Politiikan ja kirjan liitto
Kerrotaan Martti Lutherin naulanneen 95 teesiään uhmakkaasti ja demonstratiivisesti Wittenbergin linnankirkon oveen vuonna 1517 – ja siitä alkaneen Eurooppaa mullistaneen uskonpuhdistuksen.
Todellisuudessa edellisen vuosisadan lopulla kehittynyt kirjapainotekniikka teki Lutherin ajatuksista dynamiittia. Ilman Gutenbergia Luther olisi jäänyt erääksi monista kapinoivista munkeista.
Gutenbergin ja Lutherin vaikutus näkyi myös siinä, että uskonpuhdistus ja lukutaito ruokkivat toisiaan. Niinpä Suomen rahvaskin opetteli lukemaan katekismuksen avulla; lukutaito asetettiin jopa avioliittoon pääsyn ehdoksi.
Kirjapainotaidon myötä saatettiin julkaista poliittisia mielipiteitä, joihin tavallinen kansa tai ainakin lukutaitoiset ja jossain määrin varoissaan olevat saattoivat helposti ja suurin joukoin tutustua: syntyi politiikan ja kirjan liitto!
Ensimmäisen kerran varsinainen poliittinen keskustelu rävähtää laajan yleisön eteen Englannissa ns. ”Pitkän parlamentin” (1640–61) ja Mainion vallankumouksen aikana. Kirjapainot tuottavat suuren määrän poliittisia pamfletteja. Pamfletit oli kirjoitettu kansan kielellä, ne olivat helppotajuisia ja suhteellisen halpoja. Eräs aktiivinen keskustelijaryhmä olivat ”Levellersit” eli ”tasaajat”, jotka vaativat säätyoikeuksien poistamista ja poliittista tasa-arvoa. Tuon ajan 20 000 poliittista pamflettia on koottu British Libraryyn.
1700-luvun henkiselle valtavirtaukselle, valistukselle, oli tunnusomaista laajan kantaaottavan ja opettavan kirjallisuuden synty. Valistuskirjailijat (Voltaire, Montesquieu, Rousseau) tunnetaan suorastaan käsitteenä. Denis Diderot ja ns. ensyklopedistit (1751–72) toimittivat 28-osaista tietosanakirjaa. Monet sen sanoista, kuten yksinvalta ja demokratia, olivat äärimmäisen poliittisesti latautuneita.
Terminologia
Jatkon kannalta on merkittävää, miten määrittelemme tai ymmärrämme politiikan. Lähes kaikkihan voidaan nähdä ”poliittisena”: esimerkiksi Lutherista alkanut uskonpuhdistus ja katolisen kirkon toiminta voidaan nähdä poliittisena taisteluna. Tässä artikkelissa politiikka nähdään kuitenkin rajatummin, ts. valtiollisista ja yhteiskunnallisista asioista käytynä keskusteluna ja kamppailuna.
Edelleen kaunokirjallisuus rajataan ulkopuolelle. Sellaiset romaanit kuin – kliseisinä esimerkkeinä – F. E. Sillanpään ”Hurskas kurjuus” ja Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”, on jätetty pois. Uudempaa esimerkkiä käyttäen Paavo Haavikon monet politiikkaa ja talouselämää ironisoivat teokset rajataan ulkopuolelle.
Monet kaunokirjalliset teokset ovat selkeän poliittisia. Myös kirjallisuuden Nobel-palkinnon jakaminen on aina haluttu ymmärtää pitkälle poliittisena ratkaisuna. Tässä artikkelissa kaunokirjallisuus ja sen kautta tai avulla tapahtuva ”epäsuora” poliittisuus on kuitenkin jätetty ulkopuolelle. Kohteena on lähinnä vain ”suora” poliittinen vaikuttaminen.
Rajaaminen muistelmien, päiväkirjojen ja tutkimusten osalta on vaikeampaa. Silloin, kun ne ovat selvästi tarkoitettu poliittisen vaikuttamisen ja vallan välineiksi ja ne ovat myös sellaisen roolin ja merkityksen saaneet, jäävät ne rajauksen sisälle.
”Poliittisen” määrittelyn lisäksi on käsiteltävä myös kirjan käsitettä. Nuo ensimmäiset, Mainion vallankumouksen, kuten monet myöhemmätkin poliittiset pamfletit, eivät olleet kirjoja siinä mielessä kuin me tänään sanan hahmotamme. Niitä kuvaamaan voidaan löytää useita termejä kuten kirjanen, lentokirjanen, brosyyri, pamfletti, vihkonen, pienpainate. Saksalaisilla on käytössä termi ”politische Tagesliteratur”.
Käytännössä poliittiset pamflettikirjat ovat kooltaan muutamasta kymmenestä sivusta sataan sivuun. Tätä kirjallisuuden lajia ei ole tarkoitettu säilytettäväksi kirjahyllyssä, vaan kulkemaan kädestä käteen. Pieni koko mahdollisti myös salakuljetuksen ja salaisen jakelun. Usein näitä julkaisuja jouduttiin painamaan piilossa ja jakelemaan kädestä käteen ohi sensuurin.
Poliittinen pamflettikirjallisuus on luonteeltaan hyökkäävää, iskevää ja väittelevää. Myöhemmin kuvanpiirtotekniikan kehityttyä erkanivat pilalehdet omaksi lohkokseen, ja niiden poliittinen sanoma meni kuvan muodossa erittäin tehokkaasti perille.
Vapaimmissa oloissa päivänpoliittiset kirjoitukset toki kasvoivat usein kirjan kokoon ja mittoihin. Pienpainatteet ja brosyyrit ovat silti säilyttäneet paikkansa. Ajatellaanpa vaikka niinkin myöhäistä tapahtumaa kuin EU:n puolesta ja vastaan 1990-luvun Suomessa käytyä kampanjointia, jossa pienpainatteet näyttelivät merkittävää roolia.
1800-luku ja yleisen mielipiteen syntyy
1800-luvun kuluessa voi puhua myös yhä selvemmin yleisestä mielipiteestä. Sanomalehdistön synnyn rinnalla merkittäviä olivat kantaa ottavat aatteelliset pienpainatteet. Vuosina 1830 ja 1848 Euroopan pääkaupungeissa kapinoitiin. Barrikadit ja pamfletit olivat muotia. Kirjan hinta oli saatu laskemaan entisestään.
Ranskan valtio lähetti 1831 Alexis de Tocquevillen edustajanaan tutustumaan Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään. Tocqueville kiinnostui Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä ja kirjoitti 1835 teoksen ”Demokratia Amerikassa”. Siinä Tocqueville pohtii Yhdysvaltain edustuksellisen demokratian toimintaa ja etsi syitä siihen, miksi Yhdysvalloissa demokratia toimi, kun taas Ranskassa se oli epäonnistunut.
Tocquevillen mukaan demokratian keskeinen uhka oli enemmistön tyrannia, joka johti ajatuksellisen vapauden vähenemiseen. Tocquevillen mukaan Yhdysvallat edusti vaihtoehtoista mallia 1800-luvun Ranskan keskitetylle hallinnolle. Yhdysvaltalaisessa mallissa ihmiset kokivat itsensä kansalaisiksi eivätkä alamaisiksi. ”Demokratia Amerikassa” vaikutti jatkossa suuresti liberalismin muotoutumiseen ja on sittemmin kohonnut kansalaisyhteiskunnan tutkijoiden raamatuksi.
Vuonna 1848, Euroopan ”hulluna vuotena”, ilmestyy ehkä tunnetuin ja merkityksellisin kirjanen: Karl Marxin ”Kommunistinen manifesti”. Se on lyhyesti ja iskevästi kirjoitettu ja alkaa enteellisesti: ”Aave leijuu Euroopan yllä”.
Krimin sodan myötä lehdistön merkitys kasvoi ns. yleisen mielipiteen muodostumisessa; tuolloin ilmestyivät myös ensimmäiset sotareportterien kuvaukset taisteluista. Suomessakin lehdistön merkitys ja rooli poliittisessa keskustelussa oli kasvussa.
Toisaalta kirjalla oli toki merkityksensä ja se myös säilyi seuraavallakin vuosisadalla: ei tarvitse kuin viitata sellaisiin pamfletteihin ja kirjoihin kuin Leninin ”Valtio ja vallankumous” ja ”Mitä on tehtävä?”, Hitlerin ”Mein Kampf” tai Mao Tse Tungin ”Pieni Punainen kirja”. 1900-luvun jälkipuoliskolla kirjan haastajaksi nousi lehdistön ja radion rinnalle televisio.
Sensuuria ja kielitaistelua Suomessa
Autonomisessa Suomessa poliittista kirjallisuutta rajoittivat monet seikat. Vuonna 1829 tuli voimaan sensuuriasetus, joka alisti kirjallisuuden tarkastettavaksi ennalta, koska kenraalikuvernööri Zakrevski oli havainnut Suomen painovapauden liian laajaksi. Sensuurihallitus perustettiin Helsinkiin ja sen alaisena toimi sensuuriviranomaisia Helsingissä ja muutamassa muussakin kaupungissa. Uusi järjestelmä noudatti venäläistä esimerkkiä.
Vuonna 1850 annettiin kieliasetus, jossa kiellettiin muun kuin uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden julkaisemisen suomeksi. Lain tarkoituksena oli estää aikakauden eurooppalaisten vallankumouksellisten ajatusten leviäminen kansan keskuuteen. Vaikka johtavat konservatiivit pitivät fennomaniaa vaarallisena vallankumousoppina, suomen kielen asema kuitenkin parani hitaasti em. kiellosta huolimatta.
Kieliasetus kumottiin vuonna 1860 ja keisari Aleksanteri II antoi Snellmanin toiminnan seurauksena 1863 kielireskriptin eli -asetuksen, jossa määrättiin suomen kielen nostamisesta tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuodessa.
Kirjalla oli suuri merkitys kansallisessa heräämisessä ja kielitaistelussa, jotka hallitsivat Suomen poliittista näyttämöä. Vuonna 1842 ilmestyi Snellmanin pääteokseksi nähty ”Läran om staten”. Snellman pyrki osoittamaan, että valtion luo kansallishenki, joka syntyy historiallisen kehityksen seurauksena. Hän esitti myös kieliohjelman: ilman suomen kieltä ja kansalliskirjallisuutta suomalainen kulttuuri ei tule tietoiseksi itsestään ja erityisestä tehtävästään yleismaailmallisessa kulttuurissa. Kansan voima oli sen sivistyksessä, ei aseissa. Ilman omaa kulttuuria Suomessa vaikuttaisi milloin ruotsalaisuus, milloin venäläisyys tai joku muu vahva kieli ja kulttuuri. Itsenäisyyden edellytys on kulttuurin tietoisuus itsestään, sen oma tulkinta kansainvälisestä kulttuurista.
Kasvaneesta kansallistunnosta kertoivat 1848 ilmestynyt kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat” (Fänrik Ståls sägner) ensimmäinen kokoelma ja 1860 jälkimmäinen kokoelma. Venäjää vastaan käydystä tappiollisesta puolustussodasta kertovat runot tekivät kunniaa upseereille ja kansanmiehille, jotka velvollisuudentuntoisesti puolustivat isänmaataan.
Runeberglaisuuden ja snellmanilaisuuden ero voidaan nähdä siinä, että Runeberg opetti yläluokkaa arvostamaan suomenkielistä rahvasta. Snellman asetti yläluokalle myös vaatimuksia: sen oli ihailun lisäksi omaksuttava mm. kansan enemmistön kieli.
Zacharias Topeliuksen ”Maamme kirja” (Boken om vårt land) ilmestyi ruotsiksi ja suomeksi 1875. Siinä hän kuvailee Suomea, sen maakuntia, luontoa, kansaa ja historiaa. Teosta luettiin kouluissa ja se ohjasi monia sukupolvia tuntemaan, mitä on olla suomalainen. Topelius kannatti kaksikielistä Suomea: ”Nytpä ymmärrän sen. Tämä maa on minun isänmaani. Joko minä suomen kielellä kutsun sen Suomenmaaksi, tahi ruotsiksi nimitän sen Finland, on se kuitenkin aina sama maa.”
Keisari-elämänkertoja ei erityisemmin ilmestynyt; keisarimyytti ja keisarinpalvonta näkyivät kuitenkin siinä, että heidän henkilöitään käsiteltiin laajasti mm. Yrjö-Koskisen historian oppikirjassa ja ensimmäisessä tietosanakirjassa.
Sortovuodet
Koko Euroopan Suomi-kuvaan voimakkaasti vaikuttanut kirjanen oli Leo Mechelinin 1886 julkaisema ”Précis du droit public du Grand Duché de Finlande” (Piirteitä Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeudesta). Venäjän ja Suomen välisissä komiteoissa oli jo pitkään kytenyt kiista Suomen asemasta keisarikunnan yhteydessä ja ns. yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä. Kiista oli kuitenkin pysynyt ja tietoisesti pidetty komiteoiden sisällä. Mechelin, joka oli komiteoiden jäsen, katsoi kuitenkin, että vastakkainasettelu oli siksi merkittävä, ettei sen piilottelu ollut enää suotavaa. Niinpä hän julkaisi kirjasensa ja vielä ranskaksi.
Mechelinin ”Précis” alkaa historiallisella kuvauksella. Mechelin esittelee lyhyesti ”faktat” ja rakentaa niiden pohjalle tulkintansa Suomen valtion synnystä.
Mechelinin ranskankielisen teoksen vaikutus Euroopassa oli merkittävä. Kirja toimitettiin kuningashuoneille, tunnetuille poliitikoille, kuten Englannin moninkertaiselle pääministerille William Gladstonelle, ja sitä jaettiin mm. Englannin parlamentissa. Kirjanen levitti tehokkaasti ajatusta siitä, että Suomi oli oma valtionsa. Länsivaltojen johtajat omaksuivat viimeistään tässä vaiheessa käsityksen, joka myöhemmin ilmeni Venäjän yhtenäisyydestä puhuttaessa viittauksina siihen, että Puola ja Suomi olivat erityisasemassa. ”Virus Mechelin” oli tarttuva tauti.
Mechelinin kirjalla oli vaikutusta myös Venäjällä. Sitä todistaa Venäjän ulkoministeriössä työskennelleen, Pietarin yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Friedrich Martensin kirje Mechelinille. Hän kertoo vasta tämän kirjan luettuaan saaneensa silmänsä auki Suomen suhteen. Sitä ennen hän ei ollut voinut tunnustaa Suomelle valtion ominaisuutta.
Maaliskuussa 1887 Mechelinille kirjoitti toinen venäläinen, hänelle tuntematon tilanomistaja Karjalan kannakselta. ”Caesar Ordine” esitteli itsensä valtiosihteeriksi ja kamariherraksi. Hän pyysi lupaa Mechelinin teoksen kääntämiseen. Mitään pahaa aavistamaton Mechelin suostui.
Jo esipuheessa Ordin toteaa, ettei hän ollut pakotettu tekemään vain huomautuksia, vaan myös lisäyksiä Mechelinin esitykseen. Todellisuudessa Ordinin eräät kommentit olivat jopa parin sivun mittaisia, ja käytännössä Ordin kirjoitti Mechelinin tulkinnan rinnalle tai paremminkin sen sisälle oman tulkintansa. Jo käännöksen otsikko oli provokatorinen: ”Suomen konstitutio paikallisen senaattorin, Leo Mechelinin esittämänä”.
Mechelin vastasi Ordinin huomautuksiin ja Ordin taas Mechelinille. Tuloksena oli ainutlaatuinen kaksintaistelu, joka nosti Suomen asemasta kyteneen riidan julkisuuteen. Samalla se tuli myötävaikuttaneeksi merkittävästi ns. sortovuosien alkuun 1899.
Sortovuosien aikana suomalaiset pyrkivät vetoamaan ulkomaihin. Erityisesti Ranskalta toivottiin tukea ja apua Venäjän toimintaa vastaan. Ensimmäisellä sortokaudella (1899–1905) syntynyt Kagaali oli suomalainen vastarintajärjestö, jonka toimintatapa ja tärkein ase oli juuri propaganda. Järjestön jäsenet vastasivat noina vuosina monin tavoin poliittisesta kirjoittelusta ja ulkomaille suunnatusta propagandasta.
Kagaali sai rinnalleen aktivistit. Aktivistit puolestaan salakuljettivat poliittista kirjallisuutta Ruotsista. Salakuljetettu kirjallisuus repi rikki kuvaa mahtavasta ja monoliittisesta Venäjästä ja paljasti julkisivun takana olleet riitelevät yhteiskuntaluokat ja -ryhmittymät antaen toivoa maanalaiseen taisteluun tsaarin valtaa vastaan.
Suhtautuminen tsaarinvallan sortoon johti puolestaan suomalaiset jyrkkään toisen osapuolen tuomitsemiseen ja halventamiseen. Näyttävin esimerkki tästä oli vuonna 1902 ilmestynyt ”Kansalaiskatkismus”. Tätä jyrkkien perustuslaillisten ja Kagaalia lähellä olevien julkaisua levitettiin laajasti. Se sisälsi selkeän häväistysohjelman: ”Petturi” oli vanhasuomalainen myöntyvyysmies. Kansalaiskatkismuksen mukaan ”Senaatin jäsenet ovat joukkomurhaajia, suurimpia pahantekijöitä, ryöväreitä ja valtionpettureita”. Petturit oli eristettävä eikä heidän kanssaan saanut olla missään tekemisissä.
Sosialistinen kirjallisuus
Sosialistista – kotimaista ja käännöskirjallisuutta – alkoi ilmestyä Suomessa lähes samanaikaisesti kuin Sosialistinen työväenpuolue (myöh. SDP) perustettiin 1800-luvun lopussa. Alun merkittävimpiä kotimaisia julkaisuja olivat N. R. af Ursinin ”Työväenkysymyksiä” (I osa 1897), Matti Kurikan ”Mitä yhteiskunta on työväelle velkaa?” (1898) ja Eetu Salinin ”Miksi työväestö tahtoo valtaa” (1899). Osa suomenkielisestä sosialistisesta kirjallisuudesta syntyi Yhdysvalloissa, josta sitä salakuljetettiin Suomeen.
Kotimaista kirjallisuutta merkittävämpää oli kuitenkin sosialistinen käännöskirjallisuus; Ruotsiin verrattuna se oli kuitenkin vähäistä. Selityksenä on pidettävä sensuuria ja valtiollisia oloja. Suurlakon jälkeinen tilanne osoittikin vapaamman ilmapiirin merkityksen – sosialistisen käännöskirjallisuuden määrä hypähti moninkertaiseksi.
Ominaista Suomessa ilmestyneelle sosialistiselle käännöskirjallisuudelle oli sen ”myöhäisyys”. Yleismaailmalliseen kehitykseen verrattuna kaikki suuret sosialistiset virtaukset – marxilaisuus, revisionismi ja anarkismi – saapuivat Suomeen myöhään. Silmiinpistävänä piirteenä käännöskirjallisuudessa oli saksalaisvoittoisuus ja ”kautskylaisuus”. Kautskyaa ´ käännettiin ennen vuoden 1918 tapahtumia peräti 18 teosta. Myös muita saksalaisia sosialisteja käännettiin melkoisesti, kuten Bebeliä (9) ja Liebknechtiä (3). Sen sijaan Marxin ja Engelsin teosten määrää (yhteensä 7) on pidettävä vähäisenä suhteessa heidän asemaansa tieteellisen sosialismin ”isinä” ja suhteessa heidän tuotantoonsa. Venäläisen, kuten Leninin, teosten käännökset loistavat poissaolollaan.
Itsenäisyyden alku ja 30-luku
Itsenäistyminen ja vuoden 1918 sota avasivat uusia ja syvensivät vanhoja rintamalinjoja: Neuvosto-Venäjältä salakuljetettiin runsaasti ns. kommunistista kirjallisuutta. Osa – kuten suomeksi julkaistu ”Kommunistinen manifesti” – oli painettu Amerikassa.
SDP:n puoluetoimikunta julkaisi 1919 teoksen ”Sorron yöstä nouskaa”. Puolue katsoi joutuneensa yhdessä Väinö Tannerin kanssa viranomaisten vainoamiksi eduskuntavaalien yhteydessä.
Eräs vastakkainasettelu koski valtiomuotoa. Kiistelyä käytiin pitkään tasavallan voiton jälkeenkin. Tunnetuin myöhäinen julkaisu on Georg Schaumanin 1925 ilmestynyt ”Valtiomuototaistelu Suomessa 1918”, jossa monarkistit saavat kuulla kunniansa.
Aktivistit salaliittoilivat ”Plootuvuorta” (Ståhlberg) vastaan ja haaveilivat Suur-Suomesta. Vuonna 1920 Yrjö Ruutu julkaisi ”Uusi Suunta” -teoksen. Aktivistit jakaantuivat maantieteellistä Suur-Suomea tavoitteleviin donnerilaisiin ja sisäisesti vahvaa, yhtenäistä ja valtiososialistista Suomea tavoitteleviin ruutulaisiin. Uusi Suunta on eräs vaikuttavimmista suomalaisista poliittisista pamfleteista. Se jätti jälkensä kokonaiseen ylioppilassukupolveen. Monien mukana nuori Urho Kekkonenkin imi Uudesta Suunnasta valtiososialistisia ja kansakokonaisuutta painottavia ajatuksia.
1930-luvun alku oli kiihkeää poliittisen toiminnan aikaa. Lapuan liike julkaisi useita propagandakirjasia, joille oli tunnusomaista ”suoran toiminnan” -mentaliteetti. Tunnetuin lienee ”Lapuan Laki”. Samaan sarjaan on luettavissa myös Vihtori Kosolan muutamaa vuotta myöhemmin julkaisemat muistelmat ”Viimeistä piirtoa myöten”. Isänmaalinen Kansanliike (IKL) jatkoi Mäntsälän kapinaan kaatuneen lapuanliikkeen toimintaa. IKL:n kirjasissa lapuanliikkeeseen verrattuna uutta oli aitosuomalainen propaganda.
Lapuanliikkeelle ja IKL:lle vastakkaista, laillista järjestystä puolustavaa pamflettikirjallisuutta ilmestyi vähemmän. Tunnetuimmat ovat epäilemättä keväällä 1933 ennen eduskuntavaaleja ilmestynyt Uuno Hannulan pamfletti ”Me teemme mitä tahdomme!”, jossa käytiin läpi lapunliikkeen pahimmat rötökset, ja joka sai poikkeuksellisen suuren levikin. Toinen merkittävä pamfletti oli Urho Kekkosen vuonna 1934 ilmestynyt ”Demokratian itsepuolustus”. Kekkonen oli Saksassa nähnyt läheltä Hitlerin valtaanousun ja osoitti jopa valmiutta sanavapauden rajoittamiseen vastaavan suuntaisen kehityksen estämiseksi Suomessa.
Kansallisosialismin ja fasismin tärkeimpänä kuvaajna ennen sotia toimi Olavi Paavolainen. Hänen kaksi matkakirjaansa, ”Kolmannen valtakunnan vieraana” (1936) sekä ”Risti ja hakaristi” (1938) olivat kirjallisesti korkeatasoisia. Paavolaisen kuvausta Nürnbergin ”Kunnian puoluepäivistä” pidetään yhä ainutlaatuisena. Vaikka Paavolainen oli Saksassa kutsuttuna, saksalaiset itse arvioivat hänen kirjansa ja kuvauksensa kansallisosialismille tuhoisiksi. Paavolaisen ote – mukanaeläytymisen ja kriittisyyden yhdistelmä – oli epäilemättä vaarallinen ehdotonta tunnustusta ja ihailua hakevalle.
Akateeminen Karjala-Seura julkaisi useita iskeviä poliittisia taistelukirjasia Suur-Suomen puolesta. Vuodesta 1937 seura alkoi julkaista vuosikirjaa ”AKS:n tie”; vuosikirjat olivat kirjoja, osa jopa kovakantisia. Vuosikirja saavutti suuren osan akateemista nuorisoa. Ensimmäinen kirja sisälsi AKS:n maailmankatsomuksen esittelyä. Seuraava oli omistettu maanpuolustuksen käsittelylle. Kolmas kohdistui yhteiskunnallisiin ja koulutuksellisiin kysymyksiin. Vuoden 1940 ”AKS:n tie” muuttui dramaattisesti 128 puolustustaistelussa kaatuneen jäsenen esittelyksi.
Vuoden 1937 presidentinvaalit olivat myöhempää kehitystä ajatellen vaa’ankieliasemassa. Istuva presidentti Pehr Evind Svinhufvud oli pitänyt sosiaalidemokraatit hallituksen ulkopuolella. Hänen kilpakumppaniensa Ståhlbergin ja Kallion tiedettiin avaavan oven heille. Svinhufvud täytti 75 vuotta joulukuussa 1936, juuri ennen presidentinvaaleja. Svinhufvudin taakse kokoontuneet piirit hyödynsivät tehokkaasti syntymäpäiviä. Myöhemmin muotiin tulleiden vaalikirjojen voi sanoa saaneen alkunsa tällöin.
Sotavuodet
Sota muutti kirjan ja politiikan suhteen perusteellisesti. Vihollista halventavan propagandan rinnalle astui myös virallinen propaganda: tärkeimpänä ulkoasiainministeriön julkaisema ”Suomen sinivalkoinen kirja”, I osa (1940) ja II osa (1941). Ensimmäinen osa käsitteli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehitystä asiakirjain valossa talvisodan edellä ja jälkimmäinen Neuvostoliiton suhtautumista Suomeen Moskovan rauhan jälkeen. Molemmat osat käännettiin myös saksaksi ja englanniksi.
Vuonna 1941 ilmestyi Hitlerin ”Mein Kampf” suomeksi. Samana vuonna maantieteen professori Väinö Auer, kansatieteen professori Kustaa Vilkuna sekä tuleva Suomen historian professori Eino Jutikkala kirjoittivat propagandistisen teoksen ”Finnlands Lebensraum” (Suomen elintila). Kirjassa perustellaan Itä-Karjalan olevan historiallisesti ja maantieteellisesti osa Suomea. Teos kirjoitettiin suoraan saksaksi, sillä sitä suunniteltiin käytettäväksi ”tieteellisenä” perusteena Suomen aluevaatimuksille sen jälkeen, kun Saksa olisi miehittänyt Neuvostoliiton.
Toimeksianto kirjoittamiseen oli tullut korkeimmalta valtionjohdolta. Kirjahankkeen ideoija oli presidentti Risto Ryti ja kirjoittajat värväsi pääministeri J. W. Rangell apunaan poliittinen sihteerinsä L. A. Puntila.
Suomen luonnolliseksi itärajaksi kirjassa määriteltiin ns. kolmen kannaksen linja eli Suomenlahti–Laatokka–Ääninen–Vienanmeri -linja. Auer huolehti väitteen maantieteellisistä perusteluista (Itä-Karjala kuuluu Fennoskandiaan) ja Vilkuna sen kansatieteellisistä perusteluista (Itä-Karjalan kulttuuri on suomensukuista). Jutikkalan osuudeksi jäivät väestötieteelliset perustelut. Niiden mukaan Suomi oli leveyspiirinsä tiheimmin asuttuja alueita ja väkiluku kasvoi Pohjoismaista ylivoimaisesti nopeimmin, joten uuden elintilan hankkiminen idästä oli pitkän aikavälin välttämättömyys.
Kirjan alkuperäinen nimi oli ”Das Geographische und Geschichtliche Finnland” (Maantieteellinen ja historiallinen Suomi), mutta saksalainen kustantaja päätyi provosoivampaan nimeen Finnlands Lebensraum. Lisäksi Suomen Valtion tiedotuslaitoksen edustaja editoi kirjaa lisäilemällä siihen kansallissosialistisia ajatuksia ja Hitler-sitaatteja. Jutikkalan pyynnöstä Valtion tiedotuslaitos kielsi kirjan julkaisemisen suomeksi. Siten kirjan vaikutus Suomessa jäi loppujen lopuksi mitättömäksi.
Kesällä 1944 painettiin Tukholmassa maaliskuussa 1944 kuolleen presidentti Svinhufvudin kirjanen ”Testamentti kansalleni”; aika ja suursodan käänteet olivat jo ajaneet monien siinä esitettyjen ajatusten ohi.
Paasikiven aika
Suomi astui rauhan myötä syksyllä 1944 askeleen vasemmalle. Puoluekartan oikealla siivellä kiellettiin IKL ja vastaavasti vasemmalla Suomen kommunistinen puolue (SKP) astui julkisuuteen. Ei-kommunistisella puolella syntyi käsite ”Vaaran vuodet”.
Kirjallisuuden saralla kehitys näkyi sensuurina ja oikeistoradikaalien kirjojen kieltämisenä. ”Fasistisiksi” leimatut kirjat poistettiin kirjastoista. AKS:n tunnettu tulisieluinen propagandisti Vilho Helanen vangittiin ja oikeudenkäynti häntä vastaan maanpetoksesta (yhteistyöstä saksalaisten kanssa) alkoi 1948. Helanen tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta armahdettiin melko pian. Kerrotaan maailmankuvan murtumisen kuitenkin myös murtaneen Helasen henkisesti. Sotien jälkeen hän tuli tunnetuksi salapoliisiromaanien kirjoittajana – toki poikkeuksellisen hyvänä sellaisena.
Vastaavasti vasemmistoradikaalit saattoivat nyt julkaista vapaasti propagandaansa. Aikaisemmin kielletyt kirjat tulivat esiin maan alta ja SKP julkaisi runsaasti uusia. Poliittinen hegemonia siirtyi vasemmistolle.
Ensimmäisenä sodanaikaisista päättäjistä julkaisi muistelmansa Väinö Tanner. Tukholmassa sairastava Mannerheim ilmaisi vierailulle tulleelle Paasikivelle tyytymättömyytensä häntä itseään koskeviin kohtiin Tannerin muistelmissa. Pian julkaistiin Mannerheimin omat muistelmat, joille nopeasti kehittyi kulttiluonne: kirjat koristivat lukemattomien kotien kirjahyllyjä.
Senaattori Onni Talas kävi poikkeuksellisen ”kahden rintaman taistelun” sekä Tanneria että Mannerheimia vastaan vuosien 1917–18 tapahtumista. Tannerin ”Kuinka se oikein tapahtui” (1949) sai tuoreeltaan vastaansa Talaksen ”Ei se niin tapahtunut” (1949). Mannerheimin muistelmat saivat niin ikään vastaansa Talaksen ”Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat” (1953). Talas puolusti aktiivisesti Svinhufvudin itsenäissyysenaatin ja Paasikiven hallituksen toimintaa.
Paasikiven kauden loppu ja Kekkosen kauden alku oli kirjallisesti dramaatinen vaihe. Vuonna 1955 ilmestyi Lauri Hyvämäen teos ”Vaaran vuodet 1944–48” ja vuotta myöhemmin Yrjö Soinin ”Kuin Pietari hiilivalkealla – sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949”. Yhdessä ne muodostivat porvarillisen syväluotauksen sodanjälkeisistä vuosista.
Samaan ajanjaksoon osui Arvo ”Poika” Tuomisen suurta kohua herättänyt muistelmasarja ”Sirpin ja vasaran tie” (1956), ”Kremlin kellot” (1956) ja ”Maan alla ja päällä” (1958). Tuominen oli kirjoittanut kirjat valmiiksi jo Tukholmassa, mutta ei uskaltanut päästää niitä julkisuuteen Stalinin eläessä.
Vuonna 1958 valmistui Yrjö Leinon muistelmakirja ”Kommunisti sisäministerinä”. Käsikirjoitusta Leino oli kirjoittanut jo useita vuosia ja sen muokkaamiseen osallistuivat loppuvaiheessa Tammen toimitusjohtaja Untamo Utrio ja kustannusvirkailija Kalevi Sorsa. Kirjaa valmisteltiin julkisuudelta tiukasti salassa. Hanke paljastui kuitenkin Leinon varomattomuuden vuoksi kohtalokkain seurauksin juuri ennen suunniteltua julkistamista.
Kirjan aiottu julkitulo osui yöpakkasiin, mikä pahensi tilannetta ratkaisevasti. Kirja joutui politiikan välikappaleeksi Maalaisliiton käyttäessä sitä lyömäaseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. Myös SKDL:n lehdistössä hyökättiin voimakkaasti Leinon muistelmien julkaisemista vastaan ja väitettiin haamukirjoittajaksi Arvo ”Poika” Tuomista.
Neuvostoliiton edustaja kävi pääministeri Fagerholmin luona vaatimassa, että hallituksen tuli estää Leinon muistelmien julkitulo Neuvostoliittoa loukkaavina. Fagerholmin mukaan hallitus ei voinut tehdä asiassa mitään, koska teos ei ollut vielä ilmestynyt eikä Suomessa ollut sensuuria. Neuvostoliiton edustaja ilmoitti, että ellei Leinon kirjan ilmestymistä ehkäistäisi, Neuvostoliitto tekisi asiasta ”vakavat johtopäätökset”. Vielä samana päivänä Fagerholm kutsui luokseen toimitusjohtaja Utrion ja Tammi päättikin vetää kirjan myynnistä toistaiseksi.
Muistelmien koko painos tuhottiin Neuvostoliiton vaatimuksesta polttamalla. Joitain kappaleita oli kuitenkin otettu salaa poliittisten aktiivien käyttöön ja niistä tuli myöhemmin arvokkaita keräilyharvinaisuuksia. Leinon muistelmat on sittemmin nähty suomalaisen itsesensuurin ensimmäisenä uhrina.
Sodanjälkeinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros synnytti monenlaista poliittista kirjallisuutta. Varhaisimpia ja tunnetuin on Urho Kekkosen iskevä ”Onko maallamme malttia vaurastua?” (1952).
J. K. Paasikivi piti tarkkaa päiväkirjaa ja oli erityisen tietoinen muistelmiensa ja päiväkirjojensa merkityksestä politiikalle ja historialle. Presidentinviran kiireidenkin keskellä hän valmisteli ja kirjoitti routavuosien ja vuosien 1939–44 muistelmiaan. Kyseessä oli muistelmateos, mutta Paasikivi teki ja teetätti kirjojaan varten myös historiantutkimusta. Muistelijana Paasikivi kuuluu osallistuja-historiantutkijoiden sarjaan, jonka kuuluisia edustajia ja edeltäjiä ovat olleet mm. Caesar ja Winston Churchill. Paasikiven kuoltua vuoden 1956 lopussa Alli Paasikivi toteutti miehensä tahdon ja muistelmat ilmestyivät neljänä niteenä vuosina 1957 ja 1958.
Toisen ja kolmannen pääministerikautensa ja läpi koko presidenttikautensa Paasikivi teki lähes päivittäin tarkkoja muistiinpanoja kaikista tärkeimmistä tapahtumista, neuvotteluista ja keskusteluista. Näistä muistiinpanoista hän kirjoitti 1950-luvulla iltaöisin osittain pikakirjoituksella lehtiöihin yhtenäisen päiväkirjakokonaisuuden. Päiväkirjat vuosilta 1944–1956 oli tarkoitettu esiasteeksi varsinaisia muistelmia varten. Tietoisuus ajan loppumisesta sai Paasikiven varmistamaan tiedon siirtymisen jälkipolville ainakin ko. muodossa.
Alli Paasikivi pyysi miehensä kuoleman jälkeen tämän ystävää, Helsingin yliopiston yleisen historian professori Arvi Korhosta tarkastamaan, voitaisiinko päiväkirjat julkaista. Korhonen lyhensi 3 000 liuskaa noin 250 liuskan pituiseksi julkaistavaksi versioksi. Alli Paasikivi lähetti lyhennelmän presidentti Urho Kekkoselle arvioitavaksi, olisiko teksti paitsi aiheellista myös soveliasta julkaista. Kekkonen ilmoitti, ettei hän pitänyt julkaisemista suotavana. Pääosin tämä johtui senhetkisistä idänsuhteista. Lyhennelmä jäi julkaisematta.
Paasikivi oli kokenut tulleensa äärirajalle myöntyväisyydessä Neuvostoliitolle ja pelkäsi sen taittavan Suomen kansan moraalisen selkärangan. Hän kuvasikin monissa kohdin Neuvostoliiton toimintaa sanalla ”hirmuinen”. Ajan reaalipolitiikka oli kuitenkin vaatinut tehtyjä ratkaisuja. Päiväkirjoillaan Paasikivi halusi ”totuuden” tulevan joskus ilmi; kyse oli ylihistoriallisesta vaikuttamisesta.
Kun Paasikiven päiväkirjat viimein julkaistiin lyhentämättöminä kahdessa osassa vuosina 1985 ja 1986, ne aiheuttivat laajan poliittisen kohun ja keskustelun; olivathan kyseessä Suomen ulkopolitiikan keskeisimmät ja pyhimmät totuudet, jotka nyt saivat inhorealistista taustaa.
1960-luvun pamfletit…
Pamfletit kuuluivat näkyvästi 1960-luvun henkeen. Liikkeelle lähdettiin vuosikymmenen alussa Gummeruksen aloitteesta. Vuosikymmenen loppupuolella määrällisesti ja radikaalisuutensa osalta johtoon nousi Tammen Huutomerkki-sarja. Sarja alkoi ”Praha 21.8.1968” -kirjasella ja jatkui monilla yhteiskunnallisesti radikaaleilla pamfleteilla. Sarja välitti kansainvälisiä kipupisteitä suurelle yleisölle ja radikalisoi nuorison ajattelua. Sarjassa ennätti muutamassa vuodessa 60-luvun loppuun mennessä ilmestyä kolmatta kymmentä pamflettia.
Sellaiset pamfletit kuin Terho Pursiaisen ”Uusin testamentti” ja Jyrki Talan toimittama ”Kantajana kansalainen” nostivat uskontokritiikin ja oikeuspolitiikan keskustelun keskiöön. Samaan sarjaan kuului myös Leena Maunulan toimittama Enemmistö ry:n ”Alas auton pakkovalta” (1969).
1960-luvun pamfletit edustivat lähinnä yleisradikalismia ja vaihtoehtoisia ajattelutapoja. 1970-luvun edetessä näkökulmat kapenivat ja puoluepolitisoituvat.
Nalle Valtialan ”Varokaa ihmistä” (1969) ja Pentti Linkolan ”Unelmat paremmasta maailmasta” (1971) edustivat uudenlaista alkua. Linkola itse ajautui kuitenkin pian ekofasismiin. Vihreiden eteneminen loi uudenlaisen poliittisen pamflettikirjallisuuden. Teksteissä oli usein tieteellinen pohja ja lähtökohta, mutta poliittiset johtopäätökset irtautuivat omiin sfääreihinsä.
…ja tutkimukset
Rakenteilla olleen hyvinvointivaltion peruskirjoihin voitaneen laskea vuonna 1961 ilmestynyt, Alkon pääjohtajan Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka”. Kirjasta otettiin useita painoksia vuosikymmenen kuluessa. Kuusen keskeinen sanoma oli, että sosiaaliset tulonsiirrot tukivat talouskasvua. Kuusi tavallaan oikeutti hyvinvointivaltion pohjan.
Vuosina 1966 ja 1967 ilmestyivät Jaakko Paavolaisen ”Punainen terrori” ja ”Valkoinen terrori”. Yhdessä ne ilmestyivät 1974 nimellä ”Suomen kansallinen murhenäytelmä”. On vaikea löytää Suomen kansan poliittiselle ajattelulle keskeisempiä kirjoja. Vuosi 1918 oli jakanut kansan kahtia, ja kahtiajako oli jatkuvasti läsnä poliittisessa keskustelussa. Näkökulmat ja totuudet olivat kaukana toisistaan. Kansa tunsi ja käytti yleisesti käsitteitä ”valkoinen valhe” ja ”punainen valhe” tai ”valkoinen totuus” ja ”punainen totuus”.
Paavolainen asetti kerta heitolla nollat paikalleen, kuten on ollut tapana sanoa. Paavolaisen tutkimukset tervehdyttivät ratkaisevasti suomalaista poliittista keskustelua. Paavolaisen jälkeen ovat useat tutkijat ja jopa laajat projektit laskeneet 1918 uhreja. Tulokset ovat kuitenkin lähinnä hienosäätöä.
Kekkonen ja Kekkosen aika
Kekkosen asema ja suhteet Neuvostoliittoon synnyttivät 1960-luvun alusta lähtien runsaan poliittisen kirjallisuuden. Tuure Junnila julkaisi pamfletit ”Jäädytetty demokratia” (1960), ”Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna” (1962) ja ”Suomen itsenäisyydestä on kysymys” (1971) sekä Kauko Kare ”Tähän on tultu” (1967).
Vastaavasti ilmestyi laaja joukko Kekkosta puolustavaa ja mainostavaa kirjallisuutta. Osa on laskettavissa ns. vaalikirjallisuuden piiriin. Kekkosen lähipiiri julkaisi eri vaiheissa useita toimitettuja ja kuvitettuja teoksia presidentistä.
Kekkonen itse turvautui aivan uudenlaiseen poliittiseen aseeseen: 1976 ilmestyi kaksiosainen teos ”Kirjeitä myllystäni”. Kekkonen itse luonnehti kyseessä olevan ”pauhaava, ryskivä, jyskivä ja jauhava mylly, josta myllystä kirjeet sinkoavat tarkoin määriteltävissä oleville vastaanottajille”. Teoksen nimi oli mukaelma ranskalaisen kirjailija Alphonse Daudet’n 1866 ilmestyneestä novellikokoelmasta ”Kirjeitä myllyltäni” (Lettres de mon moulin).
Myllykirjeet olivat Kekkosen tapa tehdä politiikkaa: kirjeillään – ja nyt siis julkaisemalla ne kirjoina – presidentti tavoitti ja murskasi vastustajansa ja ”töpeksijät” sekä toisaalta nosti joitakin kehuillaan.
Kekkosen ikääntyminen ja presidenttikauden jatkuminen heijastuivat hänen kirjalliseen toimintaansa. Niinpä Kekkosen testamentiksi nähdyn Tamminiemi-teoksen kokosivat presidentin puheiden pohjalta kaksi ulkoministeriön keskeistä virkamiestä, Keijo Korhonen ja Juhani Suomi. ”Presidentin kanslian miehet” puolestaan katsoivat kyseisten virkamiesten kädenjäljen näkyvän liian voimakkaana.
1970-luvulla tulivat muotiin myös tavallaan ”ennenaikaiset” muistelmat. Kun valtiomies tai poliitikko oli aikaisemmin laatinut muistelmansa poliittisen uransa loputtua, ilmestyi nyt muistelmia kesken poliitikon uran ja tavallaan osana ”pyrkyä”.
Ahti Karjalainen on hyvä esimerkki poliitikosta, jonka suhde kirjaan muodostui moninaiseksi. Itse hän ei kirjoittanut väitöskirjaansa lukuun ottamatta oikeastaan ainoatakaan kirjaa. Vuonna 1973 ilmestyi ”Miehen ikä”; kyse oli Karjalaisen 50-vuotispäivän kunniaksi kootusta juhlakirjasta. 1981 ilmestyi ”Kotimaani ompi Suomi”, joka sekin oli vaalikirja. Vuonna 1984 ilmestynyt Lasse Kankaan kirjoittama ”Tasavallan kakkosena” oli pienoiselämäkerta.
1989 ilmestyi Ahti Karjalainen–Jukka Tarkka, ”Presidentin ministeri”. Karjalaisen ura oli lopullisesti ohi ja kyse on pikemminkin omaelämäkerrallisesta paljastuskirjasta. Mukana on vahva poliittinen lataus; sivusivathan kertomukset Kekkosen ajan käytäntöjä, ”maan tapaa” sekä suomettuneeksi haukuttua ulkopolitiikkaa. Myös Kekkosen lähipiirin sisäiset riidat ja juonittelut avattiin näkyviin. Monilla kuvatuilla oli vielä poliittinen ura kesken. Niinpä esimerkiksi kirjassa siteeratusta Paavo Väyrysen kirjeestä repesi kiihkeä poliittinen keskustelu. Karjalaisen kuoleman jälkeen Jukka Seppinen on kirjoittanut hänen poliittisen elämäkertansa (1997) ja Karjalaisen oma tytär on muistellut isän sortumista alkoholismiin.
Karjalaisesta poiketen ahkeria muistelijoita ovat olleet kaksi muuta keskustapuoluelaista: Johannes Virolainen ja Paavo Väyrynen. Virolainen piti päivittäin tarkkaa päiväkirjaa ja näiden muistiinpanojen pohjalta hän julkaisi suuren joukon poliittisia muistelmia viiden vuosikymmenen ajalta. Eduskunnan pitkäaikaisena puhemiehenä Virolaisen näkökulma oli eduskuntakeskeinen.
Väyrynen on käsitellyt kansakuntaan ja ihmiskuntaan liittyviä ongelmia. Omakohtaisemmat ”On muutoksen aika” ja ”On totuuden aika” koostuvat kumpikin kahdesta osasta.
Kekkosen kauden päättyminen laukaisi vaalikirjojen suman: Raimo Ilaskiven, Harri Holkerin ja Paavo Väyrysen kirjat vain joitakin mainiten.
Elämäkertojen puolella muotiin tulivat nopeasti ja myyvästi kirjoitetut elämäkerrat. Erään elämäkertasarjan nimenä olikin ”Legenda jo eläessään”. Historiantutkimuksen piirissä väännettiin sarjasta ilmaisu ”Sekunda jo syntyessään”, ja puhuttiin ryöstöviljelystä.
Paasikiven lailla myös presidentti Kekkonen piti päiväkirjaa ja keräsi aineistoa muistelmiaan varten. Kuten Paasikivelläkin aika loppui kesken. Kekkosen omaiset turvautuivat ongelman kanssa erilaiseen marssijärjestykseen ja etenemiseen. Tohtori Juhani Suomi sai ensikäden oikeuden presidentin jäämistöön ja tuloksena oli laaja, kahdeksanosainen elämäkertasarja. Ensimmäinen osa ilmestyi 1986 ja viimeinen 2000. Presidentti Kekkosen päiväkirjat ilmestyivät elämäkertasarjan jälkeen vuosina 2001–04 professori Juhani Suomen toimittamina.
Kekkosen ajan päätepistettä symbolisoi lokakuussa 1981 ilmestynyt ”Tamminiemen pesänjakajat”. Kirjan julkaisu osui dramaattiseen hetkeen: se oli kirjoitettu vuoden 1984 presidentinvaaleja silmällä pitäen, mutta Urho Kekkonen jäi yllättäen sairauslomalle vain kuukausi ennen kirjan julkaisemista ja erosi 10 päivää kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirjoittajina oli salanimellä Lauantaiseura toiminut ryhmä. Ryhmä koostui Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta, ja siihen kuuluivat muun muassa toimituksen esimies Aarno Laitinen ja entinen vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen. Lauantaiseuran mukaan ”kansallakin pitää olla oikeus tietää mitä Suomessa tapahtuu”.
”Tamminiemen pesänjakajat” oli satiirinen ja ironinen esittely niistä poliitikoista, joiden arveltiin olevan mukana tulevissa presidentinvaaleissa. Se kertoi ajan hengen vastaisesti negatiivisia asioita poliitikoista, käsitteli heidän yksityiselämäänsä ja paljasti poliittisten toimijoiden kyseenalaisia edesottamuksia. Poikkeuksellista oli myös, että kirjassa kerrottiin, toki varovaisesti, Kekkosen terveydentilan heikentymisestä.
Kirja herätti ilmestyessään suunnatonta huomiota. Sitä myytiin 160 000 kappaletta ja se oli tien raivaajana uudentyyppiselle, poliittisen journalismin vapautumiselle. Samalla se kuitenkin herätti närkästystä etenkin poliitikkojen keskuudessa. WSOY:n kustannusjohtaja Hannu Tarmio, jonka kustannettavaksi kirjaa oli aluksi yritetty tarjota, paljasti Lauantaiseuran jäsenten henkilöllisyydet. Helsingin Sanomat erotti Aarno Laitisen. Kirjan on katsottu vaikuttaneen paitsi presidenttivaaleihin, myös vuoden 1983 eduskuntavaaleihin.
Kahden Helsingin Sanomien poliittisen toimittajan ”Kun valta vaihtui” (1982) toi ensimmäisenä runsaasti uutta tietoa siihen asti vain pienen piirin tiedossa olleista Kekkosen sairauteen ja Mauno Koiviston presidentiksi nousuun liittyvistä tapahtumista.
1980-luvun lopulla alkoi Kekkos-kritiikin uusi, jyrkentynyt vaihe. Lähtölaukauksena toimi jo edellä mainittu Karjalaisen–Tarkan teos ”Presidentin ministeri”. Vyörytystä jatkoi Timo Vihavaisen teos ”Kansakunta rähmällään” (1991). Kokonainen aikakausi oli tuomiolla. Jyrkimmät tuomitsijat vaativat samankaltaista pesänselvitystä ja rajanvetoa kuin Itä-Euroopan maissa oli tehty sosialismiin.
Tämä alan viimeisimpiin kirjoihin on eräällä tavalla laskettavissa Taneli Heikan ja Katja Boxbergin ”Lumedemokratia” (2009). Kekkosen kausi nähdään pimeänä ”suomettuneena Suomena”, jonka seuraukset mustamaalaavat vielä tätäkin päivää.
Demarit kynämiehinä
Mauno Koivistossa ja Kalevi Sorsassa sosiaalidemokraatit saivat poliittiset johtajat, jotka osasivat kirjoittaa ja myös käyttivät kirjaa politiikan välineenä. Koivisto on väitellyt sosiologiassa ja hänen teoksissaan on määrätynlainen ”tutkimuksellinen” perusvire. Jo ennen presidentiksi valintaansa Koivisto oli tehnyt politiikkaa kirjoilla.
Presidenttinä Koivisto julkaisi kolme teosta ja presidenttikauden jälkeen tahti vain kiihtyi. Suomessa ei ollut pitkään aikaan koettu kirjoittavaa entistä presidenttiä.
Winston Churchill, johon jo viitattiin, sanoi toisen maailmansodan jälkeen: ”On vaara, että historioitsijat tulkitsevat sodanaikaista toimintaani väärin. Siksi kirjoitankin sodan historian itse.” Näin hän teki ja sai Nobelin palkinnon. Presidenttikausiensa jälkeen Koivisto selvästi ajatteli Churchillin tavoin. Koivisto halusi kirjoittaa itse historiansa ennen kuin toiset selittävät ja tulkitsevat sen ”väärin”.
Sorsa oli toiminut sanomalehtiharjoittelijana ja kustannusvirkailijana sekä suorittanut sanomalehtitutkinnon. Vuodet UNESCOn palveluksessa Pariisissa antoivat perspektiiviä. Sorsa olikin taitava kynämies ja poikkeuksellisen pitkä poliitikon ura ja pääministeriys kääntyivät vaivatta kirjalliseen muotoon. Sorsa on kirjoittajana ja muistelijana vähemmän tutkimuksellinen kuin esimerkiksi Paasikivi ja Koivisto.
Eräs Sorsalle läheinen teema oli – mistä hän piti 1984 kuuluisan infokratia-puheensakin – tiedotusvälineiden puuttuminen epäolennaisuuksiin ja epä-älyllisyyksiin: tiedostusvälineet eivät käsitelleet todellisia yhteiskunnallisia ongelmia vaan keskittyivät pinnallisiin asioihin. Sorsan jälkeen on tullut suorastaan muodiksi syyttää kaikesta tiedotusvälineitä. Seuraajilta puuttuu kuitenkin Sorsan intellektuaalinen analyysi.
Koivistoa seuranneet sosiaalidemokraattiset presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen eivät ole samalla tavalla käyttäneet kirjoja aseenaan. Sen sijaan pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen on kirjoittanut poliittisia muistelmiaan. Lipposen jyräävä tapa tehdä politiikkaa näkyy myös muistelmissa; hän mm. katsoo aiheelliseksi ilmoittaa suoraan listaamalla, ketkä Suomessa ovat intellektuelleja, ketkä eivät.
EU – puolesta ja vastaan
EU:hun ja kansanäänestykseen (1994) liittynyt keskustelu ja kamppailu käytiin korostetusti pienpainattein. EU-vastaisia kiistakirjoituksia olivat mm. Hilkka Pietilän ”Silmät auki Eurooppaan” (1992), Ralph Jaarin ”Euroopan Unioni vai Itsenäisten Kansakuntien Eurooppa (1992)” ja Esko Seppäsen ”EU vai EI?” (1994).
Jaa-puolella oli myös runsaasti kirjallisuutta. Erkki Tuomiojan ”Eurooppalainen Suomi” (1989) ja ”Matkaopas kansanäänestyspaikalle” (1994) edustavat korkeatasoista, lähinnä neutraalia mutta juuri siksi vaikuttavaa tekstiä. Tuomioja on jälkikäteen todennut olleensa 60 % liittymisen puolesta ja 40 % vastaan.
Suomen liittymispäätös synnytti useita kriittisiä ja suorastaan katkeria jälkianalyyseja kuten Ilkka Hakalehdon ”EU-kaappaus” (1995) sekä Keijo Korhosen ”Itsenäisyyden lyhyt historia” (2007).
Politiikka ja kirja ajassa
Politiikan ja kirjan liitto on ollut pitkäaikainen. 1800-luvulla pyrittiin poliittisessa kirjallisuudessa välittämään lukijoille laaja teoreettinen viitekehys, eräänlainen elämänkatsomus. Kuvaavia ovat Marxin, työväenliikkeen tai Snellmanin kirjat ja pamfletit.
1900-luvun alun myötä näkökulma kaventui. Teoreettisten pohdintojen tilalle tulevat valtaan tähtäävät pamfletit: kuvaavia ovat Leninin ”Mitä on tehtävä?”, Hitlerin ”Mein Kampf” tai lapuanliikkeen julkaisut.
1960-luku tuo yhteiskunnallisesti radikaalit pamfletit, jotka seuraavina vuosikymmeninä vaihtuvat ns. yhden asian julistuksiksi.
1900-luvulla kirjan ja politiikan liitto osoitti murentumisen merkkejä. Olavi Paavolainen totesi jo 1930-luvun lopulla kirjan viisisataa vuotta kestäneen valtakauden olevan päättymässä: valokuvat, elokuvat ja radio – ja aivan lähitulevaisuudessa myös ”näköradio” olivat hänen mukaansa antaneet kirjalle kuoliniskun. Kirjan asema maailmankatsomusta muokkaavana tekijänä oli uhkaavasti vähenemässä. Ihminen oli hitaasti ja varmasti tulossa ”lapseksi, joka tajuaa maailman vain kuvina eikä ajatuksina – ja toimii sen mukaisesti”. 2000-luvulla lehdistön, radion ja television lisäksi kirjalle on syntynyt uusi merkittävä haastaja – internet – ja sen mukanaan tuomat erilaiset blogit ja keskustelupalstat. Samalla on syntynyt sukupolvia, jotka eivät lue kirjoja – tai edes pamfletteja. Sähköiset mediat ja interaktiivisuus ovat lähes täysin syrjäyttäneet heiltä poliittiset kirjat. (Suomalainen Suomi 6/1938)
Kyse ei ole enää vain nuorisosta tai marginaaliryhmistä. Kyse on laajemmasta, koko politiikan murroksesta – politiikan näkemisestä ja kokemisesta uudella tavalla. Politiikka nähdään eräänlaisena tavaratalona, josta jokainen kuluttaja tai äänestäjä kokoaa oman salkkunsa ja äänestyskone ilmoittaa sopivimman ehdokkaan. Poliittiselta tekstiltä ei vaadita loogista sisältöä, vaan se hahmotetaan pikemminkin seisovana pöytänä tai taiteilijan väripalettina.
Kerronta on myös siirtynyt objektista subjektiin. Kun Paasikivi muisteli ja kirjoitti vielä tapahtumista, asioista ja valtiollisista teoista, muotiin ovat tulleet poliitikosta itsestään kertovat muistelmat. Englantilaisilla on vanha sanonta, jota voisi mukaillen soveltaa myös Suomessa: ”Aateliset puhuvat asioista, palvelijat ihmisistä!”
Lähteet
Tutkimuksen kohteena ollut kirjallisuus:
Kaikki artikkelissa mainitut julkaisut. Julkaisuista on mainittu kirjoittaja tai toimittaja, pääotsake ja painovuosi.
Käytetyt arkistot:
Professori Juhani Paasivirran paperit, kirjoittajan hallussa
Urho Kekkosen arkisto, Orimattila
Ulkoasiainministeriön arkisto, Helsinki
Taustatietoja ja taustaa antaneita julkaisuja:
Jussila Osmo, Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY Juva 2004.
Makkonen Tuula, Sosialistinen käännöskirjallisuus Suomessa vuosina 1898–1918. Poliittisen historian pro gradu -työ. Turku 1973.
Suomen kansallisbiografia 2003–2007.
Soikkanen Timo, Kansallinen eheytyminen – myytti vai todellisuus? Ulko- ja sisäpolitiikan linjat ja vuorovaikutus Suomessa vuosina 1933–1939. WSOY Juva 1984.
Soikkanen Timo, Yrjö Ruutu – näkijä ja tekijä. Itsenäisyyden, eheyttämisen ja uuden ulkopolitiikan juurilla. WSOY Juva 1991.
Kirjoittaja toimii Turun yliopiston poliittisen historian professorina