FM, YTM Sakarias Sokan väitöskirja ”’Kansamme kykyyn itse arvostella ei voi luottaa!’ Taidelautakunnat valtiollisina asiantuntijaeliminä ennen toista maailmansotaa” tarkastettiin 24.11.2012 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Mikko Lagerspetz (Åbo Akademi) ja kustoksena professori Anita Kangas.
Kulttuurinen tasa-arvo on yksi kulttuuripolitiikan nykyisistä tavoitteista Suomessa. Ajatus tarkoittaa, että erilaisille yksilöille, ryhmille ja kansanosille olisi tarjottava mahdollisuudet paitsi kulttuurin tasavertaiseen kokemiseen, myös omaehtoiseen luovaan ja taiteelliseen toimintaan. Käytännössä resursseja kuitenkin suunnataan aikojen saatossa muovautuneiden kanavien ja vakiintuneiden totunnaistapojen mukaisesti siten, että julkinen kulttuurin tuki ei ylevistä tavoitteista huolimatta tavoita tasa-arvoisesti kaikkia.
Julkisessa kulttuuripolitiikassa omaksuttuja taidetta koskevia toimenpiteitä on rakennettu – ja rakennetaan edelleen – institutionaalisen taidekäsityksen kautta. Julkishallinnon suuntaamat resurssit on siten sidottu yhteen taidemaailman sisäistämien laadun takeiden kanssa. Ne eivät suinkaan muodostu puhtaasta esteettisestä kokemuksesta, vaan ovat kytkettyjä rakenteellisiin tekijöihin ja sosiaaliseen toimintaan.
Taide-elämää mahdollistavien rakenteiden kehitystä tutkimalla voidaan avartaa käsitystä siitä, keiden tarpeisiin taiteen julkinen tuki on viritetty vastaamaan. Jos väestön enemmistön vastaanottimet eivät tunnista järjestelmän ”viritystaajuutta”, kuilu erilaisten kulttuurin muotojen kokemisen, tekemisen, kuluttamisen tai käyttämisen sekä kulttuuripolitiikan tasa-arvotavoitteen välillä säilyy vuodesta toiseen. Silti vika ei välttämättä ole vastaanottimessa.
Useissa eri maissa toteutetuissa tutkimuksissa on todettu, että nykyisissä länsimaissa tyypillisin julkista tukea saaneen taiteen kuluttaja on keski-ikäinen, hyvin toimeen tuleva nainen. Tilannetta ei selitä institutionalisoidusta taiteesta nauttivien naisten kaikkia muita kansanosia parempi kyky ymmärtää erilaisia kulttuurituotteita tai heidän ylivertaisuutensa esteettisissä kysymyksissä.
Toki yksilöllisillä taipumuksilla on taiteesta nautittaessa oma vaikutuksensa, mutta tietylle sosiaaliryhmälle ominaista käytöstä – vaikkapa sitä, ketkä päätyvät nauttimaan sellaisia julkisesti tuettuja sisältöjä, jotka tukea kohdennettaessa on tunnistettu laadukkaaksi ja tuen arvoiseksi taiteeksi – selittävät myös esimerkiksi koulutustausta, sosiaalinen asema ja elämäntilanteen suomat edellytykset.
Väitöskirjassani keskityn kansallisen kulttuuripolitiikan ytimeen rakennettujen taidelautakuntien historiaan. Tutkimukseni kannalta kysymys laadusta on tärkeä, jaettiinhan taiteen tukimarkat laatuarviointien kautta jo ennen itsenäistymistä. Suomalaisessa tukijärjestelmässä taidealojen eturyhmien toiminnalla on tässä yhteydessä ollut alusta asti oma roolinsa. Nimeänkin tutkimani suomalaisen lautakuntamallin korporatistiseksi.
Suomalaisessa kehityksessä taidelautakunnilla oli oma asemansa valtionhallinnossa, jolloin ne täyttivät ohjesäännön niille osoittamia tehtäviä: ne esittivät valtionpalkintojen ja -eläkkeiden saajia ministeriölle, ottivat kantaa laitosten tukisummiin, antoivat pyydettäessä muitakin lausuntoja ja tekivät aloitteita omia taidealojaan koskien. Näitä tehtäviä täyttäessään lautakunnat samalla määrittivät jatkuvasti taiteenalojen rajoja ja hyvän taiteen kriteerejä yhteistyössä ammattitaiteilijoiden järjestöjen kanssa.
Tutkimusasetelmani edustaa historiallista sosiologiaa. Sosiologisessa kysymyksenasettelussa ajatus objektiivisiin laadunarviointeihin kykenevistä asiantuntijoista on miltei absurdi. Joku toki voi olla toista kyvykkäämpi siinä, mitä nimitetään taiteelliseksi ilmaisuksi, ja jollakulla voi olla poikkeuksellisen hyvät edellytykset ymmärtää tuollaista ilmaisua. Kun mukaan otetaan sosiologian kannalta tärkeä kysymys siitä, millaisin keinoin yhteisö tunnistaa ja nimeää taiteen sekä liittää siihen laatuarviointeja, erilaisten ryhmien synnyt ja niiden väliset valtasuhteet kuitenkin monimutkaistavat tilanteen nopeasti.
Historiaa ja sosiologiaa pidetään lähitieteinä, mutta oppihistoriallisesti ne ovat monesti olleet myös yllättävän etäällä toisistaan. Erottelu palautuu tyypillisesti siihen, että toinen tutkii yksittäistapahtumia historiallisissa erityistilanteissa ja toinen pyrkii yleistämään teoriatasolle sosiaalisen toiminnan säännönmukaisuuksia. Kun tarkastellaan valtasuhteiden toteutumista hallintojärjestelmien sisällä, molemmat näkökulmat ovat tärkeitä. Ottamalla kummatkin huomioon kyetään pohtimaan sitä, kuinka poliittinen järjestelmä, merkityksiä ihmisten välillä siirtävä kulttuuri sekä yksilö- ja ryhmätason toiminta kietoutuvat toisiinsa. Siten päästään käsiksi niihin mekanismeihin, joissa yksinkertaisimpia ja helpoiten havaittavia valtasuhteita, kuten hierarkkisia komentoketjuja ja johtajalle alisteisia organisaatiorakenteita moniulotteisempi vallankäyttö piilee.
Oman tutkimukseni aineisto on historiallinen, mutta katson silti, että se nostaa nykytilanteenkin kannalta mielenkiintoisia asetelmia päivänvaloon. Taidemaailman nykyasetelmia puolustavissa puheenvuoroissa on tavallista ottaa lähtökohdaksi taiteen autonomia. Tiukimmillaan kaikki muu kuin institutionalisoidun taiteen piirissä omaksuttua taidekäsitystä noudattava toiminta tulkitaan tällöin välineelliseksi ja sellaisena tuomittavaksi. Ajatukseen vertautuvaa ”taiteen itseisarvoa” painottavaa ”taidetta taiteen vuoksi” -argumenttia käytettiin viljalti jo 1920- ja 1930-luvuilla. Väitöskirjani perusteella tällaisen taiteellisen toiminnan puolustamisen taakse kätkeytyi taidemaailman hierarkkisten suhteiden uudistamista, joka samalla liittyi laajemman mittakaavan valtasuhteiden ylläpitoon. On todennäköistä, että vuosikymmenten saatossa erilaiset taidemaailman hierarkiat eivät suinkaan ole kuihtuneet.
Tutkimukseni pääotsikko ”Kansamme kykyyn itse arvioida ei voi luottaa” on poimittu rakennustaidelautakunnan vuoden 1919 vuosikertomuksesta. Historiallisessa kontekstissaan se viittaa laajempaan, maaseutukirkkojen esteettisen laadun pohjalta aloitettuun keskusteluun, jota arkkitehtien miehittämän rakennustaidelautakunnan lisäksi käytiin Arkkitehtiliiton sisällä ja sen julkaiseman lehden sivuilla. Keskustelussa estetiikka jäi taka-alalle, vaikka itse asian käsittely perusteltiin juuri siihen vetoamalla; asianosaiset arkkitehdit olivat kiinnostuneempia siitä, miten rakennusmestarit voitaisiin sulkea ulos urakoista ja kuinka oman liiton hallinnoimaa kilpailujärjestelmää tulisi kehittää kattavammaksi, jotta liiton jäsenille taattaisiin paremmat edellytykset laatuarviointien kontrollointiin. Toimissa oli siis paljolti kyse myös oman profession kehittämisestä ja suojaamisesta.
Nostin lainauksen otsikoksi, koska oman tutkimusasetelmani kannalta se ilmentää olennaisia osia lautakuntajärjestelmän suhtautumisesta taiteelliseen laatuun. Lainaus tiivistää, kuinka taiteellinen laatukeskustelu ei suinkaan noussut puhtaasti esteettisistä käsityksistä, vaan siihen sekoittuivat sivistyneistön omaksuman kansankuvan ylläpito, kansan sivistämistavoite ja oman vertaisryhmän edut. Tämä pätee, vaikka otetaan huomioon kaikki lautakunnissa edustetut alat – näitä olivat rakennustaiteen lisäksi kuvataide, kirjallisuus, draama ja säveltaide. Tutkimukseni siis osoittaa, että taide ja sen laadun arvioinnit eivät olleet ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen valtasuhteista puhdistettuja. On vaikea uskoa, että tilanne olisi nykyään tyystin toinen.
Esimerkiksi norjalaisessa nykykulttuuripolitiikan tutkimuksessa on saatu tuloksia, joiden mukaan taidemaailman sisäiset suhteet ja niiden myötä ylläpidettävät käsitykset taiteesta tuottavat taidemaailman sisäisiä hierarkioita, jotka liittyvät tiiviisti eri osapuolten omaksumiin taidekäsityksiin. Mainittu tutkimus pohjautuu ammattitaiteilijoiden haastatteluihin. Sen mukaan taiteen tekeminen ”puhtaasti taiteen omilla ehdoilla” on johtanut taiteen rajautumiseen suhteellisen suljetun ja elitistisen piirin toiminnaksi.
Norjalaistutkimuksessa ”puhtaaseen taiteeseen” keskittynyt ja rajattu etabloituneiden taiteilijoiden toimintapiiri nimettiin ”elitistis-institutionaaliseksi” taidemaailman osaksi. Siihen kiinnittyneet – ja sen hyväksymät – taiteilijat, galleristit, kuraattorit, taidehistorioitsijat ja kriitikot ylenkatsoivat taiteilijoita, jotka eivät olleet hakeutuneet suurimpiin kaupunkeihin, etenkin sikäläisen taidemaailman keskukseen, pääkaupunkiin, tai ”puuhastelivat” avantgarden eturintaman sijaan esimerkiksi taidekasvattajina tai taidemaailman ja ympäröivän yhteiskunnan välisiä raja-aitoja alentamaan pyrkivän yhteisötaiteen parissa. Alussa viittaamani demokratiatavoitteen toteutumisen kannalta on paljon puhuvaa, että juuri näiden ylenkatsottujen taiteilijoiden toimintaympäristö on norjalaistutkimuksessa nimetty ”kulttuuridemokraattiseksi” taidemaailman osaksi.
”Puhtaasti taiteen ehdoilla” tapahtuvaa vertaisarviointia puolustetaan kerta kerran jälkeen sillä, että ”taiteen ulkopuolisten” tekijöiden ei laadun tunnistamiseen liittyvien syiden vuoksi pidä sotkeentua taiteen tukirahojen jakoon. Vanhan tavan katsotaan tällöin toteutuvan mallikkaasti ja tunnistavan ongelmitta parhaan laadun – erottavan hyvän taiteen huonosta taiteesta. Tällaiset puheenvuorot herättävät valtasuhteista ja sosiaalisista eroista kiinnostuneen historiallisen sosiologian tutkijan mielenkiinnon, sillä sosiologi erottaa eturyhmien takaa institutionalisoidut valtasuhteet ja historioitsijan katse tunnistaa pitkäkestoiset prosessit sekä niihin liittyvät, toimintaa suuntaavat polkuriippuvuudet vakiintuneiden toimintamallien takaa.
Historiallisen sosiologian perspektiivistä tulkiten on väitetty, että esimerkiksi USA:ssa elitistisen, ”vakavan” taiteen ja populaarimpien kulttuurimuotojen välinen jako kehittyi vasta, kun sille oli kehittynyt sosiaalinen tilaus. Samaan tarpeeseen kehitettiin taiteen tukimuotoja, jotka vakavan ja populaarin jaottelun tunnistaen tukivat erottelua eliitin ja rahvaan välillä. Vaikka USA on USA ja Suomi on Suomi, väite on kiinnostava.
Tutkimuksessani tarkastelin lautakuntien kannanottojen rinnalla niiden jäsenten sosiaalisia taustoja ja lautakuntien sidosryhmiä. Näkökulma paljasti lautakuntien sitoutuneisuuden suomalaisen, porvarillisen kansallisvaltion kehittämiseen ja länsimaisen tradition mukaisiin perinteisiin taidealoihin. Näiden lähtökohtien mukaisten rajojen sisään huonosti sattuneet taiteilijat sen sijaan aiheuttivat lautakunnille päänvaivaa ja olivat vaarassa jäädä väliinputoajiksi. Tämä koski taidealojen väliin osuneita tuen hakijoita, joiden käsittely oli ongelmallista perinteisten rajojen mukaan organisoiduille lautakunnille, mutta myös sellaisia perinteisillä aloilla toimineita tahoja, jotka eivät sitoutuneet lautakuntien omaksumaan porvarilliseen maailmankuvaan: heidät pyrittiin sulkemaan julkisen taidetukijärjestelmän ulkopuolelle vetoamalla juuri taiteellisen laadun ensisijaisuuteen.
Rajatut sidosryhmät, suljetut jäsenten rekrytointikanavat, olemattomat jääviyssäännökset ja vallan keskittäminen tietyille eturyhmittymille liittyivät lautakuntien edustamaan taidekäsitykseen, joka vähitellen vakiintui kansallisen kulttuuripolitiikan keskiöön. Samalla lujitettiin kansallisvaltion hallintorakenteita kehittyvällä kulttuurisektorilla. Vaikka paljon on muuttunut, käytännössä edelleen pidetään todennäköisenä, että sidosryhmillä ja suhdeverkostoilla on merkitystä taidetukien kohdentamisessa.
Taidelautakuntien vakiintumisen myötä luotiin myös kanava itse julkisen tuen merkitykselle osana hyvän taiteen kriteerejä. Tällä tarkoitan sitä, kuinka suomalaisessa taidemaailmassa julkisen tuen saanti sinänsä on osoittanut menestymistä taiteilijana. Vastaavasti taloudellisesti menestynyttä taidetta on saatettu pitää laadullisesti heikompana. Kun taidemaailman sisällä omaksuttiin laatukriteerit, joiden mukaan julkista tukea jaetaan, kehä julkisen tuen kriteereistä laadun tunnistamisen käytäntöjen mukaisen taiteen tuottamiseen oli valmis. Myös tuon kehän ulkopuolella on kuitenkin syntynyt ja jatkuvasti syntyy uudenlaisia kulttuuriin osallistumisen tapoja, taiteellisen tuotannon muotoja ja uusien sisältöjen kokemisen kanavia.
Tutkimukseni antaa osviittaa siitä, että julkisten resurssien jakamisen perustana käytettävää taidekäsitystä olisi syytä puntaroida perusteellisemmin. Eräässä taidefilosofian alan lehdessä julkaistiin viime vuonna artikkeli, jonka kirjoittajat nostavat esiin ajatuksen ”vastuullisen pluralistisesta” taidekäsitteestä (responsible pluralism). He väittävät, että pluralismin vastakohta, käsitteellinen monismi – yllä mainitun kaltainen sitoutuminen elitistis-institutionaalisen taidemaailman ylläpitämään ajatukseen taiteesta – patoaa taidetta koskevaa hedelmällistä keskustelua.
Vastuullinen pluralismi tarkoittaisi käytännössä sitä, että taiteen käsittämiseen ja tarkasteluun sovellettaisiin aktiivisemmin useita eri näkökulmia. Esimerkiksi taidehistorialliset tarkastelut, estetiikka, taiteen kommunikatiivisen luonteen avaaminen, antropologia ja taidesosiologia esittävät kukin oman tulkintansa taiteesta. Mikään ei estä tuomasta niiden mukaisia käsityksiä taiteen luonteesta vahvemmin osaksi vakiintuneesta taidekäsityksestä käytävää keskustelua – ja samalla osaksi taiteen tukiperusteiden arviointia.
Uudet osallistumisen muodot nousevat pitkälti ruohonjuuritasolta. Usein ne myös kehittyvät perinteisten korkeakulttuurin muotojen marginaalista tai täysin ne ohittaen. Ne siis murtavat jaottelua korkea-matala ja sen mukaisia laatuarviointeja hyvään ja huonoon. Poliittisessa mielessä ne merkitsevät uusien kanssakäymisen kanavien avaamista, jolloin käsitteellisesti yksisilmäisiin näkemyksiin perustuvan toiminnan – tässä yhteydessä tämä viittaa nimenomaan yksiulotteiseen taidekäsitteeseen – valta-asema haastetaan. Tämän tilanteen hahmottamisessa katson omalla väitöskirjallanikin olevan arvoa. Sen kuvaamien sisältöjen kautta on mahdollista avata keskustelua taidehallinnossa omaksuttujen päätöksenteon perusteiden sekä resurssien jakoon liittyvien oletusten luonteesta.
Väitöskirjani päätännössä esitän, että mahdollisuudet kriittisten puheenvuorojen esillepääsyyn ovat hallinnon tasavertaisen toiminnan kannalta tärkeitä. Tällöin huomiota tulisi kiinnittää etenkin tietoa välittäviin ja valikoiviin mekanismeihin, sillä juuri niiden kautta taidekin lopulta tunnistetaan ja sen laatua arvotetaan. Esiin nousee taidemääritelmien sopimuksenvaraisuus, aikasidonnaisuus ja jatkuvuuksien suhde koko ajan käynnissä olevaan toimintaympäristöjen muutokseen. On kysyttävä: mikä taide, kenen etu ja kuka jää ulkopuolelle?