Mitä muuten tulee äitiinne, on hänen hahmonsa jotenkin niin puoleensavetävä ja kohtalonsa erikoinen, että joskus mielelläni jossakin yhteydessä – jos elinpäiviä ja työvoimaa riittää – kirjoittaisin hänestä enemmän.
Näin kirjoitti vuonna 1950 kirjeessä kirjailija Tyyni Tuulio. Kyse oli Minna Krohnista, jonka tyttärelle Aune Krohnille Tuulio oli kirjoittanut ja kysellyt tietoja tämän äidin työvuosista Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa työstäessään koulun pitkäaikaisimman johtajan Ottilie Stenbäckin elämäkertaa. Tuulio ei koskaan kirjoittanut elämäkertaa Minna Krohnista, useita muita naistoimijoiden biografioita kuitenkin. Tuulio on ollut omissa tutkimuksissani tärkeä, kun olen tarkastellut suomalaisten naisten elämäkertakirjoittamisen traditioita. Hän oli eittämättä yksi keskeinen suomalaisen elämäkertakirjoittamisen kehittäjä 1900-luvulla. Astun siis hänen jalanjälkiinsä, kun biografisen kiinnostuksen kohteekseni on noussut Minna Krohn.
Minna Krohn, syntyjään Maria Wilhelmiina Lindroos (1841-1917) oli ruotsinkielisestä tullivahtimestarin perheestä. Itseoppinut isä halusi kahdelle tytölleen, Marialle ja Idalle hyvän koulutuksen, ja nuorempi Maria opiskeli ruotsinkielisessä tyttökoulussa. Sittemmin nimensä suomalaistaneen Minnan uranvalinnassa iso merkitys oli isosisko Idalla, joka kouluttautui lastentarhanopettajaksi ja perusti Helsinkiin pikkulastenkoulun. Avioiduttuaan opettajan ja suomalaisuusmiehen B. F. Godenhjelmin kanssa pariskunta Godenhjelm perusti Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun vuonna 1869. Minna-sisar oli tällöin jo valmistunut opettajaksi ja toiminut Lappeenrannassa suomalaisen tyttökansakoulun opettajana, kun sisar pyysi häntä tyttökoulunsa johtajaksi. Tässä tehtävässä Minna Lindroos toimi avioitumiseensa 1876 saakka.
Minna Lindroos liikkui Helsingin fennomaanisissa piireissä tehtävässään koulun johtajana ja myös perhesuhteidensa kautta. Hän oli paitsi opettaja myös lastenkirjailija. Hän avusti lastenlehti Pääskystä ja Sirkkaa, kirjoitti itse runoja ja kertomuksia sekä käänsi ja mukaili ulkomaisia lastenrunoja. Kirjoituksistaan hän kokosi vuonna 1883 kokoelman Pääskysen liverryksiä lapsille.
Minna Lindroos joutui luopumaan koulun johtajan tehtävistään avioituessaan leskeksi jääneen Julius Krohnin, perheystävän kanssa. Hän tunsi hyvin Krohnien perheen, Julius ja Emma Krohnin ja oli perheen nuorimman Helmi-tyttären kummitäti. Vaimonsa kuoltua 1874 Julius Krohn päätti nopeasti avioitua uudelleen. Ilmeisesti jo sairasvuoteellaan Emma Krohn oli kehottanut miestään menemään uudestaan naimisiin, ja nimenomaan Minna Lindroosissa hän näki tulevan hyvän puolison yksinjäävälle miehelleen ja äidin lapsilleen. Isän uudelleen avioituminen oli perheen lapsille vaikeaa, erityisesti vanhin poika, tuolloin 13-vuotias Kaarle osoitti mieltä uutta äitipuolta vastaan. Julius Krohnin elämäkerran kirjoittaneen Pertti Lassilan mukaan avioliitosta tuli kuitenkin tasapainoinen ja onnellinen. Se ei ollut nuoruuden rakkausavioliitto vaan pikemmin kahden aikuisen ja itsenäisen ihmisen liitto, jossa aviopuolisot jakoivat fennomaanisen ja kristillisen elämänkatsomuksen. Avioliittoa varjosti kuitenkin molempien puolisoiden heikko terveys.
Kolmen lapsen perheeseen syntyi vielä kaksi tytärtä, Aino 1878 ja Aune 1881, jolloin Minna-äiti oli jo 40-vuotias. Hänen elämänsä muuttui dramaattisesti, kun hän jäi leskeksi runsaan kymmenen avioliittovuoden jälkeen 1888 Julius Krohnin hukuttua purjeveneonnettomuudessa. Masennuksesta Minna Krohn oli ilmeisesti kärsinyt jo aiemmin kuten miehensäkin, ja leskeytymisen jälkeen terveys heikkeni. Pysyvämpi sairastelu alkoi 1900-luvun taitteessa, jolloin Minna Krohn sairastui vakavaan depressioon, ja oli enimmäkseen sairas elämänsä loppuun, vuoteen 1917 asti. Hän asui kotona hoitajan ja nuorimman tyttärensä Aunen kanssa, mutta vietti aikoja myös Kammion ja Tallbackan sairaaloissa.
Minna Krohn ei äkkiseltään ajatellen ole nainen, joka näyttäisi sijoittuvan sellaiseen galleriaan henkilöitä, joista kirjoitetaan elämäkerta. Jos hänet ylipäänsä historiasta muistetaan, hänet muistetaan kirjailija Aino Kallaksen äitinä. Jälkeenjäänyt kuva Minna Krohnista näyttää hänet unohtuneena, syrjäytyneenä Krohnin perheen jäsenenä, joka ei ollut itsessään kuuluisa tai sankarillinen hahmo. Siis sellainen, joista useimmiten kirjoitetaan elämäkertoja. On kuitenkin selvää, ettei hänen elämäänsä ja valintojaan voi nähdä tavanomaisina. Suhteessa naisten toimijuuden historiaan hänen elämänsä näyttäytyy hyvinkin poikkeuksellisena 1860-1870-lukujen kontekstissa: määrätietoinen opiskelu omaan ammattiin, johtavassa asemassa toimiminen sekä kansallinen ja kirjallinen harrastuneisuus kertovat aktiivisesta, päämäärätietoisesta henkilöstä.
***
Miten ihmisen elämä muistetaan?
Miten elämä tulee kerrotuksi erilaisissa historiallisissa aineistoissa?
Miten kertoa elämästä, josta on jäljellä enemmän toisten ihmisten kertomaa kuin yksilön omia lähteitä?
Entä miten lähestyä menneisyyden yksilöä siten, että kerrotuksi ei tulisi ehyt ja yksiselitteinen elämäntarina, vaan sellainen, jossa ovat läsnä monet äänet, ristiriitaisuudet, unohdus ja muistaminen?
Entä miten tämä kaikki liittyy tutkijan läsnäoloon tutkimuksessa?
Nämä kysymykset ovat kiinnostaneet itseäni jo pidempään, siitä asti kun tein väitöskirjaa Minna Krohnin tyttäristä, kirjoittavista Krohnin sisarista. Sittemmin monet elämäkertatutkimuksen metodiset ja teoreettiset kysymykset sekä elämäkertakirjoittamisen historia ovat inspiroineet minua. Kaikesta kirjoittamastani nousee kenties keskeisimmäksi kysymys yksilön suhteellisuudesta, yksilön suhteesta muihin ihmisiin ja ympäröivään kulttuuriin. Relationaalisuuden käsitteen kautta olen lähtenyt purkamaan tätä kysymystä ja pohtimaan voisiko biografian genreä muotoilla uusiksi juuri relationaalisuuden suunnasta.1
Suhteet
Italialainen filosofi Adriana Cavarero on muotoillut relationaalisen narraation ideaa tavalla, joka on ollut itselleni tärkeä niin lähestyessäni kirjeiden kirjoittamisen merkityksiä kuin elämästä kertomisen problematiikkaa.2 Cavarerolle ihmisenä oleminen perustuu suhteissa tapahtuvaan kerronnallisuuteen ja yksilön haluun tulla kerrotuksi. Haemme identiteetillemme tunnistusta siitä, että joku toinen kertoo tarinamme. Näin kerrottu minuus on Cavareron mukaan vahvasti sosiaalinen ja relationaalinen. Kysymys identiteetin kerronnallisuudesta on monessakin mielessä tämän biografisen hankkeen ytimessä.
Relationaalisen identiteetin kerronnan voi nähdä toteutuvan myös siinä läheisessä suhteessa, joka elämäkerran kirjoittajan ja kohteen välille väistämättä syntyy, vaikka kyse ei olekaan (yleensä) materiaalisesta kasvokkain kohtaamisesta ja läsnäolevasta kerronnasta. Meille kertovat lähteet, jotka voivat joskus olla hyvinkin rajattuja ja osittaisia. Biografi luokin aina tulkintansa ja on äärimmäisen riippuvainen myös lähteistään – hän ei voi kirjoittaa suodattamatonta tarinaa, vaan se on aina rakennettu ja tulkittu. Olennainen on kuitenkin biografin ja kohteen välinen suhde, vuorovaikutus, jossa biografi ei ole irrallaan kohteestaan, vaan läheisesti tässä kiinni. Kiehtovaa Cavareron ajattelussa onkin mahdollisuus nähdä kerrotuksi tulemisen halu vastavuoroisena, mikä ei kuitenkaan tarkoita identifioitumista kohdehenkilöön, vaan jokaisen elämäntarinan ainutkertaisuuden tunnistamista. Samalla on pohdittava tutkijan osallisuutta tutkimuksessa tulkitsijana, toimijana, läsnäolevana, joka ei voi pysytellä irrallaan ja etäällä tutkimuskohteesta. Me vaikutamme tutkimukseemme ja vaikutumme niistä teksteistä, joita luemme ja joiden pohjalta rakennamme tulkintojamme.
Kysymys vuorovaikutuksesta ja suhteista niin biografisen kohteen elämässä kuin itse tutkimusprosessissa ovat olleet itselleni tärkeitä tienviittoja. Olen hakenut keinoja saada suhteellisuus näkyviin sekä itse tutkimusprosessissa että sen lopullisessa kirjoitetussa muodossa. Haen tutkimisen ja kirjoittamisen tapoja, jotka mahdollistaisivat niin yksilön tarkastelemisen erilaisissa, keskenään ehkä ristiriitaisissakin suhteissa kuin myös tutkijan läsnäolon tekstissä avoimena ja vuorovaikutteisena. Minna Krohnin kohdalla tämä on tarkoittanut tutkimisen tapaa, jossa lähden tarkastelemaan Minna Krohnista jäljelle jääneitä toisten kertomia tarinoita.
Minna Krohnista on nimittäin ennen muuta jäljellä tarinoita. Ne kertovat paitsi hänestä, myös äitien ja tytärten välisten suhteiden historiasta, 1800-luvun naisten historiasta ja esimerkiksi psyykkisen sairastamisen historiasta 1900-luvun taitteessa. Näiden tarinoiden olemassaolo kertoo myös muistamisen välttämättömyydestä yksilön identiteettiprosesseissa.
Tyttäret kertoivat äitinsä tarinaa eri kirjallisissa lajityypeissä: kirjeissä, fiktiossa, päiväkirjoissa, muistelmissa, dokumentaarisissa teksteissä. Läpi elämänsä he, etenkin biologiset tyttäret Aune Krohn ja Aino Kallas, reflektoivat identiteettiään suhteessa äitinsä tarinaan hakien yhtäläisyyksiä ja eroja. Näiden tarinoiden ja niiden sisältämien erilaisten kerronnallisten identiteettien jäljittämisestä olen kiinnostunut. Toki nämä tarinat kertovat yhtä lailla myös tytärten identiteettiprosesseista, jolloin biografiaan muotoutuu olennaisesti myös tytärten tarina. Rinnalle on rakennettava myös Minna Krohnin omien autobiografisten dokumenttien kautta avautuva tarina. Näiden eri tarinoiden kudoksesta, niiden suhteista, yhtymistä, eroavaisuuksista ja ristiriitaisuuksista voisi muotoutua Minna Krohnin biografia.
Tytärten tarinat
Helmi, Aino ja Aune Krohnilla oli kaikilla ainutlaatuinen ja vaikea suhteensa Minna Krohniin äitinä. Helmi Krohnille tämä säilyi aina äitipuolena, ja oman äidin menettämisen tragedia seurasi häntä läpi elämän. Aino Kallakselle äidin psyykkinen sairaus ja toisaalta halu taiteilijana identifioitua nimenomaan Krohnien luovaan, kosmopoliittiseen sukuun vähensi halua samastua omaan äitiin. Muutto Viroon aiheutti syyllisyyttä äidin jättämisestä. Aino ja Aune joutuivat kohtaamaan äitinsä mentaalisen epävakauden nuorina, sillä Aino oli vasta kymmenen ja Aune seitsemän vuotta isän kuollessa. Sittemmin Aunen kohtaloksi jäi sairaan äidin hoitaminen, sillä muilla sisarilla oli 1900-luvun taitteessa jo omat perheensä. Kukaan ei osannut aavistaa, kuinka pysyväksi Minna Krohnin tila jäisi, Aune asui kotona äitinsä kuolemaan asti.
Sisaret pohtivat jo äitinsä eläessä tämän herättämiä vaikeita tunteita ja suhdettaan äitiinsä, jonka sisimmän olemuksen he tunsivat jääneen piiloon heiltä. Esimerkiksi Aino Kallas kirjoitti kirjeessään Aune Krohnille 1911:
Sinä kirjoitit mammasta. Niin, miksi hän oli niin vieras meille? Siksi, että hän ei koskaan sisäisesti koettanut tulla meitä lähelle. Mitä me tiesimme hänen nuoruudestaan, hänen taisteluistaan, hänen tunne-elämästään? Se oli kaikki kuin lukittu kirja. Voi olla, että hän aikanaan lapsena olikin enemmän yleistävä kuin erittelevä luonne, modernin ihmisen oman itsensä tutkiminen oli hänelle vierasta, hän eli naivisti. Mutta kuitenkin – ei sekään selitä tarpeeksi. Ehkä puuttui se fysiologinen rakkaus, joka on lapsella kantajaansa, imettäjäänsä – mutta miksi se puuttui? Hyväilikö hän meitä – en tiedä varmaan – ainakaan en koskaan kaivannut hyväilyjä, en halunnut hänen syliinsä. Oliko hän liian vanha äidiksi tullessaan? Mutta kuinka isoäitejä rakastetaan! Jokin selittämätön ongelma on tässä peitossa, milloin se selvinneekään?
Monet lapsuudesta ja isän kuolemasta jäljelle jääneet selvittämättömät tunteet seurasivat heidän keskusteluissaan läpi elämän. Monimutkainen tunneside äitiin on ymmärrettävää, sillä tyttäret saivat elää äitinsä sairauden kanssa jo hyvin nuoresta lähtien. Kirjeissä äitisuhteeseen liittyi etäisyys ja tunnekylmyys. Suhteessa kirjeissä muodostuvaan äidin kuvaan on kiinnostava katsoa minkälaisia näkökulmia tytärten julkisuuteen kirjoittamista teksteistä avautuu. Seuraavien kolmen tekstin kautta näemme Minna Krohnin ristiinvalotuksessa, erilaisina kuvina ja muistoina.
***
Helmi Krohn (vuoteen 1910 Setälä) käytti sukunsa tarinoita lähtökohtana viidennessä romaanissaan Vanhan kartanon tarina (1907). Siinä hän rakensi keskushenkilöksi suvun piiriin ulkopuolelta tulleen uuden vaimon. Teoksessa Eva Manner on sairaanhoitaja, joka avioituu tohtori Erik Leopoldin kanssa ja joutuu astumaan ulkopuolisena vanhan suvun ja kartanon elämään. Keskeiseen asemaan nousee myös tohtorin vanhin tytär Siiri, jossa Helmi Krohn sanoo kuvanneensa omaa lapsuuttaan sekä suhdettaan äitiinsä.
36-vuotiaan kirjailijan teos keskittyy niihin ristiriitoihin ja konfliktitilanteisiin, joita Eva joutuu kohtaamaan uudenlaisessa ympäristössä. Suku ja kartano eivät vastaa hänen ihanteitaan, jotka pitävät ensisijaisena aviopuolisoiden välistä henkistä yhteyttä ja ydinperheen tiiviyttä eivätkä vanhakantaista kollektiivista sukuyhteyttä. Eva edustaa siten uudenlaista naistyyppiä, jonka jatkuvana vastakohtana kartanon elämässä on Erikin ensimmäinen, ihanteelliseksi kuvattu ja jalustalle nostettu vaimo Anna.
Omasta taustastaan ja äitipuolestaan saamansa aiheen kautta Helmi Krohn kommentoi teoksessa laajemmin modernin naisen problematiikka, aviopuolisoiden välisiä rooleja sekä patriarkaalisen sukuyhteyden murrosta. Kohdistamalla fokuksen heti alussa Eevaan ja tämän elämäntarinaan ennen avioitumista kirjailija asettaa lukijan sympatiat tämän puolelle uudessa elämäntilanteessa:
Onnellinen hymy kaunisti hiukan teräviä kasvoja, ja tuo sisällinen valo, joka virtasi hänen silmistänsä ja ikään kuin kehänä ympäröi häntä, muutti hetkittäin hänen jokseenkin jokapäiväiset kasvonsa kauniiksi. Niistä katosi silloin se miltei askeettinen yksinkertaisuus ja ankaruus, joka niille muuten oli niin ominainen. Ja nuorekas melkein lapsellinen ilme sai niissä vallan, ilme, jota ne tuskin ensi nuoruudessakaan olivat tunteneet.
Evan kokema yksinäisyys ja syrjäytyneisyys kartanossa kuvataan tuskallisena koettelemuksena, joka tekee hänet ennen aikojaan vanhaksi. Lukijan tuntiessa teoksen taustan Evassa kuvatut tuntemukset asettuvat traagisempaan valoon. Vasta kuolemassa hän saa vapautuksensa.
Tuntuukin siltä, että Evan henkilön kautta kirjailija on yrittänyt luoda psykologista kuvaa äitipuolestaan ja löytää selityksiä sille, miksi perhedynamiikka ja äidin rooli muotoutuivat sellaisiksi kuin muotoutuivat. Yhdestä näkökulmasta katsottuna Evan tarina on Minna Krohnin fiktiivinen elämäkerta.
Runsas kymmenen vuotta tämän romaanin jälkeen Helmi Krohnin nuorempi sisar Aino Kallas julkaisi Katinka Raben (1920) kanssa. Teoksissa on paljon yhtäläisyyksiä, samojen tilanteiden ja ihmisten kuvauksia, mutta hyvin erilaisella otteella ja näkökulmalla. Teoksen merkityksestä Kallaksen kirjailijanuralla kertoo se, että vuoden 1901 jälkeen hän ei tätä lukuun ottamatta kirjoittanut muita teoksia, jotka eivät olisi kytkeytyneet Viron historiaan tai kulttuuriin.
42-vuotiaan Kallaksen teoksessa näkökulma on Katinkassa, hänen omakuvassaan, vaikka romaanin tulkitseminen omaelämäkerrallisena on toki mutkikas kysymys. Nimittämällä teos omaelämäkerraksi sen voidaan kuitenkin nähdä puhuttelevan kirjoittajansa elämässä keskeistä taiteilijuuden problematiikkaa. Samalla teos on mahdollista nähdä laajempana 1800-luvun lopun tyttären tarinana, jossa problematisoituvat kiinnostavasti esimerkiksi tyttären suhteet isään ja äitiin.
Kirjailijan henkilökohtaisiin kirjeisiin kirjautuneet ristiriitaiset tunteet äitiä kohtaan löytyvät Katinka Raben sivuilta, joissa äidin ja tyttären välinen yhteys näyttäytyy mahdottomana. Äiti kuvataan suvun kartanossa, Hovissa viihtymättömänä ja kuvaus kaiken liukumisesta pois äidin käsistä kartanossa on hyvin samantapainen kuin sisarpuolen teoksessa. Katinkan äidillä ei ole mitään valtaa kartanon elämään tai ihmisiin, ja lapsetkin liukuvat ulottumattomiin. Äidin ja tyttären välinen ero esitetään kuvauksessa, jossa Katinka näkee äitinsä itkevän tuskaisena yksin makuuhuoneessaan:
Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka sorminivelet naksahtivat. Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin kaulaan, lohduttamaan, että hän Katinka rakastaa äitiä, että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut, kauniimpi, niin juuri, kauniimpikin kuin täti Agnes Wrensky, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki, kaikki… Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi; ikään kuin hävetti äidin takia.
Mahdollisuus yhteiseen, jaettuun kokemukseen kariutuu häpeän tunteeseen. Äiti tai hänen sukunsa ei tarjoa teoksessa minkäänlaisia elementtejä Katinkan taiteilijuuden rakentumiselle – äiti edustaa pysähtynyttä, pieneen tyytyvää, vaatimatonta, pelkästään äitiyteen sidottua naisen roolia, joka ei voi tarjota aineksia taiteilijaidentiteetin luomiselle. Äidin roolissaankaan häntä ei kuvata erityisen onnistuneena, ja enimmäkseen hän kulkee läpi teoksen vaiennettuna, ilman omaa ääntä.
Siten Kallaksen kuvaus omasta äidistään on hyvin toisenlainen kuin Helmi Krohnin eläytyvä kuvaus äitipuolestaan. Ehkä Helmi Krohnin oli helpompi nähdä äitipuolensa etäämpää ja analysoida tämän elämän kaarta, sillä hänellä oli oman identiteettinsä pohjana idealisoitu oman äidin kuva. Minna Krohnin tyttärille ei ollut tarjolla muita äidin malleja.
Aune Krohnin suhde äitiinsä muodostui, ehkä fyysisestä läsnäolosta johtuenkin, hyvin toisenlaiseksi. Hän on myös ainoa lapsista, joka kiinnostui äitinsä historiasta suhteessa naisten historiaan ja mahdollisuuksiin. Hän hahmotteli äitinsä julkista kuvaa osana naisten ja koulutuksen historiaa kirjoittamalla äidistään useamman artikkelin, jotka julkaistiin lehdissä ja myöhemmin 1955 muistelmakokoelmassa Menneitten aikojen tarinaa. Aune oli kiinnostunut äitinsä kohtalosta paitsi henkilökohtaisella tasolla myös äidin oman elämän ulottuvuuksien suhteen. Hän tuntuu kiinnostuneen äitinsä roolista laajemmin kulttuurissa ja yhteiskunnassa juuri alussa mainitsemani Tyyni Tuulion Ottilia Stenbäck-elämäkerran yhteydessä. Hän mm. kirjoitti lehtiartikkelit ”kolmesta piiloonjääneestä, lahjakkaasta naisesta” Fredrika Runebergista, Ida Lönnrotista ja äidistään. Hän koki, että hänen tehtävänsä oli ollut ”vetää heitä esiin” sekä ”pitää osattomien puolta”.
Aune Krohn pyrki näkemään äitinsä osana 1800-luvun kansallista historiaa ja naisten osaa siinä. Hän oli läpi elämänsä hyvin tietoinen sekä äitinsä että tätinsä Ida Godenhjelmin roolista elämässään ja siitä miten sivistyneistösuvun naiset ja miehet olivat mahdollistaneet myös hänelle toimijan roolin yhteiskunnassa viedessään eteenpäin juuri tyttöjen koulutusta ja kirjallista sivistystä.
Moniääninen biografia
Katsomalla Minna Krohnin elämäntapahtumia hänen voi ajatella soveltuvan mitä erinomaisimmin uudenlaisen biografian kehyksiin. Tällöin ollaan nimenomaan kiinnostuneita siitä, mikä on jäänyt tunnetun taakse, kuuluisien ihmisten elämäkertojen taakse, miehistä kirjoitetun historian taakse tai nykyään ehkä yhä enemmän myös kanonisoitujen naisten historian taakse. Tällöin Minna Krohn nousee kiinnostavaksi nimenomaan marginaalisuutensa ja ristiriitaisuutensa vuoksi. Hän kuului ensimmäiseen koulutettuun naisopettajien sukupolveen ja liikkui keskeisissä fennomaanisissa piireissä sekä toimi kirjoittavana naisena. On siis selvää, että hänen elämäänsä voi katsoa monesta näkökulmasta: yhtäällä on kätketty tarina poikkeuksellista elämää viettäneestä 1800-luvun puolivälin naisesta ja toisaalla tarina naisesta, jonka elämä tietyllä tavalla päättyy 47-vuotiaana. Tällöin elämäkerran kirjoittajan on myös esitettävä kysymys siitä, miten kirjoittaa naisesta, joka viettää lähes 20 vuotta vuoteessa enimmäkseen vaieten, ilman kirjeiden tai muiden omaelämäkerrallisten lähteiden kautta tavoitettavaa ääntä. Tällöin juuri toisten tarinat, toisten tulkinnat tulevat tärkeiksi. Toisaalta yhtä tärkeää olisi säilyttää keskipiste itse Minna Krohnissa. Tämä on eittämättä yksi hankkeen haasteista.
Itse olen ollut ennen muuta kiinnostunut siitä, miten ihmisen elämää muistetaan ja kerrotaan. Olen myös kiinnostunut äitien ja tytärten välisestä suhteesta, siitä, miten tyttäret peilaavat omaa identiteettiään äitiinsä. Tavoitteena on sijoittaa Krohn sekä hänen historialliseen ympäristöönsä että uniikkiin perheympäristöön, jolloin hänestä voi tulla myös tapausesimerkki, joka kertoo laajemmasta naisten historiasta sekä elämäkerran mahdollisuuksista yksilöllisyyden ja historiallisuuden välisen suhteen problematisoinnissa. Näin biografia avaisi myös sitä miten elämät muistetaan ja miten niistä kerrotaan, miten muisti ja muistot rakentuvat läheisissä suhteissa.
Tavoitteena ei siten ole yhden, yksittäisen biografisen muotokuvan luominen, vaan erilaisten kuvien läsnäolon salliminen ja myös niihin sisältyvien ristiriitojen ja selittämättömyyksien hyväksyminen. Hankkeessa tulee vastaan myös haasteellisia eettisiä kysymyksiä esimerkiksi suhteessa Minnan sairauteen ja sen selittämiseen erilaisen aineiston avulla. Elämäkerran kirjoittaja on aina vaativassa tehtävässä, ja hänellä on myös valtaa kohteeseensa. Juuri moniäänisyydellä voidaan kenties tavoittaa myös eettisesti kestävämpi näkökulma menneeseen. Samalla se mahdollistaa elämän ja yksilön ainutkertaisuuden tunnistamisen. Minna Krohnin elämä ja häneen liittyvä muistamisen kulttuuri tulee ymmärrettäväksi, kun sille annetaan monet kehykset, jotka näyttävät hänet aina vähän uudessa valossa ja erilaisissa suhteissa.
Maarit Leskelä-Kärki, FT, dosentti, toimii yliopistonlehtorina kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.
Lähteet
Alkuperäisaineisto
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto
Tyyni Tuulion kirjeet Aune Krohnille, 344:36:1-6, vuosilta 1949-1950
Aino Kallaksen kirjeet Aune Krohnille 427:1:1-448, vuosilta 1902-1934
Kallas, Aino: Katinka Rabe. Lapsuuskuvaus. Otava, Helsinki 1938 (1920).
Krohn, Aune: Menneitten aikojen tarinaa. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki 1955.
Setälä, Helmi: Vanhan kartanon tarina. Otava, Helsinki 1907.
Tutkimuskirjallisuus
Cavarero, Cavarero, Adriana 2000. Relating narratives. Storytelling and selfhood. First published in Italian 1997 Tu che mi guardi, tu che mi racconti. Transl. by Paul A. Kottman. Routledge, London-New York.
Jansdotter, Anna 2008. Seeking a usable methodology: The production of the fin-de-siècle female prostitute. Qualitative Research 8/2008, 307-317.
Enquist Källgren, Karolina. Jag som skriver mig själv – om subjekt och självbiografi i María Zambranos filosofi. Esitelmä konferenssissa Att skriva liv. Göteborg 23.5.2014.
Lassila, Pertti. Ihanteiden isänmaa. Julius Krohnin romanttinen fennomania ja kirjallisuus. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2003.
Leskelä-Kärki, Maarit. Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
Leskelä-Kärki, Maarit. Narrating life-stories in-between the fictional and the autobiographical. Qualitative Research 8/2008, 325-332.
Leskelä-Kärki, Maarit. Kirjeet ja kerrotuksi tulemisen kaipuu. Kirjailija Helmi Krohnin ja säveltäjä Erkki Melartinin kirjeystävyys, 1906-1936. Teoksessa Kirjeet ja historiantutkimus. Toimittaneet Maarit Leskelä-Kärki & Anu Lahtinen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2011.
Leskelä-Kärki, Maarit. Suhteellista elämää. Relationaalisuus ja biografinen vuorovaikutus. Teoksessa Historiallinen elämä: Biografia ja historiantutkimus. Toimittaneet Heini Hakosalo & Seija Jalagin & Marianne Junila & Heidi Kurvinen. SKS, Helsinki 2014 (tulossa).
Liljeström, Marianne. Identiteettihalu: venäläisten naisten omaelämäkerrallinen tekijyys. Teoksessa Ritvan ystäväkirja. Toimittaneet Maarit Leskelä-Kärki & Kirsi Tuohela & Kaisa Vehkalahti. k&h-kustannus, Turku 2012.
Smith, Sidonie & Watson, Julia. Reading Autobiography: Interpreting Life Narratives. 2nd Edition. University of Minnesota Press, Minneapolis 2010.
Tamboukou, Maria. Relational narratives: Auto/biography and the portrait. Women’s Studies International Forum 33 (2010), 170-179.
- Tästä kirjoitan lisää artikkelissani Leskelä-Kärki 2014. [↩]
- Ks. Leskelä-Kärki 2008 ja 2011. Cavarero on eittämättä ollut tärkeä myös monelle muulle feministisesti orientoituneelle elämäkertatutkimuksen tekijälle. Ks. esim. Hanna-Reetta Schreckin puheenvuoro tässä numerossa. Ks. myös Jansdotter 2008; Tamboukou 2010; Liljeström 2012. [↩]