siihen, että lottia koskevan kirjallisuuden keskeiseksi tehtäväksi tuli vuosiksi ja vuosikymmeniksi eteenpäin puolustautuminen ja lottien kunnollisuuden ja kunniallisuuden korostaminen.
Tästä ei päästy eroon edes silloin, kun Neuvostoliitto romahti ja suomettumisen aika oli ohi 1990-luvun alussa, ja lotat ja suojeluskunnatkin palasivat julkiseen keskusteluun ‒ oikeastaan päinvastoin. Silloin otettiin asiaksi entistä tarkemmin vahtia, miten lotista ja suojeluskunnista saa kirjoittaa ja miten ei. Päämääräksi tuli ennen kaikkea kunnianpalautus ja aikanaan kärsityn vääryyden poistaminen.
Tällä kaikella epäilemättä oli paikkansa ja tehtävänsä, mutta etenkin lottien glorifioiminen on herättänyt toisinaan myös katkeruutta: viimeksi tämän viikon alussa nähdyssä Tuntematon emäntä -dokumenttielokuvassa haastatellut toivat esille tuohtumuksensa siitä, miten vain lottien osuus sodissa on nostettu esille, mutta muut sota-ajan naiset ja heidän uhrauksensa unohdettu.
Ylistävä kirjoittelu johti myös siihen, että aihetta historiallisena ilmiönä oli hankala ja vaikea tutkia. Jos sotien jälkeen julkisuudessa yleensä vaiettiin tai kirjoitettiin negatiivisesti, 1990-luvulta lähtien odotettiin ainoastaan positiivista ja ylistävää suhtautumista. Tämä ei välttämättä ollut aina entisten lottien ja suojeluskuntalaisten toivomus, ja mitä ilmeisimmin ylistävää kirjoittelua käytettiin ja on käytetty myös moniin muihin tarkoituksiin. ”Isänmaan asialla lottien ja suojeluskuntien hengessä” on ilmoittanut olevansa moni sellainen, jonka isänmaakäsitystä läheskään jokainen entinen lotta tai suojeluskuntalainen ei olisi allekirjoittanut.
Lotista ja suojeluskunnista on kirjoitettu erityisesti 1990-luvulta lähtien valtavan paljon. On ilmestynyt reilusti toista sataa erilaista paikallishistoriikkia ja muistelmateosta. Etenkin lotat ovat päätyneet jopa oopperaan ja useampaan elokuvaankin. Eikä tämä ole ihme: nykykatsannossa massiivisen suosion saavuttaneet vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt näyttävät todella erikoisilta ja mielenkiintoisilta, ja ne ovat olleet osa hyvin monen suomalaisen suvun ja perheen historiaa. Akateeminen tutkimuskin on ollut aiheesta jatkuvasti kiinnostunut. Vuosittain on kirjoitettu useampikin gradu, ja viimeisin lottia koskeva väitös on viime vuoden marraskuulta. Mitä tästä aiheesta oikeastaan voi enää sanoa ja mitä tutkia?
Aloittaessani jatko-opintoja ja tehdessäni lisensiaattityön tutkimussuunnitelmaa 1990-luvun loppupuolella, minulle tultiin sanomaan, varsin arvovaltaiselta taholta, että tämä lotta-aihe on sitten varattu jo toiselle tutkijalle, ja että minun olisi syytä ryhtyä etsimään uutta aihetta. En toki ollut päässyt vielä alkua pidemmälle, mutta jo siinä vaiheessa ymmärsin, että kyseessä oli yksi suomalaisen yhteiskunnan sotien välisen ajan merkittävimmistä ilmiöistä, ja ettei tätä aihetta voinut vain yhteen tutkimukseen tyhjentää.
Tämä ajatus onkin oikeastaan ollut työni ohjenuorana koko ajan: etenkin maaseudulla lotta- ja suojeluskuntajärjestö kosketti tavalla tai toisella lähestulkoon jokaista yhteisön jäsentä. Jos järjestöön ei suoranaisesti kuuluttukaan, saatettiin silti osallistua paikallisen suojeluskunnan järjestämiin urheilukisoihin tai iltamiin, käydä nauttimassa pullakahvit paikallisten lottien kahvilassa tai osallistua suojeluskunnan ampumaradan rakennustalkoisiin. Todennäköisesti paikallinen kansakoulun opettaja ei opetuksessaan kainostellut tuoda esille maanpuolustusjärjestön ideologiaa, joka sopi erinomaisen hyvin aikakauden kasvatuskäsitykseen ja sivistyneistön ymmärrykseen isänmaasta.
Se miten järjestöjen ideologia, teot ja toimet otettiin vastaan, on niin ikään yksi osa suomalaisen yhteiskunnan tarinaa sotien välisenä aikana: kaikki eivät hyväksyneet lottia ja suojeluskuntia koskaan ja toisilla taas niiden isänmaallinen ideologia johti ylilyönteihin ja purkaantui vaikkapa (jälleen ajankohtaisen) Mäntsälän kapinan kaltaisina ylilyönteinä. Järjestöt itse halusivat korostaa epäpoliittisuuttaan, mutta se lienee ollut merkittäville yhteiskunnallisille toimijoille käytännössä mahdotonta.
Lotta Svärd- ja suojeluskunnat nuoriso-osastoineen muodostivat yhdessä vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön. Niiden näkyvä ilme ja toiminta olivat sotilaallisia, ja sellaisina ne näyttäytyvät nykypäivän ihmisille, jotka voivatkin kysyä, miten aikuiset ihmiset ja jopa naiset viitsivät marssia harmaissa asuissaan ja viettää vähäistä vapaa-aikaansa harjoittelemalla sotaa.
Työni keskeisenä tarkoituksena onkin tavallaan normalisoida käsityksiä lotta- ja suojeluskuntajärjestöistä, ei glorifioida eikä myöskään aliarvioida tai ymmärtää niitä yksipuolisesti. Järjestöt esiintyivät ja toimivat militaarin mallin mukaisesti, mutta ne olivat osa aikansa yhteiskuntaa, eivätkä suinkaan outoja, irrallisia ja ulkopäin tuotuja ilmiöitä.
Suojeluskunnat ja lotat olivat osa aikansa naisten, miesten, tyttöjen, poikien ja perheiden elämää, ja paikallisyhteisöissä järjestöt muuttuivat omannäköisikseen, omine erityispiirteineen. Ne olivat myös osa koko suomalaista yhteisöä yhteensä 25 vuoden ajan, ja tavallaan vielä pitkään sen jälkeenkin, joten en pidä mielekkäänä tarkastella lottia ja suojeluskuntia pelkästään osana suomalaista sodankäyntiä tai suomalaista sotahistoriaa. Mentaalisestihan niiden jäsenten voi nähdä olleen huomattavasti valmentautuneempia sotaan kuin useimpien muiden suomalaisten, mutta sitä, tuleeko sotaa vai ei, eivät suojeluskuntalaiset ja lotatkaan kyenneet ennustamaan. Järjestöille, jotka koskivat lukemattomia tavallisia suomalaisia, tekee oikeutta tarkastella niitä sukupuoli- ja perhehistorian kautta.
Vuonna 1935 Otavan suuressa tietosanakirjassa perhe määriteltiin ”inhimilliseksi pienoisyhteiskunnaksi, jonka äiti, lapsi ja isä muodostivat.” Katja Yesilovan mukaan 2000-luvulla kriittinen perhetutkimus on pohtinut sekä perheen käsitettä että perhettä ilmiönä. Se on tarkastellut perheiden monimuotoisia käytäntöjä ja etenkin sitä ristiriitaa, joka vallitsee perheihanteen ja toteutettujen ratkaisujen välillä. ”Eletty” perhe on ratkaisuissaan moninaisempi ja vaihtelevampi kuin ihanteet ja mielikuvat. Uusperheet, eroperheet, yksinhuoltajaperheet, lapsettomat perheet, vaihtelevat perheen arjen järjestämisen tavat ja niistä tehdyt tutkimukset ovat ravistelleet käsitystä äidin, isän ja lasten muodostamasta ydinperheestä. Kriittinen perhetutkimus tarkastelee lähinnä nykyaikaa, mutta myös perhehistorian keskeisimpiä tutkimustuloksia on jo pitkään ollut se, että ydinperhe oli vasta kaupungistumisen ja teollistumisen myötä syntynyt ja luotu perheen normi, josta niin sivistyneistö kuin työväestökin loivat omat versionsa.
Suojeluskuntaperheessä jokaiselle perheenjäsenelle oli oma paikkansa. Naiset kuuluivat Lotta Svärdiin, miehet suojeluskuntiin, pojat suojeluskuntapoikiin ja tytöt pikkulottiin. Se oli ydinperheen muotoon puettu perheihanne, mutta toisaalta suojeluskuntaperhekin oli tuon ihanteen mukainen ydinperhe ainoastaan melko lyhyen aikaa 1930-luvulla, kun suojeluskuntapoikien ja pikkulottien toiminta alkoi. 1920-luvulla lasten merkitystä ei vielä huomioitu, vaan suojeluskuntalaisen ja lotan muodostama perhe oli lapseton perhe, jonka kuitenkin katsottiin edustavan yhteiskuntaa pienoiskoossa.
Sota-aikana suojeluskuntaperhettä ydinperheenä ei varsin usein käytännössä enää ollut: ydinperheen sijaan suojeluskuntaperheistä tuli isän kaaduttua rintamalla yksinhuoltajaperheitä, tai ainakin arjen järjestämisen tavat perheissä muuttuivat suojeluskuntaisien taistellessa rintamalla. Maanviljelysperheen arki toimi naisten työpanoksen varassa työvelvollisuuttaan suorittavien työtyttöjen tai venäläisten sotavankien avulla. Perheiden koteihin muutti toisia, entuudestaan tuntemattomia evakkoperheitä kaukaa Karjalasta. Ydinperheen ihannetta toki pidettiin yllä myös sota-aikana ja paluusta siihen sodan jälkeen haaveiltiin, mutta kaiken kaikkiaan suojeluskuntaperhe muuttui minkä tahansa suomalaisen perheen kaltaiseksi yksiköksi, jota sota kosketti tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän.
Ydinperheissä keskeiseen asemaan nousi äitiys ja äidin merkitys kasvattajana ja perheen kokoavana voimana. Isien katsottiin jääneen syrjään aiemmasta patriarkaalisesta perheenpään asemastaan. Suojeluskuntaperheissä toistettiin samankaltaista tarinaa, sillä lottaäiti oli keskeinen hahmo perheessä paitsi tietysti sota-aikana, myös sitä ennen. Suojeluskuntaperhe ei kuitenkaan ollut vailla isyyttä ‒ päinvastoin. Suojeluskuntamiehen isyys ja isällisyys nousivat vahvasti esille. Paikallisosastoja haluttiin useinkin johdettavan isällisesti, ja etenkin isien merkitys ja roolimalli tuotiin poikatoiminnassa esille. Suojeluskuntaisyys saattaisi ehkä kertoa historiantutkijalle enemmänkin menneisyyden isyydestä, josta emme tiedä loppujen lopuksi kovinkaan paljoa.
Suojeluskuntaperheen muuttuessa maanpuolustusperheeksi nuorison merkitys nousi keskeiseen asemaan. Maapuolustusjärjestöjen toiminta-aikana ehti kasvaa uusi sukupolvi, joka monellakin tapaa poikkesi aiemmasta, vaikka mitään nuorten sukupolvikapinaa ei voidakaan havaita olleen. Nuorisotoiminta oli aikuisjärjestöjä tasa-arvoisempaa niin poliittisesti kuin sukupuolten keskenkin. Lottatytöt ja sotilaspojat joutuivat lopettamaan toimintansa aikuisjärjestöjen lakkauttamisen myötä. Kuitenkin heidän perintönsä ja panoksensa maan jälleenrakennukselle oli huomattava, ja hyvinkin tutkimisen arvoinen asia tulevaisuudessa.