Suomalaisen historiatietoisuuden jäljillä

Pilvi Torsti. Suomalaiset ja historia. Gaudeamus Oy, Tampere 2012.

Käsissäsi oleva kirja on huipennus monivuotiselle Historiatietoisuus Suomessa -tutkimushankkeelle”, alkaa Pilvi Torstin esipuhe teoksessa Suomalaiset ja historia.

Torstin lisäksi Jukka Rantala, Kari Paakkunainen ja Marko Van den Berg ovat kirjoittaneet teokseen erikoisartikkelit. Aineistonkeräyksessä käytetyn otoksen on tehnyt tilastotieteen professori Seppo Laaksonen ja kyselyaineiston keruu on toteutettu Tilastokeskuksen postikyselynä. Tutkimusaineiston toimitustyöhön on osallistunut Laura Kauppila ja graafisesta ulkoasusta ovat vastanneet Maria Manner, Hanna Lahti ja Teemu Ojanne. Tutkimuksen rahoittajatahoina ovat toimineet Helsingin Yliopisto, Opetus- ja Kulttuuriministeriö, Koneen Säätiö, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Kyse on siis laajan tutkimusryhmän yhteistyön tuloksesta, jolla on ollut onni saada rahoitusta laadukkaaseen ja tarpeelliseen tutkimukseen. Varmaan jokainen historiantukija ainakin sisimmässään kadehtii tutkimusryhmän koostumusta: historiantutkijoiden ja tilastotieteilijöiden yhteistyötä ja litterointiin erikoistuneen yrityksen käyttämistä, tutkijalle niin työlään, mutta tärkeän tehtävän ulkoistamiseen. Puhumattakaan siitä, että kyselytulokset koodattiin Tilastokeskuksessa. Tällaisessa ryhmässä jokaisen erikoisosaaminen on tuonut työlle todellista lisäarvoa, eivätkä tutkijat ole joutuneet tavalliseen tapaan käyttämään rutiineihin valtaosaa tutkimusajastaan. Se näkyy tuloksessa. Tutkimus on kiinnostava ja sisältää uutta tietoa sekä muutamia hauskoja eriskummallisuuksia.

Tutkimuksen aineisto on kerätty kyselylomakkeilla ja haastatteluilla ja se koostuu 1 208 henkilön vastauksista. Koska kysymyksessä on näinkin mahtava tavoite kuin rakentaa kuva suomalaisten historiankäsityksestä, jäin kuitenkin pohtimaan, eikö vielä suuremmalle otannalle olisi ollut mahdollisuuksia. Nyt vastausprosentti on jäänyt varsin alhaiseksi, noin 35,3 prosenttiin. Olen itse aiemmassa ammatissani auttanut satoja elintarvikealan työttömiä täyttämään yksinkertaisia työttömyysturvahakemuksia ja törmännyt syvään kaavakekauhuun. Kysymys siitä, miten sellaisten ihmisten äänen saa kuuluviin, jotka eivät halua tai pysty antamaan sitä kirjallisesti, on aina ongelma. Ehkä Torstin tutkimusryhmän tapauksessa tilanne ei olisi parantunut isommalla otannallakaan.

Tutkimuksessa on erilaisten kertoimien avulla pyritty korjaamaan vastaajien koulutusrakennetta, koska vastaajista yli 40 prosentilla oli opisto-, ammattikorkeakoulu- tai yliopistotutkinto ja näiden lisäksi yli 30 prosentilla ylioppilas- tai ammattikoulututkinto. Tehdessäni Hyvinvointivaltion syntyä käsitellyttä väitöskirjaani varten kyselykaavakkeen noin 3300 elintarvike- ja rakennusalan eläkeläiselle, olivat vastausprosentit odotusten mukaiset. Elintarvikealan eläkeläisistä vain 11 prosenttia vastasi, kun taas rakennusalan kohdalla vastausprosentti nousi yli 41 prosenttiin. Yhteensä sain noin 850 vastausta. Kummassakin ryhmässä vastaajissa painottuivat ammattiyhdistysaktiivit. Elintarvikealan vastaajista heitä oli puolet ja rakennusalalla heitä oli lähes 80 prosenttia, kun todellisuudessa ammattiyhdistysaktiivien määrä vaihtelee 10–15 prosentin välillä koko jäsenmäärästä. Suomalaiset ja historia-teoksen kyselykaavakkeessa ei kysytty yhteiskunnallista aktiivisuutta. Oman kokemukseni mukaan sellainen kuitenkin näyttäisi lisäävän kykyjä ja halua vastata kyselyihin.

Tutkimuksen vastaajien taustan tarkempi erittely puoluekannan ja ikäryhmän mukaan oli hyvin kiinnostava, mutta ehkä vastaajien palkkatasoon, ja ammattiin liittyvät erittelyt olisivat antaneet lisätietoa historiallisen käsityksen luonteesta eri sosiaaliryhmissä. Nehän eivät aina kulje yhtä jalkaa puoluekannan kanssa. Jäin myös kaipaamaan tarkempaa erittelyä vastaajien sosiaaliryhmästä ja siitä, miten se vastaa suomalaista tilastollista todellisuutta. Kirjassa on vertailtu vastausprosenttia muihin maihin ja siltä pohjalta on voitu todeta, että suomalaiset ovat hyvin historiatietoista kansaa. Vaikka itselleni jäikin hienoinen epäily siitä, että vastaajien ryhmässä ovat yliedustettuina koulutetut ja yhteiskunnallisesti tai kulttuurisesti aktiiviset kansalaiset, näin on varmaan tapahtunut muissakin maissa. Voimme siis perustellusti uskoa olevamme tavallista historiatietoisempi kansa.

Kirjan johdannossa Torsti itse sijoittaa tutkimuksensa kansainväliseen tutkimussuuntaukseen, joka kysyy mitä tavalliset ihmiset ajattelevat historiasta. Sekä johdanto että johtopäätökset ovat avartavia. Erityisesti arvostin Torstin loppupäätelmää, jonka mukaan historiantutkijoiden tulee raivata itselleen enemmän tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samoin yhdyn Torstin huoleen siitä, ettei Suomessa ole aiemmin tehty vastaavia tutkimuksia, joihin vertaamalla olisi ollut mahdollista tuoda esiin sukupolvien muistamisessa tapahtunut muutos tai kyselytutkimuksen ajoitukseen liittyneet ajankohtaiset tapahtumat. Toivottavasti tämä tutkimus saa jatkoa ja säännöllisen seurannan.

Graafikkotiimi on tehnyt kauniin, pehmeän maanväreistä koostuvan taiton mattapaperille. Kaikki olisikin täydellisen harmonista, jos vaan graafeista saisi selvää, etenkin sinisten ja violettien sävyt sekoittuvat helposti. Lukija joutuu lisäämään valoa tutkiessaan ovatko vastaajat eri mieltä, osin eri mieltä, vaiko ei eri eikä samaa mieltä, osin samaa mieltä, vai kenties ihan täysin samaa mieltä. Lisäksi sivulla saattaa olla kymmenen väitettä, joihin valittuja näkemyksiä värit kuvaavat, joten niiden tihruaminen on aika työlästä.

Vaikenemisen kulttuuri ja median merkitys

Tutkimuksen julkistamisen jälkeen mediassa nousi ikään kuin ihmeenä esiin se, että suomalaiset näyttivät arvostavan suomalaisen historian saavutuksena enemmän peruskoulua kuin talvisotaa. Itse en peruskoulutulosta ihmetellyt lainkaan. Kun 1950-luvun alussa vain kolmella prosentilla suomalaisista oli ylioppilastutkinto, joka avasi tien parempaan tulevaisuuteen, niin toki yleissivistävän ja ilmaisen koulutuksen merkitys muistetaan. Suuri osa yli viisikymppisistä on sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita ja heidän vanhempansa joutuivat vielä tekemään rahallisia uhrauksia maksaakseen lapsensa koulutielle. Koulutusta osataan myös verrata muihin maihin lehdistössä laajasti esiteltyjen PISA-tutkimusten ansiosta. EVA:n tutkimusten tulokset suomalaisten arvoista ovat samantyyppisiä. Suomalaiset arvostavat hyvinvointivaltiota ja ovat huolissaan eriarvoisuuden kasvusta ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta – sotahulluus on kaukana meistä. Jännittävää oli havaita, että Pilvi Torstin tutkimukseen osallistuneet nuoret olivat muita kiinnostuneempia hyvinvointipalveluiden saatavuudesta. Etenkään alle 30-vuotiaat eivät hyväksyneet väittämää siitä, ettei nykyinen hyvinvointivaltio voi säilyä, koska sen ylläpito maksaa liikaa. Olisimmeko jo onnistuneet kasvattamaan eräänlaisen ”homo wellfariuksen”, jolle hyvinvointivaltio on itsestäänselvyys lähes puoluekannasta riippumatta?

Vanhempaa aikaa koskevat kysymyksensä Torsti on rajannut 1918 tapahtumiin ja sotiin, ja näistä asioista haastateltavat kertovat erityisen tärkeiksi muistitiedon lähteiksi suvun tarinat ja Väinö Linnan teokset. Syntynyt historiakuva on perinteinen ja sotien välinen aika jää paljolti vaille huomiota. Lähinnä seuraavanlainen lauselma vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä käsittelee sotien välistä aikaa: ”Sodan häviäjät hiljennettiin sodan jälkeen vuosikymmeniksi”, ja tästä näkemyksestä tutkimukseen vastanneet eri puolueiden kannattajat olivat jossain määrin samaa mieltä.

Mielestäni sotien välisen ajan tapahtumien muistamista olisi ollut tärkeätä tutkia enemmän. Oikeistolaisliikehdintä kohdistui pelottavana ja syrjivänä toimintana hyvin suuria ihmisryhmiä vastaan, eikä sitä ole käsitelty omana aikanaan tai myöhemminkään julkisesti kuten esimerkiksi Saksassa on tehty. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, onko jälkipolville jäänyt mitään muistoja siitä, että Suomessa lakkautettiin tuolloin yli 1200 ammattiosastoa raastuvan oikeuden päätöksellä, kymmeniltä tuhansilta vietiin äänioikeus ja tuhansia painostettiin ulos kunnanvaltuustoista. Kysehän ei ollut missään nimessä marginaalisen pienistä ihmisryhmistä.

Kun Bertold Brecht asui sota-aikana pakolaisen Suomessa, hän kuvasi suomalaisia kansaksi, joka vaikenee kahdella kielellä. Tämän kuuluisan ilmauksen on yleensä koettu kuvaavan vaitonaista kansanluonnettamme, mutta se avautui itselleni uudesta näkökulmasta tekemieni haastattelujeni avulla. Eräskin henkilö oli lapsena seuraillut Lapuan liikkeen autojen kiitoa Vaasan työläiskaupunginosassa, mutta hänen isänsä ei uskaltanut kertoa, mistä oli kyse, koska perheessä pelättiin, että lapset saattaisivat puhua sivu suunsa. Sama asetelma toistui muutamissa muissakin henkilöhaastatteluissani. Onko kyse siitä, etteivät 1920- ja 1930-lukujen tapahtumat ole enää välittyneet laajasti seuraaville sukupolville, koska niistä ei monissa perheissä haluttu tai uskallettu puhua lapsille? Vai muokkaako julkinen historiakuva sittenkin kansalaisten muistoja niin paljon, että vuosien 1918–1945 välisenä aikana tapahtuneet ihmisoikeusloukkaukset, äärioikeistolaisliikkeet ja saksalaissuuntauksen yhteydet sotatapahtumien kulkuun ovat ikään kuin pyyhkiytyneet pois kansallisesta tietoudesta?

Historiakuvan muotoutuminen on monimutkainen prosessi. Muuan haastattelemani iäkäs kunnantyöläinen huudahti vuosien 1957–1963 mielenosoituksista, että aina oltiin kadulla, mutta mitään ei saatu aikaan. Kyseisenä aikana rakennettiin muun muassa työttömyysturva ja työeläkejärjestelmä, mutta kansandemokraattinen lehdistö piti niitä silloin huonoina kompromisseina, ja tämä mielipide näyttäisi ajaneen koetun todellisuuden yli muutaman haastattelemani ihmisen muistoissa. Niinpä Torstin tutkimuksessa näkynyt yleisesti hyväksytty käsitys talvi- ja jatkosotien yhdistävästä merkityksestä ja yksimielisyydestä saattaa siis olla seurausta sotien välisen ajan vaietusta historiasta, median ja koulutuksen vaikutuksesta tai vastaajien koostumuksesta.

Toisaalta kyse voi olla uudenlaisten myyttien tarpeista. Tutkimuksen haastatteluaineisto on kerätty ennen vuoden 2011 jytkyvaaleja, mutta esiin nouseva kansallismielisyys ja EU-vastaisuus ovat jo luettavissa Torstin saamista vastauksista. Suhde kansalliseen ja kansainväliseen näyttää kulkevan puolueiden sisällä, koulutustason mukaan ja ikäpolvien kesken. Koulutetummat saattavat kokea kansainvälisen integraation tuovan parempia palkkoja ja mahdollisuuksia, vähemmän koulutetut pelkäävät halpatyötä ja halpatyövoiman kilpailua sekä lisääntyvää eriarvoisuutta ja hyvinvointipalvelujen heikkenemistä. Itse ajattelen, että suhde sotiin vaikuttaisi muuttuneen myös osaksi nousevan kansallismielisyyden ideologista kokonaisuutta, jossa Euroopan Unioni ja Neuvostoliitto samaistuvat uudenlaiseksi ryppääksi, jonka historialliset taustat tai koettu todellisuus ovat kadonneet ja pieni ja urhoollinen kansa taistelee rosvoavaa eliittiä vastaan. Torsti puolestaan toteaa kirjansa lopussa, ”että suomalaisten historiakuva on kokonaisuudessaan hyvin monivivahteinen ja että sen painotukset mitä ilmeisimmin muuttuvat aina nykyhetken mukaan”. Tutkimus antaakin kaikille historiasta, historiatietoisuudesta ja suomalaisuudesta kiinnostuneille mielenkiintoista jopa kiehtovaa pohdittavaa.