FM Petri Talvitien väitöskirja ”Kyläosuudesta yksityiseen maanomistukseen – Isojako Länsi-Uudellamaalla 1700-luvulla” tarkastettiin 22.5.2013 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Tapio Hämynen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Panu Pulma. Väitöskirja on luettavissa sähköisenä osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/38949.
Helsingin Sanomissa ilmestyi joitakin vuosia sitten juttusarja tuusulalaisesta Penttilän tilasta. “Viljelijän vuosi” -nimisessä sarjassa seurattiin maataloustöiden etenemistä Taruman perheen omistamalla tilalla kevätkylvöistä talvisiin paperitöihin. Penttilän tila oli perustettu kantatilasta lohkomalla vuonna 1950, jolloin maatilan koko oli 20 hehtaaria. Noin 60 vuotta myöhemmin tilalla oli 190 hehtaaria viljeltyjä peltoja, joilla kasvoi mallasohraa, vehnää, kauraa, rypsiä ja rapsia. Maatilan isännän Jussi Taruman mukaan useampien viljelykasvien viljeleminen oli perusteltua, koska tällä tavoin oli mahdollista tasata taloudellista riskiä. Joku vuosi oli otollinen ohran kasvulle, toinen taas hyvä rapsille. Isäntä kertoi lisäksi seuraavansa viljan maailmanmarkkinahintoja ennen lopullisen viljelysuunnitelman lukkoon lyömistä. Toki myös maan laatu ja paikallinen mikroilmasto vaikuttivat kylvöpäätöksiin. Penttilän isäntä kertoi myös käyvänsä koulutus- ja esittelytilaisuuksissa, jotta olisi perillä uusimmista tutkimustuloksista. Tilan motto kuului seuraavasti: ”Pyrimme kehittämään tilaa jatkuvasti ja hakemaan näin taloudellisempaa ja tehokkaampaa toimintaa.”
Penttilän tilan isännän mietteitä lukiessa ymmärtää hyvin, kuinka nykyaikaista maataloutta on liki mahdotonta kuvitella ilman yksityisiä, poissulkevia maanomistusoikeuksia. Maatilatalouden jatkuva kehittäminen olisi hyvin hankalaa, jos maanviljelijä ei voisi itsenäisesti päättää käyttämistään viljelylajikkeista sekä kylvön, sadonkorjuun ja erilaisten maanparannustöiden ajankohdista. Voidaan myös kysyä, pohdittaisiinko Penttilän tilalla uusien laiteinvestointien ja uusien viljelymenetelmien tarpeellisuutta, jos mahdolliset tuotot eivät lankeaisi samaan laariin, kuin mistä panostukset maksetaan.
Yksityisiin maanomistus- ja nautintaoikeuksiin perustuva maankäyttö ei ole ikiaikainen järjestelmä – niin itsestään selvältä kuin se nykyajan näkökulmasta vaikuttaakin. Keskiajalta 1700-luvun jälkipuoliskolle asti maata viljeltiin hyvin toisenlaisen maanhallintajärjestelmän puitteissa. Etelä-Suomessa, kuten lähes kaikkialla Alppien pohjoispuoleisessa Euroopassa, maatilojen pelto- ja niittyomistukset koostuivat pitkistä ja kapeista saroista, jotka sijaitsivat vierivieressä kylien yhteisissä pelto- ja niittyvainioissa. Sarat olivat yksityisessä nautinnassa, sillä jokainen maatila viljeli kaistaleitaan oman talonväkensä avulla. Eksklusiivisuuden aste oli kuitenkin hyvin alhainen, sillä sadonkorjuun jälkeen sänkipeltoja käytettiin kylän yhteisenä laitumena.
Isäntävaltaa rajoitti myös se tosiasia, että kaikkien kylän asukkaiden oli noudatettava maatilataloudessaan yhteneväisiä kesannointi- eli vuoroviljelymenetelmiä, joista yleisimmät olivat kaksivuoroviljely ja kolmivuoroviljely. Uudellamaalla oli käytössä niin sanottu eteläsuomalainen kaksivuoroviljely, mikä tarkoitti sitä, että noin puolet kylien pelloista oli vuosittain kesannolla, puolet rukiilla. Ohraa sekä juurikasveja, palkokasveja, pellavaa ja kauraa kylvettiin kesantopelloille aidattuun toukomaahaan, jonka paikka vaihteli vuosittain. Viljelylajikkeiden määrä oli siis varsin suuri jo niin sanotun perinteisen maatalouden aikana. Syy oli sama kuin Penttilän tilalla: tällä tavoin pyrittiin tasaamaan satovaihteluita. 1700-luvun talonpoika ei voinut Penttilän isännän tapaan kuitenkaan vaihtaa viljelylajikkeita oman harkintansa mukaan. Kaksivuoroviljely yhdistettynä yhteisvainiojärjestelmään pakotti koko kylän viljelemään maata samojen menetelmien avulla. Myös kylvön ja sadonkorjuun ajankohdista oli sovittava yhteisesti.
Samaan hengenvetoon on tosin todettava, etteivät talonpojat välttämättä nähneet näitä vuosisataisia viljelymenetelmiä ja maanhallinnan muotoja pakkopaitoina. Yksilöllinen maatalouden harjoittaminen edellytti pääomaa, työvoimaa ja teknistä osaamista, joita talonpojilta useimmiten puuttui. Valinnanvapaus oli 1700-luvulla lähinnä varakkaiden kartanonomistajien etuoikeus. Yhteisissä peltovainioissa oli myös omat etunsa, sillä kylän karjan päästäminen sänkipelloille laiduntamaan kohensi karjan ruokintaa ja paransi peltojen lannoitusta.
Sarkajaon ohella toinen keskiaikaiselle ja varhaismodernille maanhallinnalle tyypillinen instituutio oli yhteismaa. Yhteismailla tarkoitettiin kylien ja jakokuntien rajojen sisäpuolella sijanneita jakamattomia maa-alueita eli niin sanottuja ulkomaita, jotka koostuivat pääosin metsistä ja laidunmaista sekä erilaista joutomaista kuten suoalueista ja kallioista. Yhteismailla oli keskeinen merkitys kotitalouksien taloudenpidossa. Kylän talollisväestöllä ja jossain määrin myös tilattomalla väestönosalla oli oikeus hakea yhteisistä metsistä tarvitsemansa polttopuut ja rakennusaineet. Yhteismaille raivattiin ulkopeltoja ja -niittyjä ja metsistä hakattiin tukkipuita lähiseutujen sahoille ja ruukeille. Metsissä myös kaskettiin, marjastettiin, metsästettiin ja laidunnettiin karjaa.
Yhteismetsien nauttiminen ei ollut vapaata, kuten tutkimuskirjallisuudessa usein virheellisesti esitetään. Etelä-Suomen sarkajakoalueilla nautintaoikeudet oli sidottu talojen verolukuihin eli niin sanottuun kyläosuuteen. Tämä tarkoitti sitä, että talolliset saivat kaataa kaskea ja raivata uudispeltoja suhteessa talojen verotaakkaan. Mitä enemmän isäntä maksoi maaveroa, sitä enemmän hän saattoi hyödyntää yhteisiä resursseja. Kyläosuusperiaatetta sovellettiin myös peltojen ja niittyjen sarkajaossa, sillä sarkojen leveydet määriteltiin kyläosuuden avulla. Tätä verolukuihin perustuvaa jakotapaa kutsuttiin aurinkojaoksi.
Penttilän isännän pellot eivät kuitenkaan enää ole aurinkojaossa, eikä hänen tarvitse enää päästää naapuriensa karjaa pelloilleen laiduntamaan sadonkorjuun jälkeen. Yhteisnautinta on vuosisatojen kuluessa hävinnyt poissulkevan maanhallinnan tieltä. Merkittävin yksittäinen tekijä tässä kehityksessä on eittämättä ollut isojako, 1700-luvun puolivälissä käynnistynyt valtakunnallinen maanjakoreformi, jonka seurauksena kapeat peltosarat yhdistettiin isoiksi lohkoiksi ja yhteismaista muodostettiin yksityisiä metsäpalstoja. Talonpoikien ei tarvinnut enää tämän jälkeen ottaa naapureidensa tekemisiä ja tekemättä jättämisiä huomioon ainakaan samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin. Jokainen sai viljellä maataan, kuten parhaaksi katsoi.
Isojaon tausta on Suuren Pohjan sodan jälkeisessä geopoliittisessa tilanteessa. Ruotsi oli menettänyt vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa Baltian provinssit, tärkeimmät viljan ylituotantoalueensa, ja joutui tämän seurauksena tuomaan vuosittain maahan merkittäviä määriä viljaa. Tilannetta pidettiin kestämättömänä. Tämä näkökanta tuotiin esiin lukuisissa aikakauden talouspoliittisissa kirjoituksissa, sillä positiivista kauppatasetta korostavan merkantilistisen ajattelutavan mukaan valtakunnan asukkaat oli kyettävä ruokkimaan omin voimin. Tämä edellytti kuitenkin maataloustuotannon kasvattamista, mikä tarkoitti ennen kaikkea uuden peltomaan raivaamista ja uusien viljelymenetelmien käyttöönottoa. Ilman isojakoa näiden tavoitteiden saavuttamista pidettiin kuitenkin lähes mahdottomana.
Yhteismaiden jakamisella pyrittiin tukemaan myös aikakauden väestöpoliittisia tavoitteita. Ruotsi oli 1700-luvun poliittisen ja akateemisen eliitin näkökulmasta liian harvaanasuttu maa, ja tämän vuoksi valtakunnassa oli valtavasti hyödyntämättömiä resursseja. Lukemattomat pellot odottivat raivaajiaan. Alhaista väkilukua pidettiin ongelmallisena myös maanpuolustuksen näkökulmasta. Uusien kotitalouksien perustamista ryhdyttiin aktiivisesti tukemaan 1740-luvulta lähtien helpottamalla torppien perustamista ja maatilojen halkomista. Yhteismaiden yksityistäminen ja sarkajaon purkaminen kytkeytyivät näihin tavoitteisiin saumattomasti.
Isojakoon kohdistettiin suuria odotuksia, kenties suurempia kuin yhteenkään toiseen 1700-luvun maatalouspoliittiseen hankkeeseen, ja sen tieltä haluttiin raivata pois kaikki mahdolliset esteet. Uuden maanjaon toimittamiseen riitti vuodesta 1757 lähtien yhden ainoan talollisen anomus, ja joissain erityisissä tilanteissa, kuten verollepanojen yhteydessä, ei maanomistajien anomusta vaadittu lainkaan. Isojaon toteuttamista varten luotiin oma organisaatio, koulutettiin kymmenittäin uusia maanmittareita ja perustettiin oma erillistuomioistuin riitojen käsittelyä varten.
Valtion keskeisestä roolista johtuen isojakoa on pidetty historiantutkimuksessa puhtaasti hallinnollisena reformina, pakkouudistuksena, joka ajettiin läpi maaherrojen, maanmittareiden ja muiden kruunun viskaalien toimesta. Maanomistajien omaa aktiivisuutta ei tarvittu. Tutkimuskirjallisuudessa on myös korostettu, kuinka talonpojat vastustivat maidensa jakamista henkeen ja vereen etenkin isojaon varhaisvaiheessa.
Isojakoa pidettiin esivallan ajamana pakkouudistuksena myös ruotsalaisessa tutkimuksessa 1970-luvun lopulle asti. Tutkimuksessa korostettiin myös valistuneiden herrasmiesviljelijöiden roolia. Talonpoikia pidettiin sen sijaan liian konservatiivisina ja tietämättöminä, jotta he olisivat voineet hyväksyä tai ymmärtää isojaon kaltaista uudistusta.
1980-luvulla tämä perinteinen tulkinta sai väistyä. Isojakoa alettiin tutkia alaperspektiivistä, talonpoikien näkökulmasta, ja osoittautui, että talonpojat eivät suinkaan kyenneet vain vastarintaan. Talonpojat anoivat aktiivisesti uutta maanjakoa, usein aktiivisemmin kuin säätyläiset, ja isojakoa vastustettiin hyvin harvoin. Talonpojat tukivat isojakoa myös vapauden ajan säätyvaltiopäivillä. He siis ymmärsivät alusta lähtien, mistä uudistuksessa oli kyse.
Isojako ei ollut ainoastaan ruotsalainen ilmiö, sillä vastaavanlaisia maanjakoreformeja toteutettiin kaikkialla Manner-Euroopassa 1700- ja 1800-luvuilla. Reformien toteutustavat poikkeisivat toisistaan, mutta uudistuksille asetetut tavoitteet olivat kaikkialla yhteneväisiä. Myös ne historiantulkinnat, joita mannereurooppalaisista reformeista on eri maissa ja eri aikoina esitetty, muistuttavat erehdyttävästi toisiaan. 1900-luvun jälkipuoliskolle asti tulkinnoissa korostui talonpoikien vastarinta ja valistuneiden hallitsijoiden ja virkamiesten keskeinen rooli, kun taas uudemmissa tutkimuksissa on painotettu talonpoikien aktiivisuutta sekä sitä, kuinka talonpojat olivat itse asiassa uudistusten suurimpia voittajia.
Väitöskirjani lähtökohta on näissä paradigman muutoksissa, etenkin ruotsalaisessa tutkimuksessa esitetyissä uusissa tulkinnoissa. Tarkastelen tutkimuksessani ennen kaikkea sitä, voidaanko perinteinen isojakotulkinta asettaa kriittiseen valoon myös suomalaisen aineiston avulla.
Tutkimukseni käsittelee isojaon toimeenpanoa neljässä länsiuusmaalaisessa pitäjässä: Inkoossa, Karjaalla, Siuntiossa ja Tenholassa. Valinta on perusteltu muun muassa sen vuoksi, että aikaisempi tutkimus on keskittynyt Hämeeseen ja Pohjanmaalle, missä isojaon toimeenpano poikkesi merkittävästi Etelä-Suomen tilanteesta. Tutkimusalueen tekee kiinnostavaksi myös pitäjien monipuolinen elinkeinorakenne. Pääelinkeino oli maatalous kuten lähes kaikkialla Suomessa, mutta myös sivuelinkeinoilla, etenkin metsätaloudella oli keskeinen rooli ruukkiteollisuuden ja jossain määrin myös sahateollisuuden ansiosta. Isojako toimitettiin ennemmin tai myöhemmin kaikkialla Suomessa, joten neljästä pitäjästä koostuvaa tutkimusaluetta voidaan pitää tässä mielessä varsin suppeana. Rajallisen tutkimusalueen ansiosta lähdeaineistoa on kuitenkin mahdollista hyödyntää monipuolisesti ja tutkimuskysymyksiin on mahdollista syventyä perusteellisesti.
Kysyn tutkimuksessani, kuinka länsiuusmaalainen paikallisyhteisö suhtautui isojakoon. Pureudun muun muassa kysymyksiin, kenen tai keiden aloitteesta jakoon ryhdyttiin, kuinka usein jakoja riitautettiin ja kuinka kauan koko prosessi kesti. Etsin myös merkkejä uudistukseen kohdistuvasta vastarinnasta. Tutkimukseni keskeisimmäksi teemaksi nousee kysymys talollisten motiiveista anoa isojakoa. Tarkastelen motiiveja toisaalta tuomiokirja-aineistoihin ja isojakoasiakirjoihin perustuvien tapaustutkimusten avulla sekä toisaalta tutkimalla asutuskehitystä ja uudisraivausta pitkällä aikavälillä.
Kun sitten siirrytään tarkastelemaan keskeisimpiä tutkimustuloksia, on ensimmäisenä syytä nostaa esiin alueelliset erot isojaon toimeenpanossa. Länsi-Uudellamaalla kuten koko eteläisessä Suomessa isojako eteni pääosin talollisten oman aloitteellisuuden varassa. Maaherroille annettiin vuoden 1766 isojakoasetuksessa valtuudet laatia aloitteita lääniensä alueella, ja Uudellamaalla maaherrat myös käyttivät jakovaltaansa. Noin 10–40 prosenttia tutkimusalueen jaoista sai alkunsa hallinnollisesti. Näiden niin sanottujen yleisten isojakojen merkitystä ei voida kuitenkaan pitää ratkaisevana, sillä valtaosa jaoista oli jo ehtinyt käynnistyä 1760-luvun loppuun mennessä. Itä- ja Pohjois-Suomessa tilanne oli toinen. Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa maanjakoreformin toimeenpano kytkettiin verollepanoihin. Muutamissa hämäläis- ja satakuntalaispitäjissä toimitukset etenivät niin sanottujen taloudellisten deputaatioiden määräysten seurauksena. Näillä seuduilla maajakoreformin toimeenpano oli luonteeltaan hallinnollinen.
Toiseksi yhteismaiden jakaminen ja sarkajaon purkaminen eivät olleet ainoastaan säätyläismaanomistajien intresseissä, sillä myös talonpojat anoivat aktiivisesti uutta maanjakoa. Kaikista länsiuusmaalaisista aloitteentekijöistä talonpoikien osuus oli 60 prosenttia. Perintöratsu-tilalliset, talonpoikaissäädyn varakkain kerrostuma, erottuu selvästi joukosta, kun anomukset suhteutetaan maanomistusrakenteeseen, sillä noin joka toinen ratsutilallinen käytti jakovaltaansa. Tutkimustulokset eivät toisaalta kumoa aikaisemman tutkimuksen käsitystä säätyläisistä isojaon pioneereina, sillä yli 60 prosenttia säätyläistaustaisista maanomistajista käytti aloiteoikeuttaan, kun talonpoikien kohdalla anojat vastasivat noin 30:a prosenttia koko talollisväestöstä. Oman lukunsa muodostavat ne säätyläistaustaiset liikemiehet, joilla oli omistuksia useissa kylissä. Esimerkiksi Fagervikin ruukinpatruuna Johan Hising teki peräti 18 jakoaloitetta Länsi-Uudenmaan alueella.
Tuomiokirja-aineiston perusteella talollisväestö anoi uutta maanjakoa, koska sen avulla oli mahdollista päästä eroon “yhteisen taloudenpidon ikävyyksistä”, kuten eräs talonpoika asian muotoili. Sarkajaon kohdalla ristiriitoja aiheuttivat muun muassa peltosarkojen omavaltainen leventäminen ja sarkojen välisten rajamerkkien siirtely. Myös uudisraivaukseen liittyneet epäoikeudenmukaisuudet aiheuttivat konflikteja. Länsiuusmaalaisten tilojen peltoalat kasvoivat noin 40 prosenttia 1700-luvun alusta isojakoon. Kaikki eivät kuitenkaan raivanneet uutta peltoa samassa tahdissa suhteessa talojen verolukuihin, mikä johti nautintaerimielisyyksiin ja suoranaisiin maariitoihin. Isojaon avulla havaitut epäoikeudenmukaisuudet oli mahdollista korjata.
Yhteismetsien kohdalla ristiriitoja aiheutti resurssien epäoikeudenmukainen hyödyntäminen, sillä osa naapureista hakkasi enemmän metsää kuin toiset suhteessa tilojen verolukuihin. Tämäkin ongelma poistui, kun metsät jaettiin yksityisiin palstoihin. Yhteismetsien jakaminen oli ennen kaikkea sellaisten maanomistajien intresseissä, jotka eivät osallistuneet kaupalliseen metsänkäyttöön samassa mittakaavassa kuin kylän muut asukkaat.
Aikaisemmassa tutkimuksessa on korostettu asutuskehityksen, kuten tilojen halkomisen ja uudistilojen perustamisen, merkitystä talollisten motiivina. Tämä selitysmalli ei saa kuitenkaan tukea länsiuusmaalaisesta aineistosta. Tilojen halkominen ja uudistilojen perustaminen oli hyvin vaatimatonta ennen isojakoa ja sen jälkeen, etenkin kun asutuskehitystä verrataan metsärikkaiden seutujen tilanteeseen. Muutamassa tapauksessa maatila halottiin yhteismaiden jakamisen yhteydessä, ja ainakin yhdessä tapauksessa kumpaakin toimitusta anoi sama henkilö. Nämä olivat kuitenkin poikkeustapauksia.
Inkoossa, Karjaalla, Siuntiossa ja Tenholassa oli yhteensä 240 maanomistajaa, jotka anoivat isojakoa. Voidaan olettaa, että he suhtautuivat pääosin positiivisesti yhteismaiden jakamiseen. Kun toiseen vaakakuppiin pistetään kielteiset reaktiot, kallistuu vaaka vahvasti positiivisen puolelle. Tutkimusalueelta ei ole löydettävissä vähäisintäkään merkkiä maanjakoreformiin kohdistuneesta vastarinnasta, vaikka jokunen talonpoika suhtautuikin varauksellisesti maanmittaustoimituksen aiheuttamiin kustannuksiin. Maanmittareita ei paettu metsiin eikä heitä uhkailtu kirves kädessä kuten muutamissa hämäläispitäjissä. Toimitukset itsessään olivat riitaisia. Muutamassa kylässä ajauduttiin suoranaiseen valituskierteeseen, mikä pitkitti jakojen valmistumista useilla kymmenillä vuosilla. Valitukset eivät kuitenkaan kohdistuneet uudistuksen tarpeellisuuteen sinänsä vaan maanmittaustoimituksen lopputulokseen.
Vastarinnan vähyydestä kertoo sekin, että jakotoimitukset käynnistyivät Länsi-Uudellamaalla jo hyvin varhaisessa vaiheessa heti vuoden 1757 ensimmäisen valtakunnallisen isojakoasetuksen jälkeen ja valtaosa yhteismaista oli yksityistetty vuoden 1775 loppuun mennessä. Tämä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Toimitukset käynnistyivät varhain myös muissa uusmaalaisissa rannikkopitäjissä. Sen sijaan sisämaassa, Hämeen ja Uudenmaan rajaseudun harvaanasutuissa pitäjissä toimitukset käynnistyivät selvästi myöhemmin. Erot selittyvät markkinoiden, kuten ruukkien, sahojen, kaupunkien sekä Viaporin ja Svartholman linnoitustyömaiden, vaikutuksella.
Väitöskirjani tutkimustulokset vahvistavat ruotsalaisessa tutkimuksessa 1980-luvulla esitettyjä tulkintoja etenkin mitä tulee talonpoikien aloitteellisuuteen ja kielteisten reaktioiden vähyyteen. Tämän Länsi-Uuteenmaahan keskittyvän tapaustutkimuksen perusteella on myös selvää, ettei isojakoa voida pitää yksiselitteisesti pakkoreformina, vaikka suomalaisilla viranomaisilla olikin selvästi suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa uudistuksen etenemiseen kuin ruotsalaisilla virkaveljillään.
Tutkimukseni avaa myös uusia näkökulmia. Se osoittaa, kuinka maanjakoreformin syitä ja seurauksia ei ole mahdollista ymmärtää, jos isojakoa edeltäviä maanhallinnanmuotoja sarkajakoineen ja yhteismaineen ei tunneta riittävän tarkasti. Isojakoa ei toisin sanoen ole perusteltua ryhtyä tutkimaan ainoastaan isojaon toimeenpanosta eteenpäin. Se osoittaa myös, että resurssien yhteisnautinta, varsinkin yhteinen laiduntaminen, jatkui monissa kylissä vielä isojaon jälkeen. Toisin sanoen yksityiset, poissulkevat maanomistusoikeudet, sellaisina kuin Penttilän isäntä ja muut oman aikamme maanviljelijät ne tuntevat, eivät syntyneet yhdessä maanmittaustoimituksessa.