Erkki Vasara. Raskailta tuntuivat askeleet. Lauri Kristian Relanderin elämäkerta. WSOY 2013. (830 s.) 
Suomalaisessa historiankirjoituksessa 1920-luku tuntuu jääneen monessakin mielessä itsenäistymisvuosien ja sotavuosien varjoon. Tämä varjoon jääminen on koskenut monia tuon ajan merkittäviä vaikuttajia, myös tasavallan toista presidenttiä Lauri Kristian Relanderia (1883–1942). Nyt, vasta yli 70 vuotta kuolemansa jälkeen, Relanderista on ilmestynyt ensimmäinen tieteelliseksi luokiteltava elämäkerta Raskailta tuntuivat askeleet, jonka on kirjoittanut dosentti Erkki Vasara.
Karjalainen Relander lähti nuorena opiskelemaan maataloustieteitä. Kiinnostuksen taustalla lienee ollut isä Evald Relander, joka toimi Kurkijoen maanviljelysopiston opettajana ja sittemmin Elisenvaaran maanviljelyskoulun johtajana. Samoihin aikoihin maataloustieteitä Relanderin kanssa opiskeli myös häntä kahdeksan vuotta vanhempi J. E. Sunila, josta oli myöhemmin tuleva Relanderin puoluetoveri ja pääministeri. Töiden ohella Relander jatkoi opintojaan ja väitteli tohtoriksi 27-vuotiaana. Relanderin tieteellinen ura kuitenkin tyssäsi, kun hänen dosenttihakemustaan ei hyväksytty. Hakemuksen tyrmääjien joukossa oli sittemmin pääministerinä tunnettu A. K. Cajander.
Kun haaveet yliopistourasta kaatuivat, Relander alkoi suuntautua yhä enemmän politiikkaan. Eduskuntaan Relander oli noussut jo vuonna 1910 eli samana vuonna jolloin väitteli tohtoriksi. Puolueekseen säätyläistaustainen Relander valitsi maalaisliiton, mikä oli melko poikkeuksellinen valinta tuohon aikaan. Vuonna 1914 Relander jättäytyi pois eduskunnasta, mutta pyrki ja pääsi vuoden 1917 vaaleissa uudelleen edustajaksi. Koulutettu Relander nousi 1910-luvun kuluessa maalaisliitossa merkittäväksi vaikuttajaksi, edellä voi sanoa olleen ainoastaan Santeri Alkion ja Kyösti Kallion. Senaattoriksi tai ministeriksi Relander ei noussut, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, mutta hierarkkisesti korkeaan asemaan Relander kohosi keväällä 1919 kun hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi. Puhemiehenä Relander toteutti lehdistössä joitakin näyttäviä ja räväköitä ulostuloja, jotka eivät kaikkia maalaisliittolaisia miellyttäneet.
Vuonna 1920 Relander näytti kuitenkin jättävän politiikan, kun hänet nimitettiin maaherraksi Viipuriin. Aivan syrjässä politiikasta Relander ei kuitenkaan ollut, vaan hän seurasi itse hyvin tarkkaan valtakunnanpolitiikkaa. Hänen oma nimensä nousi aina aika ajoin esiin kun mietittiin uusia ministereitä, mutta Relander ei noussut ministeriksi maaherran paikaltakaan. Viipurissa Relander viihtyi ja osallistui moniin rientoihin, varsinkin suojeluskuntatoimintaan. Maaherran virassa oli myös omat haasteensa, kuten rajavalvonta ja suhteet venäläisiin pakolaisiin.
Valtakunnanpolitiikan keskiöön Relander nousi takaisin kun hänet vuonna 1925 valittiin tasavallan toiseksi presidentiksi. K. J. Ståhlberg oli kieltäytynyt jatkokaudesta ja tämä johti tilanteeseen jossa maalle oli valittava uusi presidentti. Maalaisliiton sisällä esimerkiksi oululainen Liitto hehkutti ehdokkaaksi J. E. Sunilaa, joka oli tuossa vaiheessa puolueen nousevia nimiä. Välillä oltiin sitä mieltä, että omaa ehdokasta ei edes aseteta. Pitkän soutamisen jälkeen ehdokkaaksi nousi Relander, joka myös vastoin kaikkia ennakkoarvioita tuli valituksi presidentiksi. Relanderin voiton varmisti hänen oikeistomaalaisliittolaisuutensa ja maltillisuus kieliasiassa: Relander vieroksui aitosuomalaisuutta ja hän oli naimisissa ruotsinkielisen naisen kanssa. Tunnettu on RKP:n edustajan Georg Schaumanin lausahdus: ”Inte röstade vi Lauri Kristian utan fru Relander”. Relanderin lapsuudenkodinkin kieli oli ollut ruotsi.
Presidentiksi tullessaan Relander oli moniin muihin vaikuttajiin verrattuna nuori mies ja varmasti tästä johtuen melko epävarma otteissaan. Epävarmuutta ei vähentänyt sekään, että vanha presidentti Ståhlberg suhtautui kalseasti seuraajaansa. Tästä epävarmuudesta ja tietystä päättämättömyydestä saa kuvan kun seuraa Relanderin ja niskuroivan sotaväen päällikön kenraali K. F. Wilkaman välejä. Presidentiltä kesti vuoden verran ennen kuin hän uskalsi erottaa jääräpäisen ja ärsyttävän Wilkaman. Sen sijaan Kyösti Kalliosta Relander ei päässyt eroon, vaikka presidentti ja Kallion kilpailija J. E. Sunila olisivatkin nähneet hänet mieluummin Oulun läänin maaherrana kuin päivänpolitiikan keskiössä.
Aktiivisuuttaan Relander osoitti erityisesti hallitusten muodostamisen yhteydessä, monien mielestä liiaksikin. Ensimmäiseksi pääministerikseen Relander kutsui kokoomuksen Antti Tulenheimon, jonka hallituksen kaaduttua pääministeriksi tuli Kyösti Kallio. Historiallisen teon Relander teki nimittäessään Väinö Tannerin johtaman sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen joulukuussa 1926 vain kahdeksan vuotta sisällissodan jälkeen. Uskonnolliselle presidentille tiukinta teki kirkosta eronneen Julius Ailion nimittäminen opetusministeriksi. Tannerin hallituksen kaaduttua presidentti pääsi nostamaan pääministeriksi suosikkimaalaisliittolaisensa J. E. Sunilan, joka muodosti maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Tämän jälkeen hallinneen Oskari Mantereen vähemmistöhallituksen kaaduttua Relander yritti saada Sunilan jälleen pääministeriksi, mutta joutui tyytymään Kallioon. Lapuan liikkeen kesänä 1930 Relander ajoi kansanliikkeen painostamana pääministeriksi Svinhufvudin.
Ulkopolitiikassakin Relander pyrki aktiiviseen toimijuuteen. Ajatuksissaan ja keskusteluissaan Relander helli ajatusta ”Pohjolan Locarnosta”. Relanderin päämääränä oli lujittaa Liettuan, Latvian, Viron, Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan yhteistyötä ja turvata näin rauha Itämeren piirissä Saksan ja Britannian tukiessa tätä. Ajatuksesta ei kuitenkaan tullut mitään lähinnä Ruotsin varovaisuuden ja Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi. Ulkopolitiikkaa Relander hoiti tekemällä ja ottamalla vastaan valtiovierailuita. Vierailujen myötä Relander ristittiin Reissu-Lasseksi. Kaikki eivät vierailuihin suhtautuneet suopeasti, mutta sosiaalisesti lahjakas Relander hoiti tämän puolen työstään erittäin hyvin ja edisti näin myönteistä Suomi-kuvaa. Hallituksissa ulkopolitiikasta vastasi presidentin luottomies Hjalmar Procopé, joka toimi ulkoministerinä Sunilan hallituksesta alkaen aina Relanderin presidenttikauden loppuun.
Relanderin presidenttikauden loppupuolella päätään nostanut poliittinen kuohunta koitui kohtaloksi myös hänelle itselleen. Relander suhtautui kommunisteihin erittäin karsaasti ja näiden esiintyessä provokatorisesti karsastus vielä lisääntyi. Kun sitten Lapuan liike syntyi vastustamaan kommunismia, presidentti suhtautui liikkeeseen myönteisesti. Aluksi suurin osa porvarikentästä suhtautui kyllä positiivisesti Lapuan liikkeeseen, mutta liikkeen alettua laittomiin toimiin ymmärrys kaikkosi. Ei presidenttikään laittomuuksia hyväksynyt, mutta ymmärsi niitä hyvin pitkälle, toisin kuin valtaosa muista maalaisliittolaisista. Tunne vei presidenttiä enemmän kuin järki. Lopullinen niitti monelle oli se kun presidentti suostui ottamaan vastaan kansanliikkeen talonpoikaismarssin heinäkuussa 1930.
Erkki Vasara kuvaa kirjassaan hyvin miten juuri liiallinen lapualaisuusmyönteisyys vei Relanderin kannatuksen suurimmassa osassa maalaisliittoa ja johti siihen, että häntä ei enää kelpuutettu ehdokkaaksi vuoden 1931 presidentinvaaleihin. Relanderin sijaan puolueen ehdokkaaksi nousi hänen antagonistinsa Kallio. Presidentiksi valittiin kuitenkin Lapuan liikkeen tukema pääministeri Svinhufvud, jonka taakse maalaisliittolaisetkin valitsijamiehet lopulta asettautuivat. Syrjäytetyksi tullut ja katkeroitunut Relander ei jatkanut enää politiikassa vaan löysi uuden uran vakuutusjohtajana.
Relanderin elämäkerran oleellisinta lähdeaineistoa ovat Vasaralle olleet presidentti Relanderin päiväkirjat, jotka julkaistiin pääosiltaan jo 1960-luvulla Eino Jutikkalan toimittamina. Valitettavasti Vasara ei kuitenkaan juuri harrasta tiivistämistä, vaan lainaa loputtomasti päiväkirjojen tekstiä. Asioiden tiivistäminen olisi ollut eduksi ja tuonut lisää lukijoita Suomen tuntemattomimman presidentin elämäkerralle. Nyt Vasaran tiiliskivimäisen kirjan lukeminen loppuun vaatii vaivaa, asioihin perehtyneisyyttä ja sitkeyttä.
Kirjan viimeisessä luvussa Vasara tekee analyysia muun muassa arvioimalla entisten presidenttien ja heidän seuraajiensa suhteita sekä pohtimalla presidenttien välejä vanhoihin puoluetovereihinsa. Samoin Vasara pohtii myös Relanderin jälkimainetta. Analyysi on hyvää ja mielenkiintoista, mutta näin tiiliskivimäisessä ja raskaassa teoksessa sitä olisi voinut ripotella hieman muuallekin, se olisi varmasti edistänyt kirjan luettavuutta.
Suuria asiavirheitä Vasaran tekstistä ei juuri löydy. Muutamissa kohdin hän kyllä kirjoittaa diplomaateista suurlähettiläinä, vaikka Relanderin presidenttikaudella Suomen edustajat ulkomailla eivät olleet suurlähettiläitä vaan ”vain” lähettiläitä. Ensimmäiset suurlähettiläät nimitettiin vasta vuonna 1954. Mutta seikka on detalji, joka ei vähennä sitä arvoa joka Vasaran kirjalla on luotettavana ja vankkana peruskuvauksena Suomen 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun poliittisesta elämästä.
Vaikka tutkimuksellisesti mitään kovin uutta Relander-elämäkerta ei tuokaan, niin Vasara on tehnyt sinänsä merkittävän teon kirjoittamalla unohdetuimmasta presidentistämme. Kirja vahvistaa sen kuvan, mikä Relanderista on jo aiemmin ollut: erittäin edustuskelpoinen mies joka siltä osin oli mitä oivin presidentti mutta epävarmana ja tunteellisena ei ollenkaan sopiva valtionjohtajaksi.
FM Tuomas Rantala valmistelee väitöskirjaansa J. E. Sunilasta Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa.