FL Mikko Kallionsivun yleisen kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja “Saiturin kuolema – Kuoleman kulttuuripoetiikkaa angloamerikkalaisessa fiktiossa myöhäiskeskiajalta nykypäivään” (Death of a Miser: Cultural Poetics of Death in the Anglo-American Fiction from Middle Ages to the Present) tarkastettiin 22.11.2013 Tampereen yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Kuisma Korhonen (Oulun yliopisto) ja kustoksena professori Pekka Tammi. Väitöskirja luettavissa osoitteessa http://tampub.uta.fi/handle/10024/94543.
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat,
Työni aihe on yhteen lauseeseen kiteytettynä se, että siinä tutkitaan länsimaisen kuolemankulttuurin modernisaatiota.
Työni lähti liikkeelle hyvin yksinkertaisista kysymyksistä. Halusin hahmottaa, millainen oli aikoinaan esimodernin, yhteisökeskeisen ihmisen kuolemasuhde. Lisäksi halusin ymmärtää, millaisia uusia vaatimuksia ja paineita uudella ajalla vallitsevaksi nouseva yksilökeskeinen maailmankuva aiheutti länsimaiselle kuolemasuhteelle. Oliko näiden kahden kuolemasuhteen välillä havaittavissa eroja, ja jos oli, niin millaisia?
Kuten tutkimustyöni mittaan nopeasti huomasin, modernin ja esimodernin kuolemakokemuksen välillä on kuin onkin huomattavia eroja. Lisäksi uudella ajalla kuolemaa koskevat merkitykset muuttuvat kaiken aikaa. Perinteinen tutkimuksellinen argumentti on, että ne muuttuvat hyvin hitaasti. Näin ne ylittäisivät aikalaiskokemuksen horisontin. Väite hitaista, käytännössä huomaamattomista muutoksista on keskeinen esimerkiksi kuolematutkimuksen uranuurtajan, mentaliteettihistorioitsija Philippe Ariès’n tuotannossa.
Työssäni osoitan tämän havainnon pätemättömäksi. Etenkin uudella ajalla muutokset ovat usein niin nopeita, että ne traumatisoivat kokonaisia sukupolvia äkillisyydessään. Yksi tällainen työni kannalta keskeinen muutos on protestanttinen uskonpuhdistus. Uskonpuhdistus kielsi uuden ajan alussa kiirastuliopin todellisuuden. Näin se etäännytti voimakkaasti kuolleiden ja elävien maailmaa toisistaan. Keskiajalla kuoleman maantiede oli ihmisille tuttu ja läheinen. Kuolleiden uskottiin osallistuvan elävien elämään. Toisaalta elävät saattoivat vaikuttaa kuolleiden kohtaloon tuonpuoleisessa. Uudet protestanttisuuden muodot purkivat nämä käsitykset vauhdilla, johon aikalaiset eivät yksinkertaisesti ehtineet sopeutua.
Fiktiolla on tällaisten kriisiytymisten tarkastelussa hyvin merkittävä rooli. Koska kuolema on konkreettisesti epätila, silkkaa olemattomuutta, on se sepitettävä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kuoleman kuvitteleminen onkin merkittävä keino kuoleman kulttuurisessa haltuunotossa ja kuolemaa koskevien merkitysten uudelleenneuvottelussa. Etenkin aihepiiriä tarkasteleva taide ja kirjallisuus ovat hyvin herkkiä rekisteröimään siihen liittyviä psykologisia ja sosiaalisia traumoja. Juuri tästä syystä kirjallisuustieteellä on merkittävä rooli kuoleman historiasidonnaisten merkitysten tutkimisessa.
Tämä siis työni lähtökohdista. Tuotamme kielen kautta jatkuvuutta kuoleman ylivaltaa vastaan. Tämän havainnon pohjalta halusin selvittää, miten kuolemaa hallittiin symbolisesti esimodernissa länsimaisessa kulttuurissa. Lisäksi halusin ymmärtää, miten nämä hallintapyrkimykset muuttuvat uuden ajan mittaan.
Käytännön syistä rajasin aiheeltaan jo muuten varsin laajan työni angloamerikkalaiseen kulttuuripiiriin, jota kohtaan tunnen suurta kiinnostusta. Lisäksi halusin perehtyä työni kautta yhteen niistä metodeista, jotka on kehitetty nimenomaan tämän angloamerikkalaisen ympäristön tutkimiseen. Väitöstyöni jälkistrukturalistinen metodi on nimeltään kulttuuripoetiikka (tunnettu myös nimellä uushistorismi). Se on postmoderni lähestymistapa, joka yhdistää historiatiedettä ja yleistä kirjallisuustiedettä. Kulttuuripoetiikka keskittyy fiktion tulkintaan aina väistämättä liittyvän monimutkaisen historiallisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja tekstuaalisen vuorovaikutuksen pohdintaan. Työ hyödyntää erityisesti historianfilosofien Michel Foucault’n ja Hayden Whiten ajatuksia. Kirjallisuudentutkimuksen puolella seurataan etenkin kulttuuripoeetikko Stephen Greenblattin esimerkkiä. Väitöstyöni kautta olen itse asiassa eräs kulttuuripoeettisen metodin pioneereista Suomessa.
Työssäni sovelsin kulttuuripoetiikan välineistöä angloamerikkalaiseen kuolemankulttuuriin aina 1400-luvun lopusta 1900-luvun loppupuolelle saakka. Erityisesti kartoitin kuolemankulttuurin piirissä tapahtuvien muutoksien suhdetta länsimaisissa identiteeteissä tapahtuvaan kehitykseen. Kulttuuripoetiikan hengessä uuden ajan osalta työni keskiössä ovat moderniin elämään erottamattomasti liittyvät sosiaaliset pelit, valtakamppailut ja yhteiskunnallinen kiertoliike.
Jälkistrukturalistisessa identiteettikeskustelussa puhutaan toistuvasti niin sanotusta liberaalihumanistisesta subjektista. Liberaalihumanistinen subjekti vaikuttaa pintapuolisesti vapaalta ja omalakiseltaan. Lähemmässä tarkastelussa sitä määrittävät kuitenkin perustavanlaatuisesti ajallemme tyypilliset instituutiot.
Uudella ajalla, varhaisemmista käytännöistä poiketen, yksilön yhteys häntä konstruoiviin voimiin pyritään häivyttämään. Moderni subjektiviteetti onkin itse asiassa piilotettua tai uudenlaista riippuvaisuutta. Se on takertumista vallitseviin sosiaalista nousua mahdollistaviin keinoihin ja välineisiin. Itse kontrollin muodot ovat muuttuneet. Esimodernia eurooppalaista määrittivät muun muassa sääty, asuinseutu ja keskiaikainen katolinen kirkkoinstituutio. Uudella ajalla identiteettien muotoutumiseen vaikuttavat muun muassa moderni valtio, moderni koulujärjestelmä, markkinatalous ja Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa myös protestanttisuuden eri muodot. Edelleen, erityisesti markkinatalouteen liittyvä rauhaton liike ja kaupankäynnin logiikka määrittävät perustavanlaatuisesti moderneja minuuksia.
Kuten kulttuuripoetiikassa esitetään, kauppaamme itseämme monella rintamalla. Modernia elämää määrittääkin tietty laskelmoiva välimiesmäisyys. Henkilökohtainen valta, status ja vauraus hankitaan – jos hankitaan – ennen kaikkea monimutkaisessa neuvottelussa ympäristön kanssa. Entiseen verrattuna olemme vähemmän sidottuja ulkoisesti. Toisaalta uudenlainen vapaus sitoo sekin, sillä se asettaa entistä suurempia vaatimuksia juuri yksilöllisyyden alueella.
Entäpä sitten kuolema? Väitöstyössäni tarkastelin sitä, miten kaikki edellä mainittu vaikuttaa kirjallisuuden kehitykseen ja erityisesti kirjallisuuden tapoihin kuvata yksilöä suhteessa tämän oman elämän päättymiseen. Toisin sanoen halusin soveltaa kulttuuripoetiikalle ominaista modernin yksilöidentiteetin tarkastelun välineistöä muuttuvan kuolemakokemukseen analysoimiseen. Yhdistelmä on tutkimuksellisesti uusi.
Koska kyseessä on yleisen kirjallisuustieteen väitös, en voinut – saati halunnut – pitäytyä laajoissa kulttuurihistoriallisissa pohdinnoissa. Halusin työlleni selkeän kirjallisuushistoriallisen viitekehyksen ja tarkasti rajatut tutkimuskohteet. Tästä syystä tarkastelukulmanani on niin sanottu ”kuolevan saiturin” trooppi. Troopilla tarkoitan sellaista erityisen voimakasta ja pitkäikäistä kieli- ja mielikuvaa, joka ohjaa ajattelua ja tulkintaa niin esteettisesti kuin moraalisestikin – mutta kuitenkin siten, että kuvatun asian sisältö voi vaihtua.
Angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä kuolevaa saituria hyödynnetään toistuvasti kuvataiteissa, kaunokirjallisuudessa ja draamassa. Tutkimassani muodossa tämä hahmo syntyi keskiajan uskonnollisen kielenkäytön sisällä.
Perinteisesti saiturihahmon kautta jäsennettiin ajatusta yhteisön ulkopuolisesta, yhteisön normit ja moraalikoodit hylänneestä tahosta. Saituri edusti siis alun perin stereotyyppistä toiseutta ja uhkaa yhteisön jatkuvuudelle. Erityisen raskauttavaksi merkityksellistettiin hahmon eristyneisyys – puhutaanhan nyt voimakkaan yhteisökeskeisestä maailmasta. Myös saiturin assosioiminen korkoa vastaan tehdyn rahanlainaamisen syntiseen sekä monin osin laittomaan käytänteeseen teki hänestä erityisen moraalittoman. Edelleen, keskiajalla tämä ajattelua ja esitystapoja ohjaava hahmo liittyi kristillisen armonsanoman levittämiseen varoittavan huonon esimerkin kautta. Saiturihahmo toisin sanoen havainnollisti synnillisen, itsekkään ja eristäytyvän elämän vaarallisuutta. Saiturihahmon kautta myös ”väärin” kuoleminen, vastakohtana kristilliselle hyvän kuoleman ideaalille, sai hahmotettavat piirteensä.
Uuden ajan fiktiossa, kuten osoitan, saituria aletaan kuitenkin hyödyntää uudella tapaa. Samaan aikaan rahataloutta koskevia rajoitteita puretaan. Kuolemisen taito, ars moriendi, unohtuu. Saiturihahmosta itsestään tulee väline moderniin elämänmenoon liittyvien väistämättömien ristiriitojen ja jännitteiden kuvaamiseen. Lisäksi sen kautta kuvataan kasvavasti turhautumisen, toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunteita – elämän ja kuoleman mielekkyyden kadottamista. Syynä tähän on saiturin herkullinen psykologia – kyseessä kun on hahmo, jota ohjaa lähes selittämättömiin mittoihin paisuva neuroottinen tarrautumishalu ja introspektion puute, sekä toisaalta myös ahdistus ja saiturinkammioon liittyvä klaustrofobia. Jos ajattelemme modernismin hengessä, että nykymaailman keskeinen piirre on juuri vieraantuneisuus ja eristyneisyys, niin mikä olisikaan parempi hahmo kuvaamaan tätä?
Uudelle ajalle tultaessa saiturista sukeutuu siis toistuvia eksistentiaalisia kriisejä kuvaavan taiteen rakennusmateriaalia. Ei olekaan ihme, että lopulta troopin kautta aletaan kartoittaa myös kuolemankulttuurin näivettymistä ylipäätään.
Yhteisöllisesti vahingollisesta eristäytyjästä tulee nyt kasvavasti jaettua modernia samuutta. Niin kirjallisuudessa kuin vaikkapa psykoanalyysin kuvastossa me kaikki merkityksellistymme perimmäisiä realiteetteja kartteleviksi ”huonoiksi” kuolijoiksi. Sigmund Freud, tunnetusti, oletti että piilo- tai alitajunnan tasolla me emme oikeasti edes tunnusta omaa kuolevaisuuttamme. Tämä jos mikä on moralisoivan saituriasetelman uusiokäyttöä. Takertuuhan saituri perinteisesti vielä kuolinvuoteellaankin maalliseen. Hahmon perimmäinen ongelma on siten kuoleman todellisuuden kieltäminen.
Saiturin ongelma on myös itse asiassa yksi aikamme suurista paradokseista. Kuolemisen taidon kadottamisen myötä myös elämisen taito muuttuu entistä vajavaisemmaksi. Toisin kuin esimodernissa maailmassa, moderneissa vaihtosuhteissa kuolemalla ei ole arvoa. Itse elämän voidaan nähdä ainakin jollakin tasolla typistyneen. Kielifilosofi Jacques Derridan kuuluisaa ajatusta siteeraten meiltä moderneilta puuttuu kuoleman lahja. Koska emme voi kohdata kuolemaa, takerrumme väärällä tapaa elämään, elämän pinnallisimpiin puoliin.
Olen hahmotellut saiturin troopin olemusta tutkimuskohteita keskeisesti jäsentävänä taiteellisena periaatteena. Saiturihahmo on työni keskiössä myös metaforisesti, eli juuri tiettynä moderniin liittyvänä takertumisen ja yliekonomisuuden teemana ylipäätään.
Näen uudella ajalla nousevan yksilökeskeisen ihmiskuvan olevan läheisessä yhteydessä kuoleman ajatukseen. Omalakisuuden ja erillisyyden ideaan takerrutaan suorastaan neuroottisesti. Kätketty hauraus ja väliaikaisuus ovat individualismiajattelun kääntöpuoli, sen synkkä varjo. Tämä johtuu siitä, että illuusio suvereniteetista on tärkeää sosiaalista valuuttaa, yksi sosiaalisen nousun keskeisistä tyylipiirteistä.
Saituriperinteen hengessä sanottu on helppo merkityksellistää yhdenlaisena kuolemakielteisyytenä, realiteeteilta piiloutumisena. Ei olekaan sattumaa, että juuri modernia maailmaa syytetään kuolemankulttuurin köyhtymisestä: kuten käytännön elämän tasolla, niin myös identiteettien tasolla meiltä puuttuvat paljolti rakentavat tavat kohdata kuolema. Toisaalta on mahdotonta kuvitella paluuta siihen esimoderniin, ritualisoituun vaihtojärjestelmään, jossa oikein suoritettu kuolema on, kuten todettua, yksilön lahja yhteisölle.
Usko ihmisen minuuden pohjimmaiseen, muuttumattomaan luonteeseen on tavallaan historiasidonnainen tarkasteluharha. Se johtuu puolen vuosituhannen mittaisesta panostuksestamme individualistiseen ihmiskäsitykseen. Sinällään tämä uskomus ei ole paha – se on vain yksinkertaisesti meidän tapamme jäsentää olemassaoloa ja maailmaa – mutta sen historiasidonnainen luonne tulisi ymmärtää. Tapamme hahmottaa itseämme rajoittaa esimerkiksi keskiaikaisen taiteen ja kirjallisuuden ymmärtämistä ja tulkintaa.
Ihmisen minuuskokemus on yhtä vaihteleva kuin muukin kulttuurihistoriallinen aines, ja siten esimerkiksi psykoanalyysin usko muuttumattomiin psyyken rakenteisiin on hyvin ongelmallinen. Tarkasteltaessa menneisyyttä teemme virheen projisoimalla omat minuutta koskevamme käsityksemme menneisyyden taiteeseen. Vastaavasti varhaisen uuden ajan taide, renessanssin hengenelämä, tulisi ymmärtää entistä vahvemmin nimenomaan uudenlaisen yksilöidentiteetin tietoisena rakennusprojektina – ei siis jonkin pysyvän yleisinhimillisen luonteen vähittäisenä, luonnollisena paljastumisena.
Moderniin minäkokemukseen liittyy vahvasti näkemys siitä, että olemme vapaita omien valintojemme suhteen, ja että ajattelemamme ajatukset ovat itsestämme lähtöisin. Ajatus siitä, että syvin olemuksemme olisikin muodostettu monimutkaisessa, jatkuvassa neuvottelussa vallitsevan sosiokulttuurisen kontekstin ja vallitsevien institutionaalisten reunaehtojen kanssa, kielletään lähes refleksinomaisesti. Keskiajan ihminen ei ajatellut näin. Hän määritteli itsensä voimakkaasti yhteisön kautta ja yhteisön määrittämänä. Tämä näkemys on koodattu syvälle aikakauden taiteen lukutapoihin ja lukijapositioihin.
Erityisesti kuoleman kuvaamisessa sanottu on selkeästi esillä. Keskiajalla kuolija vahvisti yhteisöllisesti jaetun maailmankuvan omalla käytöksellään. Eläessään esimoderni eurooppalainen eli hänelle tarjottua asemaa, tämän aseman velvoitteiden ja rajoitteiden, mutta myös järjestystä ja jatkuvuutta tuottavien selkeiden rakenteiden kautta. Kuollessaan esi-isämme ja äitimme ikään kuin palauttivat tämän itselleen väliaikaisesti annetun paikan seuraajiensa käyttöön.
Omaan asemaan ei takerruttu niinkään yksilöllisenä saavutuksena, vaan se ymmärrettiin annettuna roolina. Siten siitä oli ainakin jollakin tasolla helpompi myös luopua. Voimakkaasti ritualisoitu kuolinhetki itsessään oli yksilön viimeinen lahja yhteisölle. Se oli tarkkaan säädelty ja ideaalitilanteessa myös tarkkaan toteutettu teko, jonka avulla kuoleva vahvisti osaltaan kollektiivisesti jaettua suurta kristillistä elämän- ja kuolemakertomusta.
Nykyään kuolemisella sinällään ei ole symboliarvoa. Kuolema voi saada arvoa vain suhteessa johonkin muuhun asiaan. Yksilöinä olemme vapautuneet entistä suurempaan sosiaaliseen kiertoliikkeeseen. Perinteiset jyrkän hierarkkisen, sosiaalisesti jähmeän yhteiskunnan kahleet ovat murtuneet. Samalla uusi vapaus, sen kaikkine vaatimuksineen ja vaaroineen, on luonteeltaan niin vaativaa, ettei siitä riitä aineksia rakentavaan kuolemaan.
Kuten sosiologi Norbert Elias on todennut, aikaamme leimaa kuolevien yksinäisyys. Kuoleville ei ole meidän järjestelmässämme sijaa eikä roolia, sillä heitä ei enää mielletä aktiivisiksi toimijoiksi. Täten heidät on tuomittu itse kuolleiden tavoin paitsioon.
Tabut ovat asioita, joita syystä tai toisesta ei haluta keskustelun piiriin riippumatta siitä, mitä niistä tiedetään. Tyypillinen tapa jäsentää nykyistä kuolemankulttuuria on todeta, että kuolema on tabu, että kuolema on jopa vahvin mahdollinen tabu nykymaailmassa.
Itse en näe asiaa näin. Jälki- tai oikeastaan myöhäismodernissa, median läpitunkemassa maailmassa tabuja on enää hyvin vähän, eikä kuolemakaan kuulu näihin. Pikemminkin kuolemankulttuurimme köyhyyden perimmäinen ongelma on se, että meillä ei yksinkertaisesti juurikaan ole yksilöllisesti rakentavia tapoja kohdata kuolemaa.
Voimme puhua kuolemasta vaikka kuinka, mutta se ei korvaa tätä puutetta. Itse asiassa ainoa, mitä voimme tehdä, on kuvata tämän puutteen olemassaolo. Juuri tätä ajallisesti uusimmat tutkimani kaunokirjalliset kohdetekstit tekevät.
Takertuessamme saiturimaisesti omalakisen elämän ajatukseen olemme päätyneet tilanteeseen, jossa elämän päättymisellä sinällään ei ole enää mitään annettavaa yhteisölle – eikä varsinkaan yksilölle itselleen. Vaikka elämme ennennäkemättömän monimutkaisten yksilöllisten vaihtosuhteiden aikakautta, olemme elämän päättymisen kynnyksellä oudon köyhiä. Ja kuten markkinalogiikan perin juurin määrittämään aikakauteen kuuluu, köyhillä ei ole ääntä.
Tässä ovat siis työni yleiset suuntalinjat äärimmäisen laajoin, abstraktein kaarin hahmoteltuina.