Musteella todeksi muutettu. Suomen kieli paikallishallinnollisena työkaluna Anders Lizeliuksen pitäjänkokouspöytäkirjoissa 1756–1795

Tässä artikkelissa etsin selitystä sille, miksi Pöytyän ja sittemmin Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius otti käyttöön suomen kielen pitäjänkokousten pöytäkirjoja laatiessaan yli sata vuotta aikaisemmin kuin missään muualla.  Oliko taustalla kenties kirkkoherran äidinkieltään kohtaan tuntema rakkaus, vai toimiko suomen kieli pikemminkin paikallishallintoa tehostavana työkaluna? Artikkelini nostaa esille uusia piirteitä Lizeliuksen ajattelussa ja tarkentaa kuvaa kirjoitetun kielen merkityksestä 1700-luvun maaseutuyhteisössä.

Johdanto

Mikonpäivä vuonna 1756 on tärkeä mutta huonosti tunnettu päivämäärä suomen kielen historiassa. Tuolloin suomea alettiin ensi kerran käyttää kirjoituskielenä paikallishallinnon virallisissa asiakirjoissa, tässä tapauksessa Pöytyän pitäjänkokouksen pöytäkirjoissa. Suomenkielisten pöytäkirjojen laatimisen aloitti pitäjänkokouksen puheenjohtaja, Pöytyän kirkkoherra Anders Lizelius (1708-1795), joka sittemmin on tullut tunnetuksi toimittamistaan vuosien 1758 ja 1773 raamatunkäännöksistä sekä hänen vuosina 1775 ja 1776 julkaisemastaan ensimmäisestä suomenkielisestä sanomalehdestä, Suomenkielisistä Tieto-Sanomista.

Mikonpäivän kokouksessa ei käsitelty sellaisia asioita, jotka olisivat olennaisesti poikenneet pitäjänkokousten päätettävinä yleensä olleista ja siten selittäneet, miksi juuri tämän kokouksen pöytäkirjassa päädyttiin historialliseen kielivalintaan. Koolle oli kutsuttu erityisen paljon lukutaidon opettelussa heikosti menestyneitä pitäjän lapsia ja nuoria, joista osa oli jo aikaisemmin istunut jalkapuussa laiminlyöntiensä vuoksi. Osa heistä sai vielä lisäaikaa vakuutettuaan ahkeroivansa tunnollisemmin, kun taas osa määrättiin jälleen seuraavaksi sunnuntaiksi jalkapuuhun. Huonoille lukijoille määrättyjen rangaistusten lisäksi kokouksessa päätettiin ainoastaan, että kirkkoherra saisi itse päättää, milloin kutsuisi koolle seuraavan pitäjänkokouksen keskustelemaan kirkon lattian kunnostuksesta.1 Tällaiset asiat olivat pitäjänkokouksissa aivan tavanomaisia.

Tapa kirjoittaa pöytäkirjoja suomeksi ei jäänyt tähän yhteen kertaan, vaan jatkui monissa myöhemmissäkin kokouksissa. Aikaisemmin kaikki pöytäkirjat oli kirjoitettu ruotsiksi myös väestöltään suomenkielisissä pitäjissä. Lizelius jatkoi uutta käytäntöä vielä siirryttyään Mynämäen kirkkoherraksi vuonna 1760. Pöytyällä Lizeliuksen vävy ja seuraaja, Jacob Aejmelaeus, kirjoitti jonkin aikaa suomenkielisiä pöytäkirjoja, kunnes siirtyi käyttämään yksinomaan ruotsia.2  Lukuun ottamatta näitä kahta pitäjää kesti pitkälle 1800-luvun jälkipuoliskolle, ennen kuin pitäjän- ja kunnalliskokousten pöytäkirjoja jälleen alettiin kirjoittaa suomeksi.

Mikä sitten sai tämän vielä vuonna 1756 suhteellisen tuntemattoman maalaispapin ryhtymään tällaiseen hankkeeseen ja, kuten näyttää, hyökkäykseen vakiintuneen hallintokielen ruotsin asemaa vastaan? 1900-luvun alun kieliriitojen tuoksinassa Lizeliuksesta tehtiin eräänlainen suomen kielen sankari ja esitaistelija, joka oli yksin ryhtynyt taistelemaan talonpoikaisen äidinkielensä oikeuksien puolesta ruotsinkielen hirmuvaltaa vastaan. Hänen tapansa kirjoittaa suomenkielisiä pöytäkirjoja tulkittiin merkiksi tästä vakaumuksellisesta rakkaudesta omaa äidinkieltä kohtaan. Niinpä Lizeliuksesta viime vuosisadan alkupuolella tehdyt tutkimukset ovat voimakkaan kansallis- ja suomalaismielisesti värittyneitä.3 Toisaalta Lizeliusta kohtaan tunnetun mielenkiinnon ansiosta monet hänen kirjoituksensa on julkaistu, mukaan lukien useimmat suomenkieliset pöytäkirjat.4

Lizeliuksen kaiken kirjallisen toiminnan pelkäksi fennofiilisyyden ilmentymäksi redusoivat tulkinnat osoittautuvat erityisen ongelmalliseksi, kun huomioidaan, ettei Lizelius missään vaiheessa kirjoittanut kaikkia pitäjänkokousten pöytäkirjoja suomeksi, vaan käytti koko ajan ruotsia suomen kielen rinnalla. Näin ei olisi pitänyt olla, jos suomenkielisten pöytäkirjojen ensisijainen tarkoitus olisi ollut suomen kielen käytön edistäminen.

Lizeliuksen monet muut toimet, kuten köyhäinhoidon uudelleenorganisointi tai lainamakasiinihankkeen toteuttaminen, osoittavat hänen olleen enemmän aikakautensa ihanteita seuraava hyödyn ajan pappi kuin kielitaistelua käyvä varhainen suomalaisuusmies.5 Hän kirjoitti monenlaisia tekstejä, ja siten on oletettavaa, että hänellä on luultavasti ollut erilaisia päämääriä niitä laatiessaan. Kaikkea ei voi palauttaa yhteen selittävään tekijään. Niinpä on mahdollista esittää toinen tulkinta myös suomenkielisten pöytäkirjojen kirjoittamisesta.

Tässä artikkelissa pohdin, olisiko Lizelius tarkoittanut suomenkieliset pöytäkirjat pitäjänhallintoa ja päätöksentekoa helpottavaksi työkaluksi ja minkälaisiin mekanismeihin ja toiminnan logiikkaan suomen kielen hallintoa sujuvoittava vaikutus tällöin olisi perustunut. Tutkin, millaisissa yhteyksissä pöytäkirjoja on kirjoitettu suomeksi ja millaisissa puolestaan ruotsiksi sekä löytyykö pöytäkirjoista itsestään viitteitä siitä, miksi kumpaakin kieltä milloinkin on päädytty käyttämään. Lisäksi etsin merkkejä siitä, minkälaisen menettelyn kautta pöytäkirjat tarkastettiin ja allekirjoitettiin.

Suomen kielen toimivuus tai toimimattomuus ei sinällään vielä kerro mitään varmaa Lizeliuksen päämääristä. Voidakseni arvioida mahdollisuuksiani ylittää päämäärän ja lopputuloksen välillä ammottava tulkinnallinen kuilu, minun on punnittava myös muita mahdollisia selityksiä suomen kielen käytölle, jotteivät päätelmäni suistu syvyyksiin suoraan alkuasetelmistaan. Aineistona käytän Pöytyän ja Mynämäen pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joita Lizeliuksen toimikaudelta on säilynyt erittäin runsaasti ja jotka käsittelevät asioita poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti.

Artikkelilla on kaksi erillistä tehtävää. Toisaalta se pyrkii tuomaan lisätietoa Anders Lizeliuksen, suomen kirjakielen kehittymiseen merkittävästi vaikuttaneen henkilön, ajattelusta ja suhtautumisesta suomen kieleen. Tämän ohella artikkeli toimii tapaustutkimuksena kirjoitetun kielen merkityksestä 1700-luvun jälkipuolen maaseutuyhteisössä.

Paikallishallinto Pöytyällä ja Mynämäessä

1700-luvun puoleenväliin mennessä suurin osa paikallishallinnollisesta vallasta oli keskittynyt pitäjänkokouksille eli kirkonkokouksille. Tarkat määräykset pitäjänkokouksen tehtävistä olivat kuitenkin jääneet puuttumaan. Vuosien 1650 ja 1723 papiston privilegioissa annettiin hyvin summittaiset suuntaviivat kokousten toiminnalle, ja vuoden 1686 kirkkolaissa kokoukset ohitettiin lähes täysin. Vähälukuisten ohjeiden mukaan kokouksia piti järjestää vähintään kaksi kertaa vuodessa, Vapun ja Mikkelinpäivän aikoihin. Papiston piti kuuluttaa kokoukset kirkossa kahdeksaa tai neljäätoista päivää aikaisemmin, jolloin seurakunnalle tuli ilmoittaa kaikki niissä käsiteltävät asiat. Pitäjän omat käytännöt säätelivät pääosin, mitä asioita kokouksissa käsiteltiin. 1700-luvun lopulla asioiden kirjo saattoi vaihdella rakennushankkeista, kirkkokurin valvonnasta ja kirjojen hankinnasta köyhäinhuoltoon, terveydenhoitoon, teiden ylläpitoon ja paloapusopimuksiin. Kokousten toiminta jäi tarkemmin määrittelemättömälle perustalle aina kunnallishallinnon perustamiseen vuonna 1867 saakka.6

Kokouksen puheenjohtajana toimi kirkkoherra. Kaikilla muilla pitäjän papiston ja säätyläistön edustajilla sekä talopojilla oli läsnäolovelvollisuus. Läsnäoloa ei kuitenkaan kontrolloitu tarkasti, ja usein osanottajien lukumäärä saattoi jäädä kymmenesosaan läsnäolovelvollisten määrästä. Vielä vuosisadan alkupuolella kokousten päätösten tuli olla yksimielisiä, mutta käsiteltävien asioiden lisäännyttyä kaikkia miellyttävien päätösten aikaansaaminen kävi hankalaksi. Niinpä vuonna 1759 annettu kuninkaallinen kirje mahdollisti enemmistöpäätökset. Yhä tämän jälkeen yksimielisyyttä pidettiin tavoittelemisen arvoisena ihanteena.7

Pöytyällä ja Mynämäessä pitäjänkokouksia järjestettiin Lizeliuksen toimikaudella useammin kuin vaaditut kaksi kertaa vuodessa, joinakin vuosina keskimäärin jopa kerran kuukaudessa. Kokouksia tarvittiin erityisen paljon, kun pitäjässä oli käynnissä jokin suurehko hanke, kuten uuden pappilan rakentaminen tai kirkon kunnostus. Seurakunnan jäsenet halusivat olla mukana aina, kun päätettiin heille lankeavista maksuista tai työsuorituksista. Pitäjänkokousten lisäksi tulivat kirkkoneuvostojen kokoukset kummassakin pitäjässä.

Kirkkoneuvoston tehtäväpiiristä laissa ja asetuksissa oli vielä vähemmän määräyksiä kuin pitäjänkokouksista. Elimen pääasiallisena tehtävänä oli kirkkokurin valvonta. Taustalla oli ajatus siitä, ettei pitäjänkokousta ja siten kaikkia seurakunnan edustajia tarvinnut kutsua kokoon joidenkin yksittäisten seurakuntalaisten rikkomuksia käsiteltäessä. Varsinkin pitäjän kaukaisimpien kolkkien asukkaiden matka tällaisiin kokouksiin olisi käynyt kohtuuttoman pitkäksi. Toisinaan kirkkoneuvosto saattoi ottaa käsiteltäväkseen myös joitakin seurakunnan talouteen liittyviä asioita.8

Lizelius oli ehdottanut kirkkoneuvoston perustamista Pöytyälle 1752, ja hänen ehdotuksensa oli hyväksytty yksimielisesti. Pitäjänkokouksissa käsiteltävien asioiden määrä oli kasvanut huomattavasti, mikä oli alkanut rasittaa seurakuntaa. Kirkkoneuvoston perustamisajatus sai positiivisen vastaanoton kenties juuri tästä syystä. Seurakuntalaiset halusivat siirtää päätäntävallan kirkkokurin valvontaan liittyvissä ja muissa vähäpätöiseksi koetuissa asioissa pienelle edustajajoukolle ja keskittyä itse olemaan läsnä vain tärkeitä ja koko pitäjää koskevia päätöksiä tehtäessä.9

Kaikesta päätellen kirkkoneuvosto oli osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi Pöytyällä, sillä lähes heti saavuttuaan Mynämäkeen vuonna 1761 Lizelius ehdotti kirkkoneuvoston perustamista uuteen kirkkoherrakuntaansa. Mynämäkeen perustettiin tosin kaksi kirkkoneuvostoa, suurempi ja pienempi. Pienempään neuvostoon kuuluivat vain papisto, säätyläiset, kirkonisännät ja kuudennusmiehet. Tämän neuvoston tehtävänä oli kirkkokurin valvonta ja ylläpito. Suurempaan kirkkoneuvostoon kuuluivat lisäksi talonpoikien keskuudesta valitut pitäjänvanhimmat. Tämän neuvoston puolestaan tuli päättää sellaisista taloudellisista asioista, jotka eivät vaatineet koko seurakunnan läsnäoloa. Jo hyvin pieni joukko saattoi Lizeliuksen käsityksen mukaan tehdä päätöksiä kirkkokuria koskevissa asioissa, mutta kun kysymykseen tulivat seurakunnan talousasiat, vaikkakin vain vähäiset, tarvittiin mukaan suurempi edustajajoukko pitäjän talollisia.10 Lisäksi kirkkoneuvoston kokous saattoi toimia valmistelevana kokouksena varsinaiselle pitäjänkokoukselle.11

Talonpoikien mahdollisuuksista saada äänensä kuuluville pitäjänkokousjärjestelmän puitteissa on keskusteltu pitkään.12 Ainakin Mynämäen ja Pöytyän talonpojilla oli suhteellisen hyvät vaikutusmahdollisuudet kotipitäjiensä paikallishallintoon. Säätyläiset eivät ottaneet osaa pitäjänkokouksiin erityisen aktiivisesti. Papiston jälkeen juuri talonpojat olivat paikallishallinnon aktiivisin toimijaryhmä, joka pystyi yksimielisenä pysyessään sanelemaan oman mielensä mukaisen päätöksen. Äänestystavasta riippumatta talonpojilla oli äänten enemmistö papistoon ja muuhun säätyläistöön nähden. Tätä valtaansa talonpojat eivät käyttäneet pelkästään vastustaakseen ei-toivottuja ehdotuksia, vaan ryhmän jäsenet tekivät myös itse joitakin uudistusaloitteita. Yleisesti ottaen Pöytyän ja Mynämäen pitäjänkokousjärjestelmä toimi Lizeliuksen kirkkoherrakausien aikana sujuvasti. Eri ryhmien ja henkilöiden mahdolliset erimielisyydet saatiin yleensä sovitetuksi. Taustalla vaikutti kokouksen kaikkien osapuolten välillä vallinnut keskinäinen ymmärrys. Vaikka toisen osapuolen mielipiteitä ei olisikaan hyväksytty, niiden perusteet kuitenkin ymmärrettiin. Näin keskusteluyhteys ja mahdollisuus kompromissien tekoon puolin ja toisin säilyivät.13

Kenen kieli?

Ennen kuin voin ryhtyä tarkemmin tutkimaan, oliko Lizeliuksen pöytäkirjoissa käyttämä suomen kieli tarkoitettu sujuvoittamaan paikallishallintoa ja ylläpitämään yhteisymmärrystä, minun on käsiteltävä muita mahdollisia selityksiä suomen kielen käytölle.

Lizeliuksen aikaisissa pöytäkirjoissa suomea ja ruotsia on käytetty rinnakkain, toisinaan jopa samassa pöytäkirjassa14. Tämä olisi erittäin epätodennäköistä, jos kirkkoherran tarkoituksena olisi ollut ensisijaisesti suomen kielen aseman parantaminen tai kehittäminen tai pelkkä palava rakkaus omaa äidinkieltä kohtaan. Jo nopea silmäys pöytäkirjoihin osoittaa, että ruotsinkieltä on käytetty monien vähäpätöisten kokousten pöytäkirjojen kielenä, kun taas suomea on suosittu tärkeämpiä asioita käsiteltäessä. Tämän perusteella ruotsi oli kieli, jota Lizelius normaalisti käytti pöytäkirjoissa. Suomen kielen käyttämiseen vaadittiin erityinen syy ja tärkeä aihe. Ruotsinkieliset pöytäkirjat on aina kirjoitettu saksalaisella tyylillä eli niin sanotulla vanhalla käsialalla, kun taas suomenkieliset tekstit on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu latinalaisella käsialalla, joka yleensä oli varattu vierasperäisten sanojen kirjoittamiseen. Myös tämä korostaa suomen kielen käytön poikkeuksellisuutta Lizeliuksella itselläänkin.

Valistusajan aatteellista ilmapiiriä tutkinut Juha Manninen on osoittanut, että Lizeliuksen sanomalehtihankkeen taustalla ovat vaikuttaneet ennen kaikkea aikakauden oppineiston jakama valistusajattelulle ominainen arvomaailma. Manninen huomauttaa, ettei kieltä kohtaan tunnettu rakkaus sellaisenaan sovi selitykseksi Lizeliuksen toiminnalle ja ettei kirkkoherran persoonallisuuden tai panoksen arvoa vähennä niiden näkeminen laajemmassa yhteydessä ja osana aikakauden oppineiden maailmaa.15 Valistukseksi kutsutun arvojen muodostelman ja siitä johtuvien tavoitteiden ei kuitenkaan voi katsoa selittävän Lizeliuksen tekemiä valintoja pitäjänkokousten pöytäkirjojen kieltä pohtiessaan, vaikka se olisikin tärkein selitys hänen suomenkieliselle sanomalehtihankkeelleen. Jos suomenkielisten pöytäkirjojen tarkoituksena olisi ollut kirkkokansan valmentaminen tehokkaampaan paikallispoliittiseen toimintaan ja yhteisistä asioista päättämiseen, olisi ollut mielekkäämpää kirjoittaa kaikki pöytäkirjat suomeksi. Viimeistään tässä vaiheessa on hyväksyttävä, että kirkonmiehellä on ollut erilaisia päämääriä asetellessaan suomen kielen sanoja erityyppisiin teksteihin.

Lukijan mahdollisten epäilysten hälventämiseksi lienee paikallaan todeta, ettei kielen vaihtelu johtunut eri kirjoittajista. Pöytäkirjoja kirjoittivat käsialasta päätellen toki muutkin kuin Lizelius. Suurin osa suomenkielisistä pöytäkirjoista on Lizeliuksen kirjoittamia, mutta myös muut ovat ajoittain kirjoittaneet suomeksi. Lizeliuksen käsiala on helppo tunnistaa niin ruotsiksi kuin suomeksi kirjoitetuista pöytäkirjoista. Koska ruotsinkielisissä pöytäkirjoissa osa sanoista on kirjoitettu latinalaisella tyylillä, käsialoja voi vertailla toisiinsa ja todeta niiden olevan lähtöisin saman kirjoittajan kynästä. Valtaosa myös ruotsinkielisistä pöytäkirjoista on Lizeliuksen itse laatimia.

Mynämäen historiaa tutkinut Väinö Perälä on esittänyt, että pöytäkirjojen kieli olisi saattanut vaihdella sen perusteella, ketkä ottivat osaa kokouksiin. Tämän tulkinnan mukaan ruotsia olisi käytetty silloin, kun kokouksessa oli läsnä pitäjän säätyläisiä, kun taas suomenkielisiä pöytäkirjoja olisi laadittu, kun koolla oli lähinnä talonpoikien edustajia.16 Jo suomen kielen käyttö tärkeitä ja koko seurakuntaa koskeneita asioita käsitelleissä pöytäkirjoissa riittää osoittamaan tämän tulkinnan paikkansa pitämättömyyden. Tärkeiden asioiden käsittely sai säätyläisetkin herkemmin saapumaan paikalle kokouksiin.

Mynämäen osalta asia on helppo varmentaa tutkimalla pöytäkirjojen allekirjoituksia ja puumerkkejä. Pöytyän pöytäkirjoissa muiden kuin Lizeliuksen allekirjoitukset ovat siksi harvinaisia, ettei niiden perusteella pysty varmasti päättelemään kokouksissa läsnä olleiden säätyläisten määriä. Sen sijaan Mynämäen pöytäkirjoissa allekirjoituksia on huomattavasti enemmän, ja näyttää siltä, että lähes kaikki kokouksissa läsnä olleet säätyläiset ovat allekirjoittaneet pöytäkirjat.17 Talonpojista pöytäkirjoja ovat puumerkeillään allekirjoittaneet lähinnä eri luottamustoimien haltijat. Mikäli allekirjoituksia voi pitää luotettavina säätyläisten läsnäolon indikaattoreina, ruotsia puhuvia pitäjäläisiä oli läsnä useissa kokouksissa, joiden pöytäkirja on kirjoitettu suomeksi. Vielä useammin ruotsinkielisen pöytäkirjan allekirjoitusten ja puumerkkien joukossa on pelkkiä talonpoikaisnimiä, ja säätyläisten allekirjoitukset kirkkoherran omaa nimeä lukuun ottamatta puuttuvat kokonaan. Kokouspöytäkirjojen kielellä ei ole yhteyttä läsnä olleiden säätyläisten määrään.

Pöytyän historiaa tutkinut Aulikki Ylönen taas on esittänyt, ettei kunkin pöytäkirjan kirjoituskielelle välttämättä löydy selittäviä tekijöitä laisinkaan. Hän jopa toteaa: ”Lizelius ei siis kirjoittanut järjestelmällisesti joko suomen- tai ruotsinkielellä, vaan, voisipa melkein sanoa, miten sattui”.18 Tämä olisi toki liian lannistava ajatus sellaisenaan hyväksyttäväksi tutkijalle, joka irrationaalisuuden hallitsemassa maailmassa haluaa uskoa edes rationaalisuuden rippeisiin menneisyyden ihmisten toimintaa ohjanneina tekijöinä. Kielen valintaan lienee kulloisessakin tapauksessa ollut edes jonkinlainen peruste, jota nyt ryhdyn jäljittämään.

Koko seurakunnan asia vai yksittäisen jäsenen murhe?

Lizeliuksen aikaisten pöytäkirjojen lukijalle, joka ryhtyy vertailemaan suomenkielisten ja ruotsinkielisten pöytäkirjojen sisältöä, hahmottuu hyvin nopeasti yleiskuva siitä, että suomenkielisissä pöytäkirjoissa on yleisesti ottaen mukana koko pitäjän kannalta tärkeämpiä asioita kuin ruotsinkielisissä. Esimerkiksi Kauko Pirinen on arvellut, että Lizeliuksen suomen kielen käytön yhtenä tarkoitusperänä oli saattanut olla pitäjänhallinnon sujuvoittaminen kirjoittamalla suomeksi sellaisia pöytäkirjoja, jotka oli syytä saattaa seurakunnan tietoon.19 Valitettavasti Pirisen osalta asian pohdinta rajoittuu pariin lauseeseen Lizeliuksen toimintaa käsittelevässä artikkelissa, eikä hän ole palannut siihen toisaalla. Jonkinlainen logiikka joka tapauksessa näyttäisi joka tapauksessa piilevän kielivalintojen takana, mutta aluksi siitä on jokseenkin hankalaa saada parempaa otetta, sillä monia tärkeältä vaikuttavia asioita on saatettu käsitellä kokouksissa, joiden pöytäkirja on kirjoitettu ruotsiksi.

Lähes kaikki kirkkoneuvoston kokouspöytäkirjat on kirjoitettu ruotsiksi, käsiteltiinhän näissä kokouksissa vain kirkkokuritapauksia tai vähäisempiä talousasioita, kuten viinijyvien myyntiä tai kirkon varoista maksettavia hankintoja. 1700-luvun loppupuolella kirkkokurin piiriin kuuluneet tapaukset olivat jäämässä asianosaisten ja papiston väliseksi ongelmaksi. Oikealta polulta pois eksynyt seurakuntalainen oli ohjattava takaisin, ettei hän toiminnallaan tekisi vahinkoa sielunsa autuudelle. Aikaisemmin vallinnut käsitys siitä, että yksittäisen seurakuntalaisen tekemä rike oli koko pitäjän asia, koska se saattoi langettaa Jumalan vihan koko yhteisön ylle, oli jo väistymässä.20

Jotkut kirkkokuritapaukset ja vähäiset talousasiat ratkaistiin pitäjänkokouksissa, vaikka niissä ei ole mitään poikkeavaa suhteessa toisiin samankaltaisiin tapauksiin. Selityksenä saattaa olla se, että myös kirkkoneuvoston jäseniä pyrittiin säästämään ylimääräisten kokousten tuottamalta vaivalta. Jos pitäjänkokous oli tarkoitus joka tapauksessa järjestää lähiaikoina, voitiin tavallisesti kirkkoneuvoston päätettäviin asioihin kuuluneet tapaukset käsitellä pitäjänkokouksessa muiden asioiden ohella. Tällöin kirkkoneuvoston ei tarvinnut kokoontua erikseen.

Pitäjänkokousten pöytäkirjoista on välillä hankala paikallistaa ne asiattapaukset, joiden vuoksi kokous lähtökohtaisesti oli kutsuttu koolle, sillä muita asioita saattoi olla huomattavasti enemmän. Yleensä tärkeimmät asiat seikat käsiteltiin ensimmäisinä, mutta toisinaan niiden vuoro saattoi tulla vasta kokouksen loppupuolella. Joidenkin satunnaisten mainintojen mukaan kokouksissa pyrittiin järjestykseen, jossa ensin käsiteltiin pitäjää yleisesti koskevat asiat ia kysymyksiä ja vasta sitten yksittäisten seurakuntalaisten elämään liittyviäät tapauksiaet.21 Toisinaan taas pöytäkirja mainitsee, ettei kokouspaikalle ollut aluksi saapunut tarpeeksi väkeä yleisten asioiden käsittelyyn, joten kokous aloitettiin yksittäistapauksilla muita osanottajia odotellessa.22 Asioiden käsittelyjärjestyskään ei siis välttämättä kerro mitään niiden asioiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä.

Entisestään asioita mutkistaa se, ettei kokouksia suinkaan aina ole yksiselitteisesti nimetty joko pitäjänkokouksiksi tai kirkkoneuvoston kokouksiksi. Näiden nimitysten ohella ovat käytössä olleet esimerkiksi kirkonkokous, keskimmäinen kirkonkokous, pienempi kirkonkokous, vanhinten kokous, kuorikokous jne. .Välillä samaa nimitystä on saatettu käyttää sekä pitäjänkokouksesta että kirkkoneuvoston kokouksesta. Kokouksia ei aina ole nimetty välttämättä laisinkaan, jolloin saattaa olla vaikeaa päätellä, minkä tyyppisen kokouksen pöytäkirjasta kulloinkin on kysymys ja minkälaisella joukolla asioista on päätetty.

Kun suomenkielisiä pöytäkirjoja tutkii tarpeeksi kauan ja vertaa niitä ruotsinkielisiin, on lopulta mahdollista havainta sääntö, jota pöytäkirjojen kielivalinnat lähes poikkeuksetta noudattelevat. Jokaisessa sellaisessa kokouksessa, jonka pöytäkirja on kirjoitettu suomeksi, on tehty ainakin yksi sellainen päätös, joka vaatii jonkin konkreettisen toimenpiteen jokaiselta seurakunnan talolliselta. Yleensä tämä tarkoittaa joko työsuoritusta, jotakin hanketta varten tarvittavan materiaalin toimittamista tai rahamaksuja. Joissakin poikkeustapauksissa, kuten Mikonpäivän 1756 kokouksessa Pöytyällä, saattaa olla kyse siitä, että Lizelius on halunnut varoittavia esimerkkejä ja ennakkotapauksia antamalla saada koko seurakunnan kiinnittämään huomionsa johonkin ilmiöön, tässä tapauksessa pitäjäläisten heikentyneeseen luku- ja kristinopintaitoon.

Pöytäkirjoja lukevat talonpojat

Kenen luettavaksi suomenkieliset pöytäkirjat sitten oli tarkoitettu? Kokousten pöytäkirjoja ei ainakaan yleensä allekirjoitettu välittömästi kokouksen jälkeen, vaan muutamien säilyneiden mainintojen perusteella pappi, usein kirkkoherra itse, luki pöytäkirjan ääneen saarnatuolista koko seurakunnalle kokousta seuranneen sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä23. Papiston, säätyläisten ja talonpoikien kokouksessa paikalla olleet edustajat allekirjoittivat pöytäkirjan tai piirsivät siihen puumerkkinsä useimmiten vasta seuraavassa kokouksessa24. Poikkeustapauksissa pöytäkirja allekirjoitettiin jo samassa kokouksessa25. Yleensä saarnatuolista seurakunnalle siis luettiin allekirjoittamaton pöytäkirja, jota oli vielä mahdollista muuttaa, jos joku katsoi päätösten tulleen merkityksi pöytäkirjaan virheellisesti. Ennen allekirjoittamista periaatteessa kenellä tahansa lukemaan kykenevällä oli mahdollisuus tutkia pöytäkirjan tekstiä. Pöytäkirjoihin tehdyt muutokset ovat kuitenkin melko vähäisiä.

Ruotsin valtakunnassa ja siten myös Suomessa, erityisesti sen länsiosissa, rahvaan lukutaito oli kirkonkirjojen mukaan varsin hyvä. Varsinkin talollisväestön keskuudessa valtaosa oli hyviä lukijoita, eikä kysymyksessä ole pelkkä ulkoluku, vaan sisälukutaito ja jopa luetunymmärtäminen, joka oli 1750-luvulta lähtien alkanut saada oman sarakkeensa rippikirjoihin.26

Kirkonkirjoihin hyväksi merkitty lukutaito ei vielä taannut kykyä ymmärtää luettua nopeasti, varsinkaan jos kyseessä oli itselle entuudestaan tuntematon teksti. Talonpoikien lukutaito rajoittui yleensä painettuun ja toisinaan vain entuudestaan tuttuun tekstiin. Käsin kirjoitettu pöytäkirja saattoi siten olla hyvällekin lukijalle täysin käsittämätöntä tekstiä.

Esimerkiksi Britt Liljewall on jakanut ruotsalaisen rahvaan lukutaidon perustaitoihin ja edistyneemmän tason taitoihin. Perustaitoihin kuului entuudestaan tutun, fraktuuralla painetun tekstin lukeminen tai pelkkä ulkoluku. Edistyneemmälle tasolle edenneet ymmärsivät ja reflektoivat lukemaansa, usein he myös pystyivät lukemaan antiikvaa27 ja jopa käsin kirjoitettuja tekstejä. Liljewallin mukaan vielä 1800-luvulla edistyneemmät lukijat olivat rahvaan keskuudessa erittäin harvinaisia.28

Kirkonkirjojen mukaan ainakin Mynämäen talonpoikien lukutaito oli erityisen hyvä29, joten heidän joukossaan on saattanut olla sellaisia lukijoita, joille edes käsin kirjoitettu teksti ei ole tuottanut vaikeuksia. Lähdeaineistossani esiin nousee kuitenkin vain yksi talonpoika, josta voi lähes varmasti sanoa, että hän kykeni lukemaan pöytäkirjoja sujuvasti. Mynämäen pitkäaikainen kirkonisäntä Simo Pöykö oli sekä kirjoitus- että lukutaitoinen. Vuodesta 1773 alkaen hänen puumerkkinsä vaihtuvat omakätisiin allekirjoituksiin, jotka piirretty varmalla ja pitkäaikaisesta harjoittelusta kertovalla käsialalla.

On mahdollista ajatella, että muutamat yksittäiset pöytäkirjoja lukemaan kyenneet talonpojat ovat kaikkien talollisten puolesta voineet varmistaa kokouksissa käsiteltyjen asioiden tulleen merkityksi oikealla tavalla ylös. Riitti, että yksi talonpoika pystyi lukemaan pöytäkirjat ääneen toisille tai vahvistamaan, että pappi oli vääristelemättä lukenut, mitä paperiin oli kirjoitettu. Kuten esimerkiksi Giovanni Levi on todennut, riitti, että rahvasta edustaneessa yhteisössä oli edes yksi lukutaitoinen, jotta sen jäsenet saattoivat omaksua jonkin tekstin sisällön.30

Pöykö on hyvin saattanut toimia tällaisena lukijana, ja heitä on toki voinut olla toisiakin, joista vain ei ole jäänyt merkintöjä asiakirjoihin. Suomenkielisten pöytäkirjojen käyttökelpoisuus kasvaa niitä lukemaan kykenevien talonpoikien myötä, mutta näyttää todennäköiseltä, ettei Lizelius ryhtynyt kirjoittamaan suomenkielisiä pöytäkirjoja ensisijaisesti talonpoikien luettaviksi. Pöytäkirjojen varsinainen toimintalogiikka oli toisenlainen.

Korvillaan lukevat talonpojat

Pöytäkirjojen tarkastamisessa olennaisin osuus lienee ollut hetki, jolloin pöytäkirja on luettu ääneen kirkkokansalle, eikä varsinainen allekirjoitustilaisuus. Ennen allekirjoittamistaan pöytäkirja oli periaatteessa luonnos, mutta heti sen ääneen lukemisen jälkeen paljastui, oliko kenelläkään mitään huomautettavaa sen sanamuotoja vastaan. Ilmeisesti vain kokouksessa läsnä olleiden kommentit huomioitiin, ja mahdollisten, joskin harvinaisten, korjausten jälkeen pöytäkirjan allekirjoittivat kokouksessa ja allekirjoitustilanteessa läsnä olleet talonpoikien edustajat sekä säätyläiset. Tällöin pöytäkirjasta oli tullut totuudenmukaiseksi vahvistettua kirjoitettua sanaa.

Itsekin talonpoikaisperheen lapsena Lizelius ymmärsi kunnioituksen, jota hänen vanhempiensa säätyveljet ja -sisaret tunsivat kirjoitettua sanaa kohtaan. Talonpoikaisessa ajattelussa asia oli varma ja ehdottoman tosi, mikäli se oli kirjoitettu31 – käsin kirjoitettu ja allekirjoituksin vahvistettu tai painettu teksti­. Kirjoitetun sanan totuusarvo säilyi, vaikka se olisi luettu ääneen.

Kuten Peter Aronsson on Smålandin paikallishallintoa ja talonpoikien toimintaa paikallishallinnossa asemaa käsittelevässä väitöskirjassaan tutkimuksessaan todennut, pitäjänkokousten pöytäkirjat olivat papille väline, jonka avulla tämä saattoi muistuttaa seurakuntaansa sen aikaisemmin tekemistä sitoumuksista ja muista pitäjänkokousten päätöksistä. Ennen pöytäkirjojen aikaa päätösten toimeenpano ja totteleminen olivat perustuneet seurakunnan omaan muistiin, joten pöytäkirjat siirsivät muistamisen ja muistuttamisen vallan seurakunnalta papille. Pöytäkirjojen avulla tämä myös pystyi osoittamaan esimiehilleen, miten oli tehtäviään hoitanut. Aronssonin mukaan talonpojatkin osasivat hyödyntää pöytäkirjoja. Ne toivat turvaa papiston mahdollista mielivaltaa vastaan ja tekivät päätöksenteosta avoimempaa.32

Tämä tietysti pitää paikkansa niin kauan kun pöytäkirjat on kirjoitettu kirkkokansan omalla kielellä. Jos asia oli kirjoitettu jollakin muulla kielellä, esimerkiksi ruotsiksi suomenkielisessä pitäjässä, papistoon tai säätyläistöön kuuluvan lukijan oli pakko tulkita teksti omin sanoin kuulijoiden kielelle. Tällöin asia menetti tekstuaaliseen olomuotoonsa perustuvan totuusarvonsa, sillä kuulija ei voinut luottaa siihen, että lukija käänsi tekstin sanatarkasti eikä jättänyt siitä pois tai lisännyt siihen mitään. Säätyläiseen ei luotettu yhtä herkästi kuin säätyveljeen. Puhuttu sana ei enää vastannut kirjoitettua tekstiä.

Ruotsinkielinen pöytäkirja oli kaksinkertaisesti toimimaton. Ensinnäkin pöytäkirjan allekirjoittaneilla talonpojilla oli aina mahdollisuus kiistää sen totuudenmukaisuus jälkikäteen vedoten siihen, että se tarkastustilaisuudessa oli käännetty heille väärin. Näin ollen ruotsinkielisen pöytäkirjan voitiin esittää sisältävän virheellistä tietoa kokouksessa tehdyistä päätöksistä, mikä puolestaan soi talonpoikaisessa ajattelussa mahdollisuuden mitätöidä sen asema totuudenmukaiseksi vahvistettuna kirjoitettuna sanana. Toiseksi papiston oli myös jälkikäteen vaikea vedota ruotsinkielisiin kokouspöytäkirjoihin kirjattuihin pitäjänkokousten päätöksiin, . sillä Ssuomenkieliset seurakuntalaiset saattoivat väittää, kiistämättä pöytäkirjan vahvistettua totuudenmukaisuutta, että se nyt käännettiin heille väärin tai ainakin, etteivät he mitenkään voineet tietää, oliko pöytäkirjaan kirjoitettuna sellaisia asioita kuin sen kääntänyt henkilö väitti siinä olevan. Talonpoikien omasta joukosta ei usein löytynyt riittävän kielitaitoista henkilöä, joka olisi voinut kuunnella tekstin ruotsiksi luettuna ja kääntää sen sitten säätyveljilleen suomeksi.

Lizelius lienee omakohtaisesti kokenut tämän ongelman olemassaolon ja keksinyt siihen toimivan ratkaisun. Suomenkielisen pöytäkirjan totuusarvoa eivät ruotsia taitamattomat talonpojat pystyneet kiistämään. Tällöin heille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin noudattaa pöytäkirjaan merkittyjä päätöksiä. Talonpojille tuli nyt erityisen tärkeäksi valvoa, mitä pöytäkirjaan kirjoitettiin. Samalla pitäjänhallinnon toiminta nopeutui ja muuttui avoimemmaksi.

Aikaisemmin tehdyt päätökset oli nekin nyt helppo palauttaa seurakuntalaisten mieleen lukemalla ääneen otteita pöytäkirjoista. Tämä oli mielekästä sekä kokouksissa että luettaessa kirkossa seurakunnalle sellaisia pitäjänkokousten päätöksiä, jotka perustuivat jo aikaisemmissa kokouksissa tehtyihin päätöksiin. Ilmeisesti jälkimmäistä tarkoitusta varten pöytäkirjoihin merkittiin tarkka kohta edeltävän kokouksen pöytäkirjasta, joka tarvittaessa voitiin lukea samalla kuin uudempikin pöytäkirja. Esimerkiksi Pöytyällä 1.11.1759 pidetyn pitäjänkokouksen pöytäkirjan seitsemäs pykälä kuuluu seuraavasti:

Kirkon kokouxesa v. 1757 1 p. marras kuusa pag. 256 päätettin, että sen Kyntilä krunun avuxi, kuin kahden kerran pijppuin kanssa piti tehtämän, tule Seurakunnan asuvaisilda vapaehtoisesti rahaa koottavaxi; nijn kuin nyt ne toimitetut kyntilä kruunut jo ovat jokaitzen silmäin edesä Kirkon kaunistuxena, nijn kysyttin, jos se nimitetty vapa ehtoinen kokous ensimmäis lukusioilla taitan ylös kannetta? Johon yhteisesti nyt suostumisella vastattin.33

Mainittu kohta tasan kahta vuotta aikaisemmin pidetyn kokouksen suomenkielisessä pöytäkirjassa kertoi, että seurakunnan edustajat olivat päättäneet hankkia tuolloin lahjoituksena saadun kynttiläkruunun lisäksi kaksi muuta, joista toisessa piti olla kynttilävarsia kahdessa kerroksessa.34

Itse Jälkimmäisessä kokouksessa, jossa kahden vuoden takainen päätös päätettiin panna yleisen keräyksen avulla täytäntöön, aikaisemman kokouksen päätös oli luettu suoraan pöytäkirjasta., minkä kokouksessa läsnä olleet hyvin muistivat. Kyseistä kohtaa ei siksi ole tarvinnut uudelleen etsiä hakea allekirjoitustilaisuudessa, olivathan allekirjoittajat läsnä kun kaivattu maininta aikaisemmasta päätöksestä etsittiin esille itse kokouksessa. Pöytäkirjaan tehty merkintä ”pag. 256” ei siis ollut tarkoitettu pöytäkirjan tarkastajille, vaan pöytäkirjaa kirkossa lukevalle papille, joka saattoi sivunumeron avulla helposti etsiä ja lukea oikean kohdan edessään olevasta niteestä. Pöytäkirjat kirjoitettiin suoraan samaan sidottuun kirjaan, josta uusimmankin kokouksen pöytäkirja luettiin ääneen. Suomen kieltä ja eri pöytäkirjojen välisiä viittauksia ei siis ollut tarkoitettu helpottamaan pöytäkirjojen tarkastusta, vaan niiden ääneen lukemista.

Samasta ilmiöstä saattaa olla kysymys eräässä Lizeliuksen vuoden 1769 lukkarinvaalin yhteydessä Mynämäen kirkossa antamassa kuulutuksessa. Kyseinen lukkarinvaali oli yksi niistä harvoista tapauksista, joissa seurakunnan ja kirkkoherran välille puhjenneita erimielisyyksiä ei pystytty sovittamaan, vaan jossa Lizelius ohitti täysin seurakunnan mielipiteen saadakseen mieleisensä henkilön pitäjän uudeksi lukkariksi. Tämän seurauksena seurakunnan paimentaan kohtaan tuntema luottamus heikkeni voimakkaasti lähes vuoden ajaksi.35

Mainitussa kuulutuksessa kesäkuun 18. 1769 todetaan: ”Provasti tahto myös, Pitäjän anomuxen jälken, otta tähän tilaan vieran kirjottajan, ettei harhailiat saisi syyllistä tila lijpailla.” Kuulutuksen alku on kirjoitettu Lizeliuksen omalla käsialalla, mutta käsiala vaihtuu kesken tekstin. Lizelius oli ehtinyt antaa ohjeita siitä, minkälainen henkilö on lukkariksi sopiva, sekä luetella lukkarinvirkaan hakeneiden henkilöiden nimet, kun taas toisen kirjoittajan tehtäväksi jäi ilmoittaa tarkemmat ohjeet vaalimenettelystä, mainita kirjoittajanvaihdos sekä merkitä rovastin kehotukset sopuun ja yhteisymmärrykseen ehdokasta valittaessa.36

Kuulutuksen sananmuodoista käy ilmi, että se on laadittu edellisenä perjantaina 16.6. järjestetyn seurakunnan vanhinten kokouksen yhteydessä.37 Tällöin seurakunnan edustajat, jotka eivät luottaneet kirkkoherraansa, olivat vaatineet, että kuulutustekstin kirjoittaisi joku muu. Pitäjänvanhimmat olivat ilmeisesti pelänneet, että rovasti kirjoittaisi kuulutukseen jotakin, mitä he eivät voineet hyväksyä. Koska seurakunnan edustajien ei tarvinnut vahvistaa kuulutuksia allekirjoituksillaan, he eivät tällä tavoin pystyneet kontrolloimaan niiden sisältöä. Sen jälkeen, kun kuulutusteksti olisi tullut luetuksi koko seurakunnalle kirkossa, ei vanhimmilla olisi periaatteessa ollut enää mahdollisuuksia kieltää sen totuudenmukaisuutta. ”Kirkossa kuulutettu” merkitsee tunnetun sanonnan mukaan jotakin ehdottoman varmaa.

Ainoa keino estää rovastia kirjoittamasta kuulutustekstiin omiaan oli vaatia jotakuta toista kirjoittamaan teksti sen mukaan, mitä rovasti yhteisymmärryksessä pitäjän edustajien kanssa saneli ääneen. Tällöin voitiin olla varmoja, että puhuttu ja kuultu sana muuttui vääristelemättömänä kirjoitetuksi sanaksi, ja kirjoitettu sana puolestaan kuulutettiin sellaisenaan kirkkokansalle.

Teksti oli vain työkalu, jolla tietyssä hetkessä ääneen lausutut sanat voitiin siirtää muuttumattomina ajassa eteenpäin ja lausua jälleen toisessa tilanteessa. Puhuttu sana oli oleellisempaa tiedon välitykselle, koska sen saattoivat kaikki lukutaidosta riippumatta ymmärtää. Tekstuaalinen muoto taas esti puhuttua sanaa muuttumasta tai tulemasta muutetuksi kahden eri lausumishetken välillä. Näin kirjoitettu olomuoto takasi sanojen sisältämän totuusarvon tai ainakin sen, ettei tämä totuusarvo muuttunut kahden eri lausumishetken välillä. Vilpillinen kirjoittaminen ja lukeminen – ja samalla sellaisen mahdollisuuteen vetoaminen – oli muuttunut olennaisesti hankalammaksi.

Talous- ja sosiaalihistorioitsija Maria Ågrenin havainnot tukevat tätä tulkintaa. Tutkiessaan naisten omistus- ja perintöoikeutta 1500-luvulta 1800-luvulle Ågren havaitsi, että paikallisyhteisön jäsenillä oli runsaasti suullista ja muistinvaraista tietoa keskuudessaan vallitsevista sukulaisuus- ja varallisuussuhteista. Esimerkiksi perukirjaa laadittaessa ei yksittäisten maa-alueiden tai talojen kauppakirjan puuttuminen välttämättä tuottanut ongelmaa selvitettäessä, mikä oli kummankin puolison omaisuutta, vaan riitti, että asianosaiset ja heidän todistajansa vakuuttivat kaupan tapahtuneen tietyllä tavalla. Tämän jälkeen asia voitiin kirjata perukirjaan todeksi vahvistettuna.38 Tällöin perukirja takasi jatkossa asian totuudenmukaisuuden, eikä todistajia enää tarvittu. Hyvin yksinkertaisella toimenpiteellä muistetusta ja ääneen lausutusta asiasta oli tehty lainvoimaisen asiakirjan osoittama totuus.

Tekstillä on pitäjänkokousten pöytäkirjojen tapauksessa kaksi toisiinsa limittyvää mutta osittain erillistä tarkoitusta. Ensinnäkin teksti toimii Aronssonin osoittamalla tavalla seurakunnan muistin tukena tai sen korvikkeena. Toiseksi teksti vahvistaa puhutun sanan totuusarvon ja muuttumattomuuden. Tämä jälkimmäinen syy tekstien tuottamiseen on aikaisemmassa pitäjänkokouksien pöytäkirjoja koskevassa tutkimuksessa jätetty huomioimatta, vaikka se on ollut aikalaisille mitä ilmeisimmin vähintään yhtä tärkeä ellei tärkeämpi peruste. Pääasiassa tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten Lizelius ryhtyi kirjoittamaan tärkeimpiä pöytäkirjoja suomen kielellä.

Lizeliuksen tavoitteena näyttää olleen eräänlaisen puolikirjallisen hallinnollisen kulttuurin luominen Pöytyälle ja Mynämäkeen. Tässä tavoitteessaan hän oli onnistunut jopa niin hyvin, että ainakin Mynämäen talonpojat olivat oppineet tuntemaan sen toimintamekanismit ja hyödyntämään pöytäkirjojen musteella totuudeksi muutettua puhetta – tarvittaessa rovastia itseäänkin vastaan, kuten esimerkiksi vaatimus toisesta kirjoittajasta lukkarinvaalikuulutuksen yhteydessä osoitti.

Hypoteesini, jonka mukaan suomen kieli toimi Lizeliuksen pitäjänkokousten pöytäkirjoissa hyödyllisenä työkaluna, osoittautui oikeaksi. Samalla onnituin tarkentamaan kuvaa niistä mekanismeista, joihin tämä hyödyllisyys perustui. Lizelius ei kirjoittanut pöytäkirjoja suomeksi, jotta talonpoikien olisi helpompi lukea niitä. Kirkkoherran tarkoituksena oli lisätä talonpoikien luottamusta siihen, että pöytäkirjoista heille luetut asiat olivat totuudenmukaisia. Pöytäkirjateksti kirjoitettiin suoraan paperille samalla kielellä, jolla se oli saneltu, jota rahvas ymmärsi ja jolla se jälleen voitiin lukea ääneen kääntämättömänä ja muuttumattomana. Kaunopuheisemmin sanottuna talonpojat saivat mahdollisuuden lukea tekstiä korvillaan. Talonpoikien luottamus pöytäkirjajärjestelmää kohtaan sujuvoitti ja tehosti pitäjänhallintoa, mikä mitä ilmeisimmin oli Lizeliuksen kielivalinnan ensisijainen tavoite.

Kirjoittaja on jatko-opiskelija Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Lähteet

Turun maakunta-arkisto, Turku

Mynämäen seurakunnan arkisto

Piispantarkastusten pöytäkirjat

Pitäjänkokousten pöytäkirjat

Rippikirjat

Pöytyän seurakunnan arkisto. Mikrofilmattu aineisto.

Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1739-1760.

Tarkastuspöytäkirjat 1740-1758.

Yläneen seurakunnan arkisto. Mikrofilmattu aineisto.

Kirkonkokousten pöytäkirjat 1753-1760.

Tarkastuspöytäkirjat 1745-1754.

Lähdejulkaisut

Saarimaa, E.A. Andreas Lizeliuksen suomenkielisiä kirjoituksia I. Mynämäen

kirkonkokousten pöytäkirjoja vuosilta 1761-1776. Teoksessa Varsinais-Suomi I. Varsinais-Suomen tutkimusyhdistyksen julkaisuja. Varsinais-Suomen Tutkimusyhdistys, Turku 1917

Virtanen, E.A. Andreas Lizeliuksen suomenkielisiä kirjoituksia II. Pöytyän kirkonkokousten pöytäkirjoja vv.1750-59 ja 1761. Virittäjä 1919.

Tutkimuskirjallisuus

Aaltonen, Esko. Paikallinen itsehallinto ennen kunnallislaitoksen syntyä. Teoksessa Gunnar Suolahti, Väinö Voionmaa, Esko Aaltonen, Pentti Renvall, Lauri Kuusanmäki, Heikki Waris ja Eino Jutikkala. (toim.) Suomen kulttuurihistoria II. K. J. Gummerus osakeyhtiö, Helsinki 1934.

Ahokas, Minna. Valistus suomalaisessa kirjakulttuurissa 1700-luvulla. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 188. Suomen tiedeseura, Helsinki 2011.

Aronsson, Peter. Bönder gör politik. Det lokala självstyret som social arena i tre smålandssocknar, 1680-1850. Bibliotheca Historica Lundensis 72. Lund university press, Lund. 1992.

Bergström, Carin. Lantprästen. Prästens funktion i det agrara samhället 1720-1800. Oland-Frösåkers kontrakt av ärkestiftet. Nordiska museets Handlingar 110. Nordiska museets förlag, Stockholm. 1991.

Heininen, Simo & Heikkilä, Markku. Suomen kirkkohistoria. Edita, Helsinki 1996.

Johansson, Egil. Den kyrkliga lästraditionen i Sverige – En konturteckning. .  Teoksessa Mauno Jokipii. (red.) Ur nordisk kulturhistoria. Läskunnighet och folkbildning före folkskoleväsendet. XVIII nordiska historikermötet. Mötesrapport III. Studia Historica Jyväskyläensia 22,3. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 1981.

Juva, Mikko. Varsinais-Suomen seurakuntaelämä puhdasoppisuuden hallitsemina vuosisatoina (1600-1808). Varsinais-Suomen historia VII, 3-4. Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys r.y., Turku 1955.

Kröger, Teppo. Hyvinvointikunnan aika. Kunta hyvinvointivaltion sosiaalipalvelujen rakentajana. Acta Universitatis Tamperensis 561. Tampereen yliopisto, Tampere 1997.

Laasonen, Pentti. Suomen kirkon historia 2. Vuodet 1593-18081593-1808. WSOY, Porvoo 1991.

Laine, Esko M. & Laine, Tuija. Kirkollinen kansanopetus. Teoksessa Jussi Hanska ja Kirsi Vainio-Korhonen. (toim.) Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS, Helsinki 2010.

Levi, Giovanni. Aineeton perintö. Manaajapappi ja talonpoikaisyhteisö 1600-luvun Italiassa. Alkuteos: L’eredita immateriale. Carriera di un esorcista nel Piemonte del Seicento (1985) Suom. Kaisa Kinnunen & Elina Suolahti. Esipuheen kirjoittanut Matti Peltonen. Tutkijaliitto, Helsinki 1992.

Liljewall, Britt. Recollections of Reading and Writing. Another Picture of Swedish Literacy. Teoksessa Anna Kuismin & M.J. Driscoll. (edited by) White Field, Black Seeds. Nordic Literacy Practices in the Long Nineteenth Century. Studia Fennica Litteraria 7. SKS, Helsinki 2013.

Lindmark, Daniel. Uppfostran, undervisning, upplysning. Linjer i svensk folkundervisning före folkskolan. Alphabeta varia. Album Religionum Umense 5. Institutionen för religionsvetenskap, Umeå universitet, Umeå 1995.

Luttinen, Rauno. Läskunnighet och undervisning i Finland före folkskolväsendet.  Teoksessa Mauno Jokipii. (red.) Ur nordisk kulturhistoria. Läskunnighet och folkbildning före folkskoleväsendet. XVIII nordiska historikermötet. Mötesrapport III. Studia Historica Jyväskyläensia 22,3. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 1981.

Manninen, Juha. Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. Historiallisia tutkimuksia 210. SKS, Helsinki 2000.

Mikkola, Kati & Laitinen, Lea. Mielen ja kielen muutoksia. Teoksessa Lea Laitinen ja Kati Mikkola  (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013.

Otava, T. K. Antti Lizelius ja hänen ”Suomenkieliset tietosanomansa”. SKS, Helsinki 1931.

Perälä, Anna. Typografinen aineisto ja sen tutkimus. Teoksessa Tuija Laine (toim.) Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. SKS, Helsinki 1996.

Perälä, Väinö. Mynämäki 1260-19601260-1960. Mynämäen kunta ja seurakunta, Mynämäki 1963.

Pirinen, Kauko. Antti Lizelius kirkonmiehenä. Teoksessa Markku Heikkilä (toim.) Aate ja yhteiskunta. Mikko Juvalle omistettuja tutkielmia. Otava, Helsinki 1978.

Pulma, Panu. Fattigvård i frihetstidens Finland. En undersökning om förhållandet mellan centralmakt och lokalsamhälle. Historiallisia tutkimuksia 129. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1985.

Soikkanen, Hannu. Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Maalaiskuntien liitto, Helsinki 1966.

Suolahti, Gunnar. Elämää Suomessa 1700-luvulla. (1.painos 1925) SKS, Helsinki 1991.

Viinikkala, Lauri. Vanhoillisuus ja valistus vastakkain? Seurakunnan ja papiston suhde pitäjänhallinnossa Pöytyällä ja Mynämäellä 1739-1795. Pro gradu –tutkielma, Turun yliopisto, Suomen historia, Turku 2010.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/83973/gradu2010Viinikkala.pdf?sequence=1

Viinikkala, Lauri. Lastenopettaja vai laulunjohtaja? Mitä Mynämäen lukkarinvaali vuodelta 1769 kertoo talonpoikien suhtautumisesta alkeisopetukseen? Kasvatus & aika 1/2013.

Ylönen, Aulikki. Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia vuoteen 1865.  Pöytyän, Yläneen ja Oripään kunnat, Pöytyä, Yläne ja Oripää 1969.

Ågren, Maria. Domestic Secrets. Women and Property in Sweden 1600-1857. The University of North Carolina Press. Chapel Hill 2009.

 

1. Kuulutus Pöytyän emäkirkossa 26.9.1756 ja Pöytyän kirkonkokouksen pöytäkirja 29.9.1756. [↩]
2. Ylönen 1969, 840-841. [↩]
3. Ks. esim. Saarimaa 1917, 49 sekä Otava 1931, 28-29. Vielä niinkin myöhään kuin 1969 Aulikki Ylönen kutsuu Pöytyän historiassa Lizeliusta ”Ankaraksi suomalaisuuden mieheksi”. Ylönen 1969, 840. [↩]
4. Ks. esim. Saarimaa 1917 ja Virtanen 1919. [↩]
5. Viinikkala 2010, 19-20. [↩]
6. Aaltonen 1934, 247-249; Juva 1955, 160-161; Soikkanen 1966, 31-41; Bergström 1991, 88-91, 106-108; Aronsson 1992, 70-71. [↩]
7. Aaltonen 1934, 250; Juva 1955, 162-163; Soikkanen 1966, 52-54;Bergström 1991, 111-112; Aronsson 1992, 134-136, 141-145 ja 160-163. [↩]
8. Juva 1955, 163-166. [↩]
9. Pöytyän pitäjänkokouksen pöytäkirja 9.8.1752; Viinikkala 2010, 25-26. [↩]
10. Mynämäen pitäjänkokouksen pöytäkirja 21.9.1761; Perälä 1963, 264; Viinikkala 2010, 27-28. [↩]
11. Ks. esim. Mynämäen kirkonkokouksen pöytäkirja 8.8.1762. [↩]
12. Ks. esim. Suolahti 1991 (1925), 315; Soikkanen 1966, 48-49 ja 85-86; Pulma 1985, 202-208; Laasonen 1991, 312-313; Heininen ja Heikkilä 1996, 113 ja 147-149; Kröger 1997, 115-116. [↩]
13. Viinikkala 2010, 89-93. [↩]
14. Ks. esim. Mynämäen Vehmalaisten kappelikokouksen pöytäkirja 10.10.1783. [↩]
15. Manninen 2000, 44-49. [↩]
16. Perälä 1963, 277. [↩]
17. Viinikkala 2010, 35-37. [↩]
18. Ylönen 1969, 840. [↩]
19. Pirinen 1978, 114-115. [↩]
20. Bergström 1991, 115. [↩]
21. Ks. esim. Mynämäen pitäjänkokouksen pöytäkirja 6.11.1763. [↩]
22. Ks. esim. Mynämäen pitäjänkokouksen pöytäkirja 18.4.1775. [↩]
23. Ks. esim. 28.11. 1773 päivätty liite Mynämäen pitäjänkokouksen pöytäkirjassa 24.11.1773. [↩]
24. Ks. esim. Mynämäen pitäjänkokousten pöytäkirjat 21.4.1767 ja 6.11.1771. [↩]
25. Ks. esim. Mynämäen pitäjänkokouksen pöytäkirja 28.10.1771. [↩]
26. Johansson 1981, 210-217; Luttinen 1981, 244-248; Lindmark 1995, 18-22; Laine & Laine 2010, 285; Ahokas 2011, 68. [↩]
27. Kirjasinlajeista ja niiden käytöstä ks. Perälä 1996, 74-85. [↩]
28. Liljewall 2013, 33-37. Liljewallin tulkinnan mukaan perustason lukutaito on niin lähellä pelkkää ulkoa opettelua, ettei varsinaisesta lukutaidosta ole kenties syytä edes puhua. Tätä kautta kuva Ruotsin valtakunnan asukkaiden varhain opitusta lukutaidosta kyseenalaistuu. Oman näkemykseni mukaan lukutaitoisten jaottelu vain kahteen ryhmään antaa turhan yksinkertaistetun kuvan menneisyyden ihmisten lukuisista erilaisista lukemisen tavoista. [↩]
29. Viinikkala 2013, 38. [↩]
30. Levi 1992, 96 ja 240. [↩]
31. Mikkola & Laitinen 2013, 426. [↩]
32. Aronsson 1992, 47-48. [↩]
33. Pöytyän pitäjänkokouksen pöytäkirja 1.11.1759. [↩]
34. Pöytyän pitäjänkokouksen pöytäkirja 1.11.1757. [↩]
35. Viinikkala 2013, 34-37. [↩]
36. Kuulutus Mynämäellä 18.6.1769. [↩]
37. Mynämäen seurakunnan vanhinten kokouksen pöytäkirja 16.6.1769. [↩]
38. Ågren  2009, 59-62, 111-112 ja 165.  [↩]