Vainio-Korhonen, Kirsi: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY 2012 (255 s.)
1600- ja 1700-lukujen Ruotsissa koulutetut kätilöt olivat alansa arvostettuja ammattilaisia. Ajan muotitieteisiin kuuluneeseen synnytysoppiin olikin syytä panostaa, sillä valtakunnassa oli väestöpoliittinen ongelma: kansaa oli vähänlaisesti mm. lukuisien sotien ja vähäisen syntyvyyden vuoksi. Asian haasteellisuutta lisäsi korkea lapsi- ja imeväiskuolleisuus, joka oli pahimmillaan jopa 50 %. Koska naimisissa olevat naiset kuitenkin olivat suunnilleen joka toinen vuosi raskaana, oli synnytys varsin keskeinen osa heidän elämäänsä.
Kirjassaan Ujostelemattomat Turun yliopiston Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhonen osoittaa, että kätilöiden ammattikoulutuksen yleistymisellä ja rintaruokintakampanjoinnilla oli selvä yhteys imeväis- ja synnytyskuolleisuuden laskuun. Kyseessä oli kuitenkin hidas muutos, josta todistaa myös lista kätilöistä perheineen: huomio kiinnittyy heti näidenkin naisten lapsien elämänlangan haurauteen.
Haastavaa ja laadukasta koulutusta naisille
Tukholmassa aloitettiin vuonna 1686 saksalaisten esikuvien mukaan nelivuotinen kätilökoulutus, johon osallistumisen edellytyksenä oli luku- ja kirjoitustaito. Tätä ei maaseudun rahvaalla ollut, joten se jäi opintien ulkopuolelle. Toisaalta kätilöoppilaatkaan tuskin olivat pitäneet aiemmin käsissään muuta kuin uskonnollisia perusteoksia, joita lähinnä opeteltiin ulkoa. Tieteellinen asiateksti vaati uutta asennetta oppimiseen ja aivan toisenlaista, sisäistävää ja soveltavaa lukutaitoa.
Koulutuksen onnistuminen on esimerkki siitä, miten naiset pystyivät omaksumaan ja soveltamaan uutta tietoa. Usein tämä hyppy tuntemattomiin haasteisiin merkitsi myös henkilökohtaisia uhrauksia. Suurin osa kätilöoppilaista oli perheenäitejä, jotka joutuivat jättämään omat lapsensa muiden hoitoon lähtiessään opintielle Tukholmaan.
Koulutukseen kuului anatomiaa ja fysiologiaa professorin johdolla sekä käytännön harjoittelua mestarikätilön oppilaana. Se oli tiedollisesti ja taidollisesti haastavinta, mitä tuon ajan naisille oli tarjolla. Koulutettujen kätilöiden tarpeesta kertoo, että opiskelukustannukset saattoi maksaa tuleva työnantaja.
Vuonna 1761 Tukholmaan perustettiin synnytyssopin professuuri, ja vuosisadan lopulla kätilökoulutuksen kehittyminen johti siihen, että kouluttamattomia naisia kiellettiin avustamasta synnytyksissä. Tuolloin lähes kaikissa suomalaiskaupungeissa toimi jo virkakätilö – heitä oli siis monin verroin enemmän kuin lääkäreitä. Vuodesta 1816 alkaen suomalaisnaiset saattoivat kouluttautua kätilöksi Turussa. Tämä tarkoittaa, että kätilön koulutus oli kiistatta ensimmäinen naisten ammattitutkinto kauan ennen myöhempää kansakoulunopettajakoulutusta.
Vastuullisen ammatin monet sisällöt
Kätilökoulutuksen alkamisen aikoihin yleisesti tiedettiin lähinnä, että lapsi saa alkunsa miehen ja naisen yhtyessä. Kuitenkin mm. sukupuoli- ja synnytyselinten sekä siemennesteen olemuksesta oli eriäviä näkemyksiä myös alan oppineiden parissa. Puutteellinen tieto anatomiasta ja supistuksien merkityksestä johti tilanteisiin, joissa erinäiset eukot koettivat väkisin vetää lasta ulos kohdusta. Vainio-Korhosen mukaan ”kansannaisten lapsenpäästötaidot” ovatkin osittain vain myytti (s.14).
Tämä saa lukijan hämmästelemään, miten lapsia on ylipäätään saatu maailmaan ja äidit selvinneet niinkin usein hengissä synnytyksistä. Vai olisiko kouluttamattomien eukkojen parjaaminen sitten ollut myös osittain uuden ammattikunnan syntyvaiheeseen liittyvää propagandaa?
Toisaalta on helppo uskoa, että taitavia käsiä oli syytä kiittää. Kätilöt saivat sekä kiinteää palkkaa että joiltakin synnyttäjiltä huomattaviakin lahjoituksia. Tämä ei kuitenkaan saanut johtaa asiakkaiden valikoimiseen, sillä virkakätilö sitoutui auttamaan kaikkia paikkakunnan synnyttäjiä riippumatta näiden varallisuudesta tai asemasta.
Tämän päivän näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on kivunlievitykseen liittyvä tieto. Synnytyspolttoihin käytettiin mm. kylpyjä ja opiaattipohjaista laudanumia, josta saatiin keskushermostoa lamaannuttavaa alkoholipitoista uutetta (tinctura thebaica). Lisäksi käytössä olivat peräruiskut ja suonenisku.
Kätilöiden tehtäviin kuului myös lapsen sukupuolen määrittäminen ja tarvittaessa hätäkasteen antaminen. Lisäksi he huolehtivat äidistä ja vastasyntyneestä muutamia päiviä synnytyksen jälkeen. Vointia tarkkailtiin samaan tapaan kuin nykyäänkin, mm. ulosteen, jälkivuodon, ruokahalun ja maidonnousun avulla. Itse asiassa suuri osa nykykätilöiden keskeisestä ammattitaidosta ei ratkaisevalla tavalla poikkea noista ajoista.
Uuden ajan alun Euroopassa kätilönvala teki naisesta privilegioidun ammatti-ihmisen, jolla oli velvollisuus tarvittaessa myös toimia asiantuntijatodistajana tuomioistuimessa. Toisinaan piti esimerkiksi tutkia nainen, jonka epäiltiin joutuneen seksuaalisen väkivallan uhriksi tai jonka mahdollinen raskaudentila oli keskeinen seikka meneillään olevassa oikeusprosessissa. Ammatin erikoistumisen myötä kehittyi myös ”oikeuslääketieteellinen katse”. (s. 161-180)
Väkeä synnytyshuoneissa
Synnytyksissä olivat perinteisesti olleet apuna ”pirttimuorit” tai ”ämmät” eli itseoppineet apuvaimot sekä monet sukulaisnaiset. Usein asiaan kuului myös naapuruston runsas kestitseminen. Kätilökoulutuksen vakiintuessa syntymän hetki rauhoitettiin ja rajattiin ammattilaisten valvontaan.
Yksi kiinnostava kysymys on miesten osallisuus synnytyksissä. Lääkäri ja välskäri olivat toki miehiä, mutta heitä kutsuttiin vasta tilanteen komplisoituessa – kätilöt eivät saaneet leikata muuta kuin napanuoran. Niinpä heidän ilmestymisensä paikalle oli huono merkki. Yksi haasteellisimmista tehtävistä oli väärässä asennossa olevan vauvan kääntäminen. Epäonnistuminen tässä saattoi pakottaa sikiön pilkkomiseen kohdussa äidin säästämiseksi. Vasta 1800-luvun lopulta alkaen äidin mahdollisuudet selvitä keisarinleikkauksesta hengissä lisääntyivät.
Uskonnollisuus ja uskonnolliset tavat olivat kiinteä osa kaikkien ihmisten elämää, joten ei ole ihme, että myös koulutetut kätilöt rukoilivat Jumalalta siunausta työlleen. Enkeleiden läsnäoloa olikin syytä toivoa, sillä synnytyksissä elämän ja kuoleman välinen rajapinta oli vahvasti olemassa.
Entä isät, missä he olivat? Kävelivätkö he hermostuneesti edestakaisin synnytyshuoneen ulkopuolella, kuten elokuvissa usein annetaan ymmärtää? Vai olivatko he kenties mukana tukemassa puolisoaan ja todistamassa jälkeläistensä syntymää? Vainio-Korhosen mukaan 1700- ja 1800-luvuilla isät todella osallistuivat synnytyksiin, joten heidät on ”häädetty” tästä tilanteesta vasta myöhemmin. Nykyisin tulevaan isään taitaa toisaalta myös kohdistua paineita osoittaa välittämistä läsnäolollaan.
Koulutus antaa valtaa
Vainio-Korhosen soljuva, kerronnallinen ilmaisu kuljettaa lukijan sujuvasti elämän ihmeen ja kuoleman raadollisuuden välillä tarjoten sopivasti yksityiskohtaista tietoa. Osa-alueiden jäsentely olisi kuitenkin voinut olla selkeämpi. Nyt otsikoiksi on poimittu lähteistä kuvaavia ja sinänsä kiinnostavia adjektiiveja, mutta lukujen sisältö ei ole kovin rajattu. Tarkempiin kysymyksiin esimerkiksi synnytyksen apuvälineitä, kivunlievitystä tai uskonnollisia tapoja koskien on vaikea löytää vastauksia, kun tieto on ripoteltu moneen paikkaan.
Ujostelemattomat kuvaa entisaikojen naisten rohkeutta, heidän matkaansa uusiin haasteisiin. Aiheen osittaisesta raskaudesta huolimatta kirja on palkitseva lukunautinto, jossa näkyy lähteitään taitavasti hyödyntävän tutkijan persoonallinen ote. Todellisten ihmisten arki on yhteiskunnan rakenteiden ja muutosten rinnalla vähintäänkin yhtä tärkeää.
Punaisena lankana kulkee pohdinta siitä, miten kätilöt ja heidän aikalaisensa kokivat kätilöidentiteetin ja naisten koulutuksen ylipäätään. Miten tämä heijasteli yhteiskunnan valtasuhteita ja sukupuolirooleja? Kätilöthän olivat yhtäältä naisia puolisonsa edusmiehisyyden alla, toisaalta he olivat korvaamattomia ammattilaisia, jotka myös käyttivät virka-asemansa mahdollistamaa valtaa.
Vainio-Korhosen tutkimus on kiehtovaa kulttuurihistoriaa yhden ilmiön ulottuvuuksista tietyssä ajassa ja paikassa. Laajemmin se osoittaa, että entisaikojen naisilla oli enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin usein ajatellaan. Kysymys on naisen toimijuudesta patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja tähän liittyvästä historiallisen todellisuuden monimuotoisuudesta.
Kirjoittaessaan Ruotsin vallan aikaisista kätilöistä Kirsi Vainio-Korhonen tulee samalla osoittaneeksi koulutuksen tärkeyden yleisemminkin – asia, jota ei turhaan korosteta puhuttaessa naisten ja tyttöjen aseman globaaleista haasteista nykypäivänä.
FT Satu Lidman toimii oikeushistorian tutkijatohtorina Turun yliopistossa ja tutkii muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa menneisyydessä.