”Historia muistaa koko elämämme / muutamalla lauseella.” Paula Vesalan sanoitukset Kiestinki-albumille osana uutta sotakuvausta

Useat hiljattain ilmestyneet sota-ajan tabuja murtavat teokset1 ovat nostaneet jälleen julkiseen keskusteluun viimeisimpien sotiemme tapahtumat – sellaisetkin, joista aiemmin on kollektiivisesti vaiettu. Samaan ilmiöön kytkeytyy myös säveltäjä Pekka Kuusiston ja sanoittaja Paula Vesalan yhteistyönä syntynyt Kiestinki-albumi (2011), naisen näkökulmasta sanoitettu teemalevy sodasta. Tässä artikkelissa2 tutkin albumin laulutekstejä osana uutta sotakuvausta, jolla viittaan sotaa kokemattoman sukupolven kaunokirjallisiin kuvauksiin sodasta. Sotakirjallisuuden painopisteiden muutos ja marginaalien esiinmarssi ovat olleet nähtävissä vuosituhannen vaihteesta alkaen, mutta 2010-luvulla ilmiö on voimistunut ja saavuttanut huomiota entisestään.

Paula Vesalan käsialaa olevat sanoitukset pohjautuvat osittain Vesalan isoäitien sotamuistoihin, jotka suodattuvat myös sanoittajan omien kokemusten kautta3. Henkilökohtaisiin muistitietoihin perustuvista lähtökohdista huolimatta albumiksi koottu kokonaisuus elää kuitenkin aivan omaa elämäänsä muodostaen kokonaisen ihmiskohtalon kuvauksen, josta avautuu tulkintoja yleisemmälläkin tasolla. Kronologisen kaaren muodostavat kappaleet kertovat yksilön kasvutarinan, jossa olennaista roolia näyttelee kaikissa elämänvaiheissa läsnä oleva sota tai sen muisto. Näillä lauluteksteillä Vesala tuo yleisön tietoisuuteen ennen kaikkea naissukupolven sotakokemuksia, joista historia on pysynyt vaitonaisena viimeisiin vuosikymmeniin asti4. Pop-/rocklyyrikko käsitteleekin suomalaisen kirjallisuuden suosikkiaihetta sekä tuoreesta näkökulmasta että tuoreessa formaatissa.

Sotahistoriaa käsittelevä kaunokirjallisuus on ollut Suomessa poikkeuksellisen suosittua viime sodistamme tähän päivään saakka, ja lajityyppi on myös saanut joitakin omintakeisia kansallisia piirteitä: suomalainen sotakirjallisuus on esimerkiksi verrattain (näennäis)dokumentaristista, eikä jako historialliseen ja fiktiiviseen sotakirjallisuuteen ole yksiselitteinen5. Sotakirjojen valtavasta kirjosta huolimatta tulkinnat sodasta näyttäytyvät niissä yllättävän homogeenisina ja miehisinä. Suomalaisiin lukutapoihin ja etenkin sotakuvauksiin voimakkaasti yhdistyvä ”todellisuuspohjaisuus”6 on jäänyt perinteisessä sotakirjallisuudessa varsin kapeaksi, sillä naisia esiintyy teoksissa vain harvakseltaan, ja naiskirjailijat ovat lajityypin sisällä marginaalissa7. Suosiostaan päätellen aihe on yhä tärkeä suomalaislukijoille, ja viime vuosina julkaistujen sota-aiheisten teosten myötä sotakirjallisuus näyttää laajentavan näkökulmiaan. Kuvaavia esimerkkejä viime vuosien sotakuvauksista ovat mm. homoseksuaalisuutta rintamaoloissa käsittelevä Sami Hilvon Viinakortti (2010), vapaaehtoisten suomalaisten SS-sotilaiden vaiheita valottava Jenni Linturin Isänmaan tähden (2011) sekä suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkautta vankileirioloissa kuvaava Katja Ketun Kätilö (2011). Toki sotakuvausten näkökulmien laajenemisesta löytyy esimerkkejä jo aiemminkin, etenkin 2000-luvulta8.

Se, että sodasta kirjoitetaan yhä ja että sen tapahtumiin tarttuu vielä 2010-luvulla uusia kirjailijoita, kertoo siitä, että käsittelemättömiä aiheita ja uusia näkökulmia löytyy edelleen. Pohtimalla sotakokemusten seurauksia ja löytämällä yhteyksiä nykyaikaan sotakuvaukset tuovat sodan teemat lähemmäs myös uusia lukijasukupolvia. Kiestingin sanoitukset ovat yksi hyvä esimerkki ja tutkimuskohde kartoitettaessa niitä sotakuvauksesta nousevia teemoja, jotka ovat yhä ajankohtaisia ja myös sotaa kokemattoman sukupolven kannalta kiinnostavia.

Populaarimusiikki, jollaiseksi kansanmusiikkivaikutteinen Kiestinki-albuminkin voidaan luokitella, pystyy usein saavuttamaan paljon kirjallisuutta suuremman yleisön. Kahden tunnetun muusikon yhteisprojektina Kiestinki herättikin huomiota julkisuudessa, minkä lisäksi albumi sai varsin kiittäviä arvioita9. Näin myös sanoitusten teemat saivat näkyvyyttä, ja naisten sotakokemusten esiin nostaminen huomioitiin Paula Vesalalle myönnetyllä Vuoden Lyyti (2011) -palkinnolla10. Musiikkiin yhdistettynä lyriikka tavoittaa eri viestinten kautta päivittäin muutenkin suuremman määrän ihmisiä kuin painettuna11. Populaarimusiikin sanoitukset ovatkin monille lähes ainoa yhdysside runouden ja kielellisten kertomusten maailmaan, mikä tekee niistä tärkeän osan kulttuuria. Kirjallisuuden tavoin myös laulun tehtävänä on jäsentää ympäröivää todellisuutta sekä toimia kollektiivisena muistina ja tunteiden välittäjänä. Laulusanoituksilla on paikkansa myös sotakuvauksen traditiossa, sillä kansanperinteessä vaikeita asioita on totuttu käsittelemään yhteisöllisyyttä luovien laulujen avulla.12 Yksilöllisyyttä korostavassa ja entistä pirstaleisemmassa nyky-yhteiskunnassa musiikin kuuntelu taas käsitetään usein osaksi identiteetin rakentamista, jolloin historialliset sanoitukset voivat toimia kaikuina omista juurista.

Tutkin tässä artikkelissa Kiestingin sanoitusten konstruoimaa sodankuvaa ennen kaikkea siitä näkökulmasta, millä tavoin laulujen voidaan katsoa uudistavan sotakuvauksen perinnettä. Luen laulutekstejä Juhani Niemen13 kuvaileman suomalaisen ”todellisuuspohjaisen” ja maskuliinisen sotakirjallisuusperinteen kontekstissa ja tarkastelen niiden liittymistä tähän perinteeseen. Koska suomalainen sotakirjallisuus on ollut hyvin pitkälti miesvaltaista aluetta, nousee Kiestingin naisnäkökulma – sekä sanoittajan että lyyrisen minän myötä – luonnollisesti keskeiseen osaan. Toiseksi tarkastelukulmaksi otan uuden sukupolven eli sen, miten 2000-luvun perspektiivi, ajallinen etäisyys kuvauksen kohteena oleviin tapahtumiin ja sotaa kokemattoman sanoittajan tulkinta, näkyvät sanoituksissa.

Sodankuvan rakentumista albumilla tutkin kiinnittämällä huomioni etenkin lauluissa keskeisiksi nouseviin teemoihin sekä yksilön ja sodan väliseen suhteeseen. Laulusanoitusten analyysissä ja teemojen abstrahoinnissa sovellan lähinnä runoanalyysin käsitteistöä ja menetelmiä. Lisäksi albumilla muodostuvan tarinakokonaisuuden tarkastelussa käytän joitakin kerronnantutkimuksen käsitteitä. Koska analyysini keskeisin kohde on sodan ja siihen liittyvien kokemusten kuvaaminen, haluan kiinnittää huomiota kuvauksen käsitteen moniulotteisuuteen – sekä sen esittävään, edustavaan että tuottavaan luonteeseen14. Kuvaus ei siis toimi sanoituksissa ainoastaan kohteensa heijastumana vaan myös merkityksiä yhtäältä vahvistavana ja toisaalta purkavana (uudelleen)esityksenä. Tällöin sen luonne on myös poliittinen.

Analyysin ohella teen huomioita siitä, miten Vesalan sanoitukset poikkeavat kotimaisen sotakuvauksen valtavirrasta ja purkavat sen tuottamaa yksipuolista historiankuvaa. Sotakuvauksen valtavirralla tarkoitan tässä yhteydessä toisen maailmansodan innoittamaa sota-aiheista kaunokirjallisuutta, jota Suomessa on tutkinut laajasti Juhani Niemi15. Lajin keskeisimpänä esimerkkiteoksena on luontevaa mainita Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954), jota seurannut sotakirjallisuusbuumi teki rivisotilaiden kokemusten kuvaukseen keskittyvästä realistisesta sotaromaanista sotakirjamarkkinoita hallitsevan lajityypin aina 2000-luvulle asti16. 2010-luvun kotimaisesta sota-aiheisesta kirjallisuudesta ei ole vielä ehditty julkaista tutkimustietoa, mutta katson kaunokirjallisuuden uudistumisen kytkeytyvän myös yleisemmin suomalaisessa sotahistoriassa 1990-luvulla voimistuneeseen ns. uuteen sotahistoriaan, jossa aiemmin piiloon jääneitä aiheita tarkastellaan entistä poikkitieteellisemmin, mikrohistoriallisesta näkökulmasta17. Tämän vuoksi koen mielekkääksi sanoitusten tulkitsemisen myös uuden historiantutkimuksen valossa.

Kiestingin laulut muodostavat kronologisen kertomuksen, vaikka fokalisaatio välillä vaihtuu. Puhujia on enemmän kuin yksi, mutta lauluista on silti löydettävissä yhteinen päähenkilö, jonka viattomaan lapsuuteen, nuoruuden voimaan ja hapuiluun, aikuisuuden rankkoihin kokemuksiin, vanhuuden katkeruuteen ja kuoleman vapauttavuuteen sanoitusten lukija tai kuulija tempaistaan mukaan. Kiestinki poikkeaakin perinteiselle sotakirjallisuudelle tyypillisestä näkökulmasta kuvaamalla paitsi naisen myös esimerkiksi lapsen ja vanhuksen tuntoja – ulottamalla sodankuvauksen koko elinkaareen punoutuvaksi. Albumi sisältää yhteensä kymmenen kappaletta, mutta koska keskityn nimenomaan Paula Vesalan sanoituksiin, rajautuvat levyn aloittama instrumentaalikappale ”Lapsena” ja vuodelta 1941 peräisin oleva ”Valkean meren marssi” aineistoni ulkopuolelle. En sisällytä tutkimukseeni myöskään laulujen sävellyksellisiä ratkaisuja.

Levyn kansilehdellä Vesala raottaa sanoitusten taustalla olevia tekijöitä. Kansilehden kynnysteksti avaa ja johdattelee tulkintoja jonkin verran. Eräänlaiseksi albumin johtomotiiviksi nouseva Kiestinki oli jatkosodassa Pohjois-Suomen päärintama, jolla Vesalan isoäiti toimi lääkintälottana. Rintamalla hän myös tapasi miehensä ja avioitui. Tämä lienee ollut monelle lotalle tyypillinen tarina, vaikka lottien osakseen saaman syyllistämisen ja panettelun vuoksi he ovat muistelmissaan pitkään vältelleet rintama-aikaisten sukupuolisuhteiden kuvausta18. Kiestingin kuvaus inhimillisistä tunteista, naiseudesta ja yksityiselämästä sotakomennuksen varjossa on siis jotain, mistä olemme aikaisemmin saaneet lukea harvemmin kuin voisi olettaa.

Naisen sota yksilön sotana

Vesalan sanoituksissa keskitytään ihmisen sisäisiin tuntoihin, jotka usein heijastuvat ympäröivän todellisuuden kuvauksen kautta. Kokijan naiseus nousee monissa lauluissa korostetusti esiin, mutta siitä huolimatta albumi kertoo ensisijaisesti yksilön kasvutarinan, jossa olennaista roolia näyttelee sota. Se on vahvasti läsnä kaikissa elämän vaiheissa eikä hellitä otetta ihmisestä edes taisteluiden päätyttyä. Lauluissa sotakokemuksesta tulee vahvasti ihmisen elämää (ja kuolemaa) määrittävä tekijä. Sodan saamat merkitykset ovat moninaisia, ja lukuisten metaforien kautta sota yltää vertauskuvaksi koko ihmiselämälle.

Ihmisen suhde sotaan esitetään ennen kaikkea henkilökohtaisena, ja päähenkilön kehitys on vahvasti sidoksissa sodan vaiheisiin. Lapsuuden rauhan ja viattomuuden särkymistä enteilee jo levyn sanallisen kuvauksen aloittava ”Ukkosella”, jossa ukonilman alkuun liitetty painostavuus, epävakaus ja jännitys rinnastuvat uuden sodan uhkaan ja odotukseen. Lapsen herkkyyttä ja viattomuutta kuvataan kontrastina tulevalle – hän ei ole kokenut sotaa ja on siis tietämätön pahimmasta: ”Kerran löi pihalta puun halki / juureen saakka / mitään pelottavampaa ei tiedä hän / joka osaa vielä itkeä”19. Laulun pahaenteisyyden ja antiteettisyyden voi tulkita vihjaavan tulevien tapahtumien destruktiiviseen luonteeseen: ”aamulla jo kaikesta aavisti: / illalla se alkaa”20. Säepari leikkii vastakohtaisuuksilla paitsi asettamalla rinnan aamun ja illan myös liittämällä alkamisen iltaan, joka tavallisesti assosioituu päättymiseen tai jopa kuoleman lähestymiseen.

Sota näyttäytyykin lauluissa elämän keskeyttävänä häiriötekijänä, ainakin siinä mielessä, mitä elämä päähenkilön haaveissa merkitsee. Päähenkilön elinvoiman huipun sijoittuminen keskelle tuhoa ja kuolemaa synnyttää voimakkaan jännitteen. Tämä tulee esiin suorien sotaviittausten välttelyssä ja epävarmojen, elämän futuuriin sijoittavien partikkeleiden suosimisessa: ”Liekehtivän / murenevan eessä mua kannattaa / elämä, jonka ehkä / joskus saamme aloittaa”21. Jatkosodan alun diskurssissa sotaa pidettiinkin lähinnä väliaikaisena koettelemuksena kohti entistä upeampaa isänmaata22. Puhuja on valmis uhraamaan isänmaalleen nuoruutensa, kun tulevaisuudessa on lupaus paremmasta:

Ja jos nuoruuden annankin
metsässä Kiestingin
haudoilla vieraiden palvellen
niin sen jälkeen kaikki muu
joka meistä vain pelastuu
yhdeksi kietoutuu
hengissä
jos täältä pääsemme pois 23

Tämänkaltainen nuoren naisen uhrautuvuus ei ole tyypillistä sodanaikaiselle diskurssille, jossa ainoana naiselle varattuna uhrautumisen muotona nähtiin äitiys: poikalasten synnyttäminen ja uhraaminen isänmaan palvelukseen. Rintamallakaan työskenteleviä naisia ei haluttu nähdä aktiivisina sotatoimiin osallistujina.24 Tässä mielessä ensi alkuun melko perinteiseltä rakkauslaululta tuntuva ”Häävalssi” laajentaa naisen toimijuutta.

Vaikka epävarmuus on jatkuvasti läsnä etenkin konjunktioissa, pääsee joissakin säkeissä vallalle uhma, ja nuoruuden voiman merkityksellisyyden kuvaaminen saa jopa romantisoituja piirteitä: ”Voittamaton, kuolematon / nuori sydän on / aseista kaikkein vahvin / jos sen tahto valjastaa”25. Kun elämä on epävarmalla pohjalla, kuvataan ainakin rakkaus kuolemattomana. Kuoleman keskellä halu takertua elämään korostuu, mikä ilmenee herkästi läheisyyden tai rakkauden kaipuuna. Sekä talvi- että jatkosodan alussa avioliittojen solmiminen vilkaistui, ja sotaoloissa rakkauden voimaan suhtauduttiinkin jopa taikauskoisesti26. Kohosteista lauluissa on myös rakkauden kuvaaminen sotaan ja aseisiin liittyvillä metaforilla: ”sut panssaroin suudelmillani kai”27. Tämä tuo hyvin selvästi esille albumissa toistuvan rinnastuksen yksilön ja kansakunnan taisteluiden välille.

Vaikka toive hengissä selviämisestä toteutuu, yksilön henkilökohtainen kriisitilanne ei pääty kansallisen sodankäynnin loputtuakaan. Sodan haavat jatkavat vuotamistaan albumin loppuun, elämän päättymiseen asti. Sodasta paluun ja uuden elämän aloittamisen vaikeuksia kuvataan yksilön sisäisten tuntojen kautta. Etenkin toiveiden pettäminen ja petollisuus tematisoituvat osoituksena ihmisen pienuudesta:

Joka päivä rukoilin
häntä sieltä takaisin
jos en ehjänä miestäni saa
kunhan vain palaa

Pyysin väärin
liian vähää28

Samalla kuolema alkaa saada myös muita kuin fyysisiä muotoja: ”Palattuaan kotiin / hän oli joku vieras mies / vaikka hahmossa tuttua / niin silmät on kuolleen”29. Henkisen kärsimyksen ja sisäisen tyhjyyden rinnalla fyysinen kuolema ei enää näyttäydykään vaihtoehdoista pahimmalta, vaan se alkaa saada uhan sijasta pelastukseen viittaavia konnotaatioita. Se tulee toivotuksi helpotukseksi suuressa henkisessä ahdingossa ja esitetään esimerkiksi yksinäisyyttä parempana vaihtoehtona: ”Hiljaiset vuodet, päättykää”30. Elossa selviäminen sodasta ei johdakaan tunteeseen kuoleman voittamisesta, vaan sodan jättämissä psyykkisissä haavoissa kuolema on läsnä yhä vankempana ja moniulotteisempana.

Tuskan keskellä arki ja suomalaiskansalliseen mentaliteettiin oletuksellisesti yhdistyvä uurastus jatkuvat: ”kesät jälkeen talvien / kylvöt jälkeen kyntöjen”31. Kysymys ponnistelujen tuloksellisuudesta henkisellä tasolla saa albumissa kuitenkin synkän vastauksen. Työ kotirintamalla ja panos yhteiskunnan jälleenrakentamisessa laskeutuvat raskaina naisen kannettaviksi, mutta perässä eivät seuraa arvostus ja kiitos: ”Äitiä ei kiitetä siitä, että hän teki lapset”32. Sen sijaan vaatimukset ovat ristiriitaisia ja mahdottomia täyttää: ”Myöhemmin ne syyttävät liiasta ja vähästä”33. Puhujan katkeruus on jaettua ja kohdistuu koko yhteiskuntaan, sillä hän kokee historian hylänneen naiset, mistä metonymia painetusta teoksesta on osoituksena: ”Kirjahyllyssä ’Sodan sankarit’ / kaikki miehiä / eikä heitä unohdeta”34. Toisaalta hän näkee osasyytä myös tilanteeseen alistuvissa naisissa itsessään: ”Historia muistaa koko elämämme / muutamalla lauseella / koska emme itse kirjoittaneet sitä”35. Nämä historiankirjoitukseen ja sodankuvauksen traditioon viittaavat, itsetietoiset säkeet suhteuttavat sanoitukset perinteeseen ja ilmoittavat ne mukaan keskusteluun. Samalla niiden voi tulkita viittaavan myös lottien pitkään vaikenemiseen.

Käsittelyn kohteiksi tulevat myös naisten roolit ja niiden ahtaus. Kontekstissaan ironinen huomautus ”Sitten minusta tuli vaimo / ja äiti / Se on tärkeää” tuo esiin naisiin kohdistuvat itsestään selvinä pidetyt odotukset kansakunnan jälleenrakentamiseksi nimenomaan jälkeläisten tuottamisen kautta36. Perinteisten naisroolien lisäksi puhuja on sulauttanut osaksi identiteettiään myös sota-aikaisen lotan roolin, jonka yhteiskunnallinen hyväksyttävyys on kuitenkin vuosikymmenten saatossa vaihdellut. Osaltaan tähän syynä ovat rauhansopimuksen ehdot ja Neuvostoliiton jyrkkä suhtautuminen, mutta toisaalta myös sotakirjallisuuden luoma yksipuolinen ja usein syyllistävä lottakuvaus37. Arvostuksen palauduttuakin naisten osa on ollut tulla vähätellyiksi ja unohdetuiksi: ”Kun hävitin pukuni vankilan pelossa / säästin hatun ja merkin / ne ovat vieläkin tuolla komerossa / kukaan ei koskaan kysy niiden perään”38. Välinpitämättömyys puhujan lottaidentiteetin vertauskuvia (lottapukua, hattua ja merkkiä) kohtaan merkitsee välinpitämättömyyttä myös hänen minuuttaan kohtaan.

Yksilön elämäntaistelun lopullista päättymistä kuvataan kappaleessa ”Mummo”, jossa päähenkilöä tarkastellaan ulkoapäin, lapsenlapsen näkökulmasta: kyseessä onkin levyn ainut kappale, jossa sota ei suoranaisesti ole esillä – sehän ei kuulu puhujan maailmaan. Tällainen fokalisaatio valottaa elämän haurastumisen käytännöllistä puolta sekä kuoleman kohtaamista jäljelle jäävien silmin. Kyseessä ei ole sotakirjallisuudelle tyypillinen sankarikuolema39, vaan dementoituneen vanhuksen viime hetkiä kuvataan naturalistisesti: ”Sinut sidotaan kiinni ja syötetään / hihnoilla tuoliin vyötetään”40. Lukuisista elämän vaikeuksista selvinnyt päähenkilö joutuu kohtaamaan alennustilan, jonka jälkeen lyyrisesti kuvattu kuolema näyttäytyy helpotuksena: ”Ihana rauhan ranta / sinut omistaa / matkalla unohdukseen / lainein houkuttaa”41.

Albumin nimikkokappaleessa ”Kiestinki” päähenkilö saa äänensä takaisin elämän ja kuoleman rajatilassa. Lyyrisen minän sisäisessä puheessa kuoleman kokemus limittyy sodan kokemusten kanssa paljastaen näiden kiinteän yhteyden sekä metaforisella että ihmisen psyykettä määrittelevällä tasolla. Kiestinkiä voi pitää sanoitusten keskeisenä motiivina, päähenkilön elämän muuttaneena mutta sodassa menetettynä paikkana, johon puhuja kuolemassaankin palaa: ”Nyt painan pään / Kiestinkiin jään / sotilaina seisoo puut / sammal peittää tiensuut”42.

Sodan pirstoma identiteetti

Sanoituksissa sotakokemuksesta tulee vahvasti ihmisen identiteettiä leimaava tekijä, joka ei päästä otteestaan. Samalla sodan sukupuolittunut luonne asettaa naispäähenkilön kulttuurisesti toiseksi. Identiteetti ei ole kokemuksia edeltävä, pysyvä minuus, vaan niiden myötä muuntuva sekä kulttuuristen normien ohjaama merkityskäytänne43. Sekä yksilön sisäisen maailman että sodan luonteen kuvausta leimaavat läpi levyn ristiriitaisuus ja paradoksaalisuus. Tämä tuo esiin sodan sekä ihmiselämän konfliktisen ominaislaadun ja alleviivaa yksilön vaikeaa asemaa kansallisen ja kansainvälisen kriisitilanteen keskellä. Sotakuvauksiin usein liitetty sankaruudentunto44 loistaa poissaolollaan; yksilö kokee itsensä pikemminkin olosuhteisiin mukautujaksi ja niistä selviytyjäksi.

Sota tulee keskelle päähenkilön nuoruutta, jolloin sekä ikäkaudelle että kriisitilanteelle ominaiseen epävarmuuteen liittyvä ristiriitaisuus nousee korostetusti esiin. Tuntemusten kaksijakoisuus tematisoituu erityisesti kappaleessa ”Lähden”, jonka antama vaikutelma sotaan lähtemisestä on ensi lukemalta hämmentävän kevyt: ”Lähden / koska se on mahdollista”45. Lähempi tarkastelu tuo esiin kuitenkin paljon muutakin. Silmiinpistävää laulussa on toisteisuus sekä kieltolauseiden runsas käyttö: puhuja perustelee lähtöään käyttämällä lähes yksinomaan kielteisiä lausemuotoja, kuten ”koska ei ole estettä”46, ja tulee näin ilmaisseeksi motiivikseen motiivittomuuden. Sotaan lähdön tunnelma on siis pohjimmiltaan lähempänä lakonista kuin kepeää ja saa myös kyyniseksi tulkittavia sävyjä: ”koska en tiedä mitä muutakaan tekisin / kukaan ei tarvitse minua täällä”47. Häilyvyys osoittaa identiteetin perustan keskeneräisyyden, joka korostuu elinolosuhteiden muutoksen ja suurten valintojen keskellä. Samalla tavalla sota keskeytti kokonaisen sukupolven nuoruuden, jolloin psykologisesti tärkeät kehitysvaiheet saattoivat häiriintyä tai siirtyä48.

Puhujan päättäväisyydestä – kaikessa päättämättömyydessään – syntyy myös tunne ihmiskohtalon ja sodan vääjäämättömyydestä. Hän ottaa kohtalonsa vastaan ikään kuin omasta aloitteestaan, vaikka valinnan mahdollisuus näyttää toisaalta lähes olemattomalta: ”onhan kuitenkin jonkun mentävä”49. Paradoksaalisuus leimaa puhujan kokemusmaailmaa ja identiteettiä, kun hän joutuu aikuistumaan poikkeusoloissa sodan keskellä. Paradokseja muodostavat etenkin isänmaallisen vakaumuksellisuuden ja kyynisten ajatusten yhteentörmäykset: ”yksikin on paljon vähässä / ja kuitenkaan kenelläkään ei väliä”50. Nämä murtavat etenkin 1990-luvun ja 2000-kuvauksia hallinnutta isänmaallista ja uhrautuvaa lottaideaalia, ja tulevat ymmärrettäviksi uuden historiantutkimuksen valossa: Sari Näre esittää, että sodan alla osa nuorista omaksui kansallismielisen asenteen saadakseen tunteen autonomisuudesta, vaikka tosiasiassa heillä ei juuri valinnanvaraa ollut51. Perusteluiden sanontatavat vihjaavat myös ulkoisten odotusten ja propagandan osallisuudesta hämmennyksen synnyssä. Puhuja turvautuu ajoittain paatokselliseen, julistavaan ilmaisuun kenties epävarmuutta hallitakseen. Tästä kielii myös halu sitoutua toiseen ihmiseen epävarmuuden keskellä.

Sotakokemus näyttää sanoitusten valossa jättävän vaikutuksensa koko ihmisen identiteettiin ja loppuelämään. Vuodet rintamalottana vaikuttavat olennaisesti päähenkilön minuuteen, sijoittuvathan näihin vuosiin aikuistuminen, rakastuminen ja elämänmuutos muun muassa avioliiton solmimisen muodossa. Kiestinki siis määrittää koko elämän suunnan, mitä korostaa rintaman nostaminen koko albumin nimeksi. Vaikka päähenkilö on vaiennut lotta-ajastaan olosuhteiden pakottamana, hän vaalii sen muistoa: ”kun hävitin pukuni vankilan pelossa / säästin hatun ja merkin”52. Lotaksi identifioituminen lisää myös sukupuoli-identiteetin kaksijakoisuutta: sodan aikana rintamalla työskentelevien naisten sukupuolta pyrittiin häivyttämään, mutta toisaalta miesvaltaisissa oloissa lottien naiseus myös korostui ja mystifioitui53. Sodan jälkeisten kirjasotien yllyttämässä lottien siveyttä koskevassa keskustelussa naiseus taas kytkeytyi voimakkaasti lottien seksualisoimiseen, jota käytettiin aseena heidän edustamiaan arvoja vastaan54.

Identiteetillinen toiseus ja arvottomuuden kokemukset varjostavat puhujan minuutta: ”Historia muistaa koko elämämme / muutamalla lauseella”55. Kaikkein äärimmilleen ja henkilökohtaisimmaksi tämä arvottomuuden kokemus viedään ”Äidin” viimeisessä säkeistössä: ”Viimeisinä vuosina minun mieheni / kysyi joka päivä uudestaan / kuka minä olen”56. Nimen menettäminen symboloi identiteetin menetystä, minkä eteen puhuja lähimmäisensä silmissä joutuu. Lopulta päähenkilö menettää myös sisäisen minuuden kokemuksensa, kun sairaus vie voiton. Tällöin hänestä tulee passiivinen puhuteltava: ”mitä nyt tehdään / kun et enää syö / kun et enää juo”57. Traagista on se, millaisia asioita psyykestä jää jäljelle: ”et enää muista tytärtä / vaikka kymmeniä virsiä / – – / muistat kuitenkin”58. Kuoleman lähestyessäkin sota tuntuu pysyvän ihmisessä tiukimmin, ja Kiestinkiin päähenkilö myös kuolemassaan palaa.

Sukupolvien suhteet ja sodan perintö

Suhteessa perinteiseen, usein ainakin jossain määrin kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvaan sotakirjallisuuteen sotaa kokemattoman sanoittajan etäisyys tämän kuvaamiin tapahtumiin tuo mukanaan laajemman näköalan. Kiestingissä ei ole kyse vain menneeseen historian vaiheeseen sijoittuvasta tarinasta, vaan sodan kuvaus liitetään osaksi näihin päiviin ulottuvaa jatkumoa ja menneisyyttä tarkastellaan myös 2000-luvun näkökulmasta. Sanoitukset pyrkivät rakentamaan siltaa sota- ja nykyajan välille: ajan, näkökulmien ja sukupolvien välinen suhde nousee esiin ja päätyy myös problematisoinnin kohteeksi. Samalla tullaan kyseenalaistaneeksi historiankirjoituksen ja sotakirjallisuuden valtavirran tarjoaman kuvan kattavuus. Vaikka albumi vaalii sodan perintöä ja kunnioittaa sodan kokenutta sukupolvea, pyrkii se uusiin tulkintoihin ja hegemonisen sotakuvauksen traditiosta irtautumiseen.

Vaikka albumi on ensisijaisesti sodan kokeneen naisen tarina, viitataan siinä myös muihin unohdettuihin ihmiskohtaloihin. Kertomatta jääneisiin tarinoihin kiinnittää huomiota etenkin ”Rukous”, joka leikittelee intertekstuaalisesti ”Herra armahda” -rukouksen kaavalla mutta yllättää näkökulmillaan. Rukoilulle tyypillisestä nöyryydestä ei ole jälkeäkään, vaan sävy on monin paikoin ironinen. Runon puhuja poikkeaa levyn aikaisemmista: ote ei ole henkilökohtainen ja tarkkailupositiona on 2000-luvun yhteiskunta. Kappale pyrkii eroon mustavalkoisesta ajattelusta asettamalla monet harvoin julkisuudessa kyseenalaistetut tapahtumat ja tulkinnat uuteen valoon. Nykyisestä historiallisesta tilanteesta käsin tämä onkin aivan eri tavalla mahdollista kuin se olisi heti toista maailmansotaa seuranneina poliittisesti jännitteisinä vuosikymmeninä ollut59.

”Rukouksen” sävy on suorastaan provosoiva, ja esiin nostetaan kivutta tabuaiheita: ”Anna anteeksi niille / jotka himoitsivat Suur-Suomea / ja sanoivat jos”60. Viesti tuntuu olevan se, ettei vaikeneminen ole ratkaisu häpeästä ja syyllisyydentunteista toipumiseen61.  Laulussa sodan jättämä syyllisyys on yhteinen, armahdusta pyydetään niin voittajille kuin uhriksi joutuneille: ”Herra armahda voittajaa / jonka uhrit on jo unohdettu / – – / Käännä kasvosi venäläisen puoleen / joka piti vankina olostaan”62.  Samalla tullaan raottaneeksi yksilöllisten tuntojen poikkeamia virallisesta kannasta ja julkisesta konsensuksesta: ”Anna anteeksi niille / jotka pitivät häviäjästä / ja säälivät saksalaisten äitejä”63. Kokonaisuus osoittaa sodan logiikan mielettömyyden ja sotakuvauksen valtavirran yksipuolisuuden.

Provokaatioilla tulittamisen ydinmotiivi tuntuu olevan paitsi eri näkökulmien valaiseminen myös niiden kohtaamattomuuden ongelman esiin nostaminen yhteiskunnallisten ongelmien äitinä. Yksi keskeinen esimerkki on kuilu sodan kokeneen ja uuden sukupolven välillä. Loppua kohti mukaan tulee enemmän ajankohtaisia palasia, joita käytetään osoittamaan sukupolvien keskinäistä ymmärtämättömyyttä:

Herra armahda niitä, jotka nyt
halveksivat lapsiaan
ja heidän lapsiaan
Sillä yksikään teistä ei olisi jaksanut
Jotka sikisivät sankareista
syntyivät äiti Karjalasta
kärsivät Runebergin perinnöstä
ovat lihavia eivätkä nyt valmistu ajoissa64

Vastakkain asetetaan sotapolven ja nykyajan ongelmat, mutta puhuja ei valitse puoltaan vaan sekä piikittelee että myös sympatisoi molempia: ”Armahda niitä / joista viimeiset kohta unohtavat / ja jotka sen jälkeen unohdetaan”65. Viittaukset julkisuudessa toistettuun huoleen nykynuorison saamattomuudesta ja fyysisen kunnon rapistumisesta tuodaan ironiseen valoon kliseillä perinteisen sotakirjallisuuden sankariajattelusta ja Runebergin perinnöstä. Myytti kansallisesta yhtenäisyydestä ja runebergiläisen sodankuvauksen perinnön66 kantavuudesta esitetään jopa taakkana. Rivien välistä voi lukea kehotuksen muuttuvan maailman hyväksymisestä: Jokainen sukupolvi kohtaa omat vastoinkäymisensä ja pyrkii selviytymään niistä omilla voimavaroillaan, mikä johtaa väistämättä myös ideologiseen uusiutumiseen67. Liioitellusta kansalaisylpeydestä ja haikailusta menneisyyteen voi tällöin tulla vain yhteiskunnallisen ja yksilöllisen kehityksen jarru.

Toisaalta albumi nostaa voimakkaasti esille sodan haavat ja tulee näin kysyneeksi, kuinka hitaasti paranevia ja pitkälle ulottuvia voivat olla (yksilön ohella) kansakunnan traumat68. Uusi sukupolvi näyttää kantavan ehkä tietämättään sodan seurauksia yhä edelleenkin. Samastuttavampana tämä tulee esiin kappaleessa ”Mummo”, jossa puhujana on omaa syyllisyyden taakkaansa kantava päähenkilön lapsenlapsi: ”En käynyt kylässä tarpeeksi”69. Tässä mielessä tulee huomionarvoiseksi albumin rooli perimätiedon siirtäjänä. Tietoisuus historiasta auttaa ymmärtämään maailmaa myös nykytilanteessaan. Muistaminen ja sitä kautta myös perinnön vaaliminen nousee yhdeksi sanoitusten teemaksi, vaikka samalla laulut haastavat perinnön uudelleentulkintaan.

Lopuksi

Kiestingin sanoitukset ponnistavat suomalaisen sotakuvauksen traditiosta mutta nostavat esille paljon sellaisia aiheita, teemoja ja näkökulmia, jotka ovat aiemmin jääneet korkeintaan sotakirjallisuuden reuna-alueille. Paula Vesalan laulutekstit voidaan nähdä osana 2000-luvulla noussutta ja 2010-luvulla voimistunutta uutta sotakirjallisuuden aaltoa, jonka takana on joukko uuden sotaa kokemattoman sukupolven kirjailijoita. Uudet sotakuvaukset osallistuvat historiakäsityksen päivittämiseen ja pyrkivät laajentamaan aiemmin marginaaliin jääneiden ryhmien tarinaa ”muutamista lauseista” kokonaisiin kertomuksiin.

Selkein sotakuvausta uudistava piirre löytyy Kiestingin sanoitusten näkökulmista, jotka syntyvät perinteiselle sotakirjallisuudelle epätyypillisten puhujien ja fokalisoijien valinnasta. Erityisen vahvasti ja monipuolisesti esiin nousee naisen näkökulma. Vaikka levy näennäisesti kertoo vain yhden naisen elämäntarinan, kuvauksen kohteeksi tulevat hyvin vaihtelevat naisten roolit. Naisen kuvaaminen lapsena, neitona, lottana, vaimona, äitinä ja mummona antaa erilaisia näkökulmia sotaan. Toisaalta naisten roolien mielekkyys tulee myös problematisoiduksi. Nainen ei ole maskuliinisen valtavirtasotakirjallisuuden kaukainen olento – pelkkä haaveiden tai pilkan kohde – vaan toimiva ja tunteva, moniulotteinen ja ristiriitainen kokija. Sanoitukset ottavat kantaa myös aliarvostukseen, johon sodan kokeneet naiset ovat joutuneet tyytymään, sekä pyrkivät muokkaamaan vanhoja vääristyneitä käsityksiä: esimerkiksi lotasta luodaan perinteisen sotakirjallisuuden stereotypiaa moniulotteisempi ja arvokkaampi kuva.

Laulutekstit keskittyvät yksilön sisäiseen kokemusmaailmaan ja inhimillisiin tunteisiin eivätkä juuri sisällä suoraa sotatapahtumien tai rintaman arjen kuvausta. Tästä huolimatta sota saa moninaisia merkityksiä ja toimii sanoitusten välittämien tunnelmien ja teemojen keskeisimpänä rakennusaineksena. Erittäin tunnusomaista kuvaukselle on paradoksaalisuus: yksilön ja kansakunnan taistelut yhtäältä rinnastuvat ja toisaalta asettuvat vastakkain. Elinvoiman huippuhetkien ja sodan edustaman tuhon lomittuminen aiheuttaa voimakkaan ristiriidan päähenkilön kokemusmaailmaan, jolloin Kiestingin kokemuksesta tulee päähenkilön identiteettiä leimaava – lopulta elämääkin suurempi – tekijä. Albumi ulottaa sotakuvauksensa myös rintamien ulkopuolelle paljastaen ihmiselämän konfliktisen ominaisluonteen, ja päähenkilön elämänmittaisen, sankariajattelusta eroavan, hiljaisen selviytymistaistelun.

Ajallinen etäisyys sodan tapahtumiin ja sotaa kokemattoman sanoittajan tulkinta mahdollistavat jo itsessään uudenlaisen perspektiivin sotakuvaukseen, minkä lisäksi osa sanoituksista käsittelee eri historian vaiheiden ja sukupolvien välisiä suhteita myös korostetummin. Sodan tarinat ja vaikutukset liitetään osaksi näihin päiviin ulottuvaa jatkumoa, jolloin ne tulevat tarkastelluiksi laajemmassa kontekstissa ja merkityksellistyvät myös jälkipolville. Lisäksi albumi pyrkii paikkaamaan monia sellaisia aukkoja, joita yksipuoliset sotakuvaukset ovat kollektiivisiin sotatulkintoihin jättäneet. Nostamalla pinnalle vaiettuja ja arkojakin aiheita sanoitukset eivät kuitenkaan pyri pelkästään provosoimaan vaan myös rakentamaan ymmärrystä eri sukupolvien välille. Kiestinki siis vaalii sodan perintöä kyseenalaistamalla perinteisen sotakirjallisuuden kansalliset kliseet ja tarjoamalla tilalle inhimillisempiä ja moniäänisempiä näkökulmia.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen opiskelija, jonka pro gradu -tutkielma uuden (nais)sukupolven sotakuvauksista 2010-luvulla on juuri valmistunut.

Lähteet

Kohdeteos

Paula Vesalan sanoitukset albumille Kiestinki. KHY Suomen musiikki Oy, Helsinki 2011.

Tutkimuskirjallisuus

Alentola, Anni. Paula Vesala tulkitsee lottamuistoja ja nuoruuden viattomuutta.  Helsingin Uutiset 28.7.2011 (2011). URL: http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/63667-paula-vesala-tulkitsee-lottamuistoja-ja-nuoruuden-viattomuutta (linkki tarkistettu 25.1.2014).

Butler, Judith. Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous. Suom. Pulkkinen, Tuija & Rossi, Leena-Maija (Butler 1990). Gaudeamus, Helsinki 2006.

Bourke, Joanna. “Uusi sotahistoria” Suom. Ville Kivimäki. Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Jyväskylä, 21-42.

Heikkinen, Kaija. Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Kultaneito X. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu 2012.

Hietasaari, Marita. Uhreja ja sankareita. Talvi- ja jatkosodan vastakuvia Lars Sundin romaanissaEriks bok.Ennen ja nyt 2/2010. URL: http://www.ennenjanyt.net/?p=385 (linkki tarkistettu 9.2.2014).

Hietasaari, Marita. Sodan muisti. Talvi- ja jatkosota 2000-luvun historiallisessa romaanissa. Ennen ja nyt 1/2013. URL: http://www.ennenjanyt.net/?p=672 (linkki tarkistettu 9.2.2014).

Jokinen, Arto. Myytti sodan palveluksessa. Suomalainen mies, soturius ja talvisota. Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Jyväskylä 2006, 141-158.

Junila, Marianne. Mies, nainen ja isänmaa – sodassa ja/vai rakkaudessa? Historian viesti 1/1999, 65-74.

Kemppainen, Ilona. Isänmaan uhrit: sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Bibliotheca Historica 102. SKS, Helsinki 2006a.

Kemppainen, Ilona (2006b) Kuolema, isänmaa ja kansalainen toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Jyväskylä 2006b, 229-242.

Kemppainen, Ilona. Sankaripoikia ja nuoren kansakunnan kasvukipuja. Ennen ja nyt 2/2009. URL: http://www.ennenjanyt.net/?p=358 (linkki tarkistettu 9.2.2014).

Kemppainen, Ilona. ”Sarastaa Suomen uusi huomen” ­- lapset, nuoret ja jatkosodan alku. Teoksessa Ilona Kemppainen, Kirsi Salmi-Nikander & Saara Tuomaala (toim.) Kirjoitettu nuoruus: aikalaistulkintoja 1900-alkupuolen nuoruudesta. Nuorisotutkimusverkosto: Nuorisotutkimusseura, Helsinki 2011, 171-191.

Kinnunen, Tiina. Kiitetyt ja parjatut: lotat sotien jälkeen. Otava, Helsinki 2006a.

Kinnunen, Tiina. ”Muista menneitten sukupolvien työ”. Lupaus-elokuva lottahistorian kuvauksena. Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Jyväskylä 2006b, 313-328.

Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.) Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Jyväskylä 2006.

Kirves, Jenni. Suojaava rakkaus. Teoksessa John Lagerbom, Jenni Kirves & Olli Kleemola (toim.) Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava, Helsinki 2010, 100-117.

Kirves, Jenni ”Sota ei ollut elämisen eikä muistamisen arvoista aikaa” – kirjailijat ja traumaattinen sota. Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga, Helsinki 2008, 381-425.

Kukkonen, Pirjo. Tunnetko? Populäärimusiikin tekstien tunteet. Teostory 2001:4, 4-7.

Kähkönen, Sirpa. Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. Teoksessa: Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.)Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Jyväskylä 2006, 125-135.

Murdoch, Brian. Fighting Songs and Warring Words: Popular Lyrics of Two World War. Routledge, Lontoo 1990.

Naisunioni. Vuoden Lyyti Paula Vesalalle. Naisasialiitto Unioni ry:n tiedote 7.6.2011 (2011). URL: http://www.naisunioni.fi/uutiset.php?aid=15868&k=13975 (linkki tarkistettu 25.1.2014).

Niemi, Juhani. Kullervosta rauhan erakkoon. Sota ja rauha suomalaisessa kirjallisuudessa kansanrunoudesta realismin sukupolveen. SKS:n toimituksia 364. SKS, Helsinki 1980.

Niemi, Juhani. Viime sotien kirjat. SKS:n toimituksia 475. SKS, Helsinki 1988.

Niemi, Juhani. Sotakirjat identiteettikriisissä. Parnasso 2000:3 (2000), 254-259.

Näre, Sari. ”Päin ryssää!” – lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina. Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga, Helsinki 2008b, 63-102.

Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga, Helsinki 2008.

Ojala, Tuula Lottakuvat kirjallisuudessa. Lottien vaikenemisen lähteillä. Pro gradu. Helsingin yliopisto, Helsinki 1993.

Paasonen, Susanna. Sukupuoli ja representaatio. Teoksessa Tuija Saresma; Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino, Tampere 2010, 39-48.

Pilke, Helena. Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939-1944. Bibliotheca Historica 123. SKS, Helsinki 2009.

Pohjola, Maiju. Sodan katveesta. Uuden (nais)sukupolven sotakuvaukset 2010-luvulla. Pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2014.

Tolonen, Arttu. Pekka Kuusisto & Paula Vesala – Kiestinki. NRGM 29.9.2011 (2011). URL: http://www.nrgm.fi/kritiikit/pekka-kuusisto-paula-vesala-kiestinki/ (linkki tarkistettu 25.1.2014).

Tuominen, Marja. ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava, Helsinki 1991.

Vesala, Paula. Kansilehtitekstit. Kiestinki. KHY Suomen musiikki Oy, Helsinki 2011.

Yuval-Davis, Nira & Anthias, Floya (toim.) Woman – Nation – State. Macmillan, Basingstoke 1989.

1. Tietokirjallisuutta esim. Ville Kiviniemi: Murtuneet mielet (2013), Pauliina Salminen: Miehittäjien morsiamet (2013), Helena Pilke: Julkaiseminen kielletty (2011), Mikko Porvali: Operaatio Hokki (2011). Kaunokirjallisuutta esim. Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012), Paula Havaste: Yhden toivon tie (2012), Sirpa Kähkönen: Hietakehto (2012), Katja Kettu: Kätilö (2011), Jenni Linturi: Isänmaan tähden (2011), Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat (2011), Sami Hilvo: Viinakortti (2010), Enni Mustonen: Lapinvuokko (2010) [↩]
2. Artikkelin käsikirjoitus on julkaistu myös kirjoittajan pro gradu -tutkielman ”Sodan katveesta: Uuden (nais)sukupolven sotakuvaukset 2010-luvulla” yhteydessä Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. [↩]
3. Vesala 2011 [↩]
4. Näre & Kirves 2008 [↩]
5. Niemi 1988, 13-14, 213-219 [↩]
6. Niemi 2000, 256-257; Pilke 2009, 158 [↩]
7. Vaikka naiskirjailijat ovat vuosien saatossa yhä laajenevalla rintamalla pyrkineet tuomaan esiin myös oman sukupuolensa näkökulmaa, heidän ongelmanaan on ollut jäädä kulttuurisesti mykiksi: Naisten kirjoittama sotakirjallisuus on leimattu arvosteluissa usein viihteellisiksi tai ohitettu kokonaan. Kun akateeminen tutkimuskaan ei ole merkittävästi kiinnostunut naisten sotakuvauksista, ne ovat jääneet kaanonien ulkopuolelle.  (Hietasaari 2011, 38-39; Hietasaari 2013; Kinnunen 2006a, 196-200; Kähkönen 2006, 126; Ojala 1993, 113; ks. Pohjola 2014, 14-17.) [↩]
8. ks. Hietasaari 2011; Hietasaari 2013 [↩]
9. Esim. Alentola 2011; Tolonen 2011 [↩]
10. Naisunioni 2011 [↩]
11. Murdoch 1990, 175 [↩]
12. Kukkonen 2001, 7. [↩]
13. Niemi 1988; Niemi 2000 [↩]
14. Paasonen 2010, 40 [↩]
15. ks. Niemi 1988; Niemi 2000 [↩]
16. Niemi 2000, 255 [↩]
17. Bourke 2006; Kinnunen & Kivimäki 2006 [↩]
18. Kinnunen 2006b, 323-325; Ojala 1993, 110 [↩]
19. Ukkosella, Kiestinki [↩]
20. Ukkosella, Kiestinki [↩]
21. Häävalssi, Kiestinki [↩]
22. Kemppainen 2009; Kemppainen 2011 [↩]
23. Häävalssi, Kiestinki [↩]
24. Kemppainen 2006b, 237 [↩]
25. Häävalssi, Kiestinki [↩]
26. Junila 1999, 71; Kirves 2010, 102 [↩]
27. Häävalssi, Kiestinki [↩]
28. Hiljaiset vuodet, Kiestinki [↩]
29. Hiljaiset vuodet, Kiestinki [↩]
30. Hiljaiset vuodet, Kiestinki [↩]
31. Hiljaiset vuodet, Kiestinki [↩]
32. Äiti, Kiestinki [↩]
33. Äiti, Kiestinki [↩]
34. Äiti, Kiestinki [↩]
35. Äiti, Kiestinki [↩]
36. ks. Yuval-Davis & Anthias 1989 [↩]
37. Kinnunen 2006a, 104-106; Ojala 1993, 111 [↩]
38. Äiti, Kiestinki [↩]
39. ks. Kemppainen 2006a, 215-216 [↩]
40. Mummo, Kiestinki [↩]
41. Mummo, Kiestinki [↩]
42. Kiestinki, Kiestinki [↩]
43. Butler 2006, 239-243 [↩]
44. ks. esim. Jokinen 2006; Niemi 1988, 206 [↩]
45. Lähden, Kiestinki [↩]
46. Lähden, Kiestinki [↩]
47. Lähden, Kiestinki [↩]
48. Kirves 2008, 390-391 [↩]
49. Lähden, Kiestinki [↩]
50. Lähden, Kiestinki [↩]
51. Kinnunen 2006a, 251-253; Näre 2008b, 81 [↩]
52. Äiti, Kiestinki [↩]
53. Heikkinen 2012, 298-302 [↩]
54. Kinnunen 2006a, 132-135 [↩]
55. Äiti, Kiestinki [↩]
56. Äiti, Kiestinki [↩]
57. Mummo, Kiestinki [↩]
58. Mummo, Kiestinki [↩]
59. Näre & Kirves 2008 [↩]
60. Rukous, Kiestinki [↩]
61. ks. Kirves 2008 [↩]
62. Rukous, Kiestinki [↩]
63. Rukous, Kiestinki [↩]
64. Rukous, Kiestinki [↩]
65. Rukous, Kiestinki [↩]
66. ks. esim. Jokinen 2006; Niemi 1980, 70-72 [↩]
67. Tuominen 1991, 393 [↩]
68. ks. Kirves 2008 [↩]
69. Mummo, Kiestinki [↩]