FM Heli Rantalan (o.s. Heino) väitöskirja Sivistyksestä sivilisaatioon. Kulttuurikäsitys J. V. Snellmanin historiallisessa ajattelussa tarkastettiin 11.5.2013 Turun yliopistossa. Virallisena vastaväittäjänä toimi professori Marja Jalava (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Hannu Salmi. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/90145.
Vuonna 1860 sveitsiläinen historioitsija Jacob Burckhardt julkaisi teoksen Die Kultur der Renaissance in Italien. Suomen kielellä teos ilmestyi lähes sata vuotta myöhemmin, vuonna 1956, nimellä Italian renessanssin sivistys. Alkukielisen teoksen otsikossa esiintyvä sana Kultur on siis suomennoksessa käännetty sivistykseksi. Teoksen englanninkielinen käännös on puolestaan nimeltään The Civilization of the Renaissance in Italy.
Kulttuurihistorian tutkimusalan piirissä Burckhardtin teosta on pidetty esimerkkinä varhaisesta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta – tarkastelihan hän teoksessaan renessanssiajan kulttuuria, sivistystä tai sivilisaatiota kokonaisuutena, sisällyttäen tarkasteluunsa politiikan, uskonnon, kirjallisuuden ja tieteiden ohella myös sosiaalisen elämän eri ilmiöitä. Tästä kokonaisnäkemyksestä huolimatta sivistys tai kulttuuri, miten saksankielinen termi halutaankaan tässä suomentaa, merkitsi Burckhardtille ensisijaisesti yläluokan luomaa kulttuuria eikä hän juuri ulottanut tarkasteluaan tavalliseen kansaan.
Noin kymmenen vuotta ennen Burckhardtin teoksen ilmestymistä Snellman oli kirjoitellut Suomessa, ruotsin kielellä, historiankirjoitusta koskevista näkemyksistään. Hän arvosteli historioitsijoiden halua keskittyä teoksissaan usein aivan liikaa poliittiseen tapahtumahistoriaan tai suurmiesten saavutusten kertaamiseen. Tämä painotus johti hänen mukaansa siihen, että:
“Kulttuurin historiasta, toisin sanoen tieteiden, taiteiden, kansalaisinstituutioiden, elinkeinojen, tapojen, kansanuskon ja -sivistyksen tilasta kunakin erityisenä aikana jäädään tietämättömäksi.”
Näin Snellman kirjoitti vuonna 1849. Hän siis laski kulttuuriksi tieteiden ja taiteiden ohella elinkeinot, tavat ja kansanuskon. Samaiseen teemaan hän myös palasi eriaikaisissa kirjoituksissaan, toistaen kerta toisensa jälkeen näkemyksensä, ettei historiankirjoittajien tullut esityksissään keskittyä valtioiden välisiin poliittisiin toimiin eikä suurmiesten, hallitsijoiden tai sotapäälliköiden tekemisiin (tai tekemättä jättämisiin), vaan että historioitsijan tuli kyetä kuvaamaan tiettyä aikakautta tai kansaa kokonaisuutena, joka piti sisällään myös niin sanotun tavallisen kansan.
Snellman ja Burckhardt olivat aikalaisia, Burckhardt kymmenisen vuotta Snellmania nuorempi. Snellman ei näytä tunteneen Burckhardtin tuotantoa ja mainitsee tämän koko laajassa tuotannossaan ainoastaan kerran nimeltä. Heidän näkemyksissään on kuitenkin yhtäläisyyksiä. Snellmania ja Burckhardtia yhdistää halu nähdä tietty aikakausi, kansakunta tai kulttuuri kokonaisuutena. Snellmanin kulttuurikäsitys on kuitenkin laajempi kuin Burckhardtin, se ei rajoitu ainoastaan yläluokkaan vaan pitää sisällään myös laajemmat kansankerrokset. Snellmaninkaan kiinnostuksen ei voi sanoa olleen ensisijaisesti tavallisen kansan toimissa; tässä mielessä hän oli kaukana esimerkiksi ystävänsä Elias Lönnrotin näkemyksistä. Kansa oli kuitenkin hänelle selkeästi osa tietyn kulttuurisen kokonaisuuden määrittelemistä. Ilman sitä tätä kokonaisuutta ei voinut määritellä.
Tämän lyhyen vertailevan esimerkin lisäksi halusin nostaa Burckhardtin teoksen esille myös siksi, että sen erikieliset versiot osoittavat otsikon sisältöön liittyvän monimerkityksellisyyden. Alkukielisessä versiossa Burckhardt käytti kulttuuri-termiä. Kuten todettu, englanninkielisessä käännöksessä korvaavaksi termiksi on valittu kuitenkin sivilisaatio, suomenkielisessä versiossa sivistys.
Väitöskirjani otsikossa esiintyvät nämä kolme samaista termiä. Tiedän, että tämä saattaa näyttää ja kuulostaa hieman suuruudenhullulta, mutta nämä termit ovat tutkimuksessani keskeisellä sijalla. Otsikkooni sisältyy myös väitökseni keskeinen tutkimustulos. Millä tavoin – tähän palaan hetken kuluttua.
Ensin hiukan tutkimuksen lähtökohdista ja näkökulmasta. Miksi tutkia juuri Snellmania, josta on jo tehty ansiokkaasti tutkimusta noin sadan vuoden ajan? Enkö olisi kulttuurihistorioitsijana voinut valita tutkimuskohteen, joka ei olisi niin – suurmiesmäinen? Tutkimuksessani en kuitenkaan ole kiinnostunut suurmiehestä vaan ajattelijasta ja kulttuurivaikuttajasta, joka muokkasi merkittävällä tavalla 1800-lukulaista ymmärrystä kulttuurista.
Tutkimuksessani olen pyrkinyt löytämään kontekstin, yhteyden, joka tuo Snellmanin ajattelun tutkimiseen uuden näkökulman. Itselleni tämä näkökulma on huomion kiinnittäminen Snellmanin muokkaamaan käsitteistöön käsitehistoriallisen analyysin avulla. Snellmanin näkemysten tarkastelun myötä avautuu työssäni toivoakseni myös laajempi katsaus 1800-luvun Suomeen, sillä tarkoitukseni on ollut lukea hänen tekstejään useiden muiden tekstien yhteydessä ja näin osoittaa, miten hän muotoili omia kantojaan osana laajempia keskusteluja.
Tutkimuksessani esitän tulkintani Snellmanin kulttuurikäsityksestä, jota tarkastelen hänen historiakäsityksensä yhteydessä, sen kautta muotoutuvana kysymyksenä. Historiakäsitys merkitsee tutkimuksessani historianteorian lisäksi menneisyyden tulkintaa ja esittämistapaa, siis historiankirjoitusta koskevia kysymyksiä.
Kysymykset kulttuurista ja historiasta liittyvät Snellmanilla tiiviisti yhteen. Snellman oli hyvin historiatietoinen ajattelija. Tällä tarkoitan sitä, että hänelle ihminen oli sidottu tiettyyn aikaan ja paikkaan ja tuli ymmärrettäväksi suhteessa näihin historiallisiin tekijöihin. Snellmanin mukaan menneisyys eli kulloisessakin nykyhetkessä, se vaikutti ihmisten ajattelu- ja toimintatavoissa, heidän jokapäiväisessä elämässään.
Kukin aikakausi tai kulttuuri oli Snellmanille siis tiettyjen historiallisesti määräytyneiden olosuhteiden tuote ja näin ollen erityinen, omanlaisensa. Tässä mielessä hän oli eräänlainen historisti. Tästä huolimatta hän oli myös universalisti, joka uskoi yhteen ihmisyyteen, yhteen ihmiskunnan kehityshistoriaan. Olla historisti ja universalisti samanaikaisesti on ristiriitaista – mutta toisaalta myös melko yleistä Snellmanin aikana.
Mitä kulttuuri sitten merkitsi Snellmanille? Tähän vastaan työssäni lähtemällä liikkeelle Snellmanille kovin rakkaasta sivistyksen käsitteestä, josta hän itse käytti ruotsinkielistä ilmausta bildning. Snellmanin sivistysajattelusta on jo kirjoitettu paljon, ei kuitenkaan käsitehistoriallisesta näkökulmasta – tai historianteoreettisena käsitteenä.
Tutkimuksessani sivistyksen käsite on lähtökohta, josta ulotan tarkastelun laajempaan käsitteistöön ja ajattelutapaan, johon kuuluvat myös kulttuurin ja sivilisaation käsitteet. Nykynäkökulmasta katsottuna näiden käsitteiden 1800-lukulaiset yhteydet ovat sekä tuttuja että outoja. “Kulttuurilla” saatettiin vuosisadan alkupuolella viitata maanviljelykseen – Suomessa esimerkiksi perunan viljelyyn. Tämä yhteys muistuttaa termin vanhasta latinankielisestä merkityksestä. Toisaalta “kulttuurilla” viitattiin myös hengen viljelyyn, ihmisen henkisten ominaisuuksien kehittämiseen ja toimintaan, joka tukee tätä kehitystä. Osittain samassa merkityksessä käytettiin termiä sivistys. Sillä saatettiin viitata yksilön tai yhteisön henkiseen kehitysprosessiin ja myös koulutukseen ja oppimiseen.
Molemmilla termeillä on suomalaiskäytössä ollut voimakas yhteys saksankielisiin termeihin Kultur ja Bildung sekä näistä avautuvaan sivistysajatteluun, jossa keskeisellä sijalla on ajatus ihmisyksilön ja ihmiskunnan henkisestä jalostumisesta. Termeillä on myös harjoitettu kulttuurikritiikkiä. Yksi osa termien käsitehistoriaa on, että niiden avulla esitettiin, etenkin saksankielisellä alueella, kritiikkiä ranskalaisen kulttuuripiirin määräävää asemaa kohtaan. Kulttuurin tai sivistyksen vastakäsite oli tällöin sivilisaatio.
Tässä merkityksessä sivilisaatio-termi esiintyi 1800-luvun alkupuolella myös useamman suomalaisvaikuttajan teksteissä. Tällöin sillä viitattiin ulkoisen hyvinvoinnin kehittymiseen ja hienostuneisuuteen, esimerkiksi hioutuneisiin käytöstapoihin, mutta toisaalta siitä nähtiin puuttuvan korkeampi henkinen sisältö. Pelkistäen siis: jokin aikakausi saattoi olla sivilisoitunut, mutta silti siltä puuttui sivistys.
Myös Snellman puhui kulttuurista useilla termeillä. Kultur sanan ohella hän käytti paljon sanaa bildning tietyn yhteisön tai aikakauden ajattelu- ja toimintatapoihin viitatessaan. Hänen käytössään oli myös termi sivilisaatio neutraalissa merkityksessään ihmisen sosiaalisuutena ja tiettynä kulttuurisena kokonaisuutena. Snellman ei tehnyt eroa ulkonaiseen sivilisaatioon ja sisäiseen sivistykseen. Väitöskirjassani esitänkin, että Snellman ei tässä mielessä ollut ainoastaan saksalaisperäisen käsitteistön jäljittelijä vaan itsenäinen käsitteiden muokkaaja, joka ammensi aineksia omaan ajatteluunsa myös ranskalaisesta perinteestä ja piti sitä jossain määrin jopa saksalaista perinnettä parempana esikuvana suomalaisille.
Tulkintani on, että Snellmanin kulttuurikäsityksessä saksalaisperäinen sivistysajattelu yhdistyy ranskalaisvaikutteiseen sivilisaationäkemykseen. Sen lähtökohtana on saksalainen Bildung-perinne, mutta se laajenee kattamaan myös ranskalaisen sivilisaatio-käsitteen merkitysalan. Tämän vuoksi esitän, että Snellmanin kulttuurikäsitys pitää sisällään liikkeen “sivistyksestä” “sivilisaatioon”.
Näin Snellmanin ja suomalaisuuden päivän aattona lienee sopivaa ja paikallaan lausua jotakin myös suomalaisuuden teemasta Snellmanilla. Onhan hän yksi varhaisimpia ja perusteellisimmin juhlittuja suomalaisuuden teoreetikkoja. Tähän maineeseen nähden hänen kirjoituksistaan irtoaa laihanlaisesti varsinaista Suomi-intoilua. Snellman oli kyllä kansallisuuden teoreetikko, mutta hänen teoreettiset näkemyksensä koskivat kansallisuutta ylipäätään, eivät mitenkään erityisesti juuri suomalaista kansallisuutta.
Snellmanille suomalaiset eivät olleet valittua kansaa tai muutenkaan mitenkään erityisiä, eivät sen erityisempiä kuin muut kansat. Matkatessaan eurooppalaisissa kaupungeissa Snellman ihaili wieniläisten iloisuutta ja pariisilaisten rentoa kaupunkilaisuutta. Tuolla, eurooppalaisissa suurkaupungeissa asui sekä sivilisaatio että sivistys. Ja jotakin sen kaltaista hän halusi nähdä myös tulevaisuuden Suomessa. Siihen vain oli suomalaisilla matkaa, sillä Snellmanin mukaan suomalaiset olivat sivilisaatiokehityksessään monin tavoin jäljessä useita eurooppalaisia kansoja.
Snellmanin kulttuurikäsitys kertoo vahvasta uskosta ihmisyyteen ja ihmiskunnan menestystarinaan. Tulkitsen Snellmania humanistina ja valistuksen perillisenä, jolle usko järjen voittoon ja sivistyksen rajoittamattomaan leviämiseen olivat kestäviä periaatteita. Tässä uskossaan Snellman oli toivottoman optimistinen ja Eurooppa-keskeinen.
Siteeraan lopuksi Snellmanin omia sanoja, joissa mielestäni kiteytyy se, miksi häntä voi pitää valistuksen perillisenä. Snellman kirjoittaa tässä siitä, mitä hänen mukaansa kuului hänen oman aikansa sivistykseen, tuon ajan henkeen. Se kulki rinnakkain kristillisen näkemyksen kanssa, mutta Snellmanin mukaan tuo ajan henki:
“ – – ei ole se, joka piti Jumalalle otollisena tekona käännyttää lähimmäinen miekalla tunnustamaan uskoa, eikä se, joka kitkerän ehdottomana tuomitsee lähimmäisen vakaumuksen. Tälle hengelle rotujen, kansakuntien, uskontojen, yhteiskuntajärjestysten, oppien tai tapojen erilaisuus ei ole hylkäystuomion perusta. Se kunnioittaa jokaisessa ihmisessä ihmisarvon, järjen ja sivistyksen ikuista oikeutta sekä taistelee saadakseen sen voimaan itsensä ja toisten kohdalla.” (Saima 31.12.1846)