VTL Ville Laamasen poliittisen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939” tarkastettiin 1.2.2014 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Mikko Majander (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Timo Soikkanen.
Väitöskirja löytyy täältä.
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat.
Aloitan lukemalla kirjeen. Lähettäjä on Hella Wuolijoki, liikenainen, näytelmäkirjailija ja politiikan kulissien peluri, myöhempi kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja.
Rivit on kirjoitettu Helsingissä, vastaanottaja oli Moskovassa – Grigori Heifets, Neuvostoliiton kulttuuriyhteistyöorganisaatio VOKS:in kakkosmies. Alkuteksti on venäjää, mutta koska minulta se taito puuttuu, ehkä joltakulta muultakin, tyydymme suomennokseen.
Helsingfors, Merikatu 7
17.5.1939
Arvoisa Heifets,
Toivottavasti olette saanut käsikirjoitukseni ”Niskavuoren naisista”, se on lähetetty teille Suomen mission eli neuvos Solonkon kautta. Odotan malttamattomana viestiänne siitä, milloin minun on tultava Moskovaan keskustelemaan ohjaajan kanssa. Minulla on vielä lisäyksiä, joita en ehtinyt kirjoittaa uudelleen. Tuon ne itse Moskovaan.
Kirjeeni välittää Teille kirjailijamme Olavi Paavolainen, joka matkustaa Neuvostoliittoon tutustumaan sosialistiseen maahan. Paavolainen on Suomen paras esseisti, kriitikko ja kulttuurimatkailija, jonka kirjoja luetaan koko Skandinaviassa. Toivon, että Te autatte kaikin tavoin herra Paavolaista tutustumaan venäläiseen kulttuuriin ja Moskovan mahtavaan rakentamiseen. Hänen sielunsa on hehkuva, hänen sulkakynänsä on kuuma. Polttakoon Moskova hänen sydämensä!! Toivon näkeväni Teidät pian ja olisin hyvin kiitollinen avustanne.
Hella Vuolijoki
Sain Wuolijoen kirjeen haltuuni reilut kolme vuotta sitten, ystävällisten välikäsien kautta. Silloin kävi selväksi, että tohtorikoulutettava saisi työskennellä suunniteltua enemmän, ennen kuin Olavi Paavolaisen 1930-luvun matkoja ja kulttuurikritiikkiä käsittelevä tutkimus olisi valmis. En tietenkään valittanut – tai jos valitin, en muistele sitä enää.
Kirje ja muut Moskovasta löydetyt paperit olivat arkiston rauhassa seitsemän vuosikymmentä, mutta nyt ne oli kaivettu esiin. Paavolaisen monivaiheinen matka Neuvostoliittoon oli tähän saakka tunnettu heikosti. Aiottu kirja jäi häneltä tekemättä, eikä se enää muuksi muutu, mutta uusia näkymiä tuntemattomaan avautui silti. Matkan sisällöstä, taustasta ja merkityksistä tiedetään nyt jopa enemmän kuin hänen aiemmista Saksan- ja Etelä-Amerikan vierailuistaan. Idän punainen jättiläinen piti suomalaisvierasta sylissään lähes kolmen kuukauden ajan. Siitä jäi jälkiä, joiden löytäminen, seuraaminen ja tulkitseminen kuuluvat historiantutkijan tehtäviin.
Aivan työskentelyni loppuvaiheessa, viime joulun alla, selvisi, ettei Wuolijoen rooli Paavolaisen suosittelijana ollut sentään aivan tuntematon asia. Lyhyt maininta tästä löytyy myös suomalaisten arkistojen kätköistä, Valtiollisen poliisin jatkosodan aikaisesta kuulustelupöytäkirjasta. Kuulusteltava ei kuitenkaan ollut Wuolijoki, vaan Kerttu Nuorteva, desantti ja huimapää.
Venäjän sana desantnik juontuu ranskan verbistä descendre, laskeutua alas. Näin Nuorteva saapui Leningradista Suomen Vihtiin, laskuvarjolla kevättalven 1942 kirkkaassa kuutamoyössä. Alastulo ei mennyt aivan nappiin, sillä Nuorteva loukkasi jalkansa, ja määränpäähän, Mäntsälään Wuolijoen luo, oli kymmeniä kilometrejä. Päivä ehti valjeta ja ilta taas hämärtyä ennen kuin Nuorteva pääsi perille. Kun koodipuheen jälkeen Wuolijoelle selvisi, kuka tulija oli, majapaikka järjestyi.
Valpon papereista selviää ainakin osittain, millaisia keskustelunaiheita naisilla oli. Yksi pistää silmään: he tietenkin puhuivat Olavi Paavolaisesta. Voisi kuvitella, että Nuortevalla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin kehua Paavolaista kirjailijana, ja varmaan olikin, mutta tällainenkin maininta löytyy. Wuolijoki oli happamampi, sillä vaikka hän oli auttanut Paavolaisen Neuvostoliittoon, tähän kohdistetut odotukset eivät olleet toteutuneet.
Yksityiskohta huvittaa minua, sillä yhtenä monista esimerkeistä se osoittaa, miten Paavolainen on kiinnostanut, ja kiinnostaa edelleen. Ajat muuttuvat, ja maailma, mutta käsitykset hänen erityislaatuisuudestaan teräväkatseisena ajan hengen tavoittajana ja aikansa eurooppalaisuuden edelläkävijänä ovat pitkälti säilyneet. Myös kriitikot puhuvat samalla nuotilla kuin kolmekymmenluvulla: arrogantti mainosmies, vaarallisilla asioilla leikittelijä, Hitlerin, Mussolinin, ehkä Stalininkin edustaman saappaiden maailman ihailija.
Tuon ajan suomalaisissa oli muitakin, joita voi hyvällä syyllä kutsua kulttuurikriitikoiksi, sellaisia jotka matkustivat ja kirjoittivat ajan ilmiöistä ja hengestä. Siinäkin joukossa Paavolaisen teokset erottuvat, niin sisällön kuin tyylinkin ansiosta. Hänestä tuli kuuluisa jo kaksikymmenluvulla, modernissa maailmassa matkustaneena ja siitä kirjoittaneena tulenkantajana. Vaikka kolmekymmenluvulla Euroopan ideologiset rintamalinjat syvenivät, hän tavoitteli yhä pelkän politiikan yläpuolelle kohoavaa kulttuurikritiikkiä, aikansa suurta linjaa. Häntä kiinnosti uusi ja tuntematon.
Paavolainen halusi herätellä suomalaisia tiedostamaan, “mitä maailmassa oikein tapahtuu”, muttei suoltanut raskassoutuista kansanvalistajan tekstiä tai tarjonnut yhtä totuutta. Hän käytti hienovaraisia vihjeitä, oli ilkikurinen ja halusi esittää mieluummin kuin selittää. Arroganssiakin oli, mutta toisia sellainen häiritsee enemmän, toisia vähemmän.
*
Mitä enemmän luin Paavolaista tutkijan roolissa, vuosien ajan, sitä selvemmin hän asettui osaksi aikaansa ja ympäristöään. Vaikka harvat käsitykseni mullistuivat, huomasin, että hän oli myös taitava poimimaan muilta, erityisesti Hitlerin Saksaan häntä ennen ehtineiltä ruotsalaisilta. Ajan kuluessa ja lukemiston karttuessa tuli ylipäänsä luontevammaksi pitää Paavolaista ennen kaikkea kurkistusaukkona tai ikkunana menneeseen, tässä tapauksessa maailmansotien väliseen aikaan.
Vaikka näköala on laajentunut, olen säilyttänyt Paavolaisen tutkimukseni päähenkilönä ja kiintopisteenä. Ajattelen edelleen, että sellaisena hän on erittäin kiinnostava ja tarkoituksenmukainen. Tutkimukseni konteksti ja kokonaishorisontti ovat kuitenkin yksilöä laajemmat. Tarkastelen 1930-luvun lopun maailmaa, sitä, jossa tämä itseymmärrykseltään suomalainen ja karjalainen, mutta vahvasti myös muun Euroopan intellektuaaliseen traditioon identifioitunut mies matkusti, Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja Neuvostoliittoon.
Täsmällisesti tutkimuskysymykseni kuuluu: miten Paavolainen katsoi ja tulkitsi modernin ja totalitaarisen kohtaamisia kulttuurissa ja politiikassa 1930-luvun lopulla? Moderni ja totalitaarinen ovat tässä kuviossa laveasti määrittyviä käsitteitä, joilla haluan kiinnittää huomion tuolle ajalle erityiseen jännitteeseen. Silloin Hitler, Mussolini ja Stalin muokkasivat johtamistaan valtioista massayhteiskuntia, joiden piti luoda uusi ihminen ja uusi ideologia, Paavolaisen sanoin “uusi uskonto”. Edellisellä vuosikymmenellä kukoistaneet vapaamielisyydessään modernit ilmiöt, sukupuoliroolien ja muiden sosiaalisten rakenteiden muutos, ja uusi, kokeileva taide ja muu kulttuuri-ilmaisu joutuivat ahtaalle. Silti moderni ja totalitaarinen myös kohtasivat ja löivät kättä, sillä 1900-luvun totalitarismi oli luonteeltaan modernia, sellaista joka monin tavoin hyödynsi oman nykyaikansa mahdollisuuksia, tekniikan edistysaskeleita, visuaalisia tehokeinoja. Tämän jännitteisen asetelman hienouksista keskustellaan ja kiistellään edelleen historian, yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksessa.
En ole työssäni seurannut ainoastaan Paavolaisen jalan- ja kynänjälkiä, vaan rinnalla kulkee koko joukko muita kolmekymmenluvun suomalaisia, ruotsalaisia ja muutamia muita eurooppalaisia kulttuurikriitikoita tai intellektuelleja. Heistä monet olivat vuorovaikutuksessa, lukivat tai tunsivat toisiaan. Heidän kauttaan olen halunnut avata näkymiä tuon ajan eurooppalaisiin mentaliteetteihin eli siihen, kuinka yksilöt ja ihmisryhmät ymmärtävät maailmaa ja omaa paikkaansa siinä.
Kun tarkastelen nimenomaan Paavolaisen kulttuurikritiikkiä, kirjoitan hänen “kulttuurisesta katseestaan”. Olen lainannut muilta, sillä jo Paavolaisen aikalaiset puhuivat hänen “tarkasta katseestaan” tai “esteettisen näkemisen kyvystään”. Katseella on suunta, katsojasta ja yksilöstä yleiseen, ja näin toimii myös oma lähestymistapani. Metodologinen lähtökohtani on mikrohistoriallinen, yksilöiden toimintaan, kokemiseen ja mentaliteetteihin keskittyvä tarkastelu, mutta johtopäätöksiä syntyy sekä yksilö- että yleisen tason asioista, ja ne kaikki ovat yhtä tervetulleita. Olen koettanut saada aikaan ongelmakeskeistä, kriittistä, empaattista ja eettistä tutkimusta, joka tavoittaa menneisyyden moniäänisyyden, edistää ymmärrystä menneestä ja siksi vieraasta kulttuurista ja toteuttaa siten historiantutkijan yhteiskunnallista tehtävää.
*
Tutkimukseni tuloksista Neuvostoliitto-asiat ovat tietenkin aivan uusia, ja varmaan yleisesti kiinnostavimpia, mutta muutakin olen löytänyt. Paavolaisen Saksan-vierailu syksyn kynnyksellä 1936 ja pitkä Etelä-Amerikan matka seuraavana vuonna ovat toki jo monin tavoin tuttuja ja tutkittuja. Olen kuitenkin huomannut, että kun niistä puhutaan, keskustelu jää usein samojen kysymysten ympärille. Suuremman yleisön piirissä arvellaan edelleen, tuliko Paavolaisesta Saksassa edes “vähän natsi” tai mitä hän kansallissosialismista “oikeasti” ajatteli. Monet ovat jo ennen minua perustelleet, ettei natsitartuntaa tullut, mutta laajempaa kokonaisarviota kaikesta siitä, mitä kokemukset Saksassa ja Etelä-Amerikassa hänelle merkitsivät – Neuvostoliitosta puhumattakaan – ei vielä ollut tehty. Olen tavoitellut tällaista, ja samalla koettanut parhaani mukaan nostaa esille myös niitä ennen minua Paavolaisesta ja hänen maailmastaan kirjoittaneita, joiden työlle olen paljon velkaa. Myös monet Paavolaisen aikalaiset, joiden kanssa hänen tekstinsä keskustelevat suoraan tai epäsuorasti, ovat aiempaa vahvemmin näyttämöllä. Joukon kärjessä ovat maanmiehet Tatu Vaaskivi ja Veikko Antero Koskenniemi.
Nürnbergin Zeppelin-niityllä Paavolainen kuuli Hitlerin lausuvan uuden uskonsodan syntysanoja. Ne toimivat lähtölaukauksena myös hänen Pako pimeyteen -kirjatrilogialleen. Koska pääsy vastapuolelle eli Neuvostoliittoon ei heti onnistunut, Paavolainen lähti omalle pakomatkalleen valtameren yli. “Halusin täydelliseen tuntemattomuuteen, yksinkertaisuuden lähteille ja uuden, syntyvän kulttuurin sijoille”, hän sanailee Lähdössä ja loitsussa, kirjassaan “suuresta levottomuudesta”, jolle olen velkaa tutkimukseni otsikon. Kaikkea tätä hän Etelä-Amerikasta löysikin, mutta myös vertailukohtia omaan aikaansa. Lähtö ja loitsu– ja Risti ja hakaristi -kirjojen kolonialismin kritiikki ja näkyvä irtiotto Eurooppa-keskeisyydestä ovat kolmekymmenluvun omaperäisintä Paavolaista. Ne ovat kuitenkin jääneet Saksa-asioiden varjoon, ja osin irralliseksi hänen kulttuurikritiikkinsä suuresta narratiivista.
Kun Paavolainen lopulta ylitti Suomen ja Neuvostoliiton rajan, hän teki sen melkein kolme vuotta aiemmin kuin Kerttu Nuorteva, toukokuussa 1939. Hän matkusti lännestä itään, eikä laskuvarjoa tarvinnut; suhteilla sai viisumin, rahalla junalipun. Kulttuuriyhteistyöorganisaatio VOKS vei Paavolaisen Leningradiin, Moskovaan ja Volgalle, sitten Stalingradiin, Donin Rostoviin, Georgiaan ja Mustan meren rannikolle, takaisin Moskovaan ja vielä Ukrainaan. Matka oli monin tavoin poikkeuksellinen tapaus, jonka taustan ja sisällön paljastuminen toivottavasti avaa ovia myös jatkotutkimukselle Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian erikoislaatuisesta vaiheesta. Tuolloin Neuvostoliiton sisäiset Stalinin vainot olivat jo laantuneet, mutta sen rajojen ulkopuolella toisen maailmansodan esinäytökset jo alkaneet.
Vainot olivat käytännössä lopettaneet Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian, ja aiemmin niin runsaslukuisten länsimaisten vierailijoiden kiinnostus neuvostoyhteiskuntaa ja sen suurta kokeilua kohtaan oli hiipunut. Matkan järjestäminen oli VOKS:ille riski, sillä vaikka suositukset oli saatu, Paavolaisen ei-kommunistinen tausta tiedettiin, eikä takeita toivotuista tuloksista ollut. Matkaa hoidettiin silti korkean prioriteetin asiana, ja sisällöltään se muistutti André Gidelle, Lion Feuchtwangerille ja vastaaville arvovieraille aiemmin järjestettyjä vierailuja. Paavolaisen “kultivoinnista”, siis pyrkimyksestä saada tämä suhtautumaan näkemäänsä ja kokemaansa suopeasti, oli päävastuussa juuri Heifets, Wuolijoen kirjeen vastaanottaja. Hän oli kokenut kosmopoliitti ja tšekisti, salaisen poliisin mies. Odotukset Paavolaista ja hänen kirjaansa kohtaan olivat korkealla, ja tehtävä haluttiin hoitaa kunnolla. Vaikka suurempi kuvio on vasta hahmottumassa, vierailun toteuttamistapa kertoo siitä, että käsitys vain sisäänpäin käpertyneen stalinismin hallitsemasta maasta on ainakin vuoden 1939 osalta liian jyrkkä.
Neuvostoliiton-vierailu oli merkityksellinen myös Paavolaiselle henkilökohtaisesti. Säilynyt arkistoaineisto osoittaa, että hänelle esiteltiin urakalla tieteen, tekniikan ja kulttuurin suurvaltaa. Terrori oli kuitenkin jättänyt varjoja ja haavoja, joita ei saatu piiloon. Paavolainen oli harvoja ulkomaalaisia, jotka näkivät, kuinka vainot olivat vaikuttaneet uuden neuvostokulttuurin etujoukkoihin. Samoin kuin Saksassa kolme vuotta aiemmin, hän huomasi, ettei kommunistisessa massayhteiskunnassakaan enää ollut sijaa yksilöllisyytensä ja kriittisyytensä säilyttäville intellektuelleille. Toki molemmista maista löytyi sellaistakin, joka miellytti, varsinkin esteettisesti. Modernikin oli läsnä, mutta etupäässä kahlehdittuna, järjestelmän palvelukseen alistettuna. Saksassa rotuopit ja mytologiat olivat karanneet järjettömyyksiin, Neuvostoliitossa järkeä oli liikaakin. “Ei eletä – teorisoidaan,” Paavolainen tuskaili. Siellä kulttuurille oli rakennettu palatseja, mutta se oli pakotettu Prokrusteen vuoteeseen, stalinismin jäykkään kehykseen.
*
Olen ilmaissut tutkimustehtäväkseni osoittaa Olavi Paavolaisen kulttuurikritiikistä modernin ja totalitaarisen kohtaamisiin kytkeytyvää sisältöä ja arvioida sitä. Olen päätynyt siihen, että kaiken matkoillaan kokemansa jälkeenkin Paavolainen pysyi taiteilijana, katsojana ja kaksikymmenlukulaisuudelle uskollisena “nykyajan etsijänä”.
Toivon, että tutkimukseni on samalla tavoittanut jotain laajempaa – jotain ajan hengestä. Joku voi pitää käsitettä epämääräisenä, mutta minusta siihen latautuu se, miksi historia kiehtoo niin monia. Tuon hengen tavoittaminen ei ole helppoa, sillä tie menneeseen ei ole suora eikä näkymä kirkas. Yksi ammattikuntani mestari, Harvardin yliopiston Yhdysvaltain historian professori Jill Lepore, on verrannut työtään luotaamiseen, siis siihen, mitä merenkulkijat tekevät, vanhoina aikoina vain naruun sidottu lyijypaino apunaan. Myös historiantutkijan on määritettävä etäisyyttä, muttei meren pohjaan, vaan menneeseen. Hän laskee luotinsa ajan valtamereen, joka sekin syventyessään tummenee. Aika, jota tutkimuksessani tavoittelen, ei ole yhtä ihmiselämää kauempana, ja joukossamme on yhä heitä, joille tuo kaikki on elettyä ja koettua elämää. Mutta meidän muiden on ohitettava nollapiste, jonka toinen maailmansota on jättänyt, kansanmurhineen, muine murhenäytelmineen ja mullistuksineen.
Hahmotamme ajan kulkua vuosina, vuosikymmeninä ja niiden kerrannaisina. 1900-luvun nollapisteeseen jouduttiin pitkälti kolmekymmenluvun kehityskulkujen seurauksena. Siksi tuolle vuosikymmenelle on sittemmin keksitty monta tähän viittaavaa nimeä: epärehellisyyden, turhan toivon ja pettymysten aika. Tältä se näyttää minustakin, kun jälkiviisaana sitä katson, ja kiitollisena, että kuulun myöhempinä aikoina tulleisiin, paljolta säästyneisiin. Mutta vaikka valot tuolloin pettivät ja pimeä vei voiton, niin kuin Zara Steiner kirjoittaa, aikalaiset eivät sitä vielä tienneet. Jos haluamme ymmärtää mennyttä, meidän on hyväksyttävä, että niin kuin nytkin, myös silloin oli monta totuutta ja monta valhetta, ja monta valoa, joissa näkyi eri asioita. Siksi uskon, että menneen tavoittamiseksi tarvitaan paitsi vakaata luotauskättä, myös oppaita. Mielellään sellaisia, jotka tietävät paikat ja tuntevat tavat, mutteivät ohjaa kädestä pitäen, vaan antavat tilaa etsiä ja löytää itse. Olen huomannut, että Olavi Paavolaiselta tällainen onnistuu. Senkin takia hän on pysynyt tutkimukseni kiintopisteenä, muttei päätepisteenä.
*
Koska tällaisella hetkellä on kyse muustakin kuin yhdestä kirjasta, on varmaan soveliasta, että käytän tilaisuuteni ja lopetan puheenvuoroni sanomalla jotain siitä, miksi historiantutkimus tieteenalana puhuttelee minua. Me tutkijat keksimme yhä uusia tutkimuskysymyksiä, arvioimme miksi ja miten asioita on tapahtunut, mutta aina me seuraamme ihmisten toiminnan jälkiä. Kun luen minua etevämpien ja kokeneempien töitä, huomaan, että jos niin halutaan, taidokkaasti tehty, tieteen vaatimuksia noudattava historiantutkimus voi lopulta tavoitella samaa kuin muukin merkityksellinen kirjallisuus: se auttaa meitä katsomaan omaa maailmaamme yhä avarammin, ja tarkemminkin, ymmärtämään sitä, miksi täällä on oikeutta ja vääryyttä ja miten erottaa ne toisistaan. Se ei ehkä aina löydä totuutta, mutta hivuttautuu sitä kohti.