Katsaukset

Verilammikoita ja propagandaa – Karjalan kapina 1921-1922

Aki Aunala

Venäjän Karjalassa talvella 1921-1922 käyty sissisota, jota kutsutaan näkökulmasta riippuen kansannousuksi tai kapinaksi, oli Karjalan nuoren neuvostoautonomian ensimmäinen ja viimeinen aseellinen konflikti karjalaisen paikallisväestön kanssa. Harvaan Karjalan moderniin historiaan kuuluvaan asiaan liittyy niin paljon ristiriitaisia tunteita kuin juuri Karjalan kapinaan. Tästä piti huolen vuosikausien propagandavyörytys, joka alkoi jo konfliktin aikana.

Kapinaan ei ajauduttu tyhjästä, vaan sitä voidaan pitää suorana Venäjän sisällissodan jatkona alueella, joka oli ollut sotatoimien riepoteltavana vuodesta 1918 alkaen. Muodollinen Tarton rauha (1920) vaiensi kalpojen kalsketta vain muutamia kuukausia ennen kuin alue oli taas valmiina koettamaan voimiansa. Venäjän Karjala oli rauhansopimuksesta huolimatta raja-aluetta, jonne läntiset viholliset pystyivät ulottamaan omaa ideologiaansa häiriten neuvostovallan onnistunutta istuttamista väestön elämään1. Alueen sijainti tekeekin siitä erityislaatuisen tarkastelukohteen Neuvosto-Venäjän alkuvuosien propagandatoiminnan kehitystä tutkittaessa.

Seuraavassa tarkastellaan eräitä Karjalan kapinaan liittyviä mielikuvia ja neuvostovallan propagandatyöskentelyä erityisesti aikakauden neuvostosanomalehtien näkökulmasta. Tutkimusteema liittyy laajempaan analyysiin, jonka tavoitteena on ollut selvittää propagandan vaikutusta alueen poliittiseen kehitykseen Venäjän sisällissodan vuosina. Kapinan aikaiset lehdet olivat suomalaiskommunistien perustama Karjalan Kommuuni sekä venäjänkielinen vastine Karelskaja Kommuna, joka oli ilmestynyt eri nimillä jo vuodesta 1918. Karjalan Kommuuni ilmestyi ensimmäisen kerran lokakuussa 1920, päivänä jolloin Karjalan työkansan kommuuni (KTK) virallistettiin, merkiksi Karjalan ”kansankielisestä” autonomiasta. Lisäksi lähteinä on neuvostohallinnon lentolehtisiä ja julistuksia, joita painettiin kapinan aikana osittain samoissa tiloissa kuin lehtiäkin.

Artikkelin tarkastelutapa on pääosin kielellinen ja esitystapa proosallinen, millä pyritään tiivistäen saamaan esiin aikakauden konventiot esittää karjalaiset Karjalan kapinassa suhteessa neuvostohallinnon pyrkimyksiin ja odotuksiin.

Uhkaava länsi

Karjalaisten valaiseminen kommunismilla ajautui siis vakaviin ongelmiin Karjalan autonomian ensimmäisenä vuotena 91 vuotta sitten. Nuoren neuvostotasavallan rajaseutujen eristäminen Suomesta neuvostoinstituutioita vahvistamalla ja muun muassa kouluja tarjoamalla ei neuvostolehtien mukaan saanut karjalaisten ”väärinkäsityksiä” Karjalan työkansan kommuunista katoamaan. Syksyllä 1921 saatettiin jo puhua ”vastavallankumouksellisesta blokista” ja siitä, että rauhallisen rakennustyön ympärillä leijuivat pahat henget, jotka pyrkivät saamaan karjalaiset pimeyden polulle.  Lännestä tullut uhka toisi taas ”verilammikot” ja ”tuhkakasat” Karjalaan, kuten esimerkiksi Aunuksessa vuoden 1919 taisteluiden aikana ja sisällissodan aikaisempina vuosina. Pelot läntisten ”herrojen kelkkaan lähteneistä”, sokeista karjalaisista osoittautuivat pian todeksi. 2

Heti sissitaisteluiden alettua syystalvella 1921 julistettiin neuvostolehdissä, että kyseessä ei missään tapauksessa ollut ”Karjalan kansannousu”, kuten porvarilehdet väittivät, vaan puhtaasti suomalaisten nationalististen valkokaartilaisten yhdessä Suomeen paenneiden karjalaisten ”kulakkien” kanssa suunnittelema ”rosvoretki” legitiimiä valtiota kohtaan. ”Rajantakaiset konnat” olivat kuiskutelleet ja saaneet eksyneet veljet syöksymään sokeina erheen ja turmion tielle aivan kuten aina ennenkin. Lehtien mukaan nämä ”raatajarahvaan” ulkopuolelta tulleet kansannostattajat eivät saaneet kannatusta hallitsevalta sisäpiiriltä, ”punaiselta Karjalalta”.3 Neuvostolehdistö ei vain millään pystynyt peittämään sitä tosiasiaa, että karjalaississit olivat lyhyessä ajassa saaneet haltuunsa kolmanneksen Karjalan työkansan kommuunin maa-alueista ja uhkasivat nuorta neuvostoautonomiaa suorastaan pelottavalla päättäväisyydellä.

Valo ja tieto loitsuja karkottamaan

Kokonaiskuvan saamiseksi on syytä katsoa ajassa hieman taaksepäin. Syksyllä 1920, jolloin autonominen Karjalan työkansan kommuuni perustettiin, Karjalan tilanne oli hyvin erilainen kuin reilu puoli vuotta aikaisemmin, jolloin koko Karjalan omistussuhde oli vielä täysin avoinna. Karjalan asema Neuvosto-Venäjän raja-alueena muuttui sotilaallisesti ja poliittisesti ja samalla myös keskeisesti propaganda- ja valistustyön näkökulmasta. Propaganda- ja valistustyön vahvistaminen etenkin Vienan alueella muodosti olennaisen osan koko Karjalan saattamiseksi rauhan tilaan ja siten suotuisaksi neuvostovallan perustamiseen. Kivääreiden ja voimakeinojen sijasta taistelussa päätettiin käyttää ensin kynää ja paperia jokaisen ”tietämättömän kansalaisen sielun puolesta”, kuten Neuvosto-Venäjän koulutuksesta vastannut komissaari Anatoli Lunatsharski oli teeseissään todennut.4

Karjalan sosialistisen ”vapauden” mahdollistanut neuvostovalta ryhtyi lunastamaan pian lupauksiaan Karjalan paremmasta huomisesta. Eräänlaisena sotakirveen hautaamisena neuvostohallitus näytti hyvät aikeensa lopettamalla Karjalan alueella puna-armeijaan mobilisoinnin ja muuttamalla sen ”työmobilisoinniksi”. Tämä ”poikkeuksellinen erikoisoikeus” oli kommunistien mielestä mitä suurin ”vallankumousjuhlan lahja” Karjalalle. Vastineeksi karjalaisen tuli korjata kotinsa ja sulkea ovi ”valkoisilta yllyttäjiltä”. Neuvostovallan parhaiden aikeiden alleviivaamiseksi mainittiin lehdissä, että jos Karjalassa ei olisi ollut valkoisia häiritsijöitä, ei olisi myöskään puna-armeijaa tarvittu. Aseiden laskeminen tarkoitti ennen kaikkea ”kommunismin valon ja tiedon” päästämistä Karjalan saloille, joissa lapsetkin vielä ristittiin ”loitsuilla”, kuten propaganda kuvasi karjalaisten taikauskoisuutta.5 Laskiessaan aseellista suojamuuria neuvostovalta joutui kuitenkin todistamaan todelliset kykynsä hallinnon ja asioiden mahdollistamisen alalla vuosikausien lupailun jälkeen.

Sanoista tekoihin

Neuvostovallan esittäminen mahdollistajana, kehityksen suojelijana vaati propagandan lisäksi käytännön toimia ihmisten keskuudessa. Lehtien sivuilla näkyneet instituutiot ja neuvostotunnukset piti viedä konkreettisesti osaksi kansalaisten elämää, jotta yhtyminen annettuun neuvostokuvaan olisi mahdollista ajatuksen tasolla. Neuvostovallan juurruttaminen Karjalaan haluttiin näyttää yleensä mahdollisimman positiivisessa valossa, vaikka karu totuus olisi ollut aivan toisenlainen. Sen lisäksi, että neuvostopuoluekouluun oli kertomusten mukaan runsaasti halukkaita, myös muut neuvostovallan symbolit kuten erilaiset juhlat ja tapahtumat kylissä kuvattiin positiivisiksi asioiksi, joita kylissä oli odotettu jo pitkään. 6

Puna-armeija auttoi syrjäseutujen avustamisessa parhaansa mukaan. Eräs nimettömäksi jäänyt syrjäkylä, jossa ei ollut yhtäkään neuvostoinstituutiota aikaisemmin, päätti karjalaissanomalehti Kommunan mukaan puna-armeijalaisten avustuksella vapaaehtoisesti muuntaa papin asunnon teatteriksi. Kuvattiin, että kyläläiset ja etenkin nuoret olivat haltioissaan kaikesta uudesta, ja yhteiselo sujui vuorovaikutteisen auttamisen ja harmonian merkeissä. Kuolemaa pelättiin konkreettisesti nälkäisissä kylissä, mutta puna-armeijan läsnäolo ja kotitöissä auttaminen ”pelastivat” neuvostolehtien mukaan useat kansalaiset lähes varmalta nälkäkuolemalta. 7

Punainen valta pyrki huomioimaan nuoret, lapset, naiset sekä miehet uudella tavalla, entistä tasa-arvoisemmin, sillä kaikkia tarvittiin työssä ja taistelussa vallankumouksen lukuisilla rintamilla. Nuoret saivat uuden vallan myötä muun muassa koulutusmahdollisuuksia ja nuorisoseuratoimintaa ja naisia aktivoitiin kyläkokouksissa ja naisjärjestöjen toiminnan kautta. Etenkin lähes orjista alhaisempien naisten kohdalla tapahtunut suuri aatteellinen muutos aikaisempaan patriarkalismiin verrattuna tarkoitti mahdollisuuksia ja velvoitteita nousta miehen rinnalle ”poistamaan kurjuutta ja puutetta” ja rakentamaan ”paratiisia maan päälle”, halusivat naiset sitä tai eivät. Aikaisemmin ”tarkoituksella” tietämättöminä pidettyjen nuorten vastuulla taas oli pimeyden karkottaminen lukutupien ja muun toiminnan kautta, sillä nuorten oli näytettävä esimerkkiä vanhemmille ”harmaahapsisille korvenraataja-ukoille”, jotka heräsivät hitaammin ”pimeyden kuilusta” uuteen aamuun. 8

Kivikkoinen tie kohti paratiisia

Neuvostovallan tarjoamat mahdollisuudet pitivät sisällään olettamuksen, että ihmiset saivat lahjoja vastaan myös entistä enemmän velvollisuuksia. Nimenomaan saivat, sillä nyt työläiset ja talonpojat tekivät työtä itselleen, omalle tulevaisuudelleen, eivätkä ”riistäjille”. Sisällissodan jatkuessa sirpin ja vasaran viitoittamalla aatteellisen aherruksen rintamalla tarvittiin NEP-kauden työmoraalia edustamaan uusi neuvostoihminen. Kylvökamppailut ja metsätyöt liitettiin taistelukuvastoon puhumalla kirjaimellisesti sodasta, jota varten piti karaistua ja sisäistää työskentelyn ”oikeat” metodit, ymmärtää, mikä oli ”neuvostokansalaisen vastuu” taisteluiden alla. Rauhan aikana selvisi jokaisen kansalaisen todellinen luonne ja tietoisuuden taso. Neuvostokansalaisen arvon kantajan tuli olla ahkera, kärsivällinen ja pitkäjänteinen sankari eikä tsaarin ajan ”loiseläjä”, joka totteli keppiä ja kantoi ”uskollisen orjan nimeä”.9

Samalla kun neuvostovalta joutui käyttämään voimaa kapinoivien kansanryhmien taltuttamiseen muualla Neuvosto-Venäjällä, rakennettiin Karjalassa perustuksia oman ”punaisen isänmaan” vakaammalle kasvulle työn moraaliin ja omaan parhaaseen vedoten.  Neuvostoidentiteetin rakentaminen ei kuitenkaan ollut kovin yksinkertaista, ja lievää turhautumista hitaaseen kehitykseen oli nähtävissä lehtien sivuilla. Neuvosto-Karjala ei ollut vielä paratiisi, sillä ongelmia oli melkoisesti, yhtenä keskeisenä nälkä ja hyödykkeiden puute. Varsinkin Yhdysvalloista Karjalaan muuttavia siirtolaisia varoiteltiin, että Karjala ei ”vuotanut hunajaa ja rieskaa”, ja että maahan saapuvaa kohtasivat puute, työtaakka ja kieltäymys. Kaikki apu otettiin silti ilolla vastaan, sillä oltiinhan ”kapitalismin raunioiden päälle” rakentamassa kommunistista yhteiskuntaa, jonka työmäärää ei peitelty puolueen taholta.10

Paratiisi siinsi kuitenkin tulevaisuudessa, johon uskottiin ongelmista huolimatta. Tämän takeeksi Karjalalle pedattiin ”maailmanvallankumouksen etuvartion” asemaa lopputalven 1921 puoluekokouksessa. Karjala ei kommunistien näkökulmasta enää ollut vain vallankumouksen puskuri länttä vastaan, vaan ”tietoinen taistelija”, jonka ”vapauden säteiden” tuli valaista koko Pohjolaa ja sen riistettyjä työläisiä.11  Säteiden lisäämiseksi kaikkien tuli olla selvillä tavoitteista ja ajan vaatimista tehtävistä. Valistuneilla, eli puoluejärjestöihin kuuluvilla, oli velvollisuus ”jälkeenjääneiden” herättämisessä. Vastalahjana hien kyllästämästä aherruksesta olisi unelmien täyttymys, turva ”kaiken sen sorrannan jälkeen”, jota karjalaiset olivat vuosisatojen aikana kokeneet.12

Henkinen ravinto leivän korvaajana

”Raatajarahvaan” usko tulevaan heikkeni sitä mukaa kuin leipä uhkasi loppua pirtin pöydästä syystalvella 1921. Hätä oli vielä suurempi Volgan varrella, jossa paikalliset yrittivät lehtien mukaan täyttää vatsansa mullalla ja savella, ja siellä missä oli onnea syömällä ”saviheinää” ja tammenterhoja. Karjalaisten asiaa eivät helpottaneet neuvostovallan taholta esitetyt syyllistävät väitteet, että karjalaiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, ellei Volgan seutu olisi auttanut heitä viljakuormilla kaikki ne vuosisadat, jotka karjalaiset olivat taistelleet olemassaolostaan karuilla seuduilla. Nyt olisi kerrankin karjalaisten vuoro auttaa hädänalaisia ja todistaa, että työväen ja talonpoikien luokka kuului kiinteästi yhteen, niin myötä- kuin vastamäessä.13

Osa karjalaisista keräsi metsistä marjoja ja sieniä Volgan nälänhätäisten avuksi. Osa karjalaisista ja Karjalan neuvostovirkailijoistakin päätti uskollisuuden todistelun sijaan hakea apua puutteeseen sieltä mistä usein ennenkin, eli ”Lahtari-Suomesta”. Auttajana esitetty puna-armeija hankki ravintonsa usein lähempää, suoraan karjalaiskylistä. Pelkkä henkinen ravinto, ”kommunistinen valo” ei siis enää Karjalassa riittänyt. Neuvostovallan vanhojen lupauksien sijaan odotettiin konkreettisia toimia, leipää ja muita elintarvikkeita, mutta sen sijaan neuvostovalta päätti kerätä Karjalan viimeisetkin leivänmurut Sisä-Venäjälle lukuisissa keräyksissään ja osoitella karjalaisia ”känsäisellä” raatajan sormellaan syyttäen vuosisataisesta laiskottelusta.14

Neuvostovallan näkökulmasta Karjalan kapinointiin syksyllä 1921 johtanut tilanne oli juuri sitä, mihin imperialistit olivat seitsemänvuotisella sodalla ja provosoinnillaan koko ajan pyrkineet. Bolshevikit pyrkivät kääntämään myös nälänhädän ennen kaikkea porvareiden syyksi, mutta huomion kääntäminen pois Neuvostovallasta ei enää toiminut. Etsikkoaika oli ohi. Karjalan talonpojat nostivat hiljalleen kiväärinsä tähtäysasentoon, ja tällä kertaa itse kommunisteja kohti. Äskeisistä vallankumouksen sankareista tuli hetkessä pettureita, joita kohtaan neuvostovalta näytti taas säälimättömän puolensa, ”viimeistä kertaa” ennen luvattua paratiisia.15

Rosvojoukkoja vai vapaustaistelijoita?

Viimeistään Kronstadtin kapinassa keväällä 1921 opittu tapa esittää kapina pääosin ulkomaalaisten järjestelemäksi otettiin käyttöön myös Karjalassa. Neuvostovalta pyrki näyttämään, että se yrittää parhaansa ja tekee kaikkensa parantaakseen kansalaistensa elämää, mutta ”muukalaiset” ”bandiitit” eivät sallineet tätä kehitystä.16 Nämä bandiitit ja häiritsijät olivat Karjalan kapinan kohdalla kuitenkin valtaosin karjalaisia talonpoikia. Venäjän sisällissodan aikana karjalaisia oli paennut Suomeen kaivaten takaisin kotiinsa, osa karjalaisista lymyili piilopirteissään Karjalassa ja toimi maanalaisen vastarintaliikkeen yhteysmiehinä. Taisteluiden alettua marraskuussa 1921 sissien riveissä toimi parhaimmillaan noin 2 500 karjalaista miestä. Suomalaisia oli joukoissa mukana taisteluiden aikana yhteensä noin 500, mutta ei lähellekään samassa mittasuhteessa kuin aikaisemmilla heimosodiksi kutsutuilla sotaretkillä. Varsinkin taisteluiden tärkeässä alkuvaiheessa joukot olivat lähes puhtaasti karjalaisia.

Ratkaiseva kokous Karjalan irrottamiseksi Neuvosto-Venäjästä pidettiin sissien kesken Koivuniemellä lokakuussa 1921. Kokouksessa päätettiin yrittää tätä valtakeikausta aseiden avulla. Neuvostolehdissä tilanne oli ennakoitu jo paljon aiemmin, mutta toimiin ei varsinaisesti ryhdytty.  Taistelut alkoivat lopulta väellä ja voimalla, suoranaisella raivolla. Karjalaan sosialistisen vapauden tuoneita kommunisteja asetettiin seinää vasten sääliä tuntematta. Sissien joukoissa taistelleille kyseessä oli kansannousu, neuvostovallalle ja osalle siviiliväestöstä yksi inhottava kapina lisää. Sotatoimien alku näytti karjalaisille lupaavalta: vuoden 1921 loppuun mennessä sissiliike oli onnistunut valloittamaan 60000 neliökilometrin laajuisen alueen Karjalan pohjois- ja itäosista. Sota oli kuitenkin vasta alussa.17

Puna-armeija neuvostovallan kynänä ja miekkana

Karjalan neuvostohallitus ja puna-armeijan johto heräsivät todellisuuteen melko myöhään. Vasta vuoden 1921 lopussa puna-armeijan miesvahvoja joukkoja pystyttiin keskittämään karjalaississejä vastaan. Miehiä tuotiin sotatoimien aikana Karjalan korpeen eri lähteiden mukaan yli 16 000 henkeä reiluine reserveineen ja sen lisäksi runsaasti kalustoa konekivääreistä lentokoneisiin. Moninkertaisen ylivoiman sijaan suurempi merkitys talvisessa erämaasodassa tuli olemaan liikkumiskykyisillä suksijoukoilla, joista kuuluisin on eittämättä suomalaiskommunisti Toivo Antikaisen johtama satahenkinen hiihto-osasto Kiimasjärven valtauksessa tammikuussa 1922.18

Propagandatoiminta oli keskeisessä osassa sotatoimia heti alusta saakka. Karjalan puoluekoneisto mobilisoi reilusta 800 jäsenestään noin 520 henkeä rintamatöihin, mikä oli noin 70 prosenttia puolueorganisaation vahvuudesta. Sotatoimia johdettiin osin Moskovan ja osin Karjalan puoluejärjestön vetämänä joulukuun 1921 loppupuolelta aina helmikuun loppuun 1922.19 Sotatapahtumien aikana Karjalan neuvostohallitus, etunenässä juuri perustettu Karjalan-Muurmannin sotilaallinen vallankumouskomitea20, ja puna-armeijan poliittinen osasto lähettivät lukuisia kovasanaisia ukaaseja lentolehtisinä ja sanomalehtien osina kapinoimaan alkaneille karjalaisille ja heidän läheisilleen. Lentolehtisiä onnistuttiin pudottamaan karjalaisten keskuuteen muun muassa lentokoneesta muuten epäonnisissa ilmavoimien operaatioissa, mutta valtaosa lehtisistä kuljetettiin maita pitkin. Lentolehtisistä selviää, että osan oli allekirjoittanut Karjalan johtomies Edvard Gylling, osan Karjalan alueen poliittinen osasto ja osan Karjalan neuvostojoukkojen ylipäällikkö Aleksander Sedjakin. Tuhatmäärin painetut julistukset ja lentolehtiset tuli kiinnittää näkyville paikoille suomen- ja venäjänkielisinä sekä mahdollisuuksien mukaan myös karjalaksi.21

Kaikkia tahoja tarvittiin julistusten ja määräysten valmistamiseksi ja toimittamiseksi salomaiden asukkaille ja metsien kätköissä lymyäville sissijoukoille pimeän keskitalven vallitessa. Karjalan alueen poliittinen osasto alistettiin Pietarin sotilasalueen poliittisen hallinnon alaiseksi joulukuun lopussa 1921, mikä yhdisti lopullisesti siviili- ja sotilashallinnon ja keskitti tärkeimmät propagandatoiminnot enimmäkseen armeijan hallittavaksi. Rintaman poliittisen valistusosaston johdossa oli sotatoimien ajan toveri Gusjev. Valistustyön niveltäminen sotilasoperaatioon vahvistettiin lehtitietojen mukaan esimerkiksi viidellä aluekomitean lahjoittamalla valistustyöntekijällä. Puna-armeijan poliittisen osaston palveluksessa toimivat lehtien mukaan myös ”miltei kaikki” suomenkieliset poliittiset voimat.22

Tsheka, teatterit ja vallankumouskomiteat

Sotajoukkojen mukana kulki alusta alkaen puna-armeijan sääntöjen mukaisesti myös agitaattoreita sekä Tshekan osastoja, joita käytettiin muun muassa rangaistustoimissa. Rangaistavia kapinoivassa Karjalassa riitti yllin kyllin. Rangaistustoimien lisäksi Tshekan tärkeänä tehtävänä oli poliittisen valistuksen järjestäminen puna-armeijan joukkojen keskuudessa. Poliittinen toiminta puna-armeijan joukoissa ei kuitenkaan aluksi ollut kovin tehokasta, sillä osa Tshekan joukoissa olleista oli huonosti koulutettu sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Poliittinen työskentely puna-armeijassa kuitenkin koheni sotatoimien edetessä. Kommunistivirkailijoiden määrä lisääntyi armeijassa alun hankaluuksien jälkeen, ja jokaisessa joukko-osastossa järjestettiin luentoja, keskusteluja ja raportteja Karjalan tilanteesta.23

Painotuotantoa yhdisteltiin onnistuneesti siviilihallinnon toimintojen kanssa, ja neuvostojoukkojen etenemisreittien varrelle luotiin sisällissodan oppien mukaisesti erityisiä ”propagandapisteitä” (ven. Агитпункт), joiden painoarvo propagandan välittämisessä oli merkittävä. Petroskoin rautatieasemalla propagandapiste järjesti tiettävästi esimerkiksi esityksiä saapuville junamatkustajille, järjesti kokouksia, jakoi lippuja teatteriin ja ohjasi agitaattoreita eteenpäin uusiin tehtäviin, kirjoitti vetoomuksia väestölle ja tuotti materiaalia sanomalehdistöä varten. Karjalan poliittisen valistusosaston sotajaoston järjestämät teemaillat ja teatterinäytökset ”Karjalan kapinasta” keräsivät osaston oman ilmoituksen mukaan satoja innostuneita puna-armeijalaisia.24

Siviilipuolen teatterit, mukaan lukien teatteri ”Punatähti” (ven. Красная Звезда) ja elokuvateatterit toimivat keskeytymättömästi sotatoimien ajan piristäen ja valistaen puna-armeijalaisia pääosin ilmaiseksi ja myös erilaisia avustuksia puna-armeijalaisille keräten. Epäsuoraa, spontaania agitointia puna-armeijan sisällä tapahtui muun muassa siten, että junassa kohti rintamalinjaa kerrottiin sotatarinoita poikaporukassa. Mukana junassa oli myös karjalaisia nuoria, jotka muistelivat Aunuksen sodan aikaisia tarinoita. Kertomukset sytyttivät muistelmien mukaan miehistön keskuudessa halun ja innostuksen taisteluun. Kollektiivisten kokemusten merkitys korostui taistelun ollessa edessä, olivat tarinat sitten totta tai ei. 25

Karjalan-Muurmannin sotilaallinen vallankumouskomitea organisoi erityisiä ”vallankumoustroikkia” (ven. Ревтройка) eli kolmehenkisiä vallankumouskomiteoita, joissa oli yksi henkilö Karjalan piirin sotilaallisesta vallankumouskomiteasta, yksi erityiskomissiosta eli Tshekasta ja yksi sotilaskomentajien joukosta. Eräiden lähteiden mukaan myös luotettavia paikallisia talonpoikia voitiin käyttää vallankumoustroikissa sotilaskomentajan asemasta. Vallankumouskomiteoiden tuli muodostaa vahva hallinto kihlakuntiin sodan ajaksi, järjestää kaikki voimat selustan suojaamiseksi ja vallankumoustroikan työn turvaamiseksi, toimia täydellisessä yhteistyössä puna-armeijan kanssa, taistella ”valkobandiittien” maanalaisia joukkoja vastaan ja perustaa tilanteen rauhoittuessa jokaiseen vapautettuun kuntaan uusi, toimiva vallankumouskomitea eli luotetuista kommunisteista koostuneita eräänlaisia punakaartilaisjoukkoja, joilla oli väliaikainen ylin toimeenpanovalta. Vallankumouskomiteat saivatkin aikaan kovan kurin, joka jatkui vielä pitkään sotatoimien jälkeen.26

Puna-armeija agitoi myös paikallisen väestön keskuudessa ja taistelutoimien ohessa laittoi pystyyn lukutupia, klubeja ja jopa kirjastoja, järjesti esiintymisiä, iltamia ja poliittisia keskusteluja. Erityisesti nuoret olivat sanomalehtien kertomusten mukaan innostuneita ”punaisten aatteiden hengestä”. Paikallisväestöön pyrittiin säilyttämään kaikin puolin ystävälliset suhteet sotatoimien aikana. Paikallisten arkiaskareissa pyrittiin auttamaan kuten aikaisemminkin sotarintamilla, ja muun muassa joukko-osastojen lääkehuoltoa tarjottiin paikallisten hyväksi, koska lääkkeistä oli kova pula kylissä. Puna-armeijalaiset velvoitettiin myös ratkomaan riitoja ja muita ongelmia kyläyhteisön keskuudessa.27

Aikalaislehdistön mukaan Karjalan kapinan ratkaiseva voitto tapahtui nimenomaan selustassa, paikallisen väestön keskuudessa, talonpoikien kääntyessä punasotureiden puolelle muun muassa puna-armeijan onnistuneen propagandatoiminnan ansiosta.28 Toimet paikallisväestön keskuudessa noudattivat samoja linjauksia, joita oli tehty puna-armeijalaisten ohjesäännöiksi jo sisällissodan aktiivivuosina. On sitten eri asia, kuinka hyvin näissä toimissa todellisuudessa onnistuttiin. Todennäköisesti paikallisväestön pelko puna-armeijan ja Tshekan kostotoimenpiteistä oli suurempi tekijä tilanteen rauhoittumisessa kuin hurmioituminen puna-armeijan valistustyöstä.

Pakottavaa vapaaehtoisuutta kotirintamalla

Loputkin Karjalan sisällissodassa opitut metodit paikallisväestön aktivoimiseksi otettiin käyttöön Karjalan kapinassa, sillä Karjalan alueella järjestettiin laajaa yhteistoimintakampanjointia, kuten vaatteiden ja tarvikkeiden keräämistä sekä rahakeräyksiä. Lisäksi autettiin haavoittuneita sotilaita kyläkollektiivien avulla ja sairaaloissa lukuisten vapaaehtoisten kautta. Naiset järjestivät omia keräyskampanjoita puna-armeijan hyväksi erityisesti Petroskoissa, luonnollisesti siellä missä organisaatiollakin pääasiassa oli kannatuspohjaa. Kotirintaman avustustoimintaa järjestettiin myös Petrogradissa (Pietarissa), missä kerättiin kaikenlaista tavaraa ja lahjoja puna-armeijalaisia varten esimerkiksi lehdistön julkaisemien keräysten kautta. 29

Karjalan nuorisojärjestö Komsomol mobilisoi kaikki 1000 jäsentään rintamatöihin. Nuorisoliittolaiset suorittivat erikoistehtäviä puna-armeijan yhteydessä tai järjestivät esimerkiksi eri kohteiden vartiointia. Lisäksi Komsomol järjesti muistelmien mukaan ”rintamaviikon”, jonka kautta saatiin puna-armeijalaisille vaatetusta, tupakkaa, saippuaa ja muuta tärkeää materiaalia. Ammattiliittolaiset ”luovuttivat” tai ainakin antoivat osan palkastaan sotatoimia varten, järjestivät rahakeräyksiä ja tekivät ylitöitä valmistaakseen vaatteita puna-armeijalaisille sekä antoivat jäseniään suoraan rintamatoimintaan. Lisäksi ammattiliittojen kautta toimitettiin agitaattoreita sotajoukkojen käyttöön.30

On syytä muistaa, että ”vapaaehtoinen auttaminen” tehtiin kapinan aikana käytännössä pakolliseksi. Lentolehtisenä julkaistun komentaja Meszhevyhin käskyn mukaan marraskuun 1921 lopusta saakka kaikki kansalaiset, jotka tietoisesti hidastivat puna-armeijan sotatoimia ja myötävaikuttivat banditismin jatkumista, teloitettiin ampumalla ilman oikeuslaitosten tuomiota. Lievemmillään, vakavuusasteesta tai rikoksen todenneesta henkilöstä riippuen, epätietoinen kansalainen päätyi sotatribunaalin tuomittavaksi, millä saattoi välttää teloitustuomion. Banditismin edistämiseksi katsottiin kaikki aseiden, suksien ja ruokavarojen piilottamisesta ja työvelvollisuudesta kieltäytymisestä aina vastavallankumouksellisiin mielipiteisiin saakka. Puna-armeija sai myös luvan ottaa panttivankeja paikallisten kyläläisten joukosta, kun alueella korjattiin viestiyhteyksiä tai muuta infrastruktuuria, ja banditismin jatkuessa ampua panttivangit ilman erillistä oikeusprosessia.31

Punasoturi myyttisen kuvaston rakenneaineena

Karjalan kapina kukistettiin odotetusti puna-armeijan toimesta helmikuussa 1922. Nälkä, pakkanen ja vahva vihollinen olivat vieneet metsäsissien taistelukyvyn jo ennen Antikaisen suksijoukon onnistunutta yllätyshyökkäystä. Sisseillä ei loppujen lopuksi ollut suurta toivoa tavoitteidensa saavuttamiseksi. Sotatoimien seurauksena melkoinen osa Vienan Karjalasta raunioitui, taistelutantereelle jäi lukemattomia ruumiita ja Suomeen pakeni noin 11000 hengen henkeä. Kyseessä on edelleen Suomen historian suurin yksittäinen pakolaisongelma. Tilannetta Karjalassa kurjisti entisestään alueella raivonnut kulkutautiepidemia, joka tappoi erityisesti pieniä lapsia pirttien pimeydessä.32

Kärsimyksellä oli kääntöpuolensa. Kapinan kukistaminen Karjalassa mahdollisti uusien sankaritarinoiden nousun ja neuvostokuvaston rakentamisen vielä nuoren neuvostotasavallan kiiltokuvaksi. Neuvostokuvastolle tyypillisen talonpoikaissepän henkinen luominen Karjalaan ei ollut edennyt halutulla vauhdilla, mutta toinen vakiosankari, punasoturi, sai mahdollisuuden rakentaa symboliikkaa karjalaisen työväenluokan yhtenäisyydestä. Väsyneen punasoturin kahlaamista halki kansalliskuvaston mukaisten ”lumikenttien”, ”läpi narskuvan jään”, viemässä ruokatäydennyksiä korpeen uhrautuvaisille tovereille, ei tultu lehtien mukaan ”unohtamaan koskaan”. Aatteelle uskoutuneet ja kauhistuneita siviilejä urheasti suojelleet sankarit jalostuivat sodan aikana salonkikelpoisiksi ikoneiksi, jotka alleviivasivat puna-armeijan esitettyä moraalista ja materiaalista ylivoimaa ja oikeutta turvata Karjalan väestöä. Sotatoimien aikana puna-armeijalainen kuvattiin lehtien tarinoissa eksplisiittisemmin kuin koskaan aikaisemmin Karjalan historiassa: tietoisena, vahvana ja valmiina kuolemaan ”uskonsa” puolesta luovuttamatta viholliselle edes ”nagaania” kuolleesta kädestään. 33

Mielikuvat lumipukuisista lahtarinmetsästäjistä olivat niin väkeviä, että neuvostopropaganda käytti näitä tehokeinoja hyväkseen myös Stalinin kauden Neuvostoliitossa. Antikaisen päättäväinen hiihtopartio kuvitettiin muun muassa Gennady Fischin menestysromaanissa ”Kiimasjärven valtaus” vuonna 1934 (ven. ”Падение Кимас-озера”, julkaistu v. 1933) sekä tietenkin Fischin kirjaan pohjautuvassa elokuvafilmatisoinnissa ”За Советскую Родину” (suom. ”Neuvostoisänmaan puolesta”) vuonna 1937. Karjalan museot olivat myös pullollaan Kiimasjärven retkeen liittyviä pienoismalliesityksiä ja muita tulkintoja Toivo Antikaisen sankariteoista, mikä selvisi Suomen armeijan valloitettua valtaosan Venäjän Karjalan eteläosista vuonna 194134. Karjalan kapinan tuottama symboliikka oli juuri sitä, mitä neuvostopropagandistit tarvitsivat vuonna 1921 luodakseen Karjalaan omaa, tunneperäistä neuvostoperinnettä.

Verinen kapina oppina talonpojille

Neuvostovalta oli Karjalan kapinan aikana osin voimaton mutta samalla myös ratkaisevasti vahvempi kuin koskaan aiemmin. Nälän ja muiden ongelmien heikentämä neuvostovalta luotti alusta saakka omaan voimaansa, vaikka voittoja syntyi huomattavasti hitaammin kuin esimerkiksi Kronstadtissa keväällä 1921. Kyky taltuttaa uhkaavalta näyttänyt kapina ja kääntää se omaksi voitoksi oli aikaisemmin opittua. Neuvostovalta oli selvinnyt kaikista sitä kohdanneista massiivisista konflikteista, joten miten syrjäisten karjalaisten kapinointi olisi voinut sen enää kaataa? On huomattava, että neuvostovalta kävi samaan aikaan sotia myös sen eteläisillä alueilla, eivätkä niiden saavutukset vastavallankumouksellisille olleet sen parempia.

Kokemus oli myös opettanut kaikkien mahdollisten ongelmien työntämisen lehtien sivuilla kulakkien ja imperialistien niskaan: konflikteissa syntyneitä tuhoja voitiin aina syyllistävästi pitää ”hyvänä oppituntina” tietämättömille talonpojille. Tämä oli yksi keskeinen osa neuvostopropagandan toimintalogiikkaa, josta ei enää koskaan päästy tai pyritty eroon. Koska tiedotusvälineet olivat bolshevikkien täydellisessä hallinnassa, voitiin kaikki asiat kääntää päälaelleen. Karjalan kapinassa jopa pakolaisuus muuttui neuvostolehtien sivuilla lahtareiden järjestämäksi ihmisryöstöaalloksi. Tšasounat ja talot paloivat, mutta aina valkoisen bandiitin sytyttämänä. Suomessa pakolaisena olleet karjalaiset kertoivat suomalaisviranomaisille täysin erilaisen näkemyksen asiasta, mutta he olivatkin valkoisten aivopesemiä pettureita, joita ei tarvinnut Neuvosto-Karjalassa noteerata35.

Syksyn 1921 aikana Karjalassa havaitut potentiaaliset ”takinkääntäjät”, kunnollisten kansalaisen joukkoon soluttautuneet viholliset voitiin myös neuvostovallan korkeampaan tarkoitukseen vedoten tuhota voimakeinoja kaihtamatta, lopullisesti. Syksyllä alkaneet Karjalan puoluepuhdistukset saivat siten luonnollista jatkoa karjalaisissa kylissä, kun sekavissa oloissa tapahtuneet veriteot voitiin sälyttää pelkästään valkobandiittien vastuulle. 36 Loput kapinaan osaa ottaneet karjalaiset perheineen tuhottiin Neuvostoliiton 1930-luvun terrorissa ensimmäisten joukossa, jolloin ”takinkääntäjiä” ja pettureita löydettiin taas kaikkialta enenevissä määrin.37 Luvattu paratiisi sen sijaan antoi odottaa itseään, ikuisesti.

FM Aki Aunala työskentelee Maanpuolustuskorkeakoulun esikunnassa viestintä- ja julkaisutehtävissä. Aunalan pro gradu -tutkielma ”Valoa Karjalaan”: Neuvostopropaganda Venäjän Karjalassa 1918-1922 (Jyväskylän yliopisto 2011) on palkittu mm. Historiallisen Yhdistyksen vuoden gradupalkinnolla keväällä 2012.

  1. Ks. esim. Eero Elfvengren & Einar P. Laidinen (2012), Vakoilua itärajan takana: Yleisesikunnan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1918-1939, Minerva, 145-146. [↩]
  2. ” Контр-революционный блок”, Kommuna 11.8.1921, ”В. Куджиев”; ”Punainen Karjala nousee”, Karjalan Kommuuni (KK) 17.12.1921; ”Lahtarien liikehtimiset Karjalassa”, KK 7.12.1921; ”Punainen Karjala”, KK 7.12.1921, ”Karjalan kävijä”. [↩]
  3. ”Punainen Karjala”, KK 7.12.1921, ”Karjalan kävijä”; ”Kansannostattajat Vienan Karjalassa”, KK 15.12.1921, ”E.H.”; ”Общегражданский митинг в ”триумфе”, Karelskaja Kommuna (KarKom) 11.1.1922; ”К событиям в Карельском Коммуне”, Petrogradskaja Pravda (PP) 7.12.1921, ”Пленум Петроградской Совет”. [↩]
  4. ”Taistelu sielusta”, KK 20.12.1921, ”A. Lunatsharski”; ”Neuvosto-Karjala”, Wapaus 17.6.1920; ”Puoluetyö kansallisten vähemmistöjen keskuudessa (uusi ohjesääntö)”, Wapaus 11.5.1920; Stacy Churchill 1970, Itä-Karjalan kohtalo 1917-1922, WSOY, 176-178; Pertti Mäki 1997, Jaakko Mäen kova kohtalo Stalinin terrorissa, 59. [↩]
  5. ”Rauhan työhön”, KK 11.11.1920; ”Karjalan rahvas opinteille”, KK 20.11.1920, ”V.I-len.”. [↩]
  6. ”Vallankumousjuhlanvietto Karjalassa”, KK 27.11.1920; ”Karjalan ensimmäiset kesäjuhlat”, KK 9.7.1921; ”Karjalan työkansan valitusahjo avattu”, KK 16.11.1920. [↩]
  7. ”Как живут наши красноамрейцы”, Kommuna 5.11.1920, ”Dorofejev”; ”Vallankumousjuhlanvietto Karjalassa”, KK 27.11.1920; ”Punaset soturit talonpojan turvana”, KK 11.12.1920; Ks. myös ”Праждник в деревне”, PP 13.5.1919. [↩]
  8. ”Naiset mukaan”, KK 21.5.1921; ”Naisille!”, KK 8.3.1921, ”Miestoveri”; ”Karjalan nuorisolle”, KK 6.7.1921, ”N. Jaakkola”; ”Karjalan nuoriso opinteille”, KK 11.12.1920; ”Молодежь, исполни свой долг”, Kommuna 9.8.1921, ”Il. Gorssman”; Ks. myös Markku Kangaspuro 2000, Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta, SKS, 156. [↩]
  9. ”Долг советского гражданина”, Kommuna 8.5.1921, ”Kudzhijev”; ”Sota alkaa”, Wapaus 23.2.1921, ”Talonpoika”; ”Metsätyöt Kemin ujestissa”, KK 14.5.1921; ”Памятка крестьянина”, Kommuna 14.4.1921. [↩]
  10. ”Karjalan uutisviljelijä maa”, KK 18.5.1921; ”Долг советского гражданина”, Kommuna 8.5.1921, ”Kudzhijev”; Anthony D. Smith 2003, Chosen Peoples – Sacred Sources of National Identity, Oxford University Press, 226-230. [↩]
  11. ”Karjalan vallankumouksen etuvartiona”, Wapaus 3.3.1921; ”Karjalan työkansan kommuunin tehtävät”, KK 23.3.1921; Ks. myös ”Долг советского гражданина”, Kommuna 8.5.1921, ”Kudzhijev”. [↩]
  12. ”Naiset mukaan”, KK 21.5.1921; ”Karjalan veljet ja siskot”, KK 21.12.1920, ”Karjalan onni”; ”Puolue puhtaaksi”, KK 30.8.1921, ”-o”. [↩]
  13. ”Verojen suoritus nyt kaksinverroin tärkeä”, KK 7.9.1921, ”o”; ”Hätä Volgan varsilla”, KK 14.9.1921;”Крестьяне области – на помощь!”, Kommuna 22.9.1921, ”S. Sobolev”. [↩]
  14. Iskulause ”Крестьянин Карелии”, Kommuna 19.10.1921; ”Tilanne rajapitäjissämme”, KK 15.6.1921; ”Jauhoja saapunut rajan takaa”, KK 7.9.1921; ”Kuulumisia Karjalasta”, KK 22.12.1921,”Каролроста хромает”, Kommuna 9.8.1921, ”Kudzhijev”; Nälänhädästä Karjalassa esim. Kangaspuro 2000, 112-113. [↩]
  15. ”Финляндия и карельские события”, PP 21.1.1922, ”R. Ragel”; ”Työtätekevän Karjalan vastalause”, KK 14.1.1922; ”Petroskoin väestön mielipide”, KK 12.1.1922; Iskulause ” В последний раз”, KarKom 13.1.1922. [↩]
  16. ”Финляндия и карельские события”, PP 21.1.1922, ”R. Ragel”; ”Työtätekevän Karjalan vastalause”, KK 14.1.1922; ”Petroskoin väestön mielipide”, KK 12.1.1922; Iskulause ” В последний раз”, KarKom 13.1.1922. [↩]
  17. Mirko Harjula 2007, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922, SKS, 220-229; Jussi Niinistö 2005, Heimosotien historia 1918-1922, SKS, 244-245. [↩]
  18. Harjula 2007, 244-254; Niinistö 2005, 250-251; K. I: Sokolov-Strahov 1927, Зимная кампания в Карелии в 1921-1922, военная типография, 66-75. [↩]
  19. Harjula 2007, 244-245; Samuil S. Hesin 1949, Разгром белофинской авантюры в Карелии в 1921-1922 гг., Воениздат, 136-140. [↩]
  20. Valta siirtyi KTK.:n ja Muurmannin alueella 18.12.1921 Sotilaalliselle vallankumouskomitealle, johtajana Gylling ja sotilasasioiden johtajana A. Sedjakin; Lisää ”Pakollinen määräys”, KK 22.12.1921, ”Gylling”. [↩]
  21. ”Pakollinen määräys”, LL 1921, ”Gylling” ja ”Pakollinen määräys”, KK 22.12.1921, ”Gylling”; ”Päiväkäsky nro.3”, KK 22.12.1921, ”Sedjakin”; ”Vihollisillemme”, KK 31.1.1922, ”Karjalan alueen poliittinen osasto”; Harjula 2007, 245; Sokolov-Strahov 1927, 104-108. [↩]
  22. Hesin 1949, 143-144;”Suomalaiset rosvojoukot häviön partaalla”, Wapaus 8.2.1922; ”Mistä johtuu?”, KK 5.1.1922, ”Y.S.”; ”Poliittisesta valistustyöstä”, KK 10.5.1922. [↩]
  23. Hesin 1949, 142-144; Harjula 2007, 245; Lisää Tshekasta Elfvengren & Laidinen 2012, 154-155. [↩]
  24. Hesin 1949, 144-145; Taylor 2003, 202; ”Из деятельности Карисполитросвета”, KarKom 28.1.1922; ”Karispolirosvet”. [↩]
  25. N. Sahi 1932, ”Kuvauksia ja muistelmia bandiittikapinan lopettamisesta”, Teoksessa: Letonmäki, Lauri (toim.), Kansalaissota Karjalassa, Kirja, 239. [↩]
  26. Hesin 1949, 134-135; Mirko Harjula 2006, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, 230; ”В Реболах & В Порос-озере”, KarKom 25.1.1922; Tilanteesta kapinan jälkeen esim. Yrjö R. Kallbergin kuulustelupöytäkirja 20.6.1922, SArk-2302/37 Kainuun rajavartioston esikunnan saapuneet ja lähetetyt salaiset kirjelmät II/III 1922, Kansallisarkisto (KA). [↩]
  27. Hesin 1949, 145-­148; ”Красная Армия и население”, Karkom 31.1.1922; ”Враг сломлен”, KarKom 7.2.1922, ”D. Lededev”. [↩]
  28. Ks. esim. ”Враг сломлен”, KarKom 7.2.1922, ”D. Lededev”. [↩]
  29. Hesin 1949, 136-142; ”Внимание Карельскому Фронту”, PP 24.1.1922; ”Подарки героям Карелии”, PP 26.1.1922. [↩]
  30. Shereskov & Susi 1931, 116; Averkijev 1931, 103; Hesin 1949, 138; ”Трудящиеся Карелии на помощь фронту”, PP 17.1.1922. [↩]
  31. ”Karjalan piirin sotajoukkojen komentaja päiväkäsky”, Lentolehtinen 23.11.1921, ”Meschevyn”. [↩]
  32. Nygård 1980, Itä-Karjalan pakolaiset 1917-1922, Studia Historica, 70-74, 80, 86; Harjula 2007, 252-­258. [↩]
  33. ”Последние дни”, KarKom 7.2.1922, ”A. Danelevij”; ”В бою под Кимовари”, KarKom 18.1.1922, ”S. Luzgin”; ”Борьба с бандитами затягивается”, 29.1.1922, ”D. Lebedev”; Наши успехи в Карелии”, PP 7.2.1922 ”V. Ks.”; ”Победа в Карелии”, PP 12.1.1922, ”V. Ks.”; ”Ruumiiden silpominen”, KK 4.3.1922. [↩]
  34. Ks. erit. Hakkapeliitta n:o 3, 1942 [↩]
  35. Esim. Albin Mäkelän kuulustelupöytäkirja 5.4.1922, SArk-2302/37 Kainuun rajavartioston esikunnan saapuneet ja lähetetyt salaiset kirjelmät 1922 III/III, KA. [↩]
  36. ”Враг сломлен”, KarKom 7.2.1922, ”D. Lebedev”; ”Kansannostattajat Vienan Karjalassa”, KK 15.12.1921, ”E.H.”; ”Что говорят крестьяне”, KarKom 17.2.1922; ”Oloista Karjalassa”, KK 4.3.1922, ”Karjalan nousun surkea loppu”, KK 18.2.1922; Vrt. Kronstadtiin esim. ”Хороший урок”, Kommuna 20.3.1921, ”Tsasovennij”. [↩]
  37. Esim. Nevalainen 1999, Viskoi kuin luoja kerjäläistä, SKS, 43-56. [↩]