Tom Linkisen väitöskirja “Stinking deed, deepest love: Same-sex sexuality in later medieval English culture” tarkastettiin 13. huhtikuuta 2013 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Ruth Mazo Karras (University of Minnesota) ja kustoksena professori Hannu Salmi.
Aivan ensimmäiseksi minun on tunnustettava jotakin: olen rakastunut. Rakastan historiaa. Siksi olen historiantutkija. Rakastan historiaa niin kuin muusikko rakastaa musiikkia, ja kuin teatterin ammattilainen rakastaa teatteria. Menneisyys on historiaa. Olla historiantutkija rakastuneena historiaan tarkoittaa, että on suuresti kiinnostunut menneisyydestä ja menneisyyden ilmiöistä sinänsä.
Mutta koska menneisyys on läsnä meille ainoastaan nykyisyydessä ja ainoastaan nykyisyyden kautta, menneisyys on aina tulkintoja. Historia on aina tulkintoja. Tulkinnat rakentuvat aina keskellä, keskellä menneen ja nykyisen välillä, ja keskellä sekä menneisyyden että nykyisyyden kysymysten, keskustelujen, ja samaa ja eri mieltä olemisten välillä. Kaikki nämä kysymykset, keskustelut, samaa ja eri mieltä olemiset pitäisi, minun mielestäni, ymmärtää poliittisesti latautuneina; ne voivat olla sitä monin eri tavoin, ollen kuitenkin aina jollain tavoin poliittisesti latautuneita. Menneisyyden tulkitseminen on menneisyyden historiaa, ja mielipiteiden, arvojen, ideologioiden ja politiikan huomioiminen osana sekä tutkimuskohteita että tulkintoja tekee mielestäni historiasta väistämättä poliittista. Poliittisuus on mielestäni väistämätöntä, mutta myös tervetullutta.
Keskustelua historian poliittisuudesta on käyty viime vuosina aivan erityisesti Turun yliopistossa.1
Toivon, että kaikki nykyajan tulkinnat menneisyydestä kohdattaisiin kriittisesti. Toivon, että historia on ja pysyy kriittisenä. Ja toivon, että kriittisessä suhtautumisessa historiaan historia aina kohdattaisiin poliittisesti latautuneina tulkintoina. Toivon, että tämä tapahtuu kriittisesti, sekä tutkijoiden itsensä että heidän yleisöjensä ja arvioitsijoidensa toimesta.
Omassa väitöskirjassani rakkauteni historiaan on tarkoitus olla läsnä kiinnostuksena menneisyyden ilmiöihin sinänsä, mutta aina tulkintoina, joiden erilaisia poliittisia värityksiä, syitä ja seurauksia pyritään pohtimaan aktiivisesti kautta työn. Omien mielipiteiden, arvojen, ideologioiden ja poliittisuuksien kanssa olen, pitkin työtä, varovainen ja itsekriittinen. Mitäpä muuta historian kritiikin allekirjoittaen voisi ollakaan? Varovaisuus näkyy ajoittain kannanottojen varovaisuutena, ja poliittisuus ja kriittisyys ovat hetkittäin pikemminkin implisiittistä eli epäsuoraa ja suoraan sanomatonta, siis niin sanotusti ”rivien väleissä”, kuin eksplisiittistä eli selkeästi ja suoraan sanottua.
Tutkimuskysymysten valikoituminen ja koko työn aihe on tietenkin sinällään ja sellaisenaan historiantutkimuksen piirissä poliittinen ja ideologinen teko ja valinta. Lisäksi väitöskirjassani on useita väitteitä – varovasti perusteltuina.
Väitöskirjassani puolustan ainakin yhdeksää väitettä, joista työni rakentuu. Nämä väitteet muodostavat työni johdannon, kuusi päälukua sekä kaksiosaisen yhteenvedon.
Ensiksi väitän johdannossa, että ajatukset lukemisen historiasta ja kuvitteellisesta lukijasta voivat olla tehokas keino lähestyä menneisyyttä kulttuurihistoriallisesti. Lisäksi ehdotan, että tutustuminen ja perehtyminen moniin erilaisiin lähdejoukkoihin voi olla hyvinkin toimiva tapa tutkia menneisyyttä, ehkä joskus jopa toimivampi kuin jokin muu lähestymistapa.
Toinen väitteeni ja ensimmäinen päälukuni keskittyy tuomitsemisten raameihin. Näitä olivat pohjattoman tuomitseva sodomian käsite, joka kehitettiin juuri keskiajalla määrittelemään ja tuomitsemaan luonnonvastaista syntiä. Sodomian käsite on keskiaikaista Raamatun tulkintaa ja yksi keskiajan kulttuurin keskeisiä perintöjä tähän aihepiiriin liittyen myös myöhemmille ajoille – mutta ajoittain liiankin korostetusti. Luonnonvastainen synti oli toinen, ja ehkä kaikkein keskeisin tuomitseva käsite näille asioille keskiajalla. Luonnonvastainen tarkoitti tuolloin ennen muuta luonnollisuuden vastaista, mutta myös sukupuolirajojen rikkomista. Lisäksi samaan sukupuoleen kohdistuneita seksuaalisia tekoja kutsuttiin myös rikoksiksi, mutta tämä oli retoriikkaa, sillä yksiselitteinen, nämä teot rikollistava laki laadittiin Englannissa uuden ajan alussa, 1500-luvulla, keskiajan jälkeen.
Kolmas väitteeni ja toinen päälukuni keskittyy hiljaisuuteen aihepiirin ympärillä. Asia tunnettiin keskiajan loppuun mennessä yhä yleisemmin vaiettuna syntinä ja syntinä, jota ei pitänyt edes mainita. Hiljaisuutta on korostettu myöhemmässä tutkimuksessa, ilmeisesti useammista eri syistä, liikaakin, koska aiheesta riitti myös melua.
Neljäs väitteeni ja kolmas päälukuni keskittyy juuri tähän meluun, jota tuotettiin esimerkiksi kronikoissa ja runoissa erityisesti mustamaalaustarkoituksissa. Osansa tästä melusta saivat niin kaksi 1300-luvun Englannin kuningasta, vakiintunut katolinen kirkko, uskonnollinen uudistusliike lollardit kuin myös kerettiläisiksi tuomittujen temppeliritarien huono maine ja muisto. Syytökset liitettiin muihin syytöksiin ja kaikki syytökset yhdessä vahvistivat toisiaan. Syytöksillä oli välinearvo, ja ne näyttäytyvät ajan tapana pärjätä poliittisissa ja uskonnollisissa valtapeleissä.
Ehdotan myös, että syytösten listat, litaniat ja kimput näyttävät olleen myöhäiskeskiajan kulttuurissa keskeinen tapa käsitellä ja argumentoida monia erilaisia vääriksi koettuja asioita.
Viides väitteeni ja neljäs päälukuni keskittyy inhoon, pelkoon ja myös kauhuun asiaa kohtaan. Inhon ja pelon kuvauksia on teologisissa kirjoituksissa ja runoelmissa runsaasti – hyvin runsaasti. Väitän, että nämä kuvaukset olivat argumentteina osa keskiaikaista argumentaatiotapaa, joka keskittyi aistien kautta ymmärrettäviin kuvauksiin ja sellaisena on osa aistien ja tunteiden historiaa. Väitän myös, että silloin kun kuvailtiin samasukupuolista seksiä yhtään yksityiskohtaisemmin, asia sijoitettiin helvettiin. Tämä osoittautuu toistuvaksi kirjalliseksi tavaksi ja perinteeksi käsitellä näitä asioita. Lisäksi ehdotan, että kyse oli suorastaan kirjallisesta fantasiasta eliminoida koko aihepiiri pois myöhäiskeskiajan kommentoijien omasta maailmasta; pois tästä maailmasta ja sen sijaan sijoitettuna helvettiin ja apokalyptisiin kuvauksiin.
Kuudes väitteeni keskittyy nauruun ja muodostaa viidennen päälukuni. Kyse oli ennen muuta pilkkanaurusta, joka kohdistui etupäässä sukupuolirajojen rikkomiseen, mutta myös kokonaiseen kimppuun erilaisia nauramalla tuomittavia asioita. Tämä osoittautuu samalla toiseksi myöhäiskeskiajan tavaksi kohdata vääriksi koettuja asioita kimppuina, mutta tällä kertaa nauraen, pilkkanaurulla.
Seitsemäs väitteeni sisältyy kuudenteen ja viimeiseen päälukuuni ja käsittelee erilaisia mahdollisuuksia ohittaa tuomitsemiset. Pohdin näitä hiljaisuuden mahdollisuuksien, hämmennysten, sekä ystävyysliittojen ja ystävien välisen rakkauden ylistämisen traditioiden kautta.
Menneisyyden otaksuttavien naisparien ja naisten välisen rakkauden mahdollisuus välttää tuomitseminen näyttää asettuvan hiljaisuuden raameihin. Osana mahdollisuuksien historiaa ehdotan, että tässä kohtaa tällaiselle hiljaisuudelle, toisenlaiselle kuin tuomitsevalle hiljaisuudelle, on oma relevantti paikkansa tässä työssäni.2
Miesparien mahdollisuuksien historia ohi tuomitsemisten asettuu perinteeseen ystävien välisen rakkauden ylistämisestä rakkauksista syvimpänä, kunhan samaan aikaan ei puhuttu seksistä yhtään mitään. Ja kun ei puhuttu seksistä, ei puhuttu myöskään synneistä. Sen sijaan ystävyyssuhteita, ystävyysliittoja ja niiden ohessa monenlaisia pariskuntia ja rakkauksia saatettiin solmia ja siunata kirkoissa, ja niistä kirjoitettiin useita ylistäviä romanttisia runoja. Tällä tavalla mahdollisuuksien historia ohi tuomitsemisten avautuu niin kirjallisessa mielikuvituksessa kuin joidenkin oikeasti eläneiden ihmisten menneissä elämissä.
Kahdeksas ja yhdeksäs väitteeni ovat kaksiosaisessa yhteenvedossani. Kahdeksas väitteeni keskittyy menneisyyden monipuolisuuteen. Ehdotan, että menneisyyden monipuolisuus on mahdollista tavoittaa ehkä juurikin perehtymällä moniin erilaisiin lähdeaineistoihin.
Yhdeksäs ja viimeinen väitteeni on, että kaikki oli suurelta osin hyvinkin queeria eli pervoa, siis sekä nykyisiä että menneitä seksuaalisuuksien ja sukupuolten normeja haastavaa, kunhan sen queeristi eli pervosti katsoo, ja queeristi eli pervosti kysyy ja tulkitsee.
- Tämä huomio ankkuroituu useisiin turkulaisiin puheenvuoroihin. Mielessäni ovat erityisesti Kari Immosen, Jorma Kalelan, Pirkka Leinon, Marjo Kaartisen sekä Anu Korhosen seuraavat puheenvuorot: Immonen, Kari. Historian läsnäolo. Turun kulttuurihistoria, Turku 1996; Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki 2000; Immonen, Kari. Uusi kulttuurihistoria. Teoksessa Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. SKS, Helsinki 2001; Leino, Pirkka. Kritiikin mahdollisuus. Voiko historiantutkimus olla poliittista? Teoksessa Sakari Ollitervo, Jussi Parikka & Timo Väntsi (toim.) Kohtaamisia ajassa. Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria. Cultural History – kulttuurihistoria 3. k&h, Turun yliopisto, Turku 2003; Kaartinen, Marjo & Korhonen, Anu. Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora, Turku 2005; sekä Kalela, Jorma. Making History. The Historian and Uses of the Past. Palgrave & Macmillan, Basingstoke 2011. [↩]
- Mahdollisuuksien historian ajatuksessa pohjanani on erityisesti Natalie Zemon Davisin kulttuurihistorian klassikkotutkimus Martin Guerren paluu (alkuteos ranskaksi 1982, englanniksi 1983, ja suomennos 2001), Hannu Salmen artikkeli Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Heli Rantala & Sakari Ollitervo (toim.) Kulttuurihistoriallinen katse. Cultural History – kulttuurihistoria 8. k&h, Turun yliopisto, Turku 2010, sekä edellä mainitun artikkelin englanninkielinen, päivitetty versio Cultural history, the possible, and the principle of plenitude. History and Theory 50:2 (2011), 171-187. Erityisesti naisia rakastavien naisten tai naisia haluavien naisten mahdollisuuksien historiasta pohjanani on ennen muuta Judith M. Bennetin tutkimuksellinen käsite ”lesbian-like”, jota Bennett avaa artikkelissaan ”Lesbian-like” and the social history of Lesbianism. Journal of the History of Sexuality 9:1-2 (2000), 1-24, sekä artikkelissaan Remembering Elizabeth Etchingham and Agnes Oxenbridge. Teoksessa Noreen Giffney, Michelle M. Sauer & Diane Watt (toim.) The lesbian premodern. Palgrave & Macmillan, New York 2011, 131-143. [↩]