SA-kuvat tarjoavat tutkijoille uusia näkökulmia sotaan

Vuoden 2013 suuriin uutisiin kuuluu ilman muuta Puolustusvoimien mittava kuvajulkistus. Puolustusvoimat avasi vuoden 2013 kansallisena veteraanipäivänä siihen asti analogisessa muodossa tutkijoita palvelleen TK-kuva-arkistonsa (TK=Tiedotuskomppania)1 kaiken kansan saataville internetiin. Noin 160 000 kuvaa kuvateksteineen käsittänyt arkisto herätti heti avajaispäivänään niin suurta kiinnostusta, että palvelimet kaatuivat välittömästi2.

Vuotta myöhemmin, veteraanipäivänä 2014, puolustusvoimat täydensi arkistoa lisäämällä sinne noin 800 kappaletta jatkosodan aikana otettuja värivalokuvia sekä linkittämällä aineistoon Elonetissä katseltavissa olevat Puolustusvoimien katsauselokuvat3. Näin SA-kuva.fi-sivusto on kehittynyt kansainvälisesti vertaansa vailla olevaksi viime sotien visuaalisen viestinnän ja propagandan arkistoksi.

Millaisen työn puitteissa arkistossa olevat kuvat syntyivät ja miksi arkistossa on sellaisia kuvia kuin on? Minkälaisia mahdollisuuksia ja haasteita uusi internetarkisto tarjoaa tutkijoille? Näitä kysymyksiä tarkastelen seuraavassa kirjoituksessani. Tarkastelen myös, miten esimerkiksi Saksassa tehtiin toisen maailmansodan aikana visuaalista sotapropagandaa.

Ennen toisen maailmansodan loppua Euroopassa saksalaiset tuhosivat noin kaksi miljoonaa kuvaa heidän arviolta kolme ja puoli miljoonaa kuvaa käsittäneestä kuva-arkistostaan, jotta estettäisiin kuvien joutuminen liittoutuneiden käsiin. Jäljellä olevista puolestatoista miljoonasta kuvasta puuttuvat kuvatekstit sekä tarkemmat taustatiedot. Suomalainen kuva-arkisto on siten maailmanlaajuisesti ainutlaatuisen eheä kokonaisuus. Tiettävästi vain Britanniassa toisen maailmansodan aikaisia kuvia on säilynyt vastaavassa laajuudessa ja yhtä täydellisenä arkistona. Monipuolisuudessa suomalaiset kuvat päihittänevät myös brittiläiset verrokkinsa.

Kuvallisen tiedotustoiminnan historiaa Suomen armeijassa

Kuvallinen tiedotustoiminta oli Suomen armeijassa talvisodan alla vielä alkutekijöissään, koska valokuvan merkitystä propagandavälineenä ei oltu ymmärretty. Esimerkiksi Reserviupseeriliitto ja suojeluskunnat olivat 1930-luvulla tiedotustoiminnassa edelläkävijöitä vakinaiseen armeijaan verrattuna. Vasta vuonna 1937 järjestettiin ensimmäiset tiedotusalan kertausharjoitukset, ja sodan alkaessa pitkään suunniteltu tiedotuksen uudistaminen oli vielä pahasti kesken.

Liikekannallepanosuunnitelmien mukaisesti perustettiin syksyllä 1939 Päämajan Propagandaosasto. Alku oli kuitenkin haparoiva: propagandaosastossa oli kyllä kuvalaboratorio mutta ei lainkaan kuvaajia. Puutteellisesti organisoitu kuvalaboratorio oli myös liian pieni täyttämään kasvavia tarpeita ulkomaiden mielenkiinnon kohdistuessa Suomeen talvisodan alettua.

Kehitettäessä propagandaosastoa sen alaisuuteen luotiin kuusi toimistoa, joista yksi sai vähäisestä miehityksestään huolimatta komealta kalskahtavan nimen Kuvalaitos. Muutaman henkilön voimin työskentelevä Kuvalaitos ei kyennyt vastaamaan kuvakysyntään, joten se siirrettiin Päämajan alaisuudesta Puolustusministeriön Sanomalehtitoimiston alaisuuteen työn tehostamiseksi.4

Siirto ei kuitenkaan tuonut itse kuvaustoimintaan toivottua organisatorista selkeyttä, sillä Kuvalaitoksen tehtävänä oli ainoastaan kuvien prosessointi ja jakelu. Kuvien ottaminen oli lähes täysin järjestämättä, kunnes valokuvaaja Otso Pietisen aloitteesta luotiin Päämajan Propagandaosaston alaisuuteen kuvausryhmä, joka otti vastuulleen rintamakuvauksen. Ryhmä aloitti toimintansa talvisodan alkaessa. Kuvaus ei silti tämän jälkeenkään ollut täysin ongelmatonta, sillä Puolustusvoimilta puuttui esimerkiksi kuvausvälineitä ja kuvaukset oli pitkälti hoidettava kuvaajien omin laittein. Kuvausmatkojen organisoitu järjestäminen rintamille ei myöskään onnistunut, ja osittain tämän vuoksi tiedottaminen eri rintamaosilta oli hyvinkin eritasoista. Kaikkiaan talvisodan aikana kertyi arkistoihin noin 11 000 otosta, joista pääosa ei kerro rintaman tapahtumista. Talvisodan aikana kuvien jakelu hoidettiin Puolustusvoimien tiedotuslaitokseen kuuluvan Finlandia-kuvapalvelun kautta.

Pian talvisodan jälkeen todettiin, että tiedotustoiminnan uudelleenorganisointi on välttämätön. Vuonna 1941 perustettiin Puolustusvoimain Pääesikunnan Kuvaosasto, joka organisoitiin talvisodasta saatujen kokemusten ja Saksan armeijan mallin mukaisesti. Suunnitelmana oli liikekannallepanon yhteydessä luoda Päämajan yhteyteen vastaava kuvaelin.

Liikekannallepanon myötä suunnitelma toteutettiin. Organisaatio ei silti vieläkään ollut riittävän hioutunut. Sen vuoksi päädyttiin sulauttamaan talvisodan alussa perustettu ja alun perin siviilitiedotuskuvaukseen keskittynyt Valtion Tiedoituslaitoksen (VTL) kuvaosasto Päämajan Kuvaosastoon molempia osapuolia häiritsevän kaksijakoisuuden välttämiseksi. Rintamakuvauksen organisointi vaati vahvaa, keskitettyä johtoa.

Varsinainen kuvaaminen tapahtui Saksan mallin mukaisissa tiedotuskomppanioiden kuvausryhmissä. Kesällä 1941 perustettiin yhdeksän tiedotuskomppaniaa. Enimmillään komppanioita oli kaksitoista. Kuvausryhmien kokoonpanoon kuului ryhmänjohtaja, kahdesta neljään valokuvaajaa ja filmaushenkilöstö. Komppanioita johdettiin suoraan Päämajan Kuvaosastosta käsin, vaikka ne useimmiten rintamalla toimivatkin armeijakuntien esikuntien yhteydessä. TK-kuvaajat hallitsivat kuvaamisen siviiliammattinsa ansiosta, sillä monet olivat joko ammattivalokuvaajia tai vähintäänkin innokkaita amatöörikuvaajia.5

Komppanioissa kuvatut filmit tuli toimittaa Puolustusvoimain Kuvaosastolle. Siellä materiaali arkistoitiin, ja sensorin hyväksymät kuvat toimitettiin Valtion Tiedoituslaitoksen kautta levitykseen. Aluksi Kuvaosastolla ei ollut omaa sensoria, vaan kuvat tarkastettiin joko siviilitiedotuksesta vastaavan VTL:n sensuurielimissä tai Päämajan Tiedoitusosastossa. Vasta kuvien määrän kasvaessa rajusti pidettiin sensorinviran perustamista välttämättömänä.6

Saksalaisessa järjestelmässä valokuvaushenkilöstölle annettiin tarkat määräykset siitä, mitä ei saa kuvata, mutta suomalaisen tiedotuskomppanian Päämajasta saamissa ohjekäskyissä pelkästään ohjattiin kuvaajien huomiota aiheisiin, joita toivottiin kuvattavan. Muutamissa Päämajan kirjelmissä kyllä huomautettiin strategisesti tärkeitä kohteita kuten tehtaita ja satamia esittävien kuvien sekä “moraalisesti ala-arvoisten” eli teloituksia ja kaatuneita esittävien kuvien olevan kiellettyjä7. Sensuuritoimintaan ei ollut mitään varsinaista koulutusta, vaan se perustui asianomaisen sotilaskoulutukseen ja näppituntumaan. Reijo Porkan haastattelema TK-kuvaaja Harald Malmgren on muistellut:

”Kun filmit oli kehitetty ja kuivattu ja kuvat suurennettu ja negatiivi ja kuva numeroitu, vein kuvat majuri Patoharjulle, joka hyväksyi tai hylkäsi. Kielletyt arkistoitiin ja pistettiin sivuun. Kuvia oli kolmea sorttia: oli julkisuuteen tarkoitetut, sitten oli kuvat jotka olivat toistaiseksi kiellossa ja kokonaan sensuroidut.”⁸

Suomen valtion- ja sodanjohto suhtautui yleisesti ottaen positiivisesti TK-kuvaajiin. Marsalkka Mannerheimillä oli oma “hovikuvaajansa”, Karl Sjöblom, jolla oli lähes yksinoikeus kuvata marskia. Pääministeri Rangell puolestaan kiitti TK-miehiä elokuussa 1941:

“…vaatii sydämeni sanomaan muutaman sanan TK-miehistä, jotka rintamalta välittävät sanoin ja kuvin ja radion välityksellä tulirintaman tapahtumia ja mielialoja. Nämä urhoolliset miehet, jotka päivisin taistelevat ja iltaisin ja öisin taisteluja kuvailevat ovat lähellä sydäntäni ja olen jo tässä vaiheessa velvollinen antamaan lämpimän tunnustuksen. He ovat piirtäneet loistavasti nimensä tämän sodan historiaan.”⁹

Maailman moniulotteisinta sotakuvausta?

Ensimmäisessä Päämajan Tiedoitusosaston ohjekäskyssä, joka on määrätty jaeltavaksi tiedotuskomppanioiden päälliköille kesäkuun lopulla 1941, Tiedoitusosasto määrittelee komppanioiden tehtäviä:

”…tehtävänä on

–  elävöittää ja kertoa rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten ja radion, valokuvien ja elokuvien avulla kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä, huoltomuodostelmien y.m. toimintaan saakka sekä saada koko kansa eläytymään armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa;

–  hankkia sopivaa propaganda-aineistoa rintamaoloista ulkomaille levitettäväksi;

–  suorittaa viholliseen kohdistuvaa propagandaa rintamalinjan välittömässä läheisyydessä.”¹⁰

TK-kuvaajien tehtäviin kuului myös kaikenlainen tekninen kuvaus esimerkiksi aseohjesääntöjä varten. Yksiköiden nimeksi annettiin tietoisesti tiedotuskomppania, erotukseksi Saksan vastaavista propagandakomppanioista, koska haluttiin korostaa suomalaisten tuottamien tekstien ja kuvien sisältävän oikeaa tietoa eikä värittynyttä propagandaa.

Suomalaiset TK-kuvaajat saivat saksalaisiin esikuviinsa verrattuna huomattavan monimuotoisia kuvaustehtäviä. Suomalaisten TK-miesten toivottiin taltioivan kaikkea, millä oli sotilaallista, sotahistoriallista ja kansatieteellistä arvoa, mutta ennen kaikkea kuitenkin seuraavia aiheita:

– Sotatoimien kulkua.

– Suomalaista sotilasta siten että hänelle ominaiset piirteet ja taistelutavat tulevat esille.

– Aseita toiminnassa erilaisissa tehtävissä ja vaihtelevassa maastossa.

– Linnoituslaitteita, kenttävarustustöitä, sekä omia että vihollisen myös siten että aseiden aiheuttamat vauriot ilmenevät.

– Eri aselajien toimintaa mahdollisimman monipuolisesti.

– Takaisin vallattuja alueita siinä kunnossa kuin ne ovat joutuneet joukkojemme käsiin.

– Vallatun alueen näkemykset myös puhtaasti maasto- ja maisemakuvina.

– Itä-Karjalan asujaimistosta kuvia, jotka todistavat heidän ja suomalaisten sukulaisuuden.

– Aiheita jotka todistavat vihollisen julmuutta ja tappioiden suuruutta.”¹¹

Suomalaisen sotakuvauksen tavoitteet olivat huomattavasti vähemmän propagandistisia kuin saksalaisen. Tiedotuskomppanioille säännöllisesti lähetetyissä ohjekäskyissä toistui usein esimerkiksi pyyntö ottaa Itä-Karjalasta runsaasti maisemakuvia. Myös kansatieteellisillä otoksilla oli tärkeä rooli sotapropagandassa. Muun muassa maaliskuussa 1942 kehotettiin TK-miehiä kuvaamaan runsaasti Itä-Karjalaan liittyviä aiheita:

”Sellaisilla Itä-Karjalan alueilla, joilla on siviiliasutusta, tarjoavat aiheita koulu- ja muu valistustyö (esim. ”Käynti itä-karjalaisessa kansakoulussa”, ”Itä-Karjalaisten koulun ensimmäinen (tai ylin) luokka”, ”Vepsäläislapset oppivat Suomea”) Vakon kauppatoiminta (esim. ”Kauppa käy Itä-Karjalassa”, ”Pogostan kauppamiehen pakinoilla”), paikallisen väestön elämä ja askareet (esim. ”Karjalaispirtissä”, ”Tarinaa samovaarin ääressä”, ”Itä-Karjalassa tehdään töitä”, ”Praasnikat aunukselaiskylässä”, ”Aunukselaista tietäjää tapaamassa”, ”Karjalainen runonlaulaja”) jne. Mielenkiintoisen tehtävän tarjoaa myös Itä-Karjalalle ominaisten tshasounain ja kalmistokuusikkojen esittely – huomattakoon, että kirjoituksia varten on myös otettava hyviä valokuvia.”¹²

Dokumentaaristen kuvien arvoa painotettiin, mutta osa kuvaustehtävistä oli propagandistisia. Esimerkiksi otokset Itä-Karjalan asukkaista oli jo ohjeistuksenkin mukaan tarkoitettu todistamaan heidän ja suomalaisten sukulaisuutta ja siten osaltaan vahvistamaan suomalaisten oikeutusta Itä-Karjalan miehitykseen.

TK-miehet tuottivat materiaalia myös viholliselle suunnattuun propagandaan, ja niinpä TK-kuvaajia kehotettiin ohjekäskyssä helmikuussa 1942 ottamaan ”edustavia propagandakuvia” sotavankisairaaloista13. Todennäköisesti kuvat oli tarkoitettu painettavaksi lentolehtisiin, joita pudotettiin puna-armeijan puolelle rintamaa ja joissa neuvostosotilaita kehotettiin toveriensa esimerkkiä seuraten antautumaan vangiksi. Myös vihollisen julmuudesta ja tappioiden suuruudesta kertovat kuvat olivat tärkeä osa propagandaa. Viholliskaatuneista otetut kuvat kertoivat puna-armeijan suurista menetyksistä ja suomalaisten menestyksestä.14 Tosin osa kaatuneiden kuvista asetettiin liian järkyttävinä julkaisukieltoon heti ottamisensa jälkeen.

Takaisinvallattujen alueiden kuvat puolestaan esittelevät usein esimerkiksi venäläisten suomalaisilla hautausmailla tekemää tuhoa. Näitä kuvia toimitettiin aina New Yorkiin ja Vatikaaniin asti, jotta ulkomaat vakuuttuisivat siitä, että Suomi käy Saksasta erillään omaa, oikeutettua sotaansa itsenäisyytensä ja kristinuskon puolesta.

Suomalaisilla TK-kuvaajilla ei ollut varsinaista sotilaallista erikoiskoulutusta tiedotustoimintaan kenttäoloissa, vaan kunkin kuvaajan sotilaskoulutus oli lähes yksinomaan rauhanajan asevelvollisuuskoulutuksen varassa. OToki osa sodan aikana TK-kuvaajina toimineista oli osallistunut Niinisalossa 1937 pidettyihin tiedotusalan kertausharjoituksiin, ja muutamat kuvaajat ehtivät välirauhan aikana osallistua talvisodassa palvelleiden kuvaajien aseveliyhdistyksen, Kamera-Aseveljet ry:n järjestämiin yksittäisiin, propagandatoimintaa käsitteleviin luentotilaisuuksiin. Lisäksi vuoden 1942 huhtikuussa 7. tiedotuskomppania järjesti viikon mittaisen luentokurssin, johon osallistui henkilöstöä myös muista tiedotuskomppanioista. Tämän kurssin tarkoitus lienee ensi sijassa ollut parantaa TK-miesten asiantuntemusta merivoimien aseistuksesta: merivoimien esikunnan tiedetään valittaneen 7. tiedotuskomppanian päällikölle Pauli J. Wirolle, että TK-kuvaajat ”eivät erottaneet merimiinaa torpedosta”.15

Lavastuksia ja oikeaa sotaa

Rintamasotilaat tiedustelivat suomalaisilta TK-kuvaajilta usein, miksi nämä eivät ota saksalaisessa propagandalehti Signaalissa nähdyn kaltaisia näyttäviä taistelukuvia. Taistelun valokuvaaminen 1940-luvun välineillä ei ollut yksinkertaista. Juoksuhaudasta kohottautuva tai taistelun aikana paikoilleen pysähtyvä TK-kuvaaja joutui nopeasti vihollistulen maalitauluksi, ja saattoipa pelkkä valonheijastus kameran linssistä riittää kiinnittämään vihollistykistön tulenjohtajan huomion. Toisin kuin Saksassa, Suomessa ei myöskään ollut antaa kaikille kuvaajille laajakulma- ja teleobjektiivia eikä kuvaajien käyttöön voitu myöntää panssariautoa suojaamaan vihollistulelta. Suomalaiset kävivät suuren osan taisteluistaan metsämaastossa, jossa näyttävien kuvien saanti oli huomattavasti hankalampaa kuin saksalaisrintamilla saksalaisten rintamilta, esimerkiksi Ukrainan aroilla16.

Varsinkin pitkään jatkuneen asemasotavaiheen aikana suomalaiset TK-kuvaajat olivat usein puun ja kuoren välissä, kun Päämaja vaati näyttäviä taistelukuvia ja kielsi kirjoittamasta tai kuvaamasta esimerkiksi rintamalla pidettyjä urheilukilpailuja. Kotirintamalla oli alkanut kiertää puheita siitä, että rintamalla miehet vain urheilevat ja laiskottelevat kotirintaman kustannuksella. Tapahtumaköyhät jaksot ajoivat lavastamaan kuvia. Reijo Porkka kertoo lavastuksista:

”Osa TK-valokuvaajista kieltää lavastaneensa kuvauksia, osa myöntää avoimesti lavastuksia tehdyn runsaastikin. Mikä osa kuvista on lavastettu ja mitkä ovat autenttisia, selviää vain kuvaajien antamista tiedoista. Jälkikäteen on mahdotonta mennä väittämään kuvien perusteella suuntaan tai toiseen. TK-valokuvaajien kertomusten perusteella oli pakko tehdä lavastuksia, että olisi saatu aikaan näyttäviä taistelukuvia. Tämä ei sulje pois sitä tosiasiaa, etteivätkö TK-valokuvaajat olisi toimineet myös aivan etulinjassa. Kuvaesimerkkejä on saatavilla runsaasti, niissä kuvissa näkyy tosin vain muutama mies kyyhöttämässä tai joitakin epämääräisiä kranaattitulen aiheuttamia pöllähdyksiä.”¹⁷

Ohjekäskyissä jopa neuvotaan, miten lavastuksia tulisi toteuttaa. Lokakuussa 1941 kuvaajia kehotettiin lisäämään otoksiinsa dramatiikkaa esimerkiksi asettamalla tuhotun hyökkäysvaunun päälle savupanos, jolloin näyttäisi siltä kuin vaunu olisi vielä tulessa. Eräänlaisena lavastuksena voitaneen pitää myös Päämajan ohjeistusta siistiä itäkarjalaista väestöä ennen kuvauksia, jotta saataisiin käskyjen mukaisia kuvia paikallisista, jotka eivät ”vaikuta venäläisiltä”. Toisaalta jo käskyssä 17 kesältä 1941 kehotetaan kuvaajia välttämään “lavastetun hiipimisen” valokuvaamista ja pyrkimään ottamaan kuvansa etulinjassa. Edelleen Päämajan ohjekäskyssä 59 muistutetaan TK-kuvaajia siitä, että jokaiseen lavastettuun kuvaan olisi niiden sotahistoriallisen arvon takia merkittävä, milloin kyse on lavastuksesta. Näitä merkintöjä ei kuitenkaan monessakaan lavastetussa kuvassa ole. Ohjekäskyssä 58 maaliskuussa 1942 myös huomautetaan, että koska kuvasarjat on tarkoitus sodan päätyttyä kerätä kulloisenkin yksikön toimintaa esittelevään arkistoon, olisi yksikön komentajien toiveesta kuvattava myös toimintaa epäedullisissa oloissa. Ohjekäskyn numero 70 liitteessä elokuulta 1942 puolestaan korostetaan, että rintamaelämää ei pidä maalailla liiaksi ruusuiseksi: on valokuvattava vaikeuksiakin, mutta yleispositiivinen henki kuvissa on tärkeää.18

Jyri Paulaharjun ja Martti Uosukaisen teoksessa Kamerat – huomio – tulta! arvellaan lavastettujen kuvien osuudeksi noin 10-15 prosenttia koko kuvamäärästä. Luku tuntuu pieneltä, mikäli lavastuksen ymmärretään käsittävän kaikenlainen aidon tilanteen manipulointi aina parturinsaksien käytöstä harjoitustilanteissa otettuihin “taistelukuviin” saakka.19

Arkistosta ja sen käytöstä

Puolustusvoimien kuvajulkaisuhankkeen myötä Suomi on siirtynyt avoimen verkkojulkaisun edelläkävijämaaksi, ainakin mitä sotahistoriaan tulee. Toivottavasti muut maat seuraavat perässä. Esimerkiksi Saksan Bundesarchivin kätköissä on noin 1,5 miljoonaa toisen maailmansodan aikaista propagandakuvaa, joista vasta murto-osa on digitaalisesti katseltavissa Bundesarchivin arkiston internetsivuilta. Saksassa myös painokelpoisten digitaaliversioiden tilaaminen on maksullista, kun taas SA-kuva-arkistosta kaikki halukkaat voivat tarvittaessa ladata korkearesoluutioisia kuvia koneelleen muutamalla klikkauksella. Puolustusvoimien katsauksia sen sijaan ei tällä hetkellä voi tallentaa omalle koneelle, mutta toivottavasti tämäkin mahdollisuus saadaan pian. Kaiken kaikkiaan arkisto on, kuten jo artikkelini alussa totesin, upea ja ainutlaatuinen kokonaisuus.

Yksi digitaaliarkiston suurimmista vahvuuksista ovat kuviin liitetyt alkuperäiset kuvatekstit. Niiden helppo saatavuus netissä auttaa esimerkiksi kuvateosten tekijöitä oikaisemaan monissa kirjoissa aikaisemmin toistuneita virheitä. Virheet syntyivät, kun alkuperäinen kuvateksti oli tekijän muistiinpanoista hukkunut ja sitä ei viitsitty jäljittäälähdetty uudelleen jäljittämään, vaan teksti laadittiin muistin varassa “vähän sinne päin”.

Kokonaan toinen asia on se, miten hyvin alkuperäiset kuvatekstit pitävät paikkansa. Teksteissä on virheitä, kuten eräs kolmen kuvan sarja Puolustusvoimien Kuvakeskuksen kokoelmista osoittaa20. Kuvien taustapuolella todetaan niiden esittävän vankeja polkemassa miinoja Vuosalmella 2. syyskuuta 1941. Onko tässä siis dokumentoitu suomalaisjoukkojen sotarikos?

 

 

Kuvatekstin antamaa selitystä ei voine pitää kovin vakuuttavana. On erittäin epätodennäköistä, että täysin Geneven sopimuksen vastainen sotarikos olisi dokumentoitu tiedotuskuvaan, vaikka kuva originaalivedoksen taustapuolen kieltoleimoista päätellen olikin jo sodan aikana määrätty julkaisukieltoon. Perusteena julkaisukiellolle lienee pikemminkin ollut kuvateksti kuin itse kuva.

Siitä, mitä ”miinanpolkemiskuva” todella esittää, on olemassa kaksi teoriaa: Sotilasasiantuntijoista jotkut pitävät tapausta joukkoteloituksen valmisteluna. Muutamat perinnemaatalouden asiantuntijat puolestaan esittävät perusteluja sille, että kyseessä olisi torajyvien, erään kasvitaudin, kitkeminen viljasta sotavankivoimin.

Sotavangit etenevät aivan liian harvassa muodostelmassa tuhotakseen miinoja kirjaimellisesti astumalla niiden päälle. Lisäksi miinojen polkeminen olisi ollut suomalaisten kannalta täysin järjetöntä vankityövoimaresurssien tuhlausta. Lisäksi voi kysyä, mikä järki ylipäänsä olisi jonkin niityn miinoittamisessa; taka-alalla kulkeva tie olisi strategisena väylänä merkittävämpi kohde.

Kuvassa olevien sotavankien ilmeet ja olemukset ovat rauhalliset. Tilanne olisi toinen, jos joukkoa oltaisiin ajamassa miinakenttään. Myös vartiomiehiä on kuvassa liian vähän ajamaan vankeja tai toisaalta pidättelemään ensimmäisen miinan räjähdyksestä syntyvää joukkopakoa. Usealla kuvassa näkyvällä hahmolla on kädessään jokin korsi, jota he näyttävät tarkastelevan. Tämä tukisi torajyväteoriaa, sillä miinakenttään kävelevä vanki tuskin pysähtyy poimimaan kukkasia. Vankeja miinakenttään ajavat vartijat tuskin sallisivatkaan tätä. Kuvan ottoajankohta puhuu miinanraivausteorian puolesta: on teoriassa mahdollista, että Vuosalmen vastikään valloittaneet suomalaiset olisivat vanginneet esimerkiksi venäläisen pioneeriryhmän, joka tietäisi miinoitusten sijainnin, ja siksi tämä ryhmä olisi komennettu purkamaan miinoja. Tieto miinoitusten sijainnista selittäisi myös vankien rennohkoa olemusta. Kuitenkaan minkään Vuosalmella 1941 olleen yksikön sotapäiväkirjat eivät kerro miinanraivaustoimista.

Edellä esittelemäni kolmen kuvan sarja on vain yksi loputtoman monista vastaavista kuva-arvoituksista, joita Puolustusvoimien mittava verkkopalvelu kätkee sisäänsä. Olisikin tärkeää, että tutkijat ja harrastajat tarttuisivat haasteisiin haasteeseen ja lähtisivät ratkomaan epätäydellisten kuvatekstien arvoituksia, sillä mahdollisimman täydelliset tiedot lisäävät kuvakokoelman arvoa entisestään. Onneksi sivuston kehittäjät ovat ajatelleet tätäkin – kuvien yhteydessä on linkki, jonka kautta on mahdollista lähettää lisätietoja. Väärinkäytösten ehkäisemiseksi tietojen oikeellisuus tarkastetaan ennen kuin ne liitetään kuviin.

Monien suljetuksi ja byrokraattiseksi mieltämät Ppuolustusvoimat osoittaa siis kuva-arkistonsa kohdalla vaikuttavasti nykyaikaan kuuluvan avoimuuden ja joukkoistamisen tärkeyden. Lukuisat sota- ja muun historian harrastajat ovat vastanneet haasteeseen: lähetettyjen lisätietojen määrä lasketaan tätä kirjoitettaessa tuhansissa, ja kesäksi 2014 Kuvakeskukseen palkataan harjoittelija, jonka tehtävänä on saatujen lisätietojen siirtäminen tietokantaan.

Kuvatekstien ja kuviin liittyvien tietojen täydentäminen parantaa toivottavasti myös hakukokemusta. Nykyisellään arkiston ”sydän” on normaali hakumoottori, joka etsii annettuja käsitteitä ainoastaan kuvien kuvateksteistä. Kun näissä, kuten edellä osoitin, monesti on virheitä tai epätarkkuuksia tai kuvateksti saattaa puuttua kokonaan, voivat monet hienot otokset jäädä löytämättä, ja esimerkiksi tietyssä paikassa otettujen kuvien tai tiettyä asetyyppiä esittävien kuvien löytäminen on hankalaa.

Omat haasteensa asettaa kuvateksteissä käytetty kieli ja käsitteiden merkitykset. Kuvaajien laatimat kuvatekstit on digitoitu ns. kuvaselosteista, eräänlaisista filmirullien saate- tai lähetelomakkeista. Tekstit on laadittu sodan aikana, joten esimerkiksi vihollisista käytetään niissä useimmiten hyvinkin arvolatautuneita ilmaisuja. Tuonaikainen sotilasslangi saattaa sisältää termejä, jotka nykyään ovat tuntemattomia. Lisäksi esimerkiksi muun muassa itäkarjalaisten paikannimien kirjoitusasussa on välillä suuriakin vaihteluita.

Analogisen arkiston aikana tutkijoilla oli Kuvakeskuksessa käytössään temaattinen arkistoluettelo, jonka avulla osan edellä esitellyistä haasteista saattoi kiertää. Paikkakuntien nimissä puolestaan auttoi paikkakuntakortisto.

Kaikki edellä esitellyt pulmat ratkeaisivat toki digitaaliarkistossakin, mikäli kuvat olisi asiasanoitettu. Ymmärrettävästi puolustusvoimat ei tätä kuitenkaan vielä tehnyt – liki 200 000 kuvan järkevä tekstittäminen vie tovin jos toisenkin. Ehkä tässä olisikin joukkoistamisen seuraava sovellusmahdollisuus? Vapaaehtoisvoimia löytyisi varmasti aineiston käyttäjien joukosta.

Toinen kehittämistarve nettiarkistossa paljastuu vaikkapa edellä esittelemäni kolmen kuvan sarjasta. Ymmärrettävästi kuvat on digitoitu suoraan alkuperäisistä negatiiveista parhaan mahdollisen kuvanlaadun saavuttamiseksi. Puolustusvoimien kuvakeskuksessa säilytetään näitten negatiivien lisäksi sodanaikaisista vedoksista koostuvaa positiivikuva-arkistoa, joka arkistonhoitaja Päivi Vestolan mukaan21 kattaa n. 80% kaikista negatiiveina olemassa olevista kuvista. Alkuperäisten vedosten taustalle tehdyt merkinnät sisältävät informaatiota, joka ei käy ilmi sen paremmin negatiiveista kuin kuvaselosteistakaan, kuten esimerkiksi mahdolliset sensuurileimat ja -merkinnät tai merkinnät siitä, mihin lehtiin, kustantamoihin tai ulkomaanlähetystöihin kuvat on aikanaan toimitettu. Itse ainakin pidän mielenkiintoisena sitä, että kuvia venäläisten häpäisemistä haudoista on syksyllä 1941 toimitettu aina Vatikaaniin asti – kenties osoitukseksi siitä, että Suomi käy sotaa kristinuskon vihollista vastaan? Mikäli nämä kuvien taustapuolelta löytyvät arvokkaat tiedot saataisiin lisättyä sivustolle, palvelisi se tutkijaa vielä nykyistäkin paremmin[22].

Hienon hankkeen pienenä kauneusvirheenä voidaan mainita puolustusvoimien päätös jättää kaikkein rajuimmat kuvat22 lisäämättä digitaaliarkistoon. Mikäli ajatuksena on suojella lapsia järkyttävältä kuvamateriaalilta, tavoite on oikea mutta keinot vääriä. Teknisesti olisi kai ollut mahdollista laittaa rajut kuvat erilliseksi kokonaisuudeksi, jonne pääsee vain kuvakeskuksesta pyydettävällä kertakäyttöisellä salasanalla. Sodan kauheutta ei pidä vähätellä, ja kaikenlainen salailu luo vain lisää toinen toistaan absurdimpia salaliittoteorioita. Osa arkiston ulkopuolelle jätetyistä kuvista on sitä paitsi jo julkaistu eri nettisivuilla23).

SA-kuva-sivusto tarjoaa jo nykyiselläänkin hienon kokonaisuuden viime sotien aikaista visuaalista materiaalia. Kun lisäksi huomioidaan, että suomalaiset TK-kuvaajat eivät saksalaisten virkaveljiensä tavoin tuottaneet pelkkää puhdasta propagandamateriaalia, on selvää että tämä kaikkien saatavilla oleva kuva-aineisto tarjoaa lähes loputtoman määrän tutkimusmateriaalia niin historioitsijoille kuin vaikkapa kansatieteestä tai karjalaisesta arkkitehtuurista kiinnostuneille.

Lähteet

Artikkelissa käytettyjen kuvien lähteet on merkitty niiden yhteyteen.

Arkistolähteet ja painamattomat lähteet

Ohjekäskyt tiedotuskomppanioille. KA, Sörnäisten toimipiste, kansio T20680/13

Puolustusvoimien Kuvakeskuksen arkistonhoitaja Päivi Vestolan haastattelu 8.2.2012. Haastattelumuistiinpanot tekijän hallussa.

Majuri G. Waseliuksen komennuskunnan ja kuvaosaston Saksan matkojen matkakertomukset. KA Sörnäisten toimipiste, kansio T20681/26.

Internet-lähteet

http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2013/04/26/suursuosion-kaatama-sotakuvien-nettiarkisto-avattiin-uudelleen (Viitattu 13.5.2014)

http://sa-kuva.fi/webneologinfin.html (Viitattu 13.5.2014)

http://nocandoo.servebeer.com/temp/suomisodassa/suomisodassa.htm (Viitattu 13.5.2014)

Tutkimuskirjallisuus ja artikkelit

Kleemola, Olli. Kaksi kameraa – kaksi totuutta? Omat, liittolaiset ja viholliset rintama- ja TK-miesten kuvaamina. Poliittisen historian tutkimuksia 37, Turun yliopisto 2011.

Kleemola, Olli. Tuntemattoman kansallisaarteen tulkintavaikeuksia – sotarikos vai leipäviljan puhdistusta? Julkaisussa Sotilasaikakauslehti 5/2011.

Kleemola, Olli. Kamera aseena. Teoksessa Helena Pilke & Olli Kleemola (toim.) Suomi taisteli – Kuvat kertovat. Readme.fi oy, Helsinki 2013, 8-24

Paulaharju, Jyri & Uosukainen, Martti. Kamerat – Huomio – Tulta! Puolustusvoimat kuvaajana. Puolustusvoimien kuvaustoiminta 1918-1999. Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskus 2000.

Porkka, Reijo. Sodasta kuvin. Sotavalokuvaus 1941-1944. Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1983.

1. TK-lyhenne tarkoittaa tiedotuskomppaniaa. Yksikön nimen sodanaikainen kirjoitusasu oli tiedoituskomppania. Käytän tässä artikkelissa modernia kirjoitusasua. [↩]
2. http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2013/04/26/suursuosion-kaatama-sotakuvien-nettiarkisto-avattiin-uudelleen (Viitattu 13.5.2014 [↩]
3. http://sa-kuva.fi/webneologinfin.html (Viitattu 13.5.2014 [↩]
4. Kleemola 2011, 10 [↩]
5. Kleemola 2011, 10-13; Porkka 1983, 23-33; Paulaharju & Uosukainen 200, 33-34 [↩]
6. Kleemola 2011, 11-12 [↩]
7. Kleemola 2013, 20 [↩]
8. Porkka 1983; 58 [↩]
9. Kleemola 2013, 20 [↩]
10. Ohjekäskyt tiedotuskomppanioille. KA, Sörnäisten toimipiste, kansio T20680/13, käsky 1 [↩]
11. Majuri G. Waseliuksen komennuskunnan ja kuvaosaston Saksan matkojen matkakertomukset. KA Sörnäisten toimipiste, kansio T20681/26. [↩]
12. Ohjekäskyt tiedotuskomppanioille. KA, Sörnäisten toimipiste, kansio T20680/13, käsky 60 [↩]
13. Ohjekäskyt tiedotuskomppanioille. KA, Sörnäisten toimipiste, kansio T20680/13, käsky 57 [↩]
14. Salminen 1989, 34-35 [↩]
15. Kleemola 2013, 13 [↩]
16. Kleemola 2013, 14 [↩]
17. Porkka 1983, 88-89 [↩]
18. Ohjekäskyt tiedotuskomppanioille. KA, Sörnäisten toimipiste, kansio T20680/13 [↩]
19. Paulaharju & Uosukainen 2000, 67 [↩]
20. Olen käsitellyt oheisen kuvasarjan taustaa sekä mahdollisia selityksiä laajemmin artikkelissani Tuntemattoman kansallisaarteen tulkintavaikeuksia – sotarikos vai leipäviljan puhdistusta? Sotilasaikakauslehti 5/2011. s. 55-57 [↩]
21. Puolustusvoimien Kuvakeskuksen arkistonhoitaja Päivi Vestolan haastattelu 8.2.2012. Haastattelumuistiinpanot tekijän hallussa. [↩]
22. Noin 300 kpl. [↩]
23. Esim http://nocandoo.servebeer.com/temp/suomisodassa/suomisodassa.htm (Viitattu 13.5.2014 [↩]