Filosofian lisensiaatti Elina Martikaisen historian alan väitöskirja “Kirjoitettu sota. Sotadiskursseja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa (1917–1995)” tarkastettiin 21.12.2013 Tampereen yliopistossa. Vastaväittäjinä toimivat professori Tiina Kinnunen (Jyväskylän yliopisto) sekä professori emeritus Juhani Niemi (Tampereen yliopisto), ja kustoksena oli professori Pertti Haapala. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://tampub.uta.fi/handle/10024/94690.
Arvoisa kustos, arvoisat vastaväittäjät, hyvä yleisö,
Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta ensimmäisen maailmansodan alkamisesta. Sotaa kesti yli neljä vuotta. Sen kuluessa kuoli 13 miljoonaa ihmistä, heistä kahdeksan miljoonaa oli sotilaita ja viisi miljoonaa siviiliä. Länsirintaman kiivaimmissa taisteluissa kuoli kymmeniä tuhansia sotilaita yhden tunnin kuluessa ja satoja tuhansia päivässä. Taistelut polkivat kuukausimääriä paikoillaan. Saattoi käydä niin, että kun rintamalinja oli edennyt kaksitoista kilometriä, sotilaita molemmin puolin oli tällä matkalla kaatunut 300 000 miestä. Sotilaat olivat lähteneet rintamalle innostuksen vallassa, oli puhuttu sankaruudesta ja kunniasta. Lopputulos oli jotakin muuta. Verilöyly ylti järjettömiin mittasuhteisiin. Sitä oli likipitäen mahdotonta kuvata.
Haluaisin tässä yhteydessä tarkastella ensimmäistä maailmansotaa kuvannutta kirjoittajaa, joka ei ollut historiantutkija vaan kaunokirjailija. Olenhan väitöstutkimuksessani koettanut pohtia sitä, mitä annettavaa kaunokirjallisuudella on historiantutkimukselle. Tarkoittamani kirjailija on modernin kaunokirjallisuuden suuri nimi, englantilainen Virginia Woolf. Hänellä oli kirjailijana täysin oma ääni. Tämä oli tulosta siitä, että hän opiskeli itsenäisesti kotona. Virginian veljet opiskelivat Cambridgen yliopistossa, Virginian kohdalla tätä ei edes ajateltu. Sisarusten luona kokoontui kuitenkin ryhmä veljien opiskelutovereita. Tämä kuuluisa Bloomsburyn ryhmä oli Virginian henkisen kasvun katalysaattori. Bloomsburyn jäsenet olivat aseistakieltäytyjiä. Sodan aikana he eivät lähteneet rintamalle, vaan he suorittivat asepalveluksensa työskentelemällä maatilalla.
Virginia Woolfin elämäkerran kirjoittanut Nigel Nicolson väittää, että Virginian kannalta sota oli merkityksetön ja että tämä suhtautui sotaan välinpitämättömästi. Tämä on erehdys. Virginia Woolfin teokset pikemminkin syntyivät siitä tarpeesta, että sodasta oli jotakin sanottava. Mutta kirjailija oli ongelman edessä. Miten voi kirjoittaa sodasta ilman että toistaa ne latteat fraasit, joilla sodasta oli totuttu puhumaan? Woolf vastusti ajatusta, että naiskirjailijoiden olisi kirjoitettava lähinnä tunne-elämän asioista. Kirjailijana hän halusi tarttua suuriin aiheisiin, kirjoittaa kohtalosta ja elämän tarkoituksesta.
Sodasta oli mahdollista kirjoittaa kahdella tapaa. Toinen tapa pyrki kuvaamaan sotaa laajemmasta näkökulmasta siten, että kauno-kirjallinen teos seurasi yhteiskunnan kehitystä ja sodan siihen tuomaa murroskohtaa useamman vuosikymmenen ja monen eri henkilöhahmon kautta. Näinhän meillä Suomessa Väinö Linna teki kirjoittaessaan vuoden 1918 fiktiivistä historiaa teoksessaan Täällä Pohjantähden alla. Toinen tapa oli kirjoittaa fiktiivinen elämäkerta, sotilaan elämäntarina. Suomessa F. E. Sillanpää kirjoitti puna-kapinallisen päättyneen elämäkerran teoksessaan Hurskas kurjuus. Myös Virginia Woolf käytti sekä laajemman yhteiskuntakuvauksen että biografisen kuvauksen metodeita kirjoittaessaan sodasta.
Sivumäärällä laskettuna sota on eniten esillä Woolfin suku-romaanissa Vuodet, jonka hän kirjoitti 1930-luvulla. Teos kuvaa kronologisesti aikaa ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Ajatus sodasta sai kirjailijan ahdistumaan. Teos edellytti sotavuosien melko runsasta käsittelyä mutta sodasta kirjoittaminen vaati rohkeutta. Teoksessa kuvataan erityisesti ahdistavaa kokemusta Lontoon pommituksista. Pommikoneiden mentyä ohi perhe, jota teoksessa kuvataan, Pargiterit, kapuaa ihmisten ilmoille kellarista ja juo maljan “uudelle maailmalle”. Kaikki haluavat puhua ja nauraa ja mitätöidä kuolemanhädän uskottelemalla, että lapset vain ammuskelevat ilotulitteita puutarhassa.
Kaunokirjailijoilla on eräs konkreettinen keino, millä he voivat tuoda teoksiinsa historian tuntua. Se keino on pohtia aikaa ja ajan kulumista. Sota on poikkeustilanne, joka tuo katkoksen ajan jatkumoon. Eleanor Pargiterista tuntuu kuin “jokin toinen aika olisi temmannut hänet mukaansa” ja hän kokee olevansa “immuuni” kaikelle. Teoksessa todetaan vain ohimennen, että Eleanorin veljenpoika Charles Pargiter kaatuu rintamalla. Tällöin Charlesin sisar Peggy tuntee, että millään, mitä hän tekee, ei ole enää merkitystä. Katsellessaan yötaivasta, tähtiä ja kuuta, hän ei tunne yhtään mitään. Elämä, maailma, aika ja ikuisuuskin kadottavat merkityksensä, sodan vuoksi.
Mikä on se uusi maailma, jolle teoksessa skoolataan? Kenties se on verrattavissa Marcel Proustin kuvaamaan uuteen maailmaan teoksessa Kadonnutta aikaa etsimässä. Proustin “kadonnut aika” on sotaa edeltänyttä aikaa. Kun Proust kuvaa Pariisin ilmapommituksia, hän kuvaa Pariisin pahuuden pesänä, Sodomana, jonka alamaailmaa hallitsee paheellinen paroni. Sodan jälkeen Proustin kuvaama aatelisto, ruhtinaat ja herttuat vanhentuvat tunnistamattomiksi ja kadottavat johtavan asemansa ranskalaisessa yhteiskunnassa. Aika on ajanut heidän ohitseen. Sota antaa siten siemenen yhteiskunnan demokratisoitumiskehitykselle, modernisoitumiselle. Myös Virginia Woolf käsittelee teoksissaan monin tavoin nykyihmisen identiteetin muodostumista, jatkuvuutta ja muutosta, ja sitä, miten ympäristö ja ihmissuhteet vaikuttavat persoonallisuuden kehitykseen. Sota oli yksi merkittävimpiä tekijöitä, joka Woolfin kuvaamiin henkilöhahmoihin vaikutti. Hän kuvaa tunne-elämältään vaurioituneita ihmisiä, jotka tarvitsisivat apua ja uuden suunnan elämälleen.
Aikalaislukijat tiesivät, millaista ensimmäisen maailmansodan vuosina oli ollut. Siksi Woolf saattoi viitata teoksissaan sotaan hyvinkin epäsuorasti. Tällaisia ovat esimerkiksi viittaukset sodan ääniin, tykkien jylinä oli sotavuosina kuulunut kanaalin yli Englannin maaseudulle asti. Jaakobin huone on Woolfin vuonna 1922 kirjoittama moderni elämäkerta. Kyseessä ei ole kehitysromaani, joka kuvaisi päähenkilönsä psykologiaa tai henkistä kasvua. Puhtaaksikirjoitusvaiheessa Woolf suorastaan karsi tietoja Jaakobin psykologiasta ja tämän henkilöhistoriasta. Hän kuvaa päähenkilöään, tämän sosiaalista ympäristöä ja edesottamuksia ulkopuolisen tarkkailijan tavoin. Suomen kirjallisuudessa Eeva Joenpelto lähestyi samaa aihepiiriä jatkosodan jälkeen kirjoitetulla teoksella Veljen varjo. Kuten Joenpellolla, myös Woolfilla Jaakobin huone pohjautuu kokemukseen veljen menetyksestä ja siitä, miten edesmennyttä läheistä on vaikeaa tyhjentävästi kuvata. Kuollut ihminen on eräällä tapaa arvoitus. Hän on jättänyt jälkeensä huoneita ja esineitä, mutta mitä “todellista” voimme hänestä itsestään sanoa?
Jaakobin huone päättyy vähäeleisesti ja arvoituksellisesti verrattuna esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan klassikkoromaaniin, Erich Maria Remarquen teokseen Länsirintamalta ei mitään uutta, jonka lopussa näemme päähenkilö Paul Bäumerin kaatuneena rintamalla. Paul näyttää nukkuvalta ja hänen kasvoillaan on rauhallinen ilme aivan kuin hän olisi loppuunsa tyytyväinen. Remarquen teoshan oli myöhemmin innoituksen lähde esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle. Remarquella sodanvastainen ironia kiteytyy siihen, että Paul on kuollut päivänä, jolloin “Länsirintamalta ei ole ilmoitettavana mitään uutta”, vaikka teoksen todellisuudessa sen päähenkilön kuolema on keskeisin juonenkäänne.
Woolfin Jaakobin huoneen viimeiset sivut lukija hämmentyneenä lukee ehkä pariinkin kertaan. Jaakobin äiti Betty Flanders on kuulevinaan tykkien ääntä mutta ajattelee:
‘Eihän näin kaukana […] Se on meri.’ Ja uudestaan, jossain kaukana, hän kuuli kumean äänen, ikään kuin öisin valvovat naiset olisivat tampanneet suuria mattoja. Niin, […] hänen poikansa taistelivat maansa puolesta.
Viimeisillä sivuilla äiti on Jaakobin parhaan ystävän Bonamyn kanssa siivoamassa huonetta, johon Jaakob [sotaan lähtiessään] oli jättänyt kaiken hujan hajan niin kuin olisi luullut palaavansa. Teos ikään kuin päättyy kesken, samalla tavoin kuin sen sodassa kuolleen päähenkilön elämä päättyy kesken.
Woolfin teos Majakka puolestaan yhdistää elämäkerrallisen ja historiankirjoituksellisen tavan kirjoittaa sodasta. Kaunokirjallisuus kuvaa yleensä ihmisen kuuluvaksi jonkinlaiseen sosiaaliseen ryhmään, kuten perheeseen. Majakka onkin Ramsayn perheen ryhmäelämäkerta. Tässäkin teoksessa huoneet, rakennukset ovat tärkeässä “roolissa”, erityisesti Ramsayn perheen kesähuvila ja läheinen, samalla kaukainen majakka. Teos alkaa sotaa edeltävän idyllin kuvauksella, jossa suunnitellaan retkeä majakalle. Retki peruuntuu. Sodan aikana huvila on tyhjillään ja sinne kuuluu sodan jyske, joka muistuttaa “kuin huovan vaimentamia tahdikkaita vasaroiden lyöntejä”.
Ramsayn perheen pojan kaatuminen kuvataan yhtä vähäeleisesti kuin Jaakobin huoneessa, suluissa mainitaan kranaatin räjähdyksestä ja siitä, että poika on yksi sillä hetkellä kuolleista. Todetaan myös, että pojasta olisi tullut suuri matemaatikko ja että perheen runoilijatuttava menettää kiinnostuksensa elämään uutisen kuultuaan. Sodan ja useiden perheenjäsenten menetysten jälkeen eloonjääneet palaavat huvilalle ja retki majakalle toteutuu viimein. Jos teos luetaan allegoriana englantilaisesta yhteiskunnasta, mitä majakka tällöin symboloi? Luultavasti jonkinlaista suunnannäyttäjää ja yhteishengen virittäjää.
Woolf kuvaa sotilaan kuolemaa epäsuorasti myös teoksessaan Mrs Dalloway, jonka keskiössä ovat Clarissa Dallowayn järjestämät juhlat ja niiden valmistelu. Samana päivänä sotaveteraani Septimus Smith päättää elämänsä heittäytymällä ikkunasta alas. Septimus on kunnostautunut sodassa mutta hän on menettänyt mielensä tasapainon, sillä hänen paras ystävänsä on kuollut rintamalla. Septimus menettää kykynsä tuntea inhimillisiä tunteita. Hän ajattelee: “saattaa olla mahdollista, ettei maailmalla ole lainkaan tarkoitusta”. Woolf oli tehnyt tärkeän havainnon, sen etteivät ihmiset sodan jälkeen kyenneet enää käsittelemään tunteita. Sodan kuvaajana hän oli vähäeleinen, vailla mahtipontisia lauseita. Hänen henkilönsä ovat menettäneet illuusionsa elämästä. Septimuksen mielenhäiriö on teoksessa erittäin oivaltavasti kuvattu. Teoksen varhaisversiossa itsetuho oli myös Clarissa Dallowayn ominaisuus. Hän kuitenkin valitsee elämän ja juhlii loppuun asti.
KIRJALLISUUS
Proust, Marcel, Kadonnutta aikaa etsimässä. Jälleenlöydetty aika. Otava: Helsinki 2007.
Remarque, Erich Maria. Länsirintamalta ei mitään uutta. WSOY: Helsinki 2010 [1929].
Woolf, Virginia. Jaakobin huone. Tammi: Helsinki 2008 [1922].
Woolf, Virginia. Majakka. Tammi: Helsinki 2003 [1927].
Woolf ,Virginia. Moments of Being. Harvest Book: San Diego, New York & London 1985.
Woolf, Virginia. Mrs. Dalloway. Otava: Helsinki 2011 [1925].
Woolf, Virginia. Vuodet. Savukeidas: Turku 2013 [1937].
TUTKIMUSKIRJALLISUUS
King, James. Virginia Woolf. Hamish Hamilton: Lontoo 1994.
Nicolson, Nigel. Virginia Woolf. Ajatus Kirjat: Helsinki 2007.
Schulkind, Jeanne. ‘Introduction’. Teoksessa Woolf, Virginia. Moments of Being.Toim. ja johdannon laatinut Jeanne Schulkind. Harvest Book: San Diego, New York & London 1985.