Sirkka Ahonen. Coming to Terms with a Dark Past, How Post-Conflict Societies Deal with History. Peter Lang 2012.
Kolmen varsin erilaisen konfliktin sijoittaminen samaan kirjaan saattaa tuntua yllättävältä, mutta tästä huolimatta Sirkka Ahonen onnistuu tehtävässä. Suomen luokkapohjainen ja lyhytkestoinen vuoden 1918 sisällissota, Etelä-Afrikan apartheidin aikainen pitkä rotukonflikti (race conflict) ja Bosnian etnistaustainen sota vuosina 1992-95 saavat yhteisen muuttujan kirjoittajan tarkastellessa niissä esiintyneitä syytöksiä toisen osapuolen syyllisyydestä ja itsensä uhriksi joutumisesta. Ahonen toteaakin, että syyllisyyttä ja uhriutta koskevissa kertomuksissa on vahva myytin tuntuma. Myyttien arvo ei ole niiden totuuspohjassa vaan niiden vitaalissa tärkeydessä yhteisölle, ne auttavat jäsentämään ketkä ovat ”meitä” ja ketkä ”toisia”. Julkisen muistamisen kautta myyttejä vahvistetaan erilaisten rituaalien, juhlallisuuksien ja monumenttien avulla ja ne myös inspiroivat kirjailijoita, laulujen sanoittajia ja taidemaalareita. Tutkimuksen lähdemateriaali koostuukin julkisuudessa (public memory) käytetystä historiallis-poliittisesta retoriikasta, monumenteista, museoista, taiteesta, kirjallisuudesta sekä kouluopetuksesta. Suomen sisällissodan osalta materiaalina on tosin käytetty pääasiassa aiempaa kirjallisuutta. Se ei välttämättä avaa parasta mahdollista näkökulmaa sovintoon, sillä tutkimusnäkökulmat ja kysymyksenasettelut eivät ole keskittyneet tällaisiin lähtökohtiin.
Ahonen käsittelee kutakin konfliktia omana kokonaisuutenaan, samoja teemoja tarkastellen, eikä lähde kovin yksityiskohtaiseen vertailuun. Näin lukija pääsee tutustumaan näihin varsin erilaisiin konflikteihin, niiden taustasyihin ja siihen, miten menneisyyttä pyrittiin käsittelemään sisällissodan jälkeen. Ahonen pohtii sosiaalista muistamista (social memory), joka repivän konfliktin läpikäyneissä yhteiskunnissa muodostuu helposti hajottavaksi taakaksi sen sijaan, että se edesauttaisi yhteiskunnallisen sovinnon aikaansaamista.
Konfliktin osapuolten eriävät näkökulmat aikaisemmista epäoikeudenmukaisuuksista sekä syyllisyydestä sotaan ja sodan julmuuksiin, estävät yhteisöä yhdistävän ja sosiaalisesti voimauttavan kertomuksen menneestä. Vakavat konfliktit, kuten sisällissodat, traumatisoivat konfliktin molemmat osapuolet, ja siksi pelkästään poliittinen ja sosiaalinen rekonstruktio ei riitä, myös mielten sovinto on pyrittävä löytämään. Maurice Halbwachsia lainaten Ahonen toteaakin, että sosiaalinen muistaminen on elintärkeä osa toimivaa yhteiskuntaa. Tähän näkökulmaan on helppo yhtyä. Sen sijaan käytännön tutkimuksen haasteeksi jää, miten sosiaalisen ja poliittisen rekonstruktion ja sosiaalisen muistamisen voi käytännössä erottaa toisistaan tai verrata näiden painoarvoa suhteessa toisiinsa.
Sosiaalisen (maallikoiden ja ei-akateemisen tutkimuksen hallitseman) muistamisen lisäksi Ahonen erottelee julkisen muistamisen (public memory) ja akateemisen historiantutkimuksen. Sosiaalinen muistaminen on näistä laajin, eikä sitä ohjaa niinkään kriittisyys vaan yhteiskunnallinen relevanssi, tarkoituksenmukaisuus. Julkisen muistamisen tehtävänä on vahvistaa ja välittää menneisyyttä koskevat kertomukset. Virallista historiantutkimusta edustaa akateeminen historiantutkimus, mutta konstruktivistisen käänteen myötä ero tarinankertojan ja akateemisen historiantutkijan välillä on lieventynyt. Historiantutkijakin on oman aikansa ja kulttuurinsa tuote, jonka kysymykset nousevat oman aikamme pohjalta, ja joka tulkitsee menneisyyttä oman kulttuurinsa viitekehyksistä. Kaikki nämä muistamisen tasot vaikuttavat siihen, millaiseksi sodan jälkeinen rekonstruktio (reconstruction) muodostuu ja minkälaiset mahdollisuudet sillä on. Muodostuuko vallitsevaksi konfliktia koskeva muistamisen konflikti (memory conflict) vai mahdollistetaanko avoin ja haavoja umpeen kurova dialogi.
Sosiaaliseen muistamiseen liittyy läheisesti muistamisen politiikka. Sosiaalinen muistaminen voidaan valjastaa isojen poliittisten projektien taakse, vaikka se voi olla myös hyvin vastustuskykyinen ylhäältä päin annettujen hegemonisten opetusten suhteen. Esimerkiksi Virossa säilyi läpi koko Neuvostoliiton vallan ajan virallisesta historianopetuksesta poikennut käsitys historiasta. Viime vuosikymmeninä muistamisen politiikka on ollut näkyvästi esillä. Yhtäältä esimerkiksi Ranskassa ja Venäjällä on ehdotettu ja jopa säädetty muistamiseen liittyviä lakeja yhtenäisen positiivisen kansallisen historiakertomuksen säilyttämiseksi. Toisaalta valtionpäämiehet ovat pyydelleet anteeksi menneisyyden historiallisia vääryyksiä kuten orjuutta ja kansanmurhia.
Sisällissodan kaltaisesta traumasta selviytyminen vaatii yhteisöltä menneisyyden selvittämistä, vaikka se yleensä voikin tapahtua vasta vähitellen. Ahonen toteaa, että konfliktin jälkeisessä sekavassa alkuvaiheessa tyypillinen itsepuolustusreaktio on oman syyllisyyden kieltäminen. Sen jälkeen seuraa yleensä hiljaisuus ja vasta sitten tapahtumia koskeva dialogi. Tapahtuneiden tosiasioiden selvittäminen esimerkiksi sotarikosoikeuksien tai totuuskomissioiden avulla on tärkeää pyrittäessä sovintoon, mutta konfliktia koskevien vastakkaisten ja ristiriitaisten tarinoiden sovinnollisen yhteiselon saavuttaminen edellyttää avointa sosiaalista dialogia. Ahonen painottaakin multiperspektiivisyyden merkityksen tärkeyttä koskien menneisyyden tapahtumia. Sovintoa edesauttaa se, että menneisyyden muistot voidaan jakaa ja että ymmärretään toisenkin osapuolen näkökulmia.
Suomi
Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen sisällissota oli osa Venäjän imperiumiin liittyvää hajoamisprosessia, mutta maan sisäisesti tarkasteltuna oli kyse taistelusta ”omistamattomien” ja ”omistavien” luokkien välillä. Punaiset saivat aluksi valtaansa maan eteläosan, mutta reilussa kolmessa kuukaudessa valkoiset olivat lyöneet punaiset. Yhteiskunnan palaaminen normaalitilaan oli kuitenkin haaste, vankileirit täyttyivät kymmenistä tuhansista punaisista vangeista, laittomat teloitukset jatkuivat ja osa punaisista piileskeli tai oli siirtynyt Venäjälle. Toimivan yhteiskunnan edellytyksiä, oikeutta, taloudellista turvallisuutta ja mielien rauhoittumista, oli vaikea palauttaa.
Punavankien armahdukset olivat enemmänkin pakottavista käytännön olosuhteista johtuvia kuin tietoista sovintopolitiikkaa, arvioi Ahonen. Punaisten integroimisesta takaisin yhteiskuntaan oli paljon puhetta 1920- ja 30-luvuilla, mutta käytännön keinoista ei päästy sopimukseen. Ahonen toteaakin, että sovinnon aikaansaaminen jätettiin unohtamisen varaan – vaikka mainitsee toisessa kohtaa tekstiä myös sosiaalipoliittisten uudistusten merkityksen. Kansallisessa kertomuksessa sovinnon saavuttaminen onkin luettu ”talvisodan ihmeen” ansioksi, Neuvostoarmeijan uhka yhdisti sisällissodan osapuolet. Mutta tämä myytti ei Ahosen mielestä kuitenkaan päde, jos tarkastelee myöhempiä aikoja, sillä molemminpuolisten syytösten ja uhrin rooliin asettumisen asetelma kesti yli kolme sukupolvea.
Vasta poliittisen ilmapiirin siirtyessä vasemmiston suuntaan 1960-luvulla alkoi sosiaalinen muistaminen muodostua dialogiseksi, vapaussota-termin sijaan sisällissota-nimitys yleistyi. Neuvostoliiton hajoamisen myötä ilmeni uusi vastareaktio, ja vapaussota-retoriikkaa käytettiin jälleen. Ahonen katsookin, että sovintoprosessin alkaminen kesti vuosikymmeniä ja että vasta neljäs sukupolvi pystyi käsittelemään tapahtumia avoimesti ja molemminpuoliseen dialogiin perustuen. Siitä huolimatta menneisyyden taakka tuntuu vaivaavan myös nuoremman sukupolven mieliä, mistä kertovat tuoreet kirjat ja elokuvasovitukset vuoden 1918 tapahtumista. Makrotasolla Ahosen arvio sosiaalisesta muistamisesta varmasti pitääkin paikkansa, mutta yksilöiden tai eri yhteiskuntasektorien tasolla lähemmin tarkasteltuna kuva saattaisi muuttua vivahteikkaammaksi ja monipuolisemmaksi.
Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikan konfliktin voi tiivistää sanoihin ”afrikaanerit vastaan afrikkalaiset” siitä huolimatta, että afrikkalaiset (mustat) olivat hajanainen yhteisö ja että afrikaanerit olivat vain osa, tosin dominoiva osa, valkoista väestöä. Jo pitkin 1800-lukua aseellisia konflikteja esiintyi afrikkalaisten ja valkoisten kesken. Afrikkalaisten poliittinen herääminen vahvistui 1900-luvulla kilpailussa työpaikoista valkoisten kanssa, ja mustien vastarintaliike keskittyi vuonna 1912 perustetun ANC:n ympärille. Toisen maailmansodan jälkeen vastarinta kohdistui ennen kaikkea rotusyrjintään. Se kiihtyi Afrikaanerien kansallisen puolueen saatua vaalivoiton vuonna 1948, jonka jälkeen puolueen ideologit kehittivät opin apartheidista. Yhteiskunta jakautui kahtia, ja väkivaltainen taistelu apartheidin puolesta ja vastaan ajoi maan sisällissodaksi katsottavaan tilaan vuosikausiksi (1960-1994).
Kansainvälisen taloudellisen ja poliittisen painostuksen myötä apartheidiin perustunutta järjestelmää alettiin purkaa presidentti de Klerkin johdolla. Hän aloitti neuvottelut mustien vastarintaliikkeen kanssa ja vapautti ANC:n johtajat, Nelson Mandelan heidän joukossaan. Apartheid -lainsäädäntö purettiin ja ANC luopui vastineeksi aseellisesta taistelusta. Väkivaltaisuuksien jatkumisesta huolimatta eri puolueet lupautuivat ottamaan osaa vuoden 1994 demokraattisiin vaaleihin, jotka peloista huolimatta sujuivat rauhallisesti. ANC voitti vaalit (63 %) ja Kansallinen puolue sai 20 % ja Inkatha-puolue 11 % äänistä. Nelson Mandelasta tuli presidentti ja de Klerkistä varapresidentti.
Yhteiskunnallisen sovinnon etsiminen saattoi alkaa. Sovinnon linjaksi valittiin Mandelan ja Desmond Tutun johdolla armahduspolitiikka, jonka katsottiin takaavan parhaiten konfliktin nopean päättymisen. Vain pahimmista rikoksista rangaistiin, mutta muuten armahdus riippui vain totuudenmukaisuudesta. Armahduksen hakijan täytyi antaa totuudenmukainen selostus teoistaan. Totuus ja sovinto -komission tehtävänä oli antaa mahdollisimman kokonaisvaltainen kuva menneistä ihmisoikeusloukkauksista. Käytännössä komissio toimi paikallisella tasolla, syyllisyydestä ja anteeksiannosta tuli paikallista ja henkilökohtaista. Tasapuolisuuden nimessä mustienkin tuli myöntää ihmisoikeuksia loukkaavat tekonsa ”oikeutetussa sodassaan” ja haettava armahdusta. Komission tehtävät ja rooli herättivät myös kritiikkiä, kuten arvata saattaa. Sovinnon aikaansaamiseksi myös koulun historianopetus pyrittiin valjastamaan emansipatorisen ja sovinnollisen menneisyyskäsittelyn alaiseksi. Valtiollisella tasolla sovintoon tähtäävä ja ”sateenkaari-kansankuntaa” korostava ideologia tuli vallitsevaksi. Ja vaikka sovinnon tie on ollut osittain kivikkoinen, Ahonen arvioi, että raskasta menneisyyttä koskeva keskustelu on ollut luonteeltaan osallistavaa ja demokraattista.
Bosnia-Hertzegovinan sota 1992-1995
Titon kommunistihallinnon aikana Jugoslaviassa painotettiin niin serbialaisten, bosniakkien kuin kroatialaisten etno-kansallista yhtenäisyyttä ja kaikki kansallinen separatismi oli tiukasti kiellettyä. Myös Jugoslavian kansalaisten välillä toisen maailmansodan aikana tapahtuneet julmuudet ja vääryydet vaiettiin kuoliaiksi. Titon kuoltua Jugoslavia ajautui kuitenkin hajoamissotiin vuosina 1992-95, ensin Krotiassa ja Sloveniassa ja sitten Bosnia-Herzegovinassa. Konflikti alkoi aluksi enemmänkin taisteluna poliittisesta vallasta, mutta myös menneisyyden painolasti vaikutti taustalla.
Bosnia-Herzegovina julistautui itsenäiseksi vuoden 1992 kansanäänestyksessä, jota serbit olivat boikotoineet. Sen seurauksena serbien hallussa olleet Jugoslavian kansanarmeijan (the Yugoslav People’s army) joukot hyökkäsivät kroaattien ja muslimien kimppuun eri puolilla Bosnia-Herzegovinaa. Aluksi kroaatit ja bosniakit taistelivat yhdessä serbialaisia vastaan, mutta Nato-joukkojen ajettua suurimman osan serbialaisia pois, ajautuivat nämäkin keskenään taisteluihin. Kaikki sodan osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin, muslimien kärsiessä suurimmat tappiot. Rauha saatiin aikaiseksi kansainvälisen yhteisön johdolla.
Bosnian sodassa ei ollut yhtä voittajaa, eikä yhden ”voittajan” tulkinta sodasta päässyt vallitsevaksi. Rekonstruktiopolitiikan tieksi valittiin asioiden käsittely sotaoikeuksissa (retributive justice), juuri päinvastoin kuin Etelä-Afrikassa, mutta ainakaan paikallisen median kirjoitusten mukaan kyseinen menneisyyden käsittelytapa ei onnistunut tyydyttämään sodan osapuolia. Varsinaisen sodan jälkeen jatkui taistelu sodan tulkinnasta, ja kaikki osapuolet näkivät itsensä uhreina. Etnis-uskonnollinen jako näkyi kunkin osapuolen omissa muistomonumenteissa, museoissa, muiston paikoissa ja jopa televisiolähetyksissä. Kansainvälisen painostuksen avulla saadussa Daytonin rauhansopimuksessa tunnustettiin kolmen eri osapuolen oikeus kansalliseen olemassaoloon, vaikka myös tämän jaon sallimisesta syntyvistä vaaroista, kuten erillisistä kouluista ja opetussuunnitelmista, oltiin tietoisia. Ahonen toteaakin, että sodan jälkeinen etnis-kansallisesti fragmentoitunut historianopetus oli sovinnon esteenä. Vaikka oppikirjat on pyritty puhdistamaan vihapuheesta ja ihmiset ovat 2000-luvulla alkaneet suosia sovintoon tähtäävää näkökulmaa, pitää huomattava osa väestöstä yhä kiinni menneistä jaoista.
Sovinnon eri tiet
Huolimatta siitä, että Ahosen käsittelemät konfliktit olivat erilaisia luonteeltaan näkyvät niissä samat syyllisen ja uhrin arkkimyytit. Yksinkertaistettuna voidaan todeta, että rekonstruktiokeinoina toimivat Suomessa unohtaminen, Etelä-Afrikassa anteeksianto ja Bosnia-Herzegovinassa syytökset ja rankaisu. Suhteellisesti näistä keinoista toimivin oli Etelä-Afrikan anteeksiantoon ja sovintoon tähtäävä rekonstruktio, jossa yhden suuren kertomuksen sijaan ”history from below” mahdollisti eri ryhmien rakentavan dialogin. Ahosen mukaan ainoastaan avoin dialogi mahdollistaakin sovinnon jakaantuneessa yhteiskunnassa. Avoin dialogi on puolestaan hyvin riippuvainen julkisen muistamisen (public memory) tuottajista ja historian opettajista.
Ahonen on kirjassaan keskittynyt mielen esteiden tarkasteluun sovinnon aikaansaamisessa, ja hänen havaintonsa ovat tärkeitä. Kuvaa voisi kuitenkin vielä laajentaa ja täydentää tarkastelemalla, mikä osuus sovinnon aikaansaamisessa oli kulttuurilla sekä sosiaalisilla ja poliittisilla uudistuksilla. Kirjassa ne jäävät – tosin ymmärrettävistä syistä – varsin vähälle huomiolle. Vaikka Etelä-Afrikka selvisi varsin hyvin sisäisestä konfliktistaan, voi esimerkiksi miettiä, mikä selittää yhä edelleen vallitsevan taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymistä valkoisten ja mustien välillä. Entä miten suuri merkitys poliittisilla ja sosiaalisilla uudistuksilla oli siihen, että ”punaiset” olivat Suomessa valmiita unohtamaan ja vaikenemaan?