Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Helsinki: Siltala 2012. (262 s.)
Mirkka Lappalaisen tuorein teos Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697 (Helsinki: Siltala 2012) kuvaa Suomen historian tuhoisimpia nälkävuosia, joiden aikana lähes kolmannes suomalaisista menehtyi pahojen katovuosien seurauksena. Teos on ensimmäinen moderni yleisesitys suurista kuolonvuosista, ja se lähestyy ensiluokkaisesti kriisiaikaa kokonaisvaltaisesta näkökulmasta liikkuen niin ihmisten arkisen selviytymisen kentällä kuin valtakunnanpolitiikan tasolla.
Sinänsä onkin yllättävää, että tuoreempaa tulkintaa ja kokonaisesitystä näin merkittävästä, Euroopankin mittakaavassa ainutlaatuisesta kriisistä ei ole aikaisemmin tehty. Kuten Lappalainen toteaa, nälkäkatastrofien historiallinen tutkimus on keskeistä, sillä sitä kautta voimme ymmärtää niitä mekanismeja, jotka synnyttävät, pahentavat tai helpottavat kriisejä. Toki suuria kuolonvuosia on käsitelty erilaisissa rajatuimmissa tutkimuksissa ja artikkeleissa sekä lukuisissa paikallishistorioissa, mutta ne ovat keskittyneet usein enemmänkin kuolleisuuslukuihin tai paikallisiin tilanteisiin. Nälänhädän ja sen tuhoisuuden syitä tutkinut Eino Jutikkala korosti kylmän ilmaston ja maatalouden alkeellisuuden lisäksi liikaväestön ja sen harventumisen merkitystä sekä suomalaiset laiminlyöneen kruunun osuutta tapahtumien kärjistymiselle. Ilkka Mäntylä ja Sven Lilja puolestaan ovat kritisoineet Jutikkalan näkemyksiä kruunun toimettomuudesta ja korostaneet esimodernin valtion rakenteiden heikkoutta ja haasteiden ylivoimaisuutta. Mäntylän tapaan Lappalainen haastaa käsityksen Ruotsin merkantilistisen kruunun ja valtaeliitin välinpitämättömyydestä ja tunteettomuudesta nälänhädän keskellä; kylmyyden ja piittaamattomuuden sijaan eliitin kirjeenvaihdosta heijastuu tilanteen herättämä kauhu ja sääli sekä lukuisat ponnistelut nälkiintyneen rahvaan tilanteen helpottamiseksi.
Teos tarjoaa kriisiaikaan ylipaikallisen ja monialaisen näkökulman, jossa sekä korostetaan koko suurvallan ja sen eri osien ja kansainvälisen tilanteen vaikutusta Suomen tapahtumiin että tuodaan esiin yksittäisten toimijoiden elämänkohtaloita, valintoja ja käytännön mahdollisuuksia paikallistasolla. Siten Lappalainen paitsi onnistuneesti kokoaa yhteen aikaisempia tuloksia ja tulkintoja myös täydentää ja oikaisee kuvaa väestökatastrofista. Aiheissaan Lappalainen liikkuu niin perinteisen talous-, hallinto-, sosiaali- ja kulttuurihistorian kuin ilmastohistoriankin kentillä ja analysoi katastrofia ja sen aiheuttaman mittavan kuolleisuuden syitä myös nälänhätien nykytutkimuksen tietojen pohjalta. Siksi kirjalla on tärkeä paikkansa muidenkin kuin Ruotsin suurvalta-ajasta kiinnostuneiden hyllyissä.
Niin aiempaan tutkimukseen kuin alkuperäislähteisiinkin pohjaten Lappalainen vakuuttaa lukijan yhtymään tulkintaansa suurten kuolonvuosien tuhoisuudesta ilmasto-olojen liikkeellepanemana ketjureaktiona, jossa katovuosien toistuessa kaikki edellytykset murenivat yhtä aikaa. Esimoderni hallinto ei ollut, lukuisista yrityksistään huolimatta, millään tapaa valmis tai tarpeeksi organisoitunut pystyäkseen vastaamaan laajojen alueiden viljapulaan. Suomen luonnonolot kelirikkoineen, erityisesti maan sijainti vuosittain kuukausiksi jäätyneen Itämeren takana, rampauttivat avustustoimet, minkä seurauksena kuolleisuuden osuus ylitti tuhoisuudessaan paitsi Euroopan tunnetun historian nälänhädät myös koko 1900-luvun nälkäkriisit.
Lähtötilanne: haavoittuva maatalous ja varautumaton kruunu
Lappalainen aloittaa hyödyllisellä historiografisella katsauksella katoajasta tehtyihin tulkintoihin ja johdattelee lukijan tuoreemman ilmastohistorian kentälle. Pieneksi jääkaudeksi kutsutun ilmastollisen jakson kulminoitumista ja sen alueellisia vaihteluita ja selityksiä on kyetty tarkentamaan muun muassa dendrokronologisten ja muiden kehittyneempien luonnontieteellisten metodien avulla. Toisaalta pelkkä kylmenevä keskilämpötila ei riitä selittämään kolmen vuoden nälänhädän tuhoisuutta; ympärivuotiset oikukkaat sääolot, jatkuvat sateet, raekuurot ja lyhyet kasvukaudet johtivat pitkittyessään tilanteeseen, jossa viljantuotanto ja -saanti romahtivat lähes koko valtakunnan alueella. Toki pohjoisen vaikeissa luonnonoloissa maanviljely takkusi muutenkin ajoittain, ja hallojen aiheuttamat kadot olivat yleisiä ympäri valtakunnan. Kuitenkaan toistuvat kadot eivät yksinään selitä Suomen väestön haavoittuvuutta; Lappalainen vertaa tilannetta osuvasti Hollantiin ja Englantiin, joissa samanaikaiset huonot sääolot eivät johtaneet mittaviin väestötuhoihin, koska maataloutta oli uudistettu ja tehostettu, ja kriiseihin oli varauduttu paremmin organisoidun tuonnin, viljavarastojen ja köyhäinavun kautta. Sen sijaan Ranskan tapaan myös Ruotsin valtakunnassa tehoton maatalous, jähmeä hallintokoneisto ja olematon varautuminen kriiseihin johtivat pahempiin nälänhätiin. Sää- ja ilmasto-olojen sekä maatalouden tason ohella suuren kuolleisuuden ymmärtämisen kannalta on siis oleellista tarkastella myös hallinnon tilannetta, mahdollisuuksia ja keinoja, ja valtakunnan yleistä kriisivalmiutta.
Ruotsin valtakunnan hallinnollinen tilanne ei vuosisadan lopulla ollut ihanteellisin: suurvalta-aseman säilyttäminen edellytti tolkuttoman kalliin armeijan ja puolustuksen ylläpitämistä, mikä oli osaltaan johtanut velkaantumiseen ja toistuviin kassakriiseihin. Suuria valtiontaloudellisia ongelmia ei kyetty ratkaisemaan kiristämällä harvalukuisen väestön verotusta. Vaikka ihmiset toki osasivat varautua ajoittaisiin katoihin ja varastoivat elintarvikkeita mahdollisuuksiensa mukaan pahan päivän varalle, valtakunnan poliittinen johto keskittyi taloudenpidossaan enemmänkin sotaan varautumiseen ja varustautumiseen.
Veronkantojärjestelmä sekä ruotu- ja määräjakoislaitos oli järjestetty tavalla, joka oli erityisen haavoittuva kriisitilanteissa; itämaan ja pohjoisen verovilja kerättiin pian sadonkorjuun jälkeen laivattavaksi pääkaupunkiin, jolloin seuraavan sadon epäonnistuessa niin kansan kuin virkamiesten ja sotilaidenkin elanto vaarantui. Lappalaisen mukaan myös reduktio heikensi talonpoikien mahdollisuuksia selviytyä katovuosista, kun aateliset isännät eivät enää voineet huolehtia alaisistaan esimerkiksi joustamalla verojen perinnässä tai kuljettamalla oma-aloitteisesti viljaa kriisialueille. Pääkaupunkiin keskitetty päätöksenteko, jähmeä budjettikuri ja merkantilistinen politiikka tarkoin säädeltyine privilegioineen oli tehoton vastaamaan äkillisiin muutoksiin ja kriiseihin. Vaikka vuosisadan aikana tehostettu byrokraattinen järjestelmä toimi johdonmukaisesti jopa kriisivuosina, sen joustamattomuus ja hitaus oli tunnustettu ongelma. Kun tieto ylipäätään kulki hitaasti valtakunnan perämetsien ja pääkaupungin välillä, ei ole yllättävää, että talviset merijäät ja kelirikot ajoittain katkaisivat tiedonkulun katovuosina tuhoisin seurauksin; kruunu lähetti viljaa lainattavaksi vain niiden epämääräisten tietojen ja arvioiden varassa, joita avuntarpeen määriä arvioivat maaherrat ja muut virkamiehet sille onnistuivat välittämään.
Kruunun toimet kriisin keskellä
’’Väsyneen suurvallan’’ tilanteen, olemattoman maatalouspolitiikan ja Suomen ääriolosuhteiden elantomahdollisuuksien esittelyn jälkeen teos etenee kronologisesti alkaen vuosisadan viimeisen vuosikymmenen lähtötilanteesta ja vuoden 1695 kadoista päättyen kesään 1697, jolloin pahin oli ohi ja viljaa alettiin saada jälleen myyntiin. Lappalainen kokoaa yhteen kriisivuosien tapahtumahistoriaa seuraten kruunun toimia, yksittäisten ihmisten ratkaisuja ja paikallisia tuhoja sekä tekee kiinnostavia katsauksia niin tuontimahdollisuuksiin vaikuttaneeseen kansainväliseen tilanteeseen, kruunun virkamiesten toimintaan ja avustustoimiin kuin nälän arkeen ja sen mentaalisiin vaikutuksiin.
Lappalainen liikkuu sujuvasti ja tyylilleen uskollisesti mikrotasolta makrotasolle ja takaisin, keskittyen lukuisiin toimijoihin ja heidän valintoihinsa ja mahdollisuuksiinsa käytännössä, mutta nivoen ne osaksi laajempaa kenttää ja tilannetta. Lappalainen korostaa eritoten Suomen maaherrojen toiminnan ja ponnistelujen merkitystä kruunun ja paikallistason välissä; esimerkiksi Lappalaisen väitöskirjastakin tuttu Turun ja Porin läänin maaherra Lorentz Creutz luovi hankalassa tilanteessa parhaansa mukaan hankkien alueellensa apuviljaa ja järjestellen sen tuontia. Maaherrat tiedottivat lääninsä tilanteesta ja tarpeista kruunulle ja vastasivat anomiensa viljalastien myynnistä sekä kauppa- ja vientikielloista. Ne, jotka pitivät lääninsä hätätilasta kovinta meteliä näyttävät saaneen kruunulta enemmän apua, mikä osaltaan selittää apuviljaosuuksien jakelun alueellista epätasa-arvoisuutta.
Vaikka Lappalainen keskittyy paljolti kruunun ja eliitin yhteyshenkilöiden toimiin, hän kuvailee lyhyesti myös talonpoikaiston ja kaupunkilaisten omia, usein toki privilegioita rikkovia eli laittomia hätätoimia. Teoksessa olisi voitu käsitellä esimerkiksi talonpoikaispurjehdusta, maakauppaa ja luvatonta kaupankäyntiä sekä yksityistä lainaamista enemmänkin, sillä niiden merkitys paikallistasolla on ollut väistämättä suuri pula-aikoina. Toisaalta, kuten Lappalainen huomauttaa, tilanteen kärjistyttyä äärimmilleen kevättalvella 1697 elintarvikkeita ei yksinkertaisesti enää ollut myytäväksi tai lainattavaksi, jolloin kruunun apuviljasta tuli elinehto. Siten esimerkiksi keinottelulla, jolla on todistetusti suuri vaikutus ruokapulan pahenemiseen, ei suurina kuolonvuosina ollut suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta.
Tapahtumia ja säätä kuvaavat aikalaiskirjoitukset ja päiväkirjamerkinnät, tuomiokirjat sekä maaherrojen, diplomaattien ja muiden viranomaisten kirjeenvaihto paljastavat, kuinka vaikea tilanne oli aikakauden oloissa. Lappalainen selittääkin kuolonvuosien tuhoisuutta kokonaistilanteen kautta ja osoittaa, että kruunu luovi kriisissä valtakunnan etuja ajatellen parhaimmaksi katsomallaan tavalla. Siten Lappalainen ei yhdy Jutikkalan tulkintaan siitä, että Suomen suuret tuhot johtuivat osaltaan kruunun ja eliitin tunteettomuudesta ja piittaamattomuudesta alamaisiaan kohtaan; Lappalaisen mukaan lähteistä on vaikea löytää tukea Jutikkalan ja Liljan näkemyksille merkantilistiselle politiikalle ja eliitille tyypillisestä ihmisarvon halveksumisesta. Toki kyseessä on tulkintakysymys: toisaalta kruunu antoi laivata viljaa kymmeniä tuhansia tynnyreitä pula-alueille, mutta silti sitä ei jaettu vastikkeettomasti eikä veroja alennettu edes äärimmäisessä hädässä.
Kyyniseksi tulkittu retoriikka ja hallinnon asiakirjoissa vallitseva taloudellinen näkökulma selittyvät niiden kulttuurisen kontekstoinnin kautta; kruunun tavoitteena oli turvata tulevaisuus estämällä armeijan ja veropohjan romahtaminen, kun taas hyväntekeväisyyden harjoittaminen ja velvollisuus huolehtia köyhistä kuuluivat ajan maailmassa luontaisesti parempiosaisille yksityishenkilöille. Vaikka ’’sosiaalipolitiikka’’ ei sinänsä kuulunut kruunun ja esimodernin valtion tehtäviin, niin hallitsijan kuin säätyläistenkin katsottiin olevan vastuussa Jumalalle heikompiosaisista. Kruunun toimet ja kirjeet osoittavat, että nälkiintyneen rahvaan auttamista pidettiin ehdottoman tärkeänä. Hätäviljat sai myydä vain talonpoikaistolle ja sotilaille, ja aateliston, papiston ja porvariston tuli paitsi huolehtia omista tarpeistaan muuta kautta myös auttaa hätääkärsiviä. Ideaali ei toki aina toiminut, ja välinpitämättömyyttäkin esiintyi; esimerkiksi Lappalaisen lyhyt luotaus Kokemäenkartanon kuolonvuosiin toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kaukana asuva rälssi ei välttämättä huolehtinut alustalaisistaan tai käsittänyt hädän todellista laajuutta.
Yhtäältä kruunu ei juurikaan luopunut säännellystä järjestyksestä tullimaksuineen ja kauppaprivilegioineen, vaikka määräsi niin säätyläisten kuin kaupunkien ja kauppiaiden tekemään kaikkensa viljatilanteen elpymiseksi. Kuitenkin elintarviketilanteen romahdettua myös Virossa ja Liivinmaalla tuontimahdollisuuksien puuttuminen, kerjäläislaumat ja yleinen hätä pakottivat kruunun ja sen virkamiehistön luisumaan menettelytavoistaan. Esimerkiksi maaherrat ottivat toisinaan ohjat omiin käsiinsä ja tekivät ratkaisuja pääkaupungin kantaa tiedustelematta tai jopa sen kieltoja uhmaten. Apuviljan myynnistä rahaa vastaan oli jo aiemmin siirrytty panttitakauksiin, ja lopulta keväällä 1697 kruunu antoi luvan lainata viljan rippeitään varsin suurella riskillä seuraavan vuoden satoa vastaan. Viimein annettiin lupia myydä kruunun viljaa myös säätyläisille, mikäli sitä jäi rahvaan ja sotilaiden lunastettua osansa.
Nälän kauhut ja massakuolleisuus kevättalvella 1697
Kaoottinen tilanne selittää niin kruunun kuin sen virkamiesten ja alamaisten ratkaisuja epätoivoisessa tilanteessa. Talven 1696 lähestyessä paniikkimieliala kasvoi, kun kruunun keinot ja tiedot kriisin helpottamiseksi olivat vähissä. Niin peltojen kuin kaskien sadot olivat romahtaneet, viljaa ei ollut varaa ostaa eikä sitä lopulta ollut enää myynnissäkään, varastot oli paikoin syöty ja raskasluminen, kylmä talvi tappoi riistan ja kalat ja vaikeutti vaihtoehtoisen ravinnon hankintaa. Myrkylliset ja huonosti sulavat korvikkeet ja aliravitsemus altistivat taudeille, joista esimerkiksi ripuli heikensi ja tappoi joukoittain suomalaisia. Pilaantunutta viljaa jatkettiin hätäruoista tutuimmalla eli petulla, minkä lisäksi turvauduttiin muun muassa vehkaan, akanoihin, olkiin ja lopulta jopa sammaleeseen ja raatoihin. Pahimmillaan jouduttiin kajoamaan hevosiin, koiriin ja kissoihin, ja ääritapauksissa jopa ihmisruumiisiin. Kuten Lappalainen tuo esiin, katoajat johtivat myös joidenkin poikkeuksellisten ilmiöiden ja rikosten lisääntymiseen. Silti Lappalainenkin korostaa esittelemiensä ihmissyöntitapausten marginaalisuutta; vaikka nälkä hämärsi ja järkytti mielenterveyttä, äärimmäiset väkivallan teot pysyivät harvinaisina. Toki niukkuuden jakaminen nostatti konflikteja, ja nälänhädän vaikutukset näkyivät paitsi ryöstöjen ja elintarvike- sekä kotieläinvarkauksien kasvussa sekä lukuisten väkivaltarikosten, kuten tappeluiden, tappojen ja myös harvinaisempien ryöstömurhien, suisidaalimurhien ja itsemurhien taustalla.
Raskaan ajan mentaalisia jälkiä on vaikea arvioida, mutta selvää on, että nälkä ja jatkuva huoli ravinnonhankinnasta vaikuttivat ihmisten ajatteluun ja käytökseen ja hämärsivät totuttua moraalinormistoa. Vaikka nykysuomalaiselle kaiken ajattelun ja toiminnan pyöriminen nälän ja ruoan hankinnan ympärillä on vieras tilanne, johon on mahdoton asettua, Lappalaisen esittelemät lukuisat tapaukset ja elämänkohtalot auttavat eläytymään ja ymmärtämään ihmisten oloja ja tekoja. Teoksen nimikin kertoo, millaisena ihmiset näkivät tapahtuman ja sen syyt: ajan maailmankuvan mukaan Jumalan vihan ruoska kuritti koko valtakuntaa kansan syntien takia. Muutoin, toki lähdeaineiston rajoitustenkin vuoksi, kuolonvuosien kulttuuri- ja mentaalihistoriallinen puoli jää kuolonvuosien tapahtumaketjuihin ja tuhon syihin keskittyvässä teoksessa sivuun. Esimerkiksi kriisin vaikutukset taiteeseen ja kirjallisuuteen, yksittäisten henkilöiden mielenmaisemaan tai paikallisyhteisön käyttäytymiseen tarjoaisivat aiheita katoajan jatkotutkimuksille. Kun ajan käsitysten mukaan katoja ja muita Jumalan kurituksia voitiin lieventää ja välttää katoja etsimällä ja rankaisemalla yhteisön syntipukkeja, olisi kiinnostavaa tarkastella, miten hankaliksi tai poikkeaviksi katsottuja henkilöitä kohdeltiin kriisiaikana, ja toimivatko kadot esimerkiksi paikallisten noitavainojen, eläimeensekaantumis- ja itsemurhaepäilyjen tai muiden rikosten ja syntien ilmiantojen sytykkeinä.
Kevättalvella 1697, kuninkaankin maatessa syövän kourissa kuolinvuoteellaan, suuri osa suomalaisista teki kuolemaa. Ennen kevättä hätäruoan aiheuttama ripuli oli keskeisimpiä kuolinsyitä, mutta ihmisten lähdettyä liikkeelle ja kerjuulle ruoan perässä tartuntataudit nostivat kuolleisuuden aallon huippuunsa. Liikkuvuuden rajoitusyrityksistä huolimatta kruunulla ei ollut normaalivuosinakaan resursseja kontrolloida irtolaisuutta ja kerjäläisyyttä. Kokonaisia kyliä autioitui, kun ihmiset lähtivät ruoan perässä kaupunkien makasiineille, etelään, Norjaan tai Venäjälle. Jopa satapäiset kerjäläislaumat järkyttivät vakiintuneita auttamisen ja hyväntekeväisyyden tapoja, kun vauraammillakaan talonpojilla ei ollut jaettavaa. Joukkokuolemien korkein aalto osui keväälle 1697, kun epidemiat kaatoivat väkeä ympäri Suomea. Epähygieenisissä oloissa lavantauti-, punatauti- ja pilkkukuume-epidemiat kaatoivat väkeä paikoin jopa niin paljon, ettei kaikkia ehditty haudata. Kuolonvuosien kuolleiden ja haudattujen luettelot ovatkin paikoin karua luettavaa: yksi kuolonkevään päivä saattoi tuoda kymmenittäin nimettömiä vainajia, joiden hautauksesta kirkko yritti parhaansa mukaan huolehtia.
Silti on huomattava, että kadoissa ja sen tuhoissa oli suurta alueellista ja paikallista vaihtelua. Vaikka lopulta kato kosketti tavalla tai toisella jokaista Ruotsin valtakunnassa, alueet olivat epätasa-arvoisessa asemassa maantieteellisen sijaintinsa ja avun jakelun suhteen. Kadon laajamittaisuuden merkitystä Suomen tuhojen kannalta ei voi vähätellä; nälänhätä sai katastrofaaliset mittasuhteet, kun kadot iskivät niin emämaan pohjoisosien kuin pääkaupungin ympäristön lisäksi myös Viroon, Liivinmaalle ja Inkerinmaalle, jotka olivat ennen katoja toimineet valtakunnan keskeisimpinä viljan tuottajina. Erityisesti Viro ja Liivinmaa jätettiin tuhoisin seurauksin huonoille osille kruunun vilja-avusta, mahdollisesti koska niiden ajateltiin paremman sijaintinsa takia kykenevän hankkimaan viljaa muita reittejä, mutta osin myös koska niitä ei pidetty voittomaina yhtä tärkeinä.
Suomesta sisämaa ja periferiat kärsivät suurimmat tuhot, kun taas elintarvikkeiden saatavuuden kannalta otollisemmassa asemassa olleiden kaupunkien ja rannikon kuolleisuus pysyi alle 20 prosentissa. Kuolema kaatoi eniten väestöä kaukana hallintokaupungeista ja kruununmakasiineista, erityisesti hallanarkaan kaskitalouteen nojaavilla syrjäseuduilla; tiedot niiden avun tarpeesta kulkivat hitaasti ja hätäviljan vienti korpien ja kelirikkojen taakse takkusi. Toiset läänit saivat enemmän kuin toiset, ja on selvää, että apuvilja saattoi loppua kesken ennen kuin sitä riitti sisämaan syrjäkyliin. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa, Lapissa ja Ylä-Satakunnassa kuolleisuus kipusi 40 prosenttiin. Siten vanha liikaväestöteoria ei sovi kuolonvuosien kuolleisuuden tulkintamalliksi; kuolleisuus oli kaikkein korkeinta harvaan asutuilla seuduilla, joissa luonnonvaroja riitti eikä liikaväestöä ollut. Luonnollisesti eri väestöryhmien mahdollisuudet vaihtelivat huomattavasti; lapsia ja vanhuksia kuoli eniten, miehiä menehtyi suhteellisesti enemmän kuin naisia, ja väistämättä maattomien tilanne oli haavoittuvampi kuin talonpoikien ja säätyläisten. Vaikka Lappalainen keskittyy kokonaistilanteen ja massatuhon syiden kartoittamiseen, on hyvä, että teoksessa vältetään karkeita yleistyksiä ja tuodaan esiin esimerkiksi kriisien ajallista ja paikallista vaihtelua. Toisaalta kuolleisuuden ja toimintamahdollisuuksien sosiaalisten erojen tutkiminen voisi luoda kuolonvuosista moninaisemman kuvan.
Palkitun historiantutkijan taito tulee esiin myös tässä teoksessa: kasvottomien numeroiden ja objektien sijaan Lappalainen käsittelee aihettaan yksittäistapahtumien, kiinnostavien tapausten, henkilöiden ja erilaisten ihmiskohtaloiden kautta tuoden esiin monimutkaisen kriisin hallintavaikeudet sekä raskaan ajan vastoinkäymiset. Samalla selkeä ja viihdyttävä kieli tekee rakenteeltaan johdonmukaisen kirjan helppolukuiseksi. Myös teoksen aiheeseen sopiva synkkä kansi ja kuvasto sekä tyylikäs taitto houkuttelevat lukemaan sen yhdeltä istumalta.
Teos saa monipuolisuudessaan lukijan ymmärtämään paitsi kruunun mahdotonta tilannetta myös yksittäisten ihmisten ratkaisuja hädän keskellä. Jumalan vihan ruoska jättää vuosisadan lopusta varsin synkän kuvan, sillä elinolojen kurjuus, säiden armoilla eläminen ja valtion kehittymättömyys sekä erilaiset ongelmat luonnollisesti korostuvat kriisejä tutkittaessa. Katovuosien tuhoisuus johtui ennen kaikkea Suomen sijainnista pohjoisessa ja periferiassa, jossa luonnonolot olivat karut ja väestö jäi puolet vuodesta saarroksiin meren taa. Ajan oloissa Suomen sijainnista johtuvat logistiset ja tiedonkulkuun liittyvät ongelmat olivat loppujen lopuksi ylitsepääsemättömiä. Toisaalta maatalouden alkeellisuus sekä kruunun varautumattomuus laajamittaisiin katoihin kärjisti kriisiä vielä pahemmaksi. Organisoituja puskureita tai hätäsuunnitelmia nälkää vastaan ei yksinkertaisesti ollut. Keskusvallan riittämättömät tiedot ja tiedonkulun ja päätöksenteon hitaus vaikeuttivat apuviljakuljetusten järjestämistä. Myös säätelyideologia ja jähmeä keskusjohtoisuus pahensivat tilannetta, kun kruunu piti kiinni privilegioista ja säädöksistään ja virkamiesten kädet olivat liian sidotut keskitetyssä järjestelmässä. Lopputuloksena, kahden nälkätalven ja hätäruoan syömisen jälkeen, Suomen väestö oli heikossa kunnossa ja taudit korjasivat siitä lähes kolmanneksen. Toisaalta, kuten Lappalainen itsekin huomauttaa, vaikka väestötuhot olivat mittavat ja hätä suuri, kriisin kauaskantoisemmat vaikutukset jäivät vähäisiksi. Ennätyksellisestä kuolleisuudesta huolimatta väestönkasvu kääntyi nopeasti nousuun katojen laannuttua, eivätkä yleinen hätä, levottomuus ja liikkuvat kerjäläislaumat johtaneet merkittäviin kapinoihin tai poliittisiin tai sosiaalisiin mullistuksiin.
Riikka Miettinen on filosofian lisensiaatti ja tohtorikoulutettava, joka viimeistelee väitöskirjaansa itsemurhista ja niiden oikeudellisesta käsittelystä suurvalta-ajan Ruotsissa Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön historian oppiaineessa.