Historiantutkimuksessa eurooppalaisten ja aasialaisten kanssakäyminen keskiajalla on usein jäänyt uuden ajan alun löytöretkien varjoon. Löytöretkien taustalla oli kuitenkin useita keskiajalla tehtyjä matkoja itään, ja meriteitse tehdyt matkat olivat pitkälti keskiajan matkakuvausten inspiroimia; Kristoffer Kolumbuksen ja Vasco da Gaman retket eivät olleet matkoja täysin tuntemattomaan, sillä muun muassa Marco Polon Maailmankuvaus oli jo antanut eurooppalaisille tiedon legendanomaisista Aasian valtakunnista. Vaikka keskiajan Aasian-yhteyksiä on tutkittu verrattain vähän, ne muodostavat keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen kannalta oleellisen osa-alueen. Aihe on mielenkiintoinen etenkin kirkkohistoriallisesta näkökulmasta, sillä keskiajalla läntinen kirkko hoiti suurta osaa läntisen ja itäisen maailman diplomaattisesta kanssakäymisestä. Keskiajan fransiskaanien Kiinan-lähetystyön myötä syntyivät muun muassa ensimmäiset suorat diplomaattiset yhteydet Euroopan ja Kiinan välille.
Tämän artikkelin päämääränä on esittää keskiajan Kiinan-lähetystyön pääpiirteet sekä aiheeseen liittyvät lähteet. Käsittely perustuu aiheesta tekemääni tutkimukseen, jossa olen hyödyntänyt useisiin teoksiin sisältyviä lähdekokoelmia. Tekemällä lähteet lukijalle tutuiksi ja antamalla täydet viitetiedot pyrin helpottamaan lähteiden löytämistä ja lukemista.
Läntisen kristikunnan ja Yuan-valtakunnan yhteyksien synty
Keskiajan eurooppalaisten yhteydet Aasiaan alkoivat mongoli-imperiumin laajentumisen myötä. Mongolit kylvivät 1230-luvulta alkaen laajaa tuhoa Venäjällä ja jatkoivat pian kohti Puolaa ja Unkaria. Tyhjästä saapuneet mongolit olivat eurooppalaisille tuntematon barbaarikansa, josta oli tavalla tai toisella saatava tietoa. Paavi Innocentius IV (h. 1243-1254) lähetti vuonna 1245 fransiskaaniveli Johannes de Plano Carpinin matkalle mongolien keskuuteen. Lähettiläs päätyi mongolien kaukaiseen pääkaupunkiin Karakorumiin, jossa hän luovutti paavin kirjeen suurkaani Güyükille (h. 1246-1248). Paavi vaati mongoleilta kääntymistä kristinuskoon kun taas suurkaani vaati vastauksessaan eurooppalaisilta alistumista, joten nämä aikaiset yhteydet eivät olleet omiaan luomaan ystävyyttä idän ja lännen välille. Tästä alkoi kuitenkin Aasian avautuminen eurooppalaisille; vuosikymmentä myöhemmin seuraavaan suurkaanin, Möngken (h. 1251-1259), tavannut fransiskaani Vilhelm Rubruk sai jokseenkin lämpimämmän vastaanoton, ja Lähi-idässä mongolit jopa ehdottivat latinalaisille yhteistä rintamaa islamilaista maailmaa vastaan.
1260-luvulla Aasiassa matkustaneet venetsialaiset kauppiasveljekset Niccolò ja Matteo Polo päätyivät lopulta uuden suurkaanin, Möngken nuoremman veljen Khubilain (h. 1260-1294) hoviin. Khubilai oli valloittamassa Kiinaa ja tarvitsi laajenevaan valtakuntaansa runsaasti virkamiehiä, joten hän lähetti Polon veljekset takaisin Eurooppaan pyytääkseen paavilta sataa oppinutta latinalaista, jotka voisivat (luultavasti heille annettavien hallinnollisten tehtävien ohella) opettaa Khubilain alamaisille kristinuskoa. Mongolit tunsivat ennestään kristinuskon sen nestoriolaisessa muodossa, ja Khubilai, jonka äiti oli nestoriolainen, piti läntisiäkin kristittyjä mahdollisina yhteistyökumppaneina. Latinalaisen Euroopan ja mongoli-imperiumin diplomaattisissa suhteissa oli tapahtumassa merkittävä muutos, josta muodostui läntiselle kirkolle sen lähetystyön historian suurimpia mahdollisuuksia; enää mongolit eivät torjuneet latinalaisia ja vaatineet heiltä alistumista, vaan päinvastoin olisivat valmiit kääntymään kristinuskoon.
Polon veljekset palasivat länteen, jossa he saivat odottaa vuosia vastausta Khubilain kutsuun. Vanha paavi Clemens IV (h. 1265-1268) oli nimittäin juuri kuollut, ja kun kirkko vihdoin viimein sai uuden paavin, Gregorius X:n (h. 1271-1276), Polot olivat jo matkalla takaisin Khubilain luo. Uusi paavi kutsui heidät takaisin ja antoi heille matkaseuraksi kaksi dominikaaniveljeä, joiden oli tarkoitus perustaa Khubilain valtakuntaan kirkkoprovinssi. Dominikaanit päättivät kuitenkin pian palata takaisin matkan vaarallisuuden takia, joten Khubilai ei saanut pyytämiään sataa oppinutta latinalaista, vaan ainoastaan tällä kertaa mukaan lähteneen nuoren Marco Polon palvelukseensa. Tätä vuonna 1271 alkanutta lähetysretkeä voi sen epäonnistumisesta huolimatta kuitenkin pitää keskiajan Kiinan-lähetystyön alkuna.
Tieto Khubilain kutsusta ja kirkon ensimmäisestä yrityksestä vastata siihen on säilynyt ainoastaan Marco Polon Maailmankuvauksessa.[i] Kertomusta voi perustellusti pitää luotettavana, sillä sen yksityiskohdat sopivat hyvin yhteen sen kanssa, mitä muiden lähteiden perusteella tiedetään Khubilain hallintotavasta ja läntisen kirkon tilanteesta kyseisinä vuosina. Kertomuksen autenttisuutta tukee myös vuonna 1278 päivätty paavi Nicolaus III:n (h. 1277-1280) kirje Khubilaille. Nicolaus III oli jo neljäs paavi Gregorius X:n jälkeen, mutta kirjeestä huomaa, että läntisen kirkon johto paavien vaihdoista huolimatta muisti Khubilain pyynnön. Nicolaus selittää, että myös hänen edeltäjänsä Johannes XXI (h. 1276-1277) oli halunnut lähettää saarnaajia Khubilain valtakuntaan, mutta paavi oli ehtinyt kuolla ennen näiden lähettämistä. Viiden fransiskaaniveljen oli tarkoitus luovuttaa Nicolaus III:n kirje Khubilaille ja asettua tämän valtakuntaan tekemään lähetystyötä, mutta kukaan heistä ei ilmeisesti päässyt perille asti.[ii]
Kiinan nestoriolaisten Euroopan-vierailut
Nicolaus III:n yrityksen jälkeen kirkko lienee lähdeaineiston puuttumisesta päätellen ollut Kiinan-lähetystyön suhteen passiivinen. Kiinnostus uutta yritystä kohtaan heräsi 1280-luvulla, jolloin Kiinasta saapui kaksi nestoriolaista vierasta, Yuan-virkamies Isa Kelemechi (1285) ja munkki Rabban Sauma (1287-1288). Molemmat vieraat kävivät Euroopassa mongolien hallitseman Persian lähettiläinä edistääkseen sen hallitsijan Arghunin (h. 1284-1291) suunnittelemaa yhteistyötä mamelukkien sultanaattia (Egyptiä) vastaan. Näillä kahdella vierailulla lienee ollut suuri merkitys läntisen kirkon Kiinan-lähetystyön jatkumisen kannalta.
Isa Kelemechin vierailusta ei ole säilynyt varsinaista matkakuvausta. Isa mainitaan Arghunin kirjeessä paaville vuodelta 1285[iii], ja hänen matkansa Kiinasta Persiaan mainitaan Yuan-dynastian aikakirjoissa[iv]. Kiinalaisissa lähteissä Isa tunnetaan nimellä Aixue. Lähteiden niukkuudesta huolimatta on huomattava, että kristityn Isan vierailu antoi läntisen kirkon johdolle hyvän tilaisuuden kysyä enemmän Khubilaista ja kristittyjen tilanteesta Aasiassa. Isa oli jo kauan ollut merkittävä henkilö Yuan-hallinnossa ja tiesi kaiken oleellisen Khubilaista. Läntisen kirkon johto lienee esittänyt paljon kysymyksiä Aasian kristityistä ja mongolien politiikasta näitä kohtaan, ja sellaisiin kysymyksiin Khubilain lähettiläs saattoi ylpeänä vastata, että nestoriolaiset olivat mongolien läheisimpiä liittolaisia. Uutiset siitä, että Khubilai lisäksi suhtautui vihamielisesti islamia kohtaan[v] lienee ilahduttanut läntisen kirkon johtoa vaikka kristittyjen tukemisella ja Khubilain islamin vastaisella politiikalla ei ollut varsinaista yhteyttä.
Kiinan-lähetystyön kannalta Isa Kelemechin vierailua vielä merkittävämpi tapahtuma oli Rabban Sauman muutamaa vuotta myöhemmin tekemä vierailu. Yksityiskohtainen matkakertomus sisältyy Rabban Saumasta kertovaan syyriankieliseen lähteeseen. Rabban Sauma mainitaan lisäksi paavi Nicolaus IV:n kirjeessä nestoriolaisten patriarkalle Mar Jabalaha III:lle vuodelta 1288[vi] sekä kirjeessä Arghunille vuodelta 1289.[vii] Matkansa aikana Rabban Sauma tapasi Itä-Rooman keisarin Andronikus II:n (h. 1282-1328) Konstantinopolissa, kardinaalit Roomassa, Ranskan kuninkaan Filip IV:n (h. 1285-1314) Pariisissa, Englannin kuninkaan Edvard I:n (h. 1272-1307) Bordeaux’ssa ja lopuksi vastavalitun paavin Nicolaus IV:n (h. 1288-1292) Roomassa. Keskustelujen kautta ilmeni, että Rabban Saumalla oli jokseenkin erilainen kolminaisuusoppi, mutta kardinaalien iloksi vieras ei tästä huolimatta ollut skismaattinen, vaan halukas tunnustamaan Rooman kirkon aseman koko kristikunnan johtajana. Rabban Sauman vierailun myötä läntisen kirkon johto ymmärsi Khubilai-kaanin kaukaisessa valtakunnassa olevan laaja itäisten kristittyjen yhteisö, joka olisi valmis siirtymään Rooman kirkon alaisuuteen. On todennäköistä, että juuri tämänkaltainen oivallus oli tärkein syy siihen, että läntinen kirkko teki kolmannen ja siihen asti määrätietoisimman yrityksensä aloittaa lähetystyönsä idässä.
Nicolaus IV:n kirjeet Aasiaan
Rabban Sauman tavannut paavi Nicolaus IV kokosi vuonna 1289 lähetystyöntekijöiden ryhmän, joka vei mukanaan paavin kirjeitä Khubilaille, Arghunille, Keski-Aasian Tagatain kaanikunnan hallitsijalle Kaidulle sekä nestoriolaisten patriarkalle Mar Jabalaha III:lle. Kiinan-lähetystyön tutkimuksen kannalta nämä kirjeet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat paljon läntisen kirkon johdon tavasta kommunikoida mongolihallitsijoiden ja nestoriolaisten hengellisten johtajien kanssa.
Kirjeessään Khubilaille paavi kertoo, että on kuullut Arghunin lähettiläältä (eli Rabban Saumalta) Khubilain rakastavan paavia ja latinalaisia. Lähettiläs on kirjeen mukaan pyytänyt paavia lähettämään latinalaisia munkkeja Khubilain hoviin, ja siksi kirkko on päättänyt lähettää Johannes Montecorvinolaisen johtaman ryhmän, jotta Khubilai voisi vastaanottaa sen uskon, jota on toivonut. Lopuksi paavi pyytää Khubilaita kaikin tavoin auttamaan lähetyssaarnaajia, jotta nämä voisivat mahdollisimman tehokkaasti pelastaa sieluja Khubilain valtakunnassa.[viii] Mainitsemalla Khubilain sukulaisen ja liittolaisen Arghunin paavi halusi tehdä selväksi, ettei lähetysretki ollut läntisen kirkon idea, vaan vastaus Khubilailta ja Arghunilta tulleeseen kutsuun. Koska kyseessä oli myös ystävällisten diplomaattisten suhteiden luomisesta läntisen kristikunnan ja mongoli-imperiumin välille, paavi myöntää kirjeessään Johannes Montecorvinolaiselle lähettilään aseman, luultavasti tiedostaen, että mongolit kunnioittaisivat lähetyssaarnaajien johtajaa enemmän, jos tämä olisi samanaikaisesti latinalaisen maailman virallinen edustaja.
Nicolaus IV aloittaa kirjeensä Arghunille ilmoittamalla, että Johannes Montecorvinolainen on juuri palannut Persiasta ja kertonut Arghunin rakastavan paavia ja kaikkia kristittyjä. Johannes on kertonut Arghunin kohdelleen häntä ja muita fransiskaaneja hyvin. Paavi mainitsee myös kunnioittavasti Rabban Sauman ja tämän matkakumppanit. Kuten kirjeessään Khubilaille, Nicolaus pyytää Arghunia suojelemaan ja tukemaan Johannesta ryhmineen paavin lähettiläinä, jotta he voisivat pelastaa kansan.[ix] On huomionarvoista, että tämä kirje Arghunille on selvästi lämpimämpi kuin saman paavin edellisenä vuonna lähettämä kirje. Arghun oli pyytänyt apua muslimeja vastaan ja luvannut tulla kastetuksi valloitettuaan Jerusalemin. Paavi oli kuitenkin ovelasti välttänyt kysymyksen sotilaallisesta yhteistyöstä vastaten, että Arghunin tulisi antaa kastaa itsensä jo ennen kyseistä sotaretkeä saadakseen sille Jumalan siunauksen[x] – ja samalla niskoilleen sekä konservatiivisten mongolien että islaminuskoisten alamaistensa vastustuksen. Kirkon uuden lähetysstrategian muotoutumisen seurauksena nousi kuitenkin tarve kehua mongolihallitsijoita, jotta lähetyssaarnaajat voisivat hyötyä asemastaan paavin lähettiläinä.
Aikaisemmasta kirjeestään[xi] poiketen Nicolaus IV ei enää kutsu Mar Jabalaha III:tta ”piispaksi”, vaan ”nestoriolaisten patriarkaksi”, mikä osoittaa paavin päättäneen tunnustaa patriarkan aseman. Kuten Khubilailta ja Arghunilta, paavi pyytää myös patriarkalta tukea lähetyssaarnaajille.[xii] Mar Jabalahille lähetetyllä kirjeellä saattoi saada Aasiassa asuvien kristittyjen tuen samalla tavalla kuin Arghunille, Kaidulle[xiii] ja Khubilaille lähetetyillä kirjeillä saisi vapaan pääsyn monien alueiden läpi.
Johannes Montecorvinolaisen työ Kiinassa
Johannes Montecorvinolainen matkusti Kiinaan Intian kautta ja saapui ainoana ryhmästään perille vuonna 1294. Khubilai oli tähän mennessä vakiinnuttanut valtansa Kiinassa ja perustanut kiinalaistyyppisen Yuan-dynastian (1271-1368), jonka toiseksi hallitsijaksi nousi hänen pojanpoikansa Chengzong (h. 1294-1307). Johanneksen saavuttua pääkaupunkiin Daduun (Pekingiin), Khubilai oli juuri kuollut ja Chengzong noussut valtaistuimelle. Paavin kirje antoi Johannekselle korkean statuksen latinalaisen maailman lähettiläänä. Kiinan-lähetystyö oli vihdoin päässyt alkuun.
Johanneksen tekemän työn alkuvaiheen päälähteet ovat kaksi hänen Kiinassa kirjoittamaansa kirjettä (1305 ja 1306), joissa hän kertoo työn etenemisestä ja pyytää avukseen lisää lähetyssaarnaajia.[xiv] Kirjeissään Johannes kertoo, kuinka paikallinen nestoriolainen kuningas Georgius (öngüt-heimon ruhtinas Körgüz, jonka kiinankielinen biografia sisältyy Yuan-dynastian aikakirjoihin[xv]) omaksui läntisen kristinuskon ja tuki lähetystyötä kunnes muut nestoriolaiset kuninkaan kuoltua palasivat vanhoihin tapoihinsa. Johannes kertoo myös nestoriolaisten vainonneen häntä ja yrittäneen kaikin tavoin häiritä hänen lähetystyötään kunnes keisari Chengzong oli tuominnut heidät maanpakoon vääristä syytöksistä Johannesta kohtaan. Vaikka nestoriolaiset olivat kääntyneet lähetystyötä vastaan, Johannes oli saanut seuraajikseen Länsi-Aasiasta tulleita, jo kristinuskoa tunnustavia alaaneja ja armenialaisia. Johanneksen kirjeet sisältävät monipuolista tietoa lähetystyön saavutuksista ja menetelmistä, ja antoisaa on myös verrata kirjeiden sisältöä Körgüzin ja häntä seuranneiden hallitsijoiden biografioihin sekä alaaneja ja armenialaisia käsitteleviin lähteisiin; Körgüz kuului Yuan-kauden tunnettuihin sotasankareihin, alaanit palvelivat valiojoukkoina keisarillisessa armeijassa, ja armenialaisia asui eri puolilla Kiinaa.
Itäinen kirkkoprovinssi vakiintuu
Johanneksen kirjeet saapuivat, luultavasti eurooppalaisten kauppiaiden välityksellä, pian Ranskaan paavi Clemens V:lle (h. 1305-1314). Kirjeet tulivat kirkon johdolle yllätyksenä, sillä Johanneksen lähettämisestä oli kulunut jo melkein kaksi vuosikymmentä. Paavi ja kuuria olivat sittemmin muuttaneet pois Roomasta ja asettuisivat pian pysyvästi Avignoniin. Tapahtumarikkaasta ajankohdasta huolimatta kirkon johto kokosi seitsemän piispoiksi vihityn fransiskaanin ryhmän itään lähetettäväksi. Clemens V:n kirjeet ryhmän johtajalle Andreas Perugialaiselle[xvi] ja Johannes Montecorvinolaiselle[xvii], joissa paavi antaa Johannekselle ja häntä avustaville piispoille valtuudet perustaa täysin itsenäisen kirkkoprovinssin, ovat läntisen kirkon strategian tutkimuksen kannalta tärkeitä lähteitä.
Kolme paavin lähettämistä piispoista – Andreas Perugialainen, Gerardus Albuin ja Peregrinus Castellolainen – saapuivat Kiinaan vuonna 1313. Heidän avullaan Johannes Montecorvinolainen laajensi lähetystyötä Etelä-Kiinaan. Peregrinus Castellolaisen ja Andreas Perugialaisen kirjeet (1318 ja 1326) ovat tämän lähetystyön vaiheen tärkeimmät lähteet. Kolmas tärkeä silminnäkijäkuvaus on Aasiassa matkustaneen fransiskaanin Odoric Pordenonelaisen matkakertomus vuodelta 1331. Persiassa toimineen arkkipiispan Johannes Coralaisen raportti Kiinasta vuodelta 1330 toimii täydentävänä lähteenä, sillä vaikka kirjoittaja tuskin itse kävi Kiinassa, sisältö perustunee Kiinasta paluumatkalla olleiden latinalaisten kauppiaiden ja/tai fransiskaaniveljien tietoihin. Nämä lähteet kertovat muun muassa lähetyskentän uudesta organisaatiosta, työn menetelmistä ja kielimuurin haasteista.
Johannes Montecorvinolainen kuoli vuonna 1328 tehtyään lähetystyötä Kiinassa 34 vuoden ajan. Häntä avustaneet piispatkin kuolivat vähitellen, ja työntekijöistä, varsinkin johtajista, oli puute. Odoric Pordenonelainen palasi Eurooppaan aikomuksenaan palata Kiinaan viidenkymmenen fransiskaanin voimin, mutta hän sairastui ja kuoli ennen kuin pääsi kirkon johtajien puheille. Omasta aloitteestaan läntinen kirkko ei lähettänyt lisää lähetystyöntekijöitä Kiinaan. Syy tähän passiivisuuteen oli kenties se, että kirkon johto oletti Clemens V:n lähettämien piispojen jo luoneen paikallisen papiston, joka ei kaipaisi täydennystä; Clemens V oli tehnyt selväksi, että Johannes Montecorvinolainen saisi hoitaa kirkkoprovinssia kuten parhaaksi näkisi. Vastuun delegointi ei kuitenkaan toiminut käytännössä, sillä jo vuonna 1336, vain muutamia vuosia Andreas Perugialaisen kuoleman (1332) jälkeen, fransiskaaneja seuranneiden alaanien ruhtinaat näkivät parhaaksi kääntyä Avignonin puoleen.
Alaaniruhtinaiden ja keisari Huizongin kirjeet paaville
Alaaniruhtinaat vetoavat kirjeessään paaviin koko yhteisönsä puolesta, sillä Johannes Montecorvinolaisen kuoleman jälkeen alaaneilla ei ole ollut johtajaa eikä lohduttajaa. Alaanit ovat kuulleet paavin lähettäneen jonkun muun Johanneksen tilalle, mutta tämä ei ole päässyt Kiinaan asti. Alaanit pyytävät paavia lähettämään uuden johtajan sekä avaamaan säännölliset diplomaattiset suhteet keisariin, sillä keisarin suosiosta olisi paljon hyötyä hänen alamaistensa sielujen pelastuksen ja kristinuskon kunnian kannalta, kun taas hänen epäsuosiostaan olisi paljon haittaa. Alaanit kertovat keisarin jo esittäneen saman pyynnön useita kertoja kolmen tai neljän eri lähettilään välityksellä saamatta paavilta vastausta, ja tämä on kristityille erittäin kiusallista. Keisari on kohdellut kyseisiä lähettiläitä erittäin ystävällisesti ja avokätisesti.[xviii] On epäselvää, keitä mainitut lähettiläät olivat, mutta jos aikaisempien hallitsijoiden tapaamat lähettiläät lasketaan mukaan, heihin lienee kuulunut ainakin Odoric Pordenonelainen. Henkilö, jonka oli tarkoitus tulla Kiinaan arkkipiispaksi Johannes Montecorvinolaisen tilalle, oli eräs Nicolaus, jonka paavi Johannes XXII (h. 1316-1334) oli muutamia vuosia aikaisemmin lähettänyt kohti Kiinaa.[xix]
Alaanien kirjeen yhteydessä oli lyhyt kirje[xx] Yuan-keisari Huizongilta (h. 1333-1368). Latinaksi kirjoitettu kirje alkaa sanoin ”Kaikkivaltiaan Jumalan [Taivaan] voimasta, keisarien keisarin [mongolien suurkaanin] käsky”. Keisari kertoo lähettävänsä erään Andreas Frankin (luultavasti latinalainen kauppias, joka myös saattoi olla kirjeen kääntäjä) ja viidentoista muun henkilön paavin, kristittyjen herran, luo ”seitsemän meren” takaiseen Ranskaan, jotta säännölliset diplomaattisen suhteet saataisiin alkuun. Keisari pyytää paavilta siunauksia ja rukouksia sekä vastausta hänen palvelijoidensa, alaanien pyyntöön. Viimeiseksi keisari pyytää hevosia ja muita harvinaisuuksia lännestä; itämaisen käsityksen mukaan lännessä oli paljon legendaarisia olentoja ja esineitä, samalla tavalla kuin eurooppalaiset pitivät itää ihmeiden maana. Lähettämällä kirjeen paaville Huizong saattoi siis olla alaaneille mieliksi, edistää valtakuntansa diplomaattisia suhteita ja jopa saada eksoottisia lahjoja läntisiltä mailta.
Alaanien kirje on tutkimuksen kannalta tärkeä, sillä se kertoo lännestä tulleita fransiskaaneja seuranneiden itäisten kristittyjen halusta saada Euroopasta lisää heihin vaikutuksen tehneiden lähetyssaarnajien kaltaisia johtajia. Alaanien tapa esittää lähetyssaarnaajien merkitys mongolien ja läntisen maailman välisessä kanssakäymisessä on myös antoisa analyysin kohde. Keisari Huizongin kirje taas lisää tietoa jälkimmäiseen analyysin, tarjoten erinomaiset lähtökohdat Euroopan ja Kiinan aikaisten diplomaattisten yhteyksien muotoutumisen tutkimukselle.
Johannes Marignollilaisen Aasian-matka
Alaaniruhtinaiden ja Huizongin kirjeet saapuivat Avignoniin vuonna 1338 suurehkon, sekä eurooppalaisia että aasialaisia sisältävän ryhmän mukana. Läntisen kirkon johto oli aikaisemmin saanut muutamia kirjeitä Kiinassa toimivilta lähetyssaarnaajilta, jotka olivat pyytäneet apuvoimia lähetyskentälle, mutta nyt oli entistä ilmeisempää, että mongoli-imperiumin keskuksen maallinen valta toivoi huomattavasti läheisempiä suhteita läntiseen kristikuntaan. Vastaukseksi yhteydenottoon paavi Benedictus XII (h. 1334-1342) lähetti fransiskaaniryhmän Kiinan hoviin. Uutta arkkipiispaa paavi ei kuitenkaan nimittänyt, sillä saman vuoden kesäkuussa hän oli kirjoittanut Keski-Aasian Tagatain kaanikunnan hallitsijalle Changshille (h. 1335-1338) kirjeen[xxi], jossa hän oli sanonut kuulleensa, että virkaan jo nimitetty Nicolaus oli saanut hyvän vastaanoton Changshin luona. Paavi lienee olettanut, että Nicolaus ryhmineen olisi jo Kiinassa tai matkalla sinne vaikka ryhmä ei ilmeisesti vielä Huizongin ja alaanien kirjeiden kirjoitusajankohtana ollut päässyt perille asti.
Benedictus XII:n lähettämän ryhmän johtajan Johannes Marignollilaisen matkakertomus on keskiajan Kiinan-lähetystyön jälkimmäisten vuosikymmenten päälähde. Lähde sisältää paljon tietoa läntisen kirkon Aasian-yhteyksistä kyseisenä aikana, sillä Johannes kävi ennen Kiinaan saapumistaan tapaamassa Kultaisen Ordan hallitsijaa Uzbek-kaania (h. 1313-1341) ja vieraili myös Tagatain kaanikunnassa. Kiinaan saavuttuaan (1342) Johannes teki lähetystyötä muutaman vuoden ajan, ja keisari Huizong olisi halunnut hänen jäävän Kiinaan hoitamaan kirkkoprovinssia. Johannes päätti kuitenkin palata Eurooppaan, luultavasti aikomuksenaan pyytää paavia lähettämään uuden ryhmän. Läntisen kirkon johdon reaktiosta retkikunnan paluuseen ei kuitenkaan ole säilynyt lähteitä, ja vaikuttaa siltä, ettei läntinen kirkko heti kerännytkään uuttaa Kiinaan lähetettävää ryhmää.
Johannes Marignollilaisen jälkeisistä lähetyssaarnaajien ryhmistä tiedetään melko vähän. Vuonna 1362 lähetetyn Jaakob Firenzeläisen kerrotaan joutuneen muslimien surmaamaksi Keski-Aasiassa,[xxii] ja vuoden 1370 ryhmän kohtalosta ei ole säilynyt tietoa.[xxiii] Jälkimmäisen ryhmän matkustaessa mongolivalta Kiinassa oli jo päättynyt, ja jos ryhmä pääsi perille, se toimi luultavasti Mongoliassa (jonne keisari Huizong alaanisotilaineen oli paennut), ei aikaisempien lähetystyöntekijöiden toiminta-alueilla.
Lähteet unohtuvat ja löytyvät uudestaan
Keskiajan lähetystyö oli vain harvojen tiedossa ja jäi pian unohduksiin. Marco Polon ja Odoric Pordenonelaisen matkakertomukset olivat tunnettuja, mutta Marco Polo oli lähtenyt Kiinasta jonkin aikaa ennen Johannes Montecorvinolaisen saapumista, eikä Odoricin lähdekään tarjonnut Kiinan-lähetystyöstä kattavaa esitystä. Kuvaavaa on, että uuden ajan alun jesuiitta Matteo Ricci toimi mongolivaltaa seuranneen Ming-dynastian Kiinassa tietämättään mitään keskiajan lähetystyöstä.
1600-luvun alkupuolella irlantilainen fransiskaani ja historioitsija Luke Wadding teki merkittävän arkistolöydön tutkiessaan sääntökuntansa historiaa: 1300-luvulla koottu lähetyssaarnaajien ja paavien kirjeiden kokoelma, johon sisältyi muun muassa Johannes Montecorvinolaisen toinen ja kolmas kirje, kertoi suurimman osan siitä, mitä tänään tiedetään keskiajan Kiinan-lähetystyön historiasta.
Viimeinen keskiajan Kiinaan asti päässyt läntisen kirkon lähettiläs Johannes Marignollilainen sai matkansa jälkeen keisari Kaarle IV:ltä tehtäväksi kirjoittaa Böömin kronikan (Chronica Boemorum). Kun teos julkaistiin vuonna 1768, ilmeni, että siinä oli osioita, jotka eivät lainkaan liittyneet Böömin historiaan; Johannes oli sisällyttänyt teokseen runsaasti tietoa Aasian-matkastaan ja sen aikana tekemistään havainnoista. J. G. Meinert kokosi Aasiaa koskevat osiot vuonna 1820, ja siitä lähtien Johannes Marignollilaisen matkakertomus on ollut keskiajan Kiinan-lähetystyön tutkimuksessa tärkeä lähde, joskin ei yhtä käänteentekevä kuin Waddingin aikaisempi arkistolöytö. Yleisesti ottaen lähetystyön alkuvaiheiden lähdepohja on myöhempien vuosikymmenien lähdepohjaa selvästi vahvempi.
Kirjallisten lähteiden lisäksi on tehty muutama merkittävä arkeologinen löytö: Johannes Montecorvinolaisen mainitseman länsimaistyylisen kirkon rauniot löytyivät 1930-luvulla öngüt-pääkaupungista Olon Sumesta, ja Andreas Perugialaisen hautakivi löytyi vuosikymmentä myöhemmin Quanzhoun satamakaupungista, joka oli ollut Etelä-Kiinan hiippakunnan keskus.[xxiv]
Kiinalaisia lähteitä?
Vaikka on olemassa paljon kiinalaisia lähteitä, joihin länsimaisten lähteiden sisältöä voi verrata, on huomattava, ettei tutkijoiden tietoon ole tullut kiinalaisia lähteitä, jotka kertoisivat läntisen kirkon lähetystyöstä. Ainoa kiinalaisissa lähteissä mainittu lähetystyöhön välittömästi liittyvä asia on Johannes Marignollilaisen tuoma ”taivaallinen hevonen”, josta on säilynyt sekä runo[xxv] että maalaus[xxvi]. Runossa hevosta pidetään merkkinä siitä, että keisarin hyveellisyys saa maailman kansat tuomaan Kiinaan eksoottisia lahjoja. Hevosen tuomat eurooppalaiset esitellään maalauksessa aasialaisten näköisinä, mistä voi päätellä heidän latinalaisen taustansa ei olleen tärkeä kiinalaisen taiteilijan Zhou Langin näkökulmasta.
Sen, ettei lähetystyöstä kertovia kiinalaisia lähteitä vaikuta olevan olemassa, voisi helposti tulkita merkkinä siitä, että eurooppalaiset lähteet liioittelevat lähetystyön saavutuksia ja merkitystä Yuan-valtakunnassa. Kiinalaisten lähteiden puuttumiseen on kuitenkin muita syitä. Ensinnäkin Yuan-kauden päälähde, Yuanshi (Yuan-dynastian aikakirjat) koottiin vasta mongolivallan päätyttyä Kiinassa, ja kiinalaiset oppineet eivät pitäneet Eurooppaan ja mongoli-imperiumin läntisiin osiin liittyviä asioita tärkeinä; kiinalaisissa lähteissä fokus on siten Itä-Aasiassa.[xxvii] Kiinaa hallinneiden mongolien näkökulmasta yhteydet Keski-Aasiaan, Persiaan ja Eurooppaan olivat kuitenkin olleet oleellinen osa Yuan-Kiinan politiikkaa ja diplomatiaa. Ei siis ole kaukaa haettua, että Kiinan mongolihallitsijat olisivat olleet hyvinkin kiinnostuneita latinalaisista, aivan kuten länsimaisissa lähteissä kuvaillaan. Toinen syy siihen, ettei kiinalaisia lähteitä ole löytynyt, saattaa olla, ettei Kiinassa ollut tämänkaltaisia lähteitä sisältäviä arkistoja kun taas Euroopassa erilaisia fransiskaaneihin liittyviä lähteitä on säilytetty paljon.
Lähteiden merkitys tutkimukselle
Keskiajan läntinen Kiinan-lähetystyö jäi marginaaliseksi ilmiöksi, joka pian unohdettiin sekä Kiinassa että Euroopassa. Kuten keskiajan Aasian-yhteydet ovat jääneet uuden ajan alun löytöretkien varjoon, keskiajan Kiinan-lähetystyö ei ole saanut osakseen läheskään yhtä paljon huomiota kuin jesuiittojen myöhempi työ. Keskiajan lähetystyötä tulisi kuitenkin pitää enempänä kuin pelkkänä kuriositeettina. Lähteet kertovat paljon eurooppalaisten tavasta hoitaa lähetystyötä ja diplomatiaa aikana, jolloin Aasia oli heille tuntematon maailma. Lähetystyön historia kertoo myös paljon siitä, kuinka Yuan-hallitsijat suhtautuivat kaukaisiin latinalaisiin ja läntiseen kristinuskoon, joihin heillä ei ollut samankaltaisia välittömiä suhteita kuin Kultaisen Ordan ja Persian Ilkanaatin mongolihallitsijoilla näihin aikoihin oli. Lähteiden perusteella voi todeta, että Yuan-keisarit olisivat olleet halukkaita ottamaan vastaan lisää latinalaisia diplomaatteja, virkamiehiä ja lähetyssaarnaajia, ja jos läntinen kirkko olisi ollut yhtä halukas lähettämään näitä, läntinen kristinusko olisi kenties voinut juurtua Kiinaan jo ennen jesuiittojen saapumista kaksi vuosisataa myöhemmin. Kiinassa asti kristinuskoa saarnanneet fransiskaanit olivat Euroopan ja Itä-Aasian kanssakäymisen pioneereja, joiden matkat ja työ ansaitsevat paikkansa keskiajan Euroopan, löytö- ja lähetysretkien, Kiinan, mongoli-imperiumin ja kristinuskon historiassa. Lähteiden syvempi tuntemus tutkijoiden keskuudessa johtaisi epäilemättä aiheen suurempaan näkyvyyteen.
Keskiajan Kiinan-lähetystyön lähteet eivät kuitenkaan vain kaipaa lisää näkyvyyttä, vaan myös syvällisempää analyysia. Tutkimuksessa on nimittäin usein pidetty selvänä, että lähetystyö vähitellen laantui olosuhteiden kuten Silkkitien sulkeutumisen tai mustan surman seurauksena. Tämänkaltaiset selitykset ovat kuitenkin pelkistettyjä, ja ne on yleensä tuotu esille vain ohimennen laajempia aiheita käsittelevissä teoksissa. Kuten yleensä menneisyyttä tutkittaessa, lähteiden niukkuus ja niiden vähäinen näkyvyys sekä omana aikanaan että myöhemmin on epäilemättä johtanut liialliseen keskittymiseen ulkoisiin tekijöihin, eli historian olosuhteisiin, jotka eivät ilmene lähdeaineistosta. Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt tarjoamaan tarkan lähdeanalyysin, jonka avulla lähetystyöhön paljon enemmän vaikuttaneet sisäiset tekijät nousisivat esille. Lähteistä olen etsinyt lähetystyöhön aktiivisesti kantaa ottaneiden henkilöiden asenteita ja tulkintoja, sillä näiden henkilöiden tekemät päätökset vaikuttivat kaikesta päätellen lähetystyön kehitykseen enemmän kuin lähetyssaarnaajien ja läntisen kirkon johdon vaikutusvallan ulottumattomissa olleet ulkoiset puitteet. Tämänkaltaisessa analyysissa, jolla olen pyrkinyt tarkentamaan kuvaa tästä tärkeästä mutta vähän tutkitusta aiheesta, lähteiden tuntemuksella on ratkaiseva merkitys.
Jotta lukija pääsisi mahdollisimman helposti käsiksi lähteisiin, olen sisällyttänyt lähdeluetteloon tiedot myös käytettävissä olevista englanninkielisistä käännöksistä. Hyvän kokonaiskäsityksen aiheesta saa myös lukemalla kirjallisuusluettelossa mainitut Dawsonin, Moulen, de Rachewiltzin ja Standaertin teokset. Keskiajan Kiinan-lähetystyötä käsittelevä pro gradu -tutkielmani, joka on tähänastisen tutkimuksen perusteellisin esitys aiheesta, on saatavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/37231.
Kirjoittaja on teologian maisteri, jonka pro gradu -tutkielmalle on myönnetty Suomen kirkkohistoriallisen seuran ja Historiallisen yhdistyksen lukuvuoden 2012-2013 pro gradu -palkinnot.
Lähteet ja tutkimuskirjallisuus
Lähteet
Alaaniruhtinaiden kirje paaville 1336. Käytetty latinankielinen laitos: Sir Henry Yule & Henri Cordier (toim.) Cathay and the Way Thither. Being a Collection of Medieval Notices of China. Vol. III: Missionary Friars-Rashíduddín-Pegalotti-Marignolli. Hakluyt Society 1914, 183-184. Englanninkieliset laitokset: Yule & Cordier 1914, 181-183; Moule 1930, 252-254.
Andreas Perugialaisen kirje. Käytetty latinankielinen laitos: Anastasius van den Wyngaert (toim.) Sinica Franciscana; Volumen I; Itinera et relationes Fratrum Minorum seaculi XIII et XIV. Collegium S. Bonaventurae 1929, 373-377. Englanninkieliset laitokset: Moule 1930, 191-195; Dawson 1966, 235-237.
Arghunin kirje paaville 1285. Käytetty latinankielinen laitos: Karl-Ernst Lupprian: Die Beziehungen der Päpste zu islamischen und mongolischen Herrschern im 13. Jahrhundert anhand ihres Briefwechsels. Studi e testi 291. Biblioteca Apostolica Vaticana 1981, 245-246.
Benedictus XII:n kirje Johannes Marignollilaisen ryhmälle 1338. Käytetty latinankielinen laitos: Luke Wadding, Annales Minorum seu Trium Ordinum a S. Francisco institutorum, tomus VII. Rochi Bernabò 1733, 214-216.
Benedictus XII:n kirje Changshille 1338. Käytetty latinankielinen laitos: Luke Wadding, Annales Minorum seu Trium Ordinum a S. Francisco institutorum, tomus VII. Rochi Bernabò 1733, 212.
Clemens V:n kirje Andreas Perugialaiselle 1307. Käytetty latinankielinen laitos: A. C. Moule, Documents relating to the Mission of the Minor Friars to China in the Thirteenth and Fourteenth Centuries. Journal of the Royal Asiatic Society of Great Britain and Ireland (3/1914, 533-599), 561-563. Englanninkielinen laitos: Moule 1914, 590-592.
Clemens V:n kirje Johannes Montecorvinolaiselle 1307. Käytetty latinankielinen laitos: A. C. Moule, Documents relating to the Mission of the Minor Friars to China in the Thirteenth and Fourteenth Centuries. Journal of the Royal Asiatic Society of Great Britain and Ireland (3/1914, 533-599), 559-560. Englanninkielinen laitos: Moule 1914, 587-589.
Johannes XXII:n kirje arkkipiispa Nicolaukselle 1333. Käytetty latinankielinen laitos: Luke Wadding, Annales Minorum seu Trium Ordinum a S. Francisco institutorum, tomus VII. Rochi Bernabò 1733, 456-457.
Johannes Coralainen. Käytetty ranskankielinen laitos: M.M. Brosset et al. (toim.) Nouveau journal asiatique, ou recueil de mémoires, d’extraits et de notices relatifs a l’histoire, a la philosophie, aux langues et a la littérature des peuples orientaux, tome VI. Société asiatique 1830, 59-71. Englanninkielinen laitos: Yule & Cordier 1914, 89-103.
Johannes Marignollilainen. Käytetty latinankielinen laitos: Anastasius van den Wyngaert (toim.) Sinica Franciscana; Volumen I; Itinera et relationes Fratrum Minorum seaculi XIII et XIV. Collegium S. Bonaventurae 1929, 524-560. Englanninkielinen laitos: Yule & Cordier 1914, 209-269.
Johannes Montecorvinolaisen II kirje. Käytetty latinankielinen laitos: Anastasius van den Wyngaert (toim.) Sinica Franciscana; Volumen I; Itinera et relationes Fratrum Minorum seaculi XIII et XIV. Collegium S. Bonaventurae 1929, 345-351. Englanninkieliset laitokset: Yule & Cordier 1914, 45-51; Moule 1930, 171-176; Dawson 1966, 224-227.
Johannes Montecorvinolaisen III kirje. Käytetty latinankielinen laitos: Anastasius van den Wyngaert (toim.) Sinica Franciscana; Volumen I; Itinera et relationes Fratrum Minorum seaculi XIII et XIV. Collegium S. Bonaventurae 1929, 351-355. Englanninkieliset laitokset: Yule & Cordier 1914, 51-58; Moule 1930, 177-181; Dawson 1966, 228-231.
Marco Polo. Käytetty ranskankielinen laitos: Arthus Bertrand (toim.) Recueil de Voyages et de Mémoires publié par la Sociéte de Géographie, tome premier. Société de géographie 1824. Englanninkielinen laitos: Yule & Cordier 1920.
Nicolaus III:n kirje Khubilaille 1278. Käytetty latinankielinen laitos: Karl-Ernst Lupprian: Die Beziehungen der Päpste zu islamischen und mongolischen Herrschern im 13. Jahrhundert anhand ihres Briefwechsels. Studi e testi 291. Biblioteca Apostolica Vaticana 1981, 238-241.
Nicolaus IV:n kirje Arghunille 1288. Kaksiosainen kirje. Käytetty latinankielinen laitos: Karl-Ernst Lupprian: Die Beziehungen der Päpste zu islamischen und mongolischen Herrschern im 13. Jahrhundert anhand ihres Briefwechsels. Studi e testi 291. Biblioteca Apostolica Vaticana 1981, 247-250, 253-254.
Nicolaus IV:n kirje Arghunille 1289. Käytetty latinankielinen laitos: Karl-Ernst Lupprian: Die Beziehungen der Päpste zu islamischen und mongolischen Herrschern im 13. Jahrhundert anhand ihres Briefwechsels. Studi e testi 291. Biblioteca Apostolica Vaticana 1981, 262-264. Englanninkielinen laitos: Moule 1914, 573-574.
Nicolaus IV:n kirje Kaidulle 1289. Käytetty latinankielinen laitos: Karl-Ernst Lupprian: Die Beziehungen der Päpste zu islamischen und mongolischen Herrschern im 13. Jahrhundert anhand ihres Briefwechsels. Studi e testi 291. Biblioteca Apostolica Vaticana 1981, 258-260.
Nicolaus IV:n kirje Khubilaille 1289. Käytetty latinankielinen laitos: Karl-Ernst Lupprian: Die Beziehungen der Päpste zu islamischen und mongolischen Herrschern im 13. Jahrhundert anhand ihres Briefwechsels. Studi e testi 291. Biblioteca Apostolica Vaticana 1981, 255-257. Englanninkielinen laitos: Moule 1914, 571-572.
Nicolaus IV:n kirje Mar Jabalaha III:lle 1288. Käytetty latinankielinen laitos: J.-B. Chabot, Histoire de Mar Jabalaha III Patriarche des Nestoriens (1281-1317), et du moine Rabban Çauma, Ambassadeur du roi Argoun en Occident (1287) traduite du Syriaque et annotée. Leroux 1895, 195-199.
Nicolaus IV:n kirje Mar Jabalaha III:lle 1289. Käytetty latinankielinen laitos: J.-B. Chabot, Histoire de Mar Jabalaha III Patriarche des Nestoriens (1281-1317), et du moine Rabban Çauma, Ambassadeur du roi Argoun en Occident (1287) traduite du Syriaque et annotée. Leroux 1895, 218-219. Englanninkielinen laitos: Moule 1914, 574-575.
Odoric Pordenonelainen. Käytetty latinankielinen laitos: Sir Henry Yule & Henri Cordier (toim.) Cathay and the Way Thither. Being a Collection of Medieval Notices of China. Vol. II: Odoric of Pordenone. Hakluyt Society 1913, 278-336. Englanninkielinen laitos: Yule & Cordier 1913, 97-275.
Peregrinus Castellolaisen kirje. Käytetty latinankielinen laitos: Anastasius van den Wyngaert (toim.) Sinica Franciscana; Volumen I; Itinera et relationes Fratrum Minorum seaculi XIII et XIV. Collegium S. Bonaventurae 1929, 365-368. Englanninkieliset laitokset: Yule & Cordier 1914, 71-75; Moule 1930, 207-210; Dawson 1966, 232-234.
Rabban Sauma. Käytetty syyriankielinen laitos: Paul Bedjan (toim.) Histoire de Mar Jab-Alaha, patriarche, et de Raban Sauma. Harrassowitz 1895. Englanninkielinen laitos: Budge 1928, 119-306.
Runo taivaallisesta hevosesta. Käytetty kiinankielinen laitos: A. C. Moule, Christians in China Before the Year 1550. Society for Promoting Christian Knowledge 1930, 256. Englanninkielinen laitos: Moule 1930, 257-258.
Yuan Huizongin kirje paaville 1336. Käytetty latinankielinen laitos: Sir Henry Yule & Henri Cordier (toim.) Cathay and the Way Thither. Being a Collection of Medieval Notices of China. Vol. III: Missionary Friars-Rashíduddín-Pegalotti-Marignolli. Hakluyt Society 1914, 181. Englanninkieliset laitokset: Yule & Cordier 1914, 180-181; Moule 1930, 252.
Yuanshi. Käytetty kiinankielinen laitos: Song Lian, Yuanshi. Zhonghua shuju 1976.
Tutkimuskirjallisuus
E. A. Wallis Budge, The Monks of Kûblâi Khân Emperor of China or the History of the Life and Travels of Rabban Sâwmâ, Envoy and Plenipotentiary of the Mongol Khâns to the Kings of Europe, and Markôs who as Mâr Yahbhallâhâ III Became Patriarch of the Nestorian Church in Asia. Translated from the Syriac by Sir E. A. Wallis Budge, KT. The Religious Tract Society 1928.
Christian Dawson (toim.) Mission to Asia. Narratives and Letters of the Franciscan Missionaries in Mongolia and China in the Thirteenth and Fourteenth Centuries. Harper & Row 1966.
Herbert Franke, Sino-Western Contacts under the Mongol Empire. Journal of the Royal Asiatic Society Hong Kong Branch 6/1966. Teoksessa Herbert Franke, China under Mongol Rule. Variorum 1994, 49-72.
A. C. Moule, Documents relating to the Mission of the Minor Friars to China in the Thirteenth and Fourteenth Centuries. Journal of the Royal Asiatic Society of Great Britain and Ireland 3/1914, 533-599.
A. C. Moule, Christians in China Before the Year 1550. Society for Promoting Christian Knowledge 1930.
Igor de Rachewiltz, Papal Envoys to the Great Khans. Stanford: Stanford University Press 1971.
Morris Rossabi, The Muslims in the Early Yüan Dynasty. Teoksessa John D. Langlois (toim.) China under Mongol Rule. Princeton University Press 1981, 257-295.
John J. Saunders, The Decline and Fall of Christianity in Medieval Asia. Teoksessa Geoffrey W. Rice (toim.) Muslims and Mongols. Essays on Medieval Asia by J. J. Saunders. University of Canterbury 1977, 77-98.
Nicholas Standaert, Handbook of Christianity in China. Volume One: 635-1800. Brill 2001.
Sir Henry Yule & Henri Cordier (toim.) Cathay and the Way Thither. Being a Collection of Medieval Notices of China. Vol. II: Odoric of Pordenone. Hakluyt Society 1913.
Sir Henry Yule & Henri Cordier (toim.) Cathay and the Way Thither. Being a Collection of Medieval Notices of China. Vol. III: Missionary Friars-Rashíduddín-Pegalotti-Marignolli. Hakluyt Society 1914.
Sir Henry Yule & Henri Cordier (toim.) The Travels of Marco Polo. John Murray 1920.