Valokuva ja valokuvaaminen ovat olleet vahvasti osa sodankäyntiä koko lyhyen historiansa ajan. Ensimmäiset tunnetut sotavalokuvat otettiin Krimin sodan vuosina 1853-1856 ja jo tässä ensimmäisessä valokuvatussa sodassa alkoivat kehittyä sotavalokuvauksen konventiot, jotka ovat nähtävillä myöhemmissä valokuvatuissa sodissa. Vaikka valokuvaus on ollut osa sotaa jo Krimin sodasta lähtien, on ensimmäinen maailmansota siinä mielessä poikkeuksellinen, että ensimmäistä kertaa valokuvilla oli suuri rooli sodan dokumentoinnissa ja valokuvia otettiin kaikilla rintamilla.
Turun Yliopiston poliittisen historian tohtorikoulutettavan, Olli Kleemolan, työhuoneessa esillä oleva tutkimuskirjallisuus antaa hyvän kuvan hänen tutkimusaiheistaan. Kleemola on perehtynyt sekä gradussaan Kaksi kameraa – kaksi totuutta? (2011) että nykyisessä väitöskirjahankkeessaan saksalaiseen ja suomalaiseen toisen maailmansodan valokuvaukseen. Tutkimustyössään ensimmäisen maailmansodan valokuvat ovat muodostaneet Kleemolalle tärkeän viitekehyksen, sillä ensimmäisen maailmansodan valokuvilla oli huomattava vaikutus toisen maailmansodan valokuvaukseen.
Valokuvaaminen oli siis yleistynyt ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä harvojen, pääasiassa vauraamman väestön, harrastuksesta yhä laajempien kansanjoukkojen saataville. Syynä tähän oli valokuvauskaluston tekninen kehittyminen sekä ennen kaikkea entistä edullisempi hinta. Kleemola kuitenkin muistuttaa, ettei tavallisella väestöllä edelleenkään ollut valmiuksia hankkia kuvauskalustoa. Sodan sytyttyä kameranvalmistajat mainostivat tuotteitaan erityisesti sotilaille, mutta ainoastaan korkeampiarvoisilla sotilailla, kuten upseereilla, oli loppujen lopuksi mahdollisuus hankkia itselleen kamera.
Valokuvaaminen oli ensimmäisessä maailmansodassa poikkeuksellisen säätelemätöntä verrattuna esimerkiksi toiseen maailmansotaan tai sen jälkeiseen aikaan, koska valtion harjoittama tietoinen propaganda oli vielä kauttaaltaan suhteellisen vähäistä. Toki kansan keskuuteen leviäviä valokuvia pyrittiin säätelemään ja esimerkiksi lehdistölle lähetettyjä kuvia sensuroitiin voimakkaasti. Pisimmälle vietyä propaganda oli Britanniassa, mutta Kleemolan mukaan esimerkiksi Saksassa tietoisen sotapropagandan merkitystä ei juuri ymmärretty. Esimerkiksi hallitusten virallisia valokuvaajia ei rintamilla taisteluiden keskellä ollut lähes ollenkaan, eikä tavoitteellista valokuvausta, joka pyrki muokkaamaan kansan käsitystä sodasta, juuri ollut. Tämän vuoksi ensimmäinen maailmansota on hyvin pitkälle yksityisten sotilaiden ja kuviaan myyvien yrittäjien dokumentoimaa, kun taas toisessa maailmansodassa tilanne oli jo radikaalisti muuttunut.
Valokuvat eivät valehtele
Kleemolan mukaan ensimmäistä maailmansotaa voidaan pitää pitkälti valokuvan ohjaamana sotana. Uutiskatsauksia, radioreportaaseja saati liikkuvaa kuvaa rintamalta ei juuri ollut tarjolla, minkä seurauksena valokuvat ja etenkin nopeasti yleistyneet kuvalehdet dominoivat sodasta syntyvää mielikuvaa kotirintamalla. Tuohon aikaan usko valokuvan todistusvoimaan oli järkkymätön ja valokuvaa pidettiin uskottavimpana mahdollisena mediana. Ne tarjosivat vaihtoehdon taistelumaalareiden teoksille, jotka olivat enemminkin taiteilijan henkilökohtainen näkemys tapahtumista. Kuitenkin, Kleemola huomauttaa, esimerkiksi Skagerrakin ja Kattegatin taisteluihin kutsuttiin paikalle taistelupiirtäjä, koska taistelupiirroksia pidettiin jopa valokuvaa realistisempana. Tosin tämä kertoo enemmän realismi-käsitteen muuttumisesta, kuin maalauksien luonteesta.
Valokuvien uskottiin olevan siis totuudenmukaisia ja erityisesti yksityisten sotilaiden otokset koettiin poikkeuksellisen merkittäviksi sodan kuvaajiksi. Esimerkiksi brittilehdistö havitteli yksityisten sotilaiden valokuvia järjestämällä kuvakilpailuja, joiden palkkiot olivat poikkeuksellisen suuria.
Turistikuvia, taistelun jälkiä ja perhepotretteja
Lehdistö ja kotirintama toivoivat saavansa kuvaa sotilaiden arkielämästä, mutta sotilaat kokivat tämän aiheen tylsäksi eivätkä niinkään kuvaamisen arvoiseksi. Kuitenkin sotilaat ovat kuvanneet juuri tavallista arkea sekä taisteluiden jälkiä, mutta itse taistelut ovat jääneet kuvaamatta. Kleemola korostaa, että jo ensimmäisen maailmansodan taistelutilanteissa lyijyä oli varsin runsaasti ilmassa, minkä seurauksena aikaa saati rauhaa ei valokuvaukselle ollut. Matkustelu oli tuohon aikaan vielä suhteellisen vähäistä ja ihmisten elinpiiri suppea, joten ensimmäinen maailmansota tarjosi monelle sotilaalle ensimmäisen kosketuksen ulkomaihin ja vieraisiin ihmisiin. Tämän seurauksena niin sanotut turistikuvat olivat yleisiä. Turistikuvia otettiin niin vieraista kaupungeista ja nähtävyyksistä kuin vieraista ihmisistäkin. Esimerkiksi Lähi-Idässä palvelleet brittisotilat lähettivät paljon kuvia Raamatun tarinoissa tutuiksi tulleista paikoista.
https://www.flickr.com/photos/britishlibrary/13874222464/in/set-72157644008850194/
Janina Struk tuo teoksessaan Private Pictures. Soldiers’ inside view of war ilmi, ettei valokuvien virta kulkenut ainoastaan rintamalta kotirintamalle, vaan myös kotirintamalta lähetettiin valokuvia sotilaille. Sotilaille lähetettiin pääasiassa kuvia perheenjäsenistä ja esimerkiksi Britanniassa perustettiin Britain Snapshots from Home League Committees tätä tarkoitusta varten. Kuvien tarkoitus oli osoittaa sotilaalle hänen vielä olevan osa perhettä sekä kannustaa taistelemaan, ei ainoastaan isänmaan, vaan myös perheen ja kodin arvojen puolesta. Vaikka kuvien tarkoitus oli tuoda turvaa sotilaille ja vahvistaa heidän taistelumoraaliaan, saattoi kuvien merkitys kääntyä myös negatiiviseksi saaden sotilaat kokemaan itsensä entistä eristyneemmäksi muusta maailmasta.
Valokuvien luomaa käsitystä sodasta voidaan pitää monella tavalla puutteellisena. Kleemola muistuttaa, että vaikka valokuva miellettiin realistiseksi mediaksi, sitä todellisuudessa ohjasivat ihmiset, joihin taas vaikuttivat sotavalokuvauksen konventiot. Lisäksi sotilaat harjoittivat itsesensuuria riippuen siitä kenelle valokuvia lähetettiin. Esimerkiksi kotirintaman huolta haluttiin lievittää lähettämällä rennompia, ”kyllä täällä pärjäillään” -henkeä huokuvia valokuvia. Raakuuksia myös kuvattiin, mutta niitä ei ainakaan naisväelle haluttu näyttää, olivathan taistelut kauheuksineen voimakkaasti sotilaiden oma maailma.
Henkilökohtainen valokuva
Vaikka valokuvia lähetettiin sekä lehdistöön että kotirintamalle, oli valokuvaamisella sotilaille suurempi merkitys oman elämänsä, kuin historiallisesti merkittävän tapahtuman dokumentointina. Valokuvat ovat portteja muistoihin ja kuvien kautta sotilaat ovat voineet käsitellä tunteitaan, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Kuvaajan tunteet ja mieltymykset tulevat valokuvissa vahvasti esiin ja ensimmäisen maailmansodan teknisesti kehittymättömissä valokuvissa nämä tunteet tulevat esiin pääasiassa siinä, mitä on kuvattu ja miksi.
Kysyessäni Kleemolalta valokuvissa näkyvistä kauhun ja pelon tunteista hän nostaa esiin kuvat vihollisten ruumiista. Vihollisruumiiden ja muiden sodan väkivaltaisimpien piirteiden kuvaaminen on tyypillistä sotavalokuvaukselle ja se onkin yksi vallitsevista sotavalokuvauksen konventioista. Kauheuksien kuvaamisen voidaan katsoa olleen toimiva tapa omien pelkojen ja kokemusten käsittelyyn, koska makaaberit kuvat ovat säilyneet kuvauskohteena myöhemmissäkin sodissa. Kauhukuvien katseleminen saattoi olla sotilaalle myös ainoa tilaisuus ja yksityinen hetki tunteidensa käsittelyyn, rintamayhteisössä kun pelkoa ja kauhua ei ollut suotavaa näyttää, vaan ne tuli kätkeä muiden näkymättömiin.
Kleemola kutsuu edellä kuvatun kaltaisia valokuvia eräänlaisiksi amuleteiksi. Ne ovat olleet sotilaille voitonmerkkejä ja onnenkaluja, todisteita omasta voitokkaasta sodankäynnistä ja rohkeudesta. Nämä kuvat ovat usein kulkeneet sota-aikana sotilaiden mukana ”lompakkokuvina”, turvan, rohkeuden ja jopa lohdun tuojina sodan raakuuksien keskellä. Tietenkään raa’at kuvat eivät olleet ainoita omaa ylemmyyttä korostavia kuvia, vaan myös toisenlaisia rohkeuskuvia otettiin. Suosittuja olivat esimerkiksi poseeraukset oman aseen tai sotasaaliiksi saadun viholliskaluston kanssa. Tällaisia rohkeuskuvia oli myös soveliasta lähettää kotirintamalle kertomaan menestyksekkäästä sodankäynnistä, kuvia ruumista kun ei haluttu lähettää eikä todennäköisesti myöskään vastaanottaa.
Omia kaatuneita eivät yksityiset sotilaat sitä vastoin ole yleensä kuvanneet. Pro Gradussaan Kaksi kameraa – kaksi totuutta? Kleemola kertoo tämän johtuvan siitä, että omien kaatuneiden dokumentointi koettiin sekä moraalittomaksi että henkilökohtaisesti hankalaksi asiaksi. Olihan rinnalla taistelleen asetoverin menettäminen vaikeaa ja kuolema monen sotilaan tuleva kohtalo.
Lopuksi
Sotavalokuvia tutkittaessa niiden muuttumattomuus tuo omat haasteensa tutkimustyöhön. Sotavalokuvauksen konventiot ovat vahvat ja esimerkiksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan valokuvat ovat pääpiirteissään hyvin samanlaisia. Kleemola kuitenkin muistuttaa, että valokuvat tarjoavat aivan uuden ulottuvuuden sotahistorian tutkimukseen. Perinteisen sotahistorian kannalta valokuvilla ei ole paljoakaan tarjottavaa, mutta vähemmälle huomiolle jäänyttä sodan kokemushistoriaa tutkittaessa valokuvat muodostavat erittäin tärkeän lähteen kirjeiden ja muistelmien ohella. Tietysti muistelmissa ja kirjeissä ihmisten tunteet tulevat ehkä selkeämmin ilmaistuna, mutta Kleemola muistuttaa valokuvien arvon olevan siinä, että ne toimivat erinomaisena tunteiden, ennakkoluulojen ja -käsitysten sekä arvojen kiteyttäjänä erityisesti vihollisista otetuista kuvissa, koska rauhan oloissa tällaista vuorovaikutusta ei päässyt syntymään. Lisäksi valokuvatut tapahtumat ovat väistämättä joskus tapahtuneet, kun taas muistelmissa ja kirjeissä asioiden vääristely on paljon helpompaa. Toki pitää muistaa, että valokuvaajan rooli on kuvaustapahtumassa suuri ja hänen valintansa määräävät pitkälti kuvan lopputuloksen.
Olli Kleemolan haastattelun lisäksi lähteinä on käytetty Kleemolan Pro Gradua Kaksi kuvaa – kaksi totuutta? sekä Janina Strukin teosta Private Pictures. Soldiers’ inside view of war.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistosta. Teksti on alunperin kirjoitettu kurssille Kulttuurihistorian kirjoittaminen, joka järjestettiin Turun yliopistossa.