FM, VTM Mirkka Danielsbackan väitöskirja “Vankien vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944” tarkastettiin 5.12.2013 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi tutkimusjohtaja, dosentti Janne Kivivuori (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Markku Kuisma. Väitöskirja on luettavissa sähköisenä osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/41627.
Keväällä 2013, kansallisena veteraanipäivänä, Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkeli, jossa oli haastateltu muutamia jatkosodan sotaveteraaneja. Eräs heistä, yhteensä kolme vuotta jatko- ja Lapin sodassa ollut, kahdesti haavoittunut raskaan kranaatinheittimen tulenjohtaja, totesi sodasta näin: “En minä ihmisiä ampunut vaan ryssiä, mutta nyt kun Venäjällekin on tullut sivistystä, niin sitä joutuu miettimään, ammuinko sittenkin ihmisiä. Se on semmoinen painolasti.”1 Vanha sotaveteraani kiteyttää hyvin erään väitöstutkimukseni keskeisistä teemoista, nimittäin ihmisten kyvyn irrottaa toiset ihmisryhmät yhteisestä inhimillisyydestä ja sen, kuinka olennainen tämä kyky on sodassa.
Sodassa tappaminen edellyttää valtaosalta ihmisiä ominaisuutta, jonka avulla vastapuolen sotilas voidaan kokea epäinhimilliseksi, ei-ihmismäiseksi olennoksi. Miksi ihmisillä on tällainen kyky ja miksi ihmiset tarvitsevat tätä kykyä toisten ihmisten tappamiseen? Mikä on sen vaikutus jo antautuneen vihollisen kohteluun?
Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelen väitöskirjassani Vankien vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944. Tutkimuskohteeni on vangitsijavaltio eli Suomi ja sen sotavankipolitiikka. Käsittelen Suomea ja suomalaisia sotavankien vartijoina kaikilla sotavankihallinnon tasoilla ja pääotsikolla Vankien vartijat viittaan siis koko suomalaiseen sotavankihallintoon – en ainoastaan sotavankileirien vartijoihin. Tutkimuksessani suurimpaan rooliin nousevatkin itse asiassa juuri byrokraattitason virkailijat, jotka yleensä eivät katselleet sotavankeja piikkilanka-aidan läpi kuten vankileirivartijat vaan jotka tekivät sotavankeja koskevia päätöksiä heistä fyysisesti etäällä. Tämä henkilökohtaisen kosketuksen puute saattoikin olla eräs seikka, joka heikensi sotavankien selviytymismahdollisuuksia, kuten tutkimuksestani selviää. Yläotsikko Vankien vartijat sisältää myös Suomen sotilaspoliittisen johdon, joka oli viimekätisessä vastuussa vankien vartioinnista ja heidän olosuhteistaan.
Jatkosodan aikana suomalaisten hallussa oli yhteensä noin 67 000 neuvostosotavankia, joista ainakin 19000 ja todennäköisesti noin 22000 eli noin kolmannes menehtyi suomalaisten käsissä. Sotavankien kuolleisuus oli Suomessa suhteellisesti samaa luokkaa kuin toisen maailmansodan totalitaarisissa valtioissa eli Saksassa, Neuvostoliitossa ja Japanissa, vaikka Suomessa ei ollut ylhäältä johdettua sotavankien tuhoamispolitiikkaa kuten kansallissosialistisessa Saksassa.
Suurin osa suomalaisten saamista sotavangeista vangittiin sodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 ja valtaosa menehtyneistä kuoli ensimmäisen sotatalven ja kevään 1942 aikana. Kuolinsyiden taustalla suurimman osan kohdalla oli aliravitsemuksen aiheuttama nääntyminen ja sen edesauttamat taudit. Kuolemat tapahtuivat vankien oltua jo jonkin aikaa suomalaisten hallussa – eivät heti vangiksi saamisen jälkeen. Toisaalta joukkokuolleisuudesta huolimatta Suomessa on vahva muistitietoperinne maatiloilla työskennelleistä sotavangeista, joita kohdeltiin hyvin. Tämä muistitieto myös pitää paikkansa, sillä maatiloilla työskennelleet vangit yleensä selvisivät vankeusajastaan hengissä.
Neuvostosotavankien korkea kuolleisuusprosentti ja heidän hyvä kohtelunsa maatiloilla ovat jo aikaisemmasta tutkimuksesta tuttuja asioita eikä väitöstutkimukseni tarkoitus olekaan ainoastaan kuvata näitä ilmiöitä alkuperäislähteiden avulla tai kaivella esille lisää kuolleita sotavankeja. On todennäköistä, että sotavankeja menehtyi suomalaisten käsissä jopa yli 22000, mutta täsmällisistä lukumääristä tuskin koskaan saadaan täyttä selvyyttä.
Se, mihin väitöskirjassani etsin vastausta on kysymys siitä, miten ja miksi sotavankien joukkokuolemat Suomessa olivat mahdollisia ja miksi kohtelu oli niin kaksijakoista. Miten selittää samaan kuvaan kuuluvaksi vankileirien näännytetyt sotavangit sekä se, että samoista vangeista pidettiin huolta kuin perheenjäsenistä suomalaisilla maatiloilla? Entä se, että kohoava sotavankikuolleisuus oli sotavankiasioista vastaavien tahojen tiedossa jo syksyllä 1941, mutta asialle ei vielä tuolloin tehty mitään? Eräs keskeisimmistä kysymyksistä sotavankien kuolleisuuskatastrofin ymmärtämisessä liittyykin juuri siihen, miksi sotavankien inhimilliseen kärsimykseen ei reagoitu tarpeeksi ajoissa?
Aikaisemmassa suomalaisessa tutkimuksessa tätä on selitetty kahdella tavalla: joko suomalaiset näännyttivät sotavangit tietoisesti ja tarkoituksella tai sitten sotavankikuolemat johtuivat suomalaisista riippumattomista syistä – pääasiassa elintarvikepulasta. Kumpikaan näistä selityksistä ei tavoita koko kuvaa Suomen sotavankipolitiikasta. Esitän ja perustelen työssäni, miten sotavankikuolleisuus saattoi syntyä tarkoittamattomasti, mutta silti sotavangeista vastuussa olleen tahon toiminnan seurauksena. Tämä tulos voi tarjota ratkaisun myös siihen, miksi sotavankien joukkokuolleisuuden kaltaiset katastrofit tuntuvat toistuvan ihmiskunnan historiassa niin sitkeästi.
Käytän tulkintani perustana evoluutio- ja sosiaalipsykologista viitekehystä. Evoluutiopsykologian avulla voidaan ymmärtää, miksi ihmisten toiminnassa on tiettyjä universaaleja ja ajasta ja paikasta toiseen toistuvia piirteitä ja sosiaalipsykologian avulla se, millaisissa tilanteissa nämä piirteet aktivoituvat.
Evoluutiopsykologia kiinnittää huomion ihmisen lajinkehityksen myötä muotoutuneisiin psykologisiin alttiuksiin, jotka usein ovat ihmisten toiminnan tiedostamattomien motiivien taustalla. Evolutiivisen näkökulman hyöty ihmistieteille on erityisesti siinä, että ymmärtämällä miten evoluution muovaama ihmismieli toimii, on mahdollista käsittää, miten ja miksi ihmiset reagoivat ympäristöönsä.
Eräs esimerkki evoluution muovaamasta psykologisesta käyttäytymisvalmiudesta on juuri ihmisten kyky epäinhimillistää toisia ihmisryhmiä, joka pohjautuu evoluution myötä syntyneeseen tiedostamattomaan ja automaattiseen alttiuteen kategorisoida ihmisryhmiä. Epäinhimillistämiseen tarvitaan kuitenkin myös jotain muuta, nimittäin mielikuvia, joiden avulla inhon tunteet halveksittuja ihmisryhmiä kohtaan saadaan herätettyä. Muun muassa kansanmurhan toteuttajat ja sotapropagandistit ovat aina uudelleen löytäneet samat mielikuvat rotista, käärmeistä, madoista, raadoista, pahoista hajuista, täistä, parasiiteista ja torakoista, jotka herättävät ihmismielen puolustusreaktion biologisia tartuntoja kohtaan. Inho moralisoituu helposti, minkä vuoksi ihmiset näkevät inhottaviksi leimatut toimijat myös moraalisesti halveksittavina. Tällaisen inhoon perustuvan moraalituomion avulla epäinhimillinen kohtelu inhottavaksi miellettyä tai epäinhimillistettyä ihmisryhmää kohtaan voidaan myös helposti oikeuttaa itselle.
Venäläisten epäinhimillistäminen suomalaisessa sotapropagandassa oli itse asiassa hyvin helppoa, sillä Suomessa oli siihen jo valmis kuvasto sisällissodan jälkeen lietsotun venäläisvihan myötä. Lisäksi työmaat, joilla sotavankeja käytettiin suurina ja anonyymeina joukkoina, edesauttoivat sotavankien epäinhimillistymistä sekä sotavankiviranomaisten että vartijoiden silmissä. Se, että suomalaiset ja erityisesti sotavankiasioista vastanneet viranomaiset kykenivät jatkosodan aikana epäinhimillistämään niin neuvostosotilaat kuin neuvostosotavangitkin oli eräs syy sotavankien välinpitämättömään, joissakin tapauksissa jopa julmaan kohteluun.
Väitöstutkimukseni perusteella ei kuitenkaan voida väittää, että Suomen sotilaallinen tai poliittinen johto olisi tietoisesti pyrkinyt aikaansaamaan mahdollisimman huonot olosuhteet sotavangeille. Suomessa – toisin kuin liittolaismaassa Saksassa – sotavankeihin varauduttiin eikä sotavankipolitiikkaa ohjattu täysin säälimättömillä käskyillä. Tällaisiakin annettiin, mutta ne jäivät poikkeuksiksi. Suomalaisista riippumattomista syistä taas erityisesti elintarvikepulalla oli kiistämättä vaikutusta sotavankien muonitukseen, mutta ei niin paljon, että kaikki kuolemat selittyisivät sillä. Sota-ajan säännöstelytalous merkitsi valintoja siitä, kenelle elintarvikkeita jaetaan. Heikoimmassa asemassa olivat ne, jotka oli suljettu pakkolaitoksiin, kuten vankiloihin tai sairaaloihin, ja jotka eivät tästä syystä voineet hankkia säännöstelyannosten lisäksi omatoimisesti lisäravintoa. Tästä osoittaa esimerkiksi pahimpana pulavuonna kymmeneen prosenttiin kohonnut kunnallisten mielisairaaloiden potilaskuolleisuus. Sekään ei silti yltänyt sotavankien 30 prosentin kokonaiskuolleisuuteen, josta suurin osa sijoittui ensimmäiseen sotatalveen ja pahimpaan pulavuoteen eli vuoteen 1942.
Väitöstutkimukseni eräs keskeinen tulos on, että sotavankien aliravitsemus ei johtunut ainoastaan liian vähästä ravinnosta vaan siitä, että heillä teetettiin liian raskaita töitä. Koska aina kevääseen 1942 saakka sotavankeja voitiin vaihdella työmuodostelmien ja leirien välillä lähes rajoituksetta, mahdollisti tämä vankien työllä näännyttämisen ja sen jälkeen näännytettyjen vankien vaihtamisen parempikuntoisiin. Mikäli vankien työmäärää olisi pienennetty ja heidän liikuttelunsa heikkokuntoisina muodostelmien välillä olisi kielletty jo ensimmäisenä sotatalvena, heistä merkittävästi suurempi osa olisi selvinnyt vankeudestaan hengissä. Tästä todistaa myös se, että ensimmäisenä sotatalvena sotavankiupseereista kuoli suomalaisten käsissä vain muutama prosentti. Suurin syy tähän oli siinä, että upseerien ei ollut pakko työskennellä.
Epäsuhta työnteon ja muonituksen välillä oli ongelma, jonka suomalaisviranomaiset tiesivät. Sotavankien liian raskaisiin työmääriin nimittäin viitattiin leirien tarkastusraporteissa usein, mutta tähän ei sotavankihallinnossa reagoitu ajoissa. Reagoimattomuuden mahdollisti ihmiselle tyypillinen psykologinen alttius itsepetokseen ja vastuun hajautumisen luoma sivustakatsojavaikutus, joiden avulla suomalaisviranomaiset sekä kykenivät sivuuttamaan tarvittavien toimenpiteiden toimeenpanon että todistamaan itselleen, ettei heidän toiminnassaan ollut mitään väärää.
Jotain kuitenkin sotavankien kohtelussa ja sotavankipolitiikassa tapahtui, sillä vuoden 1943 alkuun mennessä sotavankikuolleisuus oli laskenut lähes olemattomaksi. Kolmas ja viimeinen osa väitöskirjassani käsittelee tätä korjausliikettä. Kun aloin tutkia aihetta, mietin hyvin pitkään vain kysymystä siitä, miksi sotavankien annettiin kuolla. Tärkeämpi kysymys itse asiassa on, miksi heidät pitäisi pitää hengissä.
Toisen maailmansodan aikana vastavuoroisuuden oletus eli tietty kauhun tasapaino vastapuolten sotavankitilanteissa oli yksi sotavankeja parhaiten suojaavista tekijöistä. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa toiminut valtiotasolla Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Mikä sitä vastoin toimi, oli keväällä 1942 voimistunut kansainvälinen huomio Suomen sotavankikuolleisuutta kohtaan ja sodan pitkittymisen aiheuttama heikentynyt usko Saksan pikaiseen voittoon suursodassa. Kevättalvella vuonna 1942 länsimaiden lehdistössä ilmestyi Suomen hallussa olleiden neuvostosotavankien korkeaa kuolleisuutta ja kurjia oloja kuvaavia kirjoituksia, joita ulkomaiset lehtimiehet olivat onnistuneet kuljettamaan sensuurin ohitse. Samaan aikaan alkoi näyttää mahdolliselta, että Saksa ei ehkä voitakaan. Nyt Suomessa alettiin reagoida niihin sotavankien hoidon epäkohtiin, jotka vielä syksyllä 1941 sivuutettiin itsepetoksen avulla.
Tärkeimmät toimenpiteet, joilla suomalaiset onnistuivat parantamaan sotavankien oloja, olivat työssäkäyville sotavangeille epävirallisesti tarjottu lisäruoka ja sotavankien huollon hajauttaminen niin, että heidän sijoittamisensa yksityisille maatiloille sallittiin uudelleen keväällä 1942. Sotavankien töitä ei välttämättä vähennetty, mutta heidän saamansa ravintomäärä kasvoi vuodesta 1942 lähtien, vaikka tämä kasvu ei näkynyt virallisissa annoksissa. Lisäksi ihmisten luontainen kyky empatiaan ja myötätuntoon vaikuttivat sotavankien kohteluun juuri maatiloilla, joilla suomalaiset olivat henkilökohtaisesti tekemisissä sotavankien kanssa. Toisten ihmisten vahingoittamiseen vaaditaan usein ensin näiden epäinhimillistämistä juuri siitä syystä, että se on keino tukahduttaa empatiamekanismi.
Kevään 1942 käänne suomalaisessa sotavankipolitiikassa on osoitus siitä, että kun sotavankien hengissä säilyttämiselle oli olemassa riittävän painavat motiivit, tässä onnistuttiin. Suomessa sotavankien kohtelu ei sodan pitkittyessä raaistunut, kuten usein tapahtuu, vaan se parani. Tehdessään korjausliikkeen sotavankipolitiikassaan vuoden 1942 aikana Suomi lopulta onnistui vanginvartijan roolissaan noudattamaan ihannettaan sotavankeja humaanisti kohtelevasta sivistysvaltiosta. Tämä vahvistaa osaltaan myös tulkintaa siitä, että sotavankien joukkokuolleisuus ei ollut välttämättömyys, sillä kun sotavankien hengissä säilyttämiselle oli motiivi, siinä onnistuttiin.
Sotavankien asema ja inhimillinen kohtelu ovat edelleen ajankohtaisia. Viimeaikojen ehkä tunnetuin esimerkki on Abu Ghraibin vankilassa vuonna 2004 paljastunut irakilaisvankien pahoinpitely ja kidutus. Oikeastaan ainoa tapa pyrkiä ehkäisemään tämänkaltaisia tapahtumia on se, että ymmärrämme, mistä ne pohjimmiltaan johtuvat ja millaiset tilanteet ja millainen ympäristö lisäävät niihin syyllistymisen riskiä. Ihmismielen psykologiset alttiudet, kuten alttius itsepetokseen ja epäinhimillistämiseen, johtavat hyvin herkästi tietyissä tilanteissa ja ympäristöissä toisten ihmisten epäinhimilliseen kohteluun. Toisaalta ihmiset ovat yhtä hyvin alttiita kokemaan empatiaa ja auttamaan toisiaan vastavuoroisesti. Nämä psykologiset alttiudet eivät koske ainoastaan sotavankien kohtelua vaan muitakin ihmismaailman ilmiöitä. Tämä alleviivaa entisestään niiden ymmärtämisen tärkeyttä.
- HS 27.4.2013 ”Aseveljet vaikenevat yhä sodan kauhuista” [↩]