Monessa suomalaisessa suvussa on suuri, sukututkimuksen vahvistama ylpeyden aihe, että sukutila on pysynyt perheen hallussa sukupolvesta toiseen usean vuosisadan ajan. Sama koskee esimerkiksi omaa isäni äidin puoleista sukua: sukututkimuksessa on todettu Mäkelän perhekunnan viljelleen Kärkölässä sijaitsevaa tilaa ainakin 1700-luvun alkupuolelta asti. Voin hyvin kuvitella, että useassa suomalaisessa sana ”sukumaa” saa jotkut niskavuorelaiset säikeet atavistisen alkukantaisesti väreilemään sielussa. Näin ainakin on minun kohdallani, vaikka isoäitini Hilja Katri jätti Mäkelän tilan avioituessaan ja muuttaessaan lopulta Helsinkiin jo 1930-luvulla.
Kolikon kääntöpuoli ei ehkä kuitenkaan liene yleisesti tunnettu. Suomalaisen keskivertomaatilan säilyminen saman suvun hallussa vuosisatoja on monessa tapauksessa merkinnyt sukuomaisuuden keskittämistä yhdelle lapselle toisten jäädessä osaksi tai jopa kokonaan ilman lain mukaista perintöosaansa. Yleensä joku pojista – usein esikoispoika – sai tilan, joka vastasi suurta osaa edellisen polven omaisuudesta. Loput saivat jakaa rippeet tai heille saatettiin antaa irtainta omaisuutta. Myyttisessä Mäkelässäkään ei ollut tasan jaettavaa yhdelletoista hengissä säilyneelle lapselle. Yksi nuoremmista pojista jatkoi tilanpitoa, ja muut veljet ja sisaret lunastettiin ulos rahasummilla. Suvussani ei ollut jaossa metsäpalstoja tai rantatontteja muille sisaruksille. Valitettavasti.
Miten tähän tilanteeseen oli tultu, vaikka keskiajalta lähtien ruotsalaisessa jäämistöoikeudessa oli periaatteessa vallalla tasajaon periaate siitäkin huolimatta, että maaseudulla poikien perintöosa oli kaksinkertainen tyttäriin verrattuna? Lähtökohtana ruotsalaisessa keskiaikaisessa oikeudessa oli, että kaikilla lapsilla oli yhtäläiset oikeudet suvun maaomaisuuteen ja resursseihin, niin kiinteään kuin irtaimeenkin omaisuuteen. Asiaa kuitenkin mutkisti se, että valtiovallan intresseissä oli tilan veronmaksukyvyn turvaaminen. Tilojen jakamista ja lohkomista murto-osiin rajoitettiin keskiajalta lähtien, jotta ne pidettäisiin elinkelpoisina ja veronmaksukykyisinä. Samoin osaomistajille annettiin lunastusoikeus pienempiin osuuksiin, mikä tarkoitti, että kruunu suosi enemmän perivää veljeä, joka sai lunastaa tilan murto-osat sisariltaan, tilan vähemmistöomistajilta.
Käytännössä tilan jatkajaksi muodostui usein vanhin poika myös eläke- eli syytinkisopimuksien avulla. Muut sisarukset lunastettiin ulos rahalla, irtaimella tai maapalalla, jos he vaativat osuuttaan. Suvun varallisuus vaikutti mahdollisen lunastussumman maksamiseen. Käytännöt myös vaihtelivat alueelta toiselle: Itä-Suomen kaskiviljelyalueilla naiset eivät aina perineet mitään – edes irtainta omaisuutta, kun taas Pohjanmaalla tervanpoltto toi varallisuutta, joilla lunastusosuudet pystyttiin joskus maksamaan kokonaan. Myöhemmin, 1800- ja 1900-luvuilla lunastussummia voitiin koota metsää tai maa-aineksia (soraa tai hiekkaa) myymällä.
Jos vaimon perintöomaisuus oli käytetty miehen sisarusten maksamiseksi ulos tilalta, hänen asemansa muodostui epämääräiseksi leskeytymisen jälkeen, koska hänen omaisuutensa oli sulautettu miehen perintömaahan, joka kuului lähimmille perillisille, eikä sitä välttämättä kompensoitu tämän kuoltua. Miehen omaisuuden parantamiseksi käytetty perintö oli tilanhoidon intresseissä, mutta ei välttämättä lesken henkilökohtainen etu. Toisaalta, jos tilanjatkaja joutui ottamaan lainaa lunastaakseen kuolinpesän muut osakkaat ulos tilalta ja korvatakseen lesken perintöomaisuuden, hänen mahdollisuutensa jatkaa talonpitoa huonontuivat.
Teoriassa ainakin perheenjäsenten intressit olivat jyrkässä ristiriidassa keskenään. Tätä kuitenkin lievensi merkittävästi se, että tilan pitäminen suvussa oli pyhä arvo, joka oli sisäistetty siinä määrin, että monissa suvuissa sisarukset luopuivat vapaaehtoisesti kokonaan tai osittain perintöosuudestaan. Joissain perheissä sisarukset pysyivät myös naimattomina – mitä tietysti perintöosuudesta luopuminenkin edisti – ja jäivät asumaan kotitilalleen palkattomana renkinä tai piikana ylläpitoa vastaan. Näin jotkut perheenjäsenet jäivät maata omistavaan talonpoikaissäätyyn, kun taas toiset uhkasivat vajota tilattomaksi, sukulaisten armoilla olevaksi maalaisköyhälistöksi.
Tällaista tilannetta kuvaa hienosti Juhani Aho vuosisadan vaihteen lastussaan ”Maahenkeä”. Novellissa vanha sokeutuva maalaismies, talon isännän setä, pohtii, pitäisikö hänen käyttää kolme neljäsosaa pankissa olevista kahdensadan markan säästöistään ja matkustaa Helsinkiin silmäleikkaukseen ennen kuin hän sokeutuu kokonaan. Vanhus oli aikanaan luopunut perintöosuudestaan tilaan veljensä eduksi, jättäytynyt naimattomaksi ja tehnyt vuosikymmeniä työtä palkatta tilan hyväksi. Novellissa vanha mies pohti, kannustaisiko isäntä, hänen oma veljenpoikansa, häntä käyttämään säästöt näkökykynsä pelastamiseen. Samalla hän listasi, kuinka hän oli uhrautunut monin tavoin tämän ja tilan hyväksi
”Olenhan minä veljenpojalleni antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut, perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa laskisin, tekisi se tuhansia. Jos minua ei olisi ollut, olisi sen ollut pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi jakaen pilalle pieni maa. Sen tähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai velivainaja ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu.”
Veljenpoikaa ei sedän näkökyky kiinnostanut ehkä siksi, että oli puhuttu, että sedän säästötkin käytettäisiin tilan hyväksi lisämaan raivaamiseksi suota kuivattamalla. Koska kaivattua kannustusta silmäleikkaukseen ei tullut, vanhus jäi ”maahengen” marttyyrinä sokeutumaan ja jatkamaan ilmaisen työn tekemistä tilalla ylläpitoa vastaan. Maahenki innoitti molempia miehiä eri tavoin: toista itsekkyyteen ja toista uhrautumaan. Loppujen lopuksi – ironista kyllä – novellissa kaikki uhraukset valuivat kuitenkin hukkaan, koska veljenpoika ei pystynyt pitämään tilaa. Sen hän myi puutavarayhtiölle, joka puolestaan istutti puita työllä ja tuskalla raivatuille pelloille ja niityille.
Vuonna 1934 siviilioikeuden professori Erik af Hällström (1897–1951) ylisti ”talonpoikaisväestön harrasta pyrkimystä pitää maa perheessä sukupolvesta sukupolveen”. Hänen mukaansa käytäntö ei ollut epäoikeudenmukainen perinnöttä jääviä sisaruksia kohtaan; saivathan he asua ”usein koko elinaikanansa isiensä tilalla saaden siitä elantonsa”. Yksittäisten henkilöiden etu sai Hällströmin mielestä väistyä yleisen hyvän tieltä, ”sillä yhteiskunta vaan hyötyy siitä, että sillä on velattomia, hyvin voipia talonpoikaistiloja”.
Näin ehkä oli, mutta yhden perillisen – ja kansakunnan – menestys revittiin monessa tapauksessa sisarusten selkänahasta. Suomalaisella maaseudulla omaisuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle ei sujunut tasapuolisesti. Tilan jatkaja sai leijonanosan perintöomaisuudesta toisten saadessa tyytyä jakamaan rippeet. Jotkut jäivät kokonaan osattomiksi. Perimyskäytännöstä seuranneet naimattomuus ja pauperisaatio eivät vaikuta hetkauttaneen Hällströmiä.
Nykypäivän näkökulmasta saattaa olla vaikea ymmärtää sitä mentaliteettia ja arvomaailmaa, joka sai monet sisarukset sukupolvesta toiseen enemmän vapaaehtoisesti luopumaan perintöoikeudestaan kokonaan tai osittain, kuten Juhani Aho osuvasti kuvasi vuosisadan vaihteessa. Aina (maa)omaisuutta vaille jääminen ei kuitenkaan ollut vapaaehtoista, vaan se saattoi aiheuttaa kaunaa ja katkeruutta sisarusten välillä sekä suvun sisällä. Nämä tunnot kiteyttää Timo Rautiaisen sekä Trio Niskalaukauksen esittämä ja A. P. Sarjannon kirjoittama ja säveltämä hieno klassikkokappale ”Kova maa”. Sen lyriikka sävähdyttää kiteyttäessään Suomen maaseudun vuosisataisten karujen perintökäytäntöjen tuplan tai kuitin: nuoremmalle pojalle jäi tila, vanhemmalle pojalle katkeruus.
”Isä oli toiselle antanut talon
Toiselle jäi vaan kova maaKylmä ja kova maa
Mun kotimaa, isieni maa
Karu kansa ja kova maa
Mun oma maa
Kuunnelkaa kun se laulaa.”
Maahengen seireeninlaulu on houkuttelevan kaunis, mutta on syytä muistaa, että osattomaksi jääneet perheenjäsenet osin vapaaehtoisesti, osin painostettuina maksoivat vuosisatojen ajan sen kalliin hinnan.
Kirjallisuutta
Juhani Aho: ”Maahenkeä” (s. 257-265) kokoelmassa ”Lastuja VII,” teoksessa Kootut teokset V. Porvoo, 1921.
Erik af Hällström: ”Perimysmaasäännöstö”, teoksessa Juhlajulkaisu 1734 lain muistoksi, Helsinki, 1934, s. 235–268.
Mia Korpiola: “Lakiosasta luopumassa? Oikeushistoriallinen näkökulma lakiosainstituution taustaan ja tehtäviin”, Lakimies 7–8/2010, s. 1342–1360.
Anu Pylkkänen: Puoli vuodetta, lukot ja avaimet. Nainen ja maatalous oikeuskäytännön valossa 1660–1710. Helsinki, 1990.
Maria Ågren: ”Individualism or self-sacrifice? Decision-making and retirement within the early modern marital economy in Sweden”, teoksessa The Marital Economy in Scandinavia and Britain 1400–1900, toim. Maria Ågren ja Amy Louise Erickson, s. 221–236. Aldershot, 2005.
Maria Ågren: Domestic Secrets: Women & Property in Sweden 1600–1857. Chapel Hill, 2009.
Kirjoittaja on OTT ja oikeushistorian dosentti Helsingin yliopistossa.