Pyöveli, mestarismies, skarprättäri – Turun lääninmestaajien minäkuva 1643−1722

Varas Brita Klemetintytär piti ruoskia kaakinpuussa ja karkottaa hänet kaupungista. Hänen miehensä Henrik Bertilinpoika ilmoitti tällöin ryhtyvänsä uudeksi pyöveliksi, mikäli hänen vaimonsa armahdettaisiin. Ehdoksi hän asetti sen, ettei hänen kehoaan merkittäisi pyövelin polttomerkillä, sillä hän oli pyövelin poika ja siten perintöpyöveli.1

Tutkin tässä artikkelissa Turun ja Porin läänin pyövelien toimintaa ja asemaa. Kysyn, miten he itse suhtautuivat asemaansa paikallisyhteisössä ja miten muut kaupunkilaiset kokivat heidän henkilönsä ja tehtävänsä. Selvitän lisäksi, mistä pyövelit oppivat käsityksensä ammatistaan ja oikeuksistaan.

1600-luvun Turku oli pieni kaupunki Euroopan mittakaavassa, mutta kuitenkin yksi suurimmista Ruotsin valtakunnassa. Vuoteen 1640 mennessä kaupungista olivat saaneet sijansa hengellisen ja maallisen vallan instituutiot piispa ja tuomiokapituli, akatemia, maaherra, käskynhaltija ja hovioikeus. Yhdessä kaupungin omien hallintoelinten kanssa nämä tarvitsivat tehokkaan yhteiskuntajärjestyksen toteuttajaksi myös pyövelin.

Pyövelit esiintyvät Turun oikeuspöytäkirjoissa jo 1620-luvulta lähtien, mutta vasta vuodesta 1643 heistä on mahdollista saada muitakin tietoja, kuin heidän toimeenpanemiinsa rangaistuksiin liittyviä lyhyitä mainintoja. 1690-luvulla pyöveliksi voitiin ottaa ainoastaan sellaisia miehiä, joilla oli kunniallinen tausta. Merkinnät pyöveleiden toimista vähenevät samalla oikeuspöytäkirjoissa ja he esiintyvät lähinnä lääninhallinnon asiakirjoissa, joissa heistä ei juuri ole mainintoja henkilöinä.

Turun 1600-luvun pyövelit olivat ristiriitaisia hahmoja. Toisaalta he olivat lainkäytön alimman portaan virkamiehiä ja toisaalta yksityiselämässä jatkuviin rötöstelyihin syyllistyviä pikkurikollisia.2 Koska työ oli niin epäsuosittu, päätyivät juuri rikolliset siihen.3 Tämä näkyi selvästi myös kaupunkilaisten suhtautumisessa heihin. Oikeustapaus oikeustapauksen perään kertoo pyöveleiden esiintyneen omavaltaisesti kaupungin virallisena edustajana esimerkiksi markkinoilla.

Pyövelin ammatti

Pyövelien osallisuutta kaupungin jokapäiväiseen elämään on vaikea selvittää, sillä heidät mainitaan lähteissä vain silloin, kun he itse tai heidän perheensä syyllistyivät rikkomuksiin tai heitä vastaan rikottiin. Pyövelit eivät ole tässä suhteessa kuitenkaan poikkeushenkilöitä, sillä tämä koskee suurinta osaa kaupunkiväestöä. Pyöveleiden liikkeistä on joka tapauksessa säilynyt kymmeniä oikeusjuttuja, jotka valottavat sitä henkistä ja fyysistä tilaa, jossa he liikkuivat.

Yksi tutkimukseni näkökulmista on perhehistoriallinen. Vuosina 1643−1663 Turussa pyövelinä toimineen Henrik Bertilinpojan perheeseen kuului hänen lisäkseen kolme pyöveliä, hänen isänsä sekä kaksi hänen poikaansa. Poikien äiti Brita Klemetintytär syyllistyi toistuvasti rikoksiin ja katsoi, että pyövelin perheellä oli erioikeuksia. Vaikuttiko vanhempien elämäntapa heidän jälkeläisiinsä? Vain tämän pyöveliperheen toimista on säilynyt useita oikeusjuttuja, jotka käsittelevät sen jäsenten toimintaa laajasti. Tutkimusajankohdan viimeisen pyövelin Jöran Keikelin isä ja isoisä olivat olleet pyöveleitä, mutta hänen perheensä toimista ei ole säilynyt asiakirjoja Turun kaupungin asiakirjoissa.

Ensimmäiset ammattimaiset pyövelit mainitaan Länsi-Euroopassa 1200-luvulla. Pyövelin viran synty liittyi keskusvallan voimistumiseen. Aiemmin Euroopan ruhtinaskunnissa oli vallinnut yksityisen koston järjestelmä, jossa vapaat henkilöt ratkoivat kiistansa ilman kolmatta välikättä. Kun kuninkaanvalta kasvoi ja rikosoikeus muotoutui, siirtyi kosto esivallan asiaksi.4

Ruotsin keskiaikaiset maakuntalait eivät vielä tunteneet erityistä kuolemantuomion täytäntöön panijaa.  Esimerkiksi Itä-Götanmaan lain mukaan asianomistaja pani itse päätöksen täytäntöön. Myöhemmin joku oikeuden jäsenistä huolehti kuolemantuomion täytäntöönpanosta, eikä tointa vielä tuolloin pidetty häpeällisenä. Kaupunginlaissa sen sijaan mainitaan pyöveli jo 1300-luvulla, mikä osoittaa, ettei rangaistus enää ollut yksityinen kosto, vaan kruunun harjoittama oikeustoimi.5

Voimistuvan keskusvallan 1600-luvulla käyttämä repressiivinen eli kostava rikosoikeus rakentui sovituksen ja pelotuksen periaatteelle. Vaikka oikeusjärjestelmä oli aikalaiskatsannon mukaan rationaalinen, liittyi siihen monia piirteitä myös uskonnosta, kuten Mooseksen lain käyttö, josta tuli vuonna 1608 osa käypää oikeutta. Tiettyjä rikoksia tuomittaessa oli noudatettava Jumalan sanaa sellaisena kuin se oli Raamatussa.6

Ruotsin valtakunnassa bödel, suomeksi pyöveli, oli tavallisin näistä ammattimiehistä käytetty nimitys 1600-luvun alussa. Tätä sanaa käyttivät myös kruunun virkamiehet kirjatessaan ammatin harjoittajan asiakirjoihin. 1600-luvun mittaan ilmaus jäi pois virkamieskäytöstä, mutta kansan suussa pyövelinruoka tai pyövelinrakkari säilyivät haukkumasanoina edelleen.7 Pyöveli haukkumasanana oli yleiseurooppalainen ilmiö, joka näkyy myös Turun asiakirjoissa:

Kaupunginvouti Sigfrid Johaninpoika valitti, että Alexander Brun oli kutsunut häntä ryöväriksi hänen ulosmitattuaan tältä maksamattomia kaupungin veroja. Brun sanoi vielä, että kaupunginvouti oli kierosilmäinen pyöveli, joka halusi lähettää paholaisen hänen kimppuunsa.8

Virallisissa yhteyksissä käytettiin jo 1600-luvun puolivälissä saksan kielestä lainattua sanaa mästerman eli mestarismies, jota ei tule sekoittaa mästareen eli mestariin, joka oli varattu kaupungeissa koulujen ja ammattikuntien väelle. Vuosisadan loppupuoliskolla vastaavaksi nimitykseksi vakiintui niin ikään saksasta saatu skarprättare, joka viittaa oikeusistuimen langettaman tuomion toteuttajaan.9 Virallisissa asiakirjoissa teloittajasta käytetyllä nimityksellä oli merkitystä, sillä sen kautta korostettiin ammattikunnan asemaa lain toimeenpanossa.

Eurooppalaisesta pyöveleitä koskevasta tutkimuksesta voidaan mainita tuoreeseen saksalaiseen pyövelitutkimukseen kuuluva Jutta Nowosadtkon Scharfrichter und Abdecker (1994) sekä Kathy Stuartin Defiled Trades and Social Outcasts (2000). Ruotsalaisen vapaan kirjailijan ja kotiseutuhistorioitsijan Jan G. Ljungströmin teos Skarprättare, bödel och mästerman (1996) sisältää runsaasti asiakirjamateriaalia pyöveleistä, vaikka ei luokaan heistä kattavaa analyysiä.

Aiempaa tutkimusta, joka kohdistuu suoraan turkulaisiin pyöveleihin, edustavat Carl von Bonsdorffin Åbo stads historia under sjuttonde seklet (1889) ja Raimo Rannan Turun kaupungin historia 1600─1721 (1975), jotka käsittelevät aihetta yleisesityksinä varsin suppeasti. Perusteellisempaa turkulaisten pyöveleiden tutkimusta edustaa Arvo Viljannin artikkeli Yrjänä Keikeli. Turun läänin suurmestaaja 1700-luvun alkupuolella (1940). Petri Karonen on käsitellyt lisäksi laajemmin pyövelin asemaa artikkelissaan Kun miekka osuu harhaan. Teloittajan epäonnistuminen 1660-luvun Turussa (2009). Oma artikkelini Piilukirves ja hirsipuu – Turun pyövelit 1600-luvulla (2004) ei sen sijaan pureudu pyöveleiden toimintaa koskeviin kysymyksiin, vaan toimii lähinnä heidät esittelevänä matrikkelina. Uusimpaan tutkimukseen kuuluvat Satu Lidmanin Zum Spektakel und Abscheu (2008) ja Mikko Moilasen artikkeli Pohjanmaan pyöveleiden jäljillä (2014).

Pyöveleihin kohdistuva tutkimus liittyy myös ajankohtaiseen marginaalien ja toiseuden tutkimukseen historiassa. Jo parin vuosikymmenen ajan tutkimuksessa on otettu hedelmälliseksi lähtökohdaksi valtaväestön sijaan marginaalissa eläneiden ihmisryhmien tarkastelu. Näkökulmaa edustaa esimerkiksi Suomen historian professori Toivo Nygårdin Erilaisten historiaa. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa (1998). Tuoreimpia tutkimussuunnan tuloksia on esitetty Suomen ja Pohjoismaiden historian yliopistonlehtori Panu Pulman toimittamassa teoksessa Suomen romanien historia (2012) sekä Marja-Leena Hännisen toimittamassa kirjassa Vieras, outo, vihollinen (2013). Vaikka Turun pyöveleistä on kirjoitettu useampia artikkeleita, ei heidän minäkuvaansa ole vielä tutkittu tarkemmin.

Pyöveliksi pyövelin paikalle

Henrik Bertilinpoika asetti ehdoksi pyöveliksi ryhtymiselleen sen, ettei hänen kehoaan merkittäisi pyövelin polttomerkillä, sillä hän oli pyövelin poika ja siten perintöpyöveli, eikä hän ollut syyllistynyt rikokseen. Hänen tuli kuitenkin ottaa merkki, mutta hän sai itse valita sen paikan. Hän antoi mestarin näytteensä samana päivänä pitämällä vesilahtelaista murhamiestä hiuksista kirveeniskun ajan ja naulaamalla tämän irti leikatun käden kaakinpuuhun. Lisäksi hän auttoi Hämeen vanhaa ja vähävoimaista mestarismiestä vetämään edellisen pyövelin riittävän ylös hirsipuuhun. Hänelle annettiin virka ja hänen vaimonsa armahdettiin.10

Edellä oleva esimerkki osoittaa, miten pyövelin virkaan liittyi tarkoin säädeltyjä muotoja. Virkaan pyrittiin saamaan osaavia miehiä. Osalla Turun pyöveleistä oli taustassaan viitteitä toimimisesta ammatissa myös muualla. Turusta saatettiin päätyä myös toisaalle Suomeen samaan toimeen. Koska virka ei ollut staattinen, voidaan kysyä, kuinka paljon pyöveleillä oli tietoa ja kokemusta muualla noudatetuista toimintatavoista?

Taulukko 1. Turun pyövelinviran haltijat vuosina 1643−1722.

Kuten taulukosta 1 ilmenee, vaihtelivat Turun 1600-luvun pyöveleiden palvelusvuodet lyhyistä ajoista pitkiin kausiin. Keskimäärin he palvelivat 7,2 vuotta. Kun heistä neljä kuitenkin palveli vähintään yhdeksän vuotta, oli näiden neljän yhteenlaskettu palvelusvuosien määrä 67 vuotta eli keskimäärin 16,8 vuotta. Loppujen seitsemän miehen keskimääräinen palvelusaika supistui yhteensä 17 vuoteen, eli keskimäärin 2,4 vuoteen miestä kohden.

Tutkimusajan ensimmäinen pyöveli Henrik Bertilinpoika, johon edellä viittasin, oli kotoisin Turusta ja jo hänen isänsä oli toiminut läänin pyövelinä ennen häntä. Kuten nähtiin, hän päätyi pyöveliksi vaimonsa Brita Klemetintyttären syyllistyttyä varkauteen. Henrik Bertilinpojalle luvattiin sama palkka kuin hänen isällään oli ollut. Lisäksi hän sai heti sopivan vaatekerran sekä oikeuden kantaa pamppua kupeellaan.11

Kun Henrik Bertilinpoika halusi luovuttaa virkansa pojalleen Jöran Henrikinpojalle vanhuutensa vuoksi, kysyttiin pojalta, millä ehdoilla hän suostui isänsä paikalle. Hän ilmoitti sopineensa, että hoitaisi työn puolella palkalla isän saadessa puolet eläkkeeksi. Toukokuun 26. päivänä 1663 hänet otettiin näillä ehdoilla pyöveliksi.12 Jöran Henrikinpojan ura Turussa supistui alle vuoteen hänen käyttäydyttyään hävyttömästi työnantajaansa raatia kohtaan, jolle hänen olisi tullut olla kuuliainen.13

Jöran Henrikinpojan seuraajaksi valikoitui syntyperältään tuntematon Jakob Jöraninpoika. Hänenkään virkakaudestaan ei tullut pitkää, sillä hän hyökkäsi joulukuussa 1664 useiden kaupunkilaisten kimppuun humalassa, ja hänet karkotettiin kaupungista.14

Seuraavaksi Turun pyöveliksi valittiin Henrik Bertilinpojan toinen poika Mickel Henrikinpoika vuonna 1665. Hänen kauttaan leimasivat laittomuudet ja ylimielisyys raatia kohtaan. Kun Mickel Henrikinpoika syyllistyi rauhanrikkomuksiin ja huoruuteen, erotettiin hänet virasta vuonna 1669 ja tuomittiin kuolemaan vuonna 1670.15

Hänen seuraajansa Matts Bertilinpoika toimi Turussa rakkarin renkinä, kun häneltä kysyttiin marraskuussa 1668, olisiko hän valmis ryhtymään pyöveliksi. Matts Bertilinpoika kertoi viettäneensä lapsuutensa Bengt Skytten Tuutarin vapaaherrakunnassa. Kun hän oli kohdannut juovuksissa ollessaan Turun pyövelin Rauman kadulla, oli hän pestautunut tämän palvelukseen.16 Kuten Karonen on osoittanut, päättyi Matts Bertilinpojan ura jo seuraavana vuonna 1670 hänen epäonnistuttuaan virkatehtävässään.17

Matts Bertilinpojan seuraaja vuodesta 1670 vuoteen 1675 oli Paimion Kyllölästä kotoisin ollut Henrik Knutinpoika, joka otettiin virkaan omasta pyynnöstään.18 Syyskuussa 1675 Martin päivän markkinoilla hän huitoi miekalla ympäriinsä torilla ollessaan humalassa.19  Laiminlyönti ja niskoittelu johtivat hänen erottamiseensa virasta.20

Mattsin seuraaja Anders Sigfridinpoika, joka toimi pyövelinä vuoteen 1686, on syntyperältään tuntematon. Hänen vaimonsa Anna Thomasintytär oli kuitenkin syntyisin Euran pitäjästä.21 Toukokuussa 1686 raastuvanoikeus kysyi erotetun pyöveli Anders Sigfridinpojan perheen kanssa varkauksiin syyllistyneeltä Matts Hansinpoika Tasaiselta, suostuisiko tämä pyöveliksi. Kun Matts ilmoitti olevansa tehtävään halukas, otettiin hänet tehtävään 16. toukokuuta.22

Maaliskuun 15. päivänä 1695 Matts Tasainen sai matkarahat, sillä hänet määrättiin Paraisille mestaamaan ja polttamaan lapsenmurhaaja.23 Jo 20. maaliskuuta kuiteissa esiintyy hänen sijaisensa Matts Henrikinpoika, joka oli Hämeen läänin pyöveli. Hänet oli kutsuttu suorittamaan joitakin mestauksia, kunnes raati olisi löytänyt uuden pyövelin kuolleen Tasaisen tilalle.24

Heinäkuussa 1695 Turkuun saapuneella Erik Bengtinpoika Lijtenillä, jota maaherra suositteli pyöveliksi, oli jo vanhastaan kokemusta mestauksista.25 Hän kertoi syntyneensä Göteborgissa ja tulleensa Turkuun Pohjanmaan kautta. Hän kertoi mestanneensa useita henkilöitä piilukirveellä ja kaksi myös miekalla, toisen Piteåssa ja toisen Göteborgissa.26

Syyskuussa 1695 suorittamansa epäonnistuneen mestauksen jälkeen Erik Lijteniä pidettiin vangittuna raatihuoneen vankilassa. Lijten sai kelvottomuudellaan maaherran hermostumaan niin, että tämä ilmoitti ennen juhannusmatkaansa 1696 kaupunginsihteerille, että Lijten oli erotettava.27

Tutkimuksen viimeinen pyöveli Jöran Keikeli puolestaan oli mestarismies jo kolmannessa polvessa.28 Keikeli syyllistyi useisiin rikkomuksiin, mutta hän sai silti palvella Turun pyövelinä 25 vuotta, sillä hänen tilalleen oli ilmeisesti vaikea saada uutta miestä vallitsevan sotatilan vuoksi. Elokuussa 1722 Keikeli oli jälleen syytettynä esimiestensä ja esivallan pilkkaamisesta.29 Tämä johti lopulta siihen, että häntä pidettiin tutkintavankeudessa, jonka jälkeen hän jätti kaupungin syystä tai toisesta. Hänen tilallaan mainitaan vielä samana vuonna Anders Larsinpoika Falck.30

Vuonna 1699 kuningas antoi maaherroille määräyksen, jonka mukaan pyöveleitä tuli kohdella kunniallisina ihmisinä. Tämä tarkoitti myös sitä, että heidän tuli olla nuhteettomia jo astuessaan virkaansa.31 Enää ei ollut mahdollista palkata rikollisia, ja pyöveleitä koskevat oikeustapaukset vähenevät Turun oikeusasteissa ilmeisesti juuri seuraavien mestarismiesten nuhteettoman elämän seurauksena.

Raadin palveluksessa

Turku jakaantui koko tutkitun ajanjakson neljään kortteliin eli kaupunginosaan, joista Kirkko, Luostari ja Mätäjärvi sijaitsivat Aurajoen eteläpuolella ja Aninkainen sen pohjoispuolella. Kaupungin väestön yläkerros eli raadin jäsenet ja ulkomaankauppaa harjoittava johtava porvaristo asuivat lähinnä Kirkko- ja Luostarikortteleissa sekä torilta Aninkaisiin johtaneen kaupungin ainoan sillan pielessä joen pohjoispuolella. Vähäisempää kauppaa harjoittaneet suomalaiset porvarit eli pienkauppiaat ja suurin osa käsityöläisistä oli sijoittunut kortteleiden laita-alueille.

Pyövelille merkitykselliset eri viranomaisten rakennukset sijaitsivat torin varrella lukuun ottamatta tuomiokirkkoa. Torin päädyssä oli kaupungin raatihuone, jossa sijaitsivat myös kaupungin velkavankila ja varaskellari. Torin laidalla olevassa rakennuksessa istui Turun hovioikeus. Itse torilla seisoi kaakinpuu kaularaudassa seisottamista varten. Kuolemantuomioita toimeenpantaessa sen vierelle rakennettiin mestauslava. Viipuriin johtaneen Karjakadun varrella oli lisäksi Kerttulin hautausmaa ja hirsipuu, jotka näkyvät kartassa 1 alhaalla oikealla Mätäjärven kallion vieressä hieman erillään muusta asutuksesta.

Pyövelin status Turun kaupungissa perustui hänen asemaansa valan tehneenä virkamiehenä. 1600-luvulla Ruotsin kruunu määräsi jokaiseen lääniin oman pyövelin. Turun pyöveli oli kaupungin virassa, vaikka hänen tuli hoitaa myös koko Turun ja Porin läänin mestaukset. Hän vannoi virkaan asetettaessa Turun pormestarille ja raadille, että hän käyttäytyisi jumalaapelkäävästi, rauhallisesti ja raatia kunnioittavasti.32 Pyövelin nimeä ei yleensä mainittu oikeuspöytäkirjoissa tuomioita määrättäessä. Karosen mukaan tämä saattaa perustua siihen, että kaikkien asianosaisten oletettiin tietävän kenestä oli kyse, sillä pyöveli oli nimenomaan virkamies.33

Mestauksen toimeenpanopäivinä kaupungin hallinto hiljeni. Esimerkiksi 6. heinäkuuta 1636 ilmoitettiin, ettei raastuvan istuntoa pidettäisi, sillä Karl Hansinpoika Ram, joka oli pistänyt kelmimäisesti kuoliaaksi kaupunginkirjuri Nils Bengtinpojan korttipelin rahariidan vuoksi, mestattaisiin.34 Näin osoitettiin, että kaupungin raati oli osa oikeutta ja sen läsnäolo vahvisti tuomion vaikutusta osoittamalla yhteiskunnan ylärakenteiden valvonnan tehokkuutta.

Kunnianloukkausjutuissa itse teko oli olennainen. Vaikka tuomiokirjoissa erotettiin julkinen virka yksityisestä henkilöstä, katsottiin yleisesti, että loukkaamalla henkilöä loukattiin samalla virkaa. Kun pyöveli loukkasi ylemmän virkamiehen kunniaa, koko hallintoinstituutio tahraantui ja sen maine piti palauttaa. Nousu esivaltaa vastaan merkitsi samalla loukkausta kuningasta ja hänen myötään Jumalaa kohtaan ja tämä uhkasi koko yhteiskuntajärjestystä.35

Useat virkamiehet joutuivat pyöveleiden hampaisiin. Esimerkiksi kaupunginluutnantti Erik Båck valitti maaliskuussa 1667, että pyöveli Mickel Henrikinpoika oli haukkunut häntä:: ”Sinä luutnantti Båck, tule ulos, sinä sian nussia!” Oikeus varoitti kovin Mickel Henrikinpoikaa loukkaamasta kunniallisen ja vanhan sotilaan kunniaa.36

Marraskuussa 1703 pyöveli Jöran Keikeli joutui selvittämään lausuntojaan oikeudessa. Hänelle oli annettu hovioikeudessa tuomio, jonka johdosta hän oli puhjennut lausumaan: ”Tapahtukoon Teidän hyvien herrojen tahto taivaassa ja maan päällä!” Pormestari Johan Saëls vaati hänelle rangaistusta julkisesta rukouksen ja Jumalan sanan väärinkäytöstä.37

Elokuussa 1722 Keikeli oli jälleen syytettynä esimiestensä ja esivallan pilkkaamisesta. Mestatessaan lapsenmurhaaja Lisa Erikintytärtä hän oli huutanut hovioikeutta, maaherranvirastoa ja kaupungin raatia avustamaan itseään. Tästäkin hän sai 40 markan sakon.38

Useat pyövelit ylittivät valtuutensa niin räikeästi, että heidän voi katsoa korostaneen omaa virallista asemaansa näin tehdessään. He sekoittivat virkansa tosiasiallisen merkityksen itse oikeudenkäyttöön ja pyrkivät korostamaan omaa asemaansa väittämällä, että heidän toimintamallinsa ja oikeuden tulkintansa oli oikea.

Oikeudenkäytön alin porras

Perimätieto ja viihdeteollisuus [ ] ovat luoneet meille tietyntyyppisen mielikuvan pyöveleistä. Kammottava, pelätty ja hyljeksitty olentona, joka asustaa kaupungin tai kylän laitamilla yksinäisessä mökkipahasessa. Polttomerkki otsassa tai selässä tai toinen korva pois leikattu. [ ] Ilmestyy mestauspaikalle kuin tuulispää, huppu kasvojen edessä, yllä punaiset vaatteet pyövelin merkkinä. Toimittaa silmänräpäyksessä tehtävänsä ja katoaa jälleen metsän pimentoon, kenenkään tietämättä minne. Kukaan ei halua tai saa pyövelin kanssa seurustella, eikä tämä voi avioonkaan astua muiden kuin toisen pyövelin tyttären kanssa.39

Keski-Euroopassa pyöveliä häirittiin sekä sanallisesti että ruumiillisesti. Lisäksi häntä pyrittiin karttamaan. Myös pyövelin liikkumatilaa kaupungissa voitiin rajoittaa.40 Turussa aivan näin suorasukaisesta käytöksestä ei juuri ole merkkejä, mutta monet seikat viittaavat siihen, että nämä historioitsija Pieter Spierenburgin universaaleiksi katsomat käyttäytymismallit toteutuivat ainakin osittain myös Turussa.41

Turun pyöveleihin ei kohdistunut säilyneiden asiakirjojen mukaan suoranaista suullista tai ruumiillista väkivaltaa. Mikäli pyövelin henkilöön kajottiin sanallisesti, tarkoitti se tavallisimmin jonkun toisen henkilön kuin mestarismiehen nimittelemistä pyöveliksi. Siten kaupunginvouti Sigfrid Johaninpoika valitti lokakuussa 1634, että porvari Alexander Brun oli kutsunut häntä kierosilmäiseksi pyöveliksi.42

Pyövelin ruumiillinen ahdistelu liittyi Turussa hänen epäonnistumiseensa mestausta toimitettaessa. Esimerkiksi Alankomaissa pyöveliä saatettiin ahdistella kadulla muulloinkin kuin toimitusten yhteydessä. Useiden kaupunkien raadit kielsivät tämän rangaistuksen uhalla 1400- ja 1500-luvulla. Myös Saksan kaupungeissa pyöveleitä kivitettiin ja heidän kotiinsa tunkeuduttiin. Kyse lienee kuitenkin yksittäistapauksista.43 Keski-Euroopassakaan pyöveliin ei kuitenkaan haluttu kajota suoraan ruumiillisesti. Siten säilytettiin oma puhtaus, joka olisi saastunut suorassa fyysisessä kontaktissa pyöveliin.44

Turussakin pyöveliä pyrittiin välttelemään ainakin joidenkin oikeustapausten perusteella. Kun aivan päissään ollut pyöveli oli syyskuussa 1668 huomannut kaksi ratsumiestä kadulla, hän oli huutanut heitä luokseen. Ratsumies Simon Jakobinpoika oli todennut tällöin toverilleen, että heidän tulisi antaa vastaantulijalle tietä, sillä tämä oli pyöveli. Kyse saattoi olla siitä, että ratsumiehet kunnioittivat tai pelkäsivät virkamiestä ja kuoleman kanssa tekemisissä olevaa pyöveliä. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti välttelemään humalassa ollutta Mickel Henrikinpoikaa, joka käytti kadulla oman käden oikeutta ottamalla ohikulkijoilta näiden omaisuutta. Pelko ei ollut aivan aiheeton, sillä miehet päätyivät pyövelin taloon ja toinen heistä sidottiin vieläpä käsistään.45

Oikeusjuttujen perusteella keskeiseksi tilanteeksi, jossa pyöveliä välteltiin Turussa, nousevat oluen juomiseen liittyvät tapaukset. Kun pyöveli Henrik Bertilinpojan vaimo Brita Klemetintytär meni maaliskuussa 1661 porvari Thomas Hepo-ojan taloon ja kysyi, olisiko heillä olutta, oli paikalla ollut porvari Jakob Sillin vaimo epäillyt, oliko sopivaa, että pyövelin vaimo joi olutta kunniallisen miehen talossa.46 Ratsumies Henrik Mårteninpoika puolestaan oli istunut pyövelin talossa juomassa olutta, hän toisesta ja pyöveli toisesta kannusta.47

Ensimmäinen tapaus osoittaa, että pyövelin perheen kanssa oltiin jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta silti heitä ei koettu tasavertaisiksi. Huomio kiinnittyy myös siihen, etteivät miehet reagoineet pyövelin vaimoon negatiivisesti, vaan niin teki paikalla ollut porvarin vaimo. Useat oikeustapaukset samalta ajalta todistavatkin siitä, että juuri kaupunkilaisvaimot olivat erittäin tarkkoja kunniastaan.

Veitsenteroittaja Hans Stoll puolestaan valitti joulukuussa 1675, että pistooliseppä Klas Bergh ja porvari Erik Jämsä olivat sanoneet hänen juoneen samasta kannusta mestarismies Henrik Knutinpojan kanssa. Pyöveli oli kuitenkin itse sanonut niin ajattelemattomuuttaan. Hän oli jo perunut sanansa usealle porvarille ja raadille vapauttaen Stollin samasta tuopista juomisesta.48

Keski-Euroopassa katsottiin, että pyövelillä oli hallussaan taikakeinoja. Tämän taustalla oli se seikka, että pyöveli rankaisi noitia, joiden voimat eivät kyenneet häneen. Myös miekoilla katsottiin olevan taikavoimia ja niiden väitettiin helisevän pyövelin talossa kuolemantuomion langettamisen aikaan, sillä ne janosivat verta.49

Turussa tällaiseen kiellettyyn taikuuteen syyllistyi pyöveli Erik Lijten mestatessaan syyskuussa 1695 kaupunginviskaali Robert Sågerin. Saavuttuaan myöhässä mestauspaikalle hän oli ensin purrut miekkaansa ja pistänyt sen sitten hiekkaan. Raati näki tässä harhaoppisuuden siemenen. Hän oli toiminut näin, sillä hän oli kuullut esi-isiltään, että täten toimimalla kukaan ei pystynyt kuurouttamaan miekkaa. Såger oli nimittäin sanonut, ettei miekka pystyisi häneen.50

Hannele Klemettilän mukaan pyrkimys sanoutua irti pyöveleistä kosketti kaikkia, myös oikeuden virkamiehiä. Taustalla oli tietoisuus pyöveliin yleisesti liitetyistä kehnoista piirteistä, joiden mukaan hänet koettiin kunniattomaksi ja saastaiseksi.51 Saksassa vanhin maininta pyövelistä on vuodelta 1276 Augsburgissa. Jo tuolloin pyöveli luettiin siellä epätoivottuihin ihmisiin unehrliche Leute.52 Saksassa ja Alankomaissa pyöveli joutui esimerkiksi jäämään kirkossa sen takaosaan ja hänelle tarjottiin ehtoollinen viimeiseksi.53

Pyövelin palkka ja virkaedut

Vuonna 1643 mainitaan ensi kertaa vuosipalkka, jota Turun pyöveli nautti kruunun sakko- ja henkiverorahoista. Vuonna 1651 vuosipalkan suuruudeksi ilmoitettiin 36 hopeataalaria.54 Vuosipalkka oli edelleen 1700-luvun alussa sama ja se maksettiin tavallisesti puoliksi kesä- ja joulukuussa.55 Esimerkiksi vuonna 1661 pormestari sai 360 hopeataalaria ja kaupunginsihteeri 240 hopeataalaria palkkanaan.56 Pyövelin palkan suuruutta osoittaa myös se, että vähäisemmän porvariston tonttien ja niillä sijainneiden rakennusten arvo jäi 30 hopeataalariin.57

Pyövelit saivat myös joitakin muita kertaluonteisia korvauksia. Henrik Knutinpoika pyysi oikeudelta helmikuussa 1672 mestaamansa synnintekijättären punaista verkaröijyä ja raskihametta itselleen. Koska hän oli saanut palkan vaivoistaan ja mestatun sukulainen Brita Mattsintytär oli lainannut mestatulle rahaa, katsottiin vaatteiden kuuluvan Britalle.58 Hannele Klemettilä ilmoittaa myös Ranskassa mestattujen vaatteiden kuuluneen vyötä ja kukkaroa lukuun ottamatta pyövelille.59

Kun pyöveli Erik Lijten erotettiin virastaan vuonna 1696, annettiin hänen hallitsemansa pyövelin talo hänen seuraajansa Jöran Keikelin asuttavaksi. Tällöin ilmoitettiin, että talo oli nimenomaan ostettu pyövelin asunnoksi.60 Vuonna 1722 tämä talo sijaitsi Kerttulinmäellä hirttopaikan vieressä.61 Jacob Gadolinin karttaan 1750-luvulta pyövelin asunto on merkitty peltotontteineen Kerttulin hautausmaasta Uudenmaantulliin vievän tien varrelle.62

Jo antiikin Roomassa pyöveliä vaadittiin asumaan kaupungin ulkopuolella lähellä teloituspaikkaa.63 Klemettilän mukaan pyövelin asunto sijaitsi Keski-Euroopassa kaupungin ulkopuolella, sen rajalla tai maineeltaan huonolla alueella.64 Turussa pyövelin asunto sijaitsi kyllä kaupungin laita-alueella ja vähävaraisimmassa korttelissa, mutta kuitenkin välittömästi Helsinkiin ja Viipuriin johtavan valtaväylän Karjakadun – nykyisen Uudenmaankadun – varrella.

Pyövelin virkaetuihin kuuluivat myös vaatetus ja oikeus kantaa miekkaa kaikkialla julkisesti. Esimerkiksi 22. huhtikuuta 1643 valittaessa Henrik Bertilinpoikaa pyöveliksi hänelle luvattiin sama palkka kuin hänen isällään oli ollut.65 Kesäkuussa hän sai vielä oikeuden kantaa miekkaa kupeellaan.

Mestarismies Henrik Bertilinpoika saa miekan kantaakseen sitä päivittäin, sillä hän on perintöpyöveli. Häntä varoitetaan kuitenkin vakavasti, että hänen tulee olla hiljainen, Jumalaa pelkääväinen ja lempeä toimissaan, eikä hän saa käyttää miekkaansa väärin. Erityisesti hän ei saa vetää sitä esiin uhatakseen ketään, sillä se on annettu hänelle kannettavaksi ainoastaan kupeella.66

Koska pyöveleiden vaatetus oli Klemettilän mukaan Länsi-Euroopassa yleensä kirkasväristä punaista, vihreää ja keltaista, voidaan turkulaisten pyöveleidenkin arvella käyttäneen virallisen asemansa merkkinä punaista tai mustaa väriä kaupungilta saamissaan vaatteissa.67 Ainoa suora viite tästä ovat edesmenneen pyövelin leskeltä vuonna 1664 varastetut punaiset verkahousut, jotka olivat kuuluneet hänen miehelleen.68

Erityisesti miekan merkitys korostui pyövelin ulkoisena merkkinä. Turun pyöveli Henrik Knutinpoika osoitti ammattiylpeyttä kantaessaan vuonna 1674 virkansa merkkiä miekkaa kultakoristeisessa kannattimessa raadin kielloista huolimatta.69

Kaiken kaikkiaan pyövelin vuosittain saamat korvaukset ja virkaedut olivat jopa niin huomattavat, että heille kertyi ylellisyydeksi katsottavaa omaisuutta. Esimerkiksi pyövelin leski Brita Klemetintyttäreltä varastettiin vuonna 1664 puolen tuopin vetoinen hopeakannu, kaksi hopeatuoppia, kolme hopealusikkaa, edesmenneen pyövelin villapaita, punaiset verkahousut ja miekka sekä parkittu lehmännahka. Tavaroiden yhteisarvo oli 138 kuparitaalaria.70

Mestauslavalla ja hirsipuun juurella

Kuningas Erik XIV kirjoitti vuonna 1563, että vakavissa rikoksissa tuli saattaa voimaan kuolemantuomio. Useimmista rikoksista oli selvinnyt sakoilla, mutta kuninkaan mukaan tällainen rangaistuksen lieventäminen saattoi Jumalan vihan valtakunnan päälle. Kuningas Kaarle IX vaati samaa asiaa vajaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin. 1500-luvulla vallinnut tapa maksaa esimerkiksi hengensakko kuolemantuottamuksesta tuli nyt korvata omalla hengellä.71

Kuolemantuomioita jaettiin alioikeuksissa runsaasti henki-, omaisuus- ja siveellisyysrikoksissa. Turun hovioikeus kuitenkin lievensi suurimman osan näistä rangaistuksista sakoiksi. Turussa rikoksensa tehneitä mestattiin vain hieman useammin kuin kerran kahdessa vuodessa. Mestattujen määrä ei noussut yli yhden vuotta kohti silloinkaan, kun mukaan luetaan Turun torilla teloitetut vieraspaikkakuntalaiset.72

Pyöveli pani alkuvuonna 1647 Turun kaupungissa toimeen kahdeksan kuoleman- ja muuta tuomiota, jotka hovioikeus oli määrännyt. Esimerkiksi maaliskuussa hirtettiin vanha varas Jöran Klemetinpoika Marttilan Huovaristosta ja samana päivän ruoskittiin 34 lyönnillä häpeäpaalussa seksuaalirikkomukseen syyllistynyt Valborg Mattsintytär.73

Pyövelin niskoittelu virkatehtäviä toimeenpantaessa oli harvinaista. Henrik Knutinpoika kuitenkin syyllistyi siihen, kun hänen piti hirttää lokakuussa 1675 varas Mickel Mara. Väen kokoonnuttua raastuvan eteen Henrik oli huutanut kiroillen, että hän menisi mieluummin Pyhään Kerttuliin (hirsipuunmäki ja hautausmaa) ja menettäisi päänsä kuin hirttäisi tämän varkaan. Kämneri epäili pyövelin vastahakoisuuden johtuvan siitä, että Henrik Knutinpoika oli aiemmin ollut itse Maran rikostoverina Paimiossa.74

Kuten edellä esitetyistä tapauksista ilmenee, oli pyöveleiden velvollisuutena osallistua vain vakavampien rikosten, kuten murhien, lapsenmurhien, itsemurhien, eläimeen sekaantumisten ja varkauksien tuomioiden täytäntöönpanoihin. Kyse oli rikoksista, joista oli määrätty ruumiinrangaistus tai kuolemantuomio.

Tarvittaessa pyöveli voitiin poikkeuksellisesti määrätä suorittamaan muitakin tehtäviä. Pyövelille ilmoitettiin esimerkiksi toukokuussa 1633, että hänen tuli kaataa kaduilla ja kujilla löyhkää levittävät ulkohuoneet, sillä omistajat eivät suostuneet työhön itse.75 Vuonna 1654 pyöveli sai kaataa Kroopin ojan ja katujen varsille pystytetyt ulkohuoneet.76

Epäonnistuneet mestaukset

1600-luvun yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä oli sekä henkisen että aineellisen järjestyksen ylläpitäminen, sillä se koettiin yhteisöä rakentavaksi tekijäksi. Mestauksiin käytetty tori ja aidattu hirsipuu valtaväylän varrella olivat konkreettisia merkkejä järjestyksestä. Siksi myös kuolemantuomioiden tuli olla tarkoin säänneltyjä ja osoittaa valtakunnassa vallitsevaa oikeudenmukaista järjestystä.77

Jotta nämä edellytykset olisivat toteutuneet, tuli pyövelin hallita itsensä ja työvälineensä. Turussa mestaukset toimitettiin tavallisimmin piilukirveellä. Miekkaa käytettiin tuomitun niin pyytäessä. Miekan oikea käsittely mestauksessa korostui, sillä se edusti hallitsijan valtaa ja oikeudenmukaisuutta. Kuolemantuomiot pantiin yleensä täytäntöön viikon kuluessa tuomion julistamisesta. Tämä johtui mahdollisesti siitä, että tuomitun pelättiin pakenevan vankeudesta tai vankikuljetuksesta.78 Tämä pelko olikin aiheellinen, sillä maaseudulla liikkui 1600-luvulla kuljetuksen aikana karanneita vankeja.79

Pyövelille kuului viina- ja olutkestitys ruoan kanssa hänen matkustaessaan maaseudulle toimittamaan työtään. Lisäksi hän sai viinaryypyn ennen mestauksen toimeenpanoa. Mikäli hän otti useampia ryyppyjä, vaarantui toimituksen onnistuminen. Myös esivalta kiinnitti tähän huomiota. Kuningas antoi vuonna 1690 kirjelmän, jossa mestaajaa kiellettiin rangaistuksen uhalla nauttimasta liikaa väkijuomia. Tällä haluttiin varmistaa se, ettei hän hoitaisi virkansa taitamattomasti ja sopimattomasti.80

Marraskuussa 1669 kysyttiin uudelta pyöveliltä Matts Bertilinpojalta pystyisikö hän mestaamaan miekalla. Hän sanoi, ettei ollut aiemmin mestannut sillä, mutta oli valmis yrittämään, sillä se olisi kuitenkin hänellä edessä. Miekka myönnettiin mestausvälineeksi huoruuteen syyllistyneen entisen ylioppilas Sigfridus Simoniksen omasta pyynnöstä, vaikka epäiltiinkin, ettei Matts Bertilinpoika osaisi käyttää sitä. Mestaus toimitettiin 6. marraskuuta ja se epäonnistui, sillä Sigfridus Simonis pelkästään haavoittui.81

Juttu ei päättynyt tähän. Marraskuun 20. päivänä selvitettiin, ketkä olivat pahoinpidelleet ja heitelleet kivillä työssään epäonnistunutta pyöveliä. Toimituksen epäonnistumisesta raivostunut väkijoukko oli ajanut takaa häntä kivet käsissään Kuninkaankadulle, nykyiselle Hämeenkadulle, jonne hänet oli pahoinpidelty ja jätetty makaamaan. Vaikka Matts Bertilinpoika sai useita haavoja päähänsä, hän itse uskoi vielä paranevansa.82

Lopulta oikeus ei tuominnut ketään pyövelin kivittämisestä. Sekä raastuvan- että hovioikeus ja akatemian konsistori jättivät asian käsittelyn sikseen.83 Kivitykseen osallistui kuitenkin ilmeisen suuri joukko turkulaisia. Pyöveleiden asema yhteisössä tulee parhaiten esiin heidän epäonnistuessaan tehtävässään. Spierenburg pitää pyövelin kivittämistä universaalina ilmiönä, sillä tällaisia tapauksia tunnetaan useista eurooppalaisista valtioista.84

Tällainen pyöveliin kohdistunut spontaani väkivaltaisuus näyttää olleen niin yleistä, että toukokuun 24. päivänä 1700 annettiin Göteborgissa koko Ruotsin valtakuntaa koskeva plakaatti. Siinä kuningas ilmoitti saaneensa tietää, että mestarismiehiä kivitettiin ja pahoinpideltiin heidän suorittaessaan kuolemanrangaistuksia, jotka oli määrätty heidän tehtäväkseen. Siksi plakaatissa määrättiin kuolemantuomio niille, jotka syyllistyivät tähän.85 Myöskään pyöveli ei saanut kohdella tuomittua julmasti tai huomattavan epäystävällisesti, sillä se ei palvellut oikeuden tarkoitusperiä.86

Tuomitulle pyövelin kosketus oli kauhistuttava. Periaatteessa vain mestausväline sai koskea tuomittuun.87 Turussa tällaiseen käytökseen saattavat viitata mestauksen aikana silmille vedetty pipo ja se, että hirtetyn ottivat alas hirsipuusta tavallisesti muut kuin pyöveli. Kun kyseessä oli kovennettu rangaistus kuten teilaaminen, korostui rangaistuksen häpeällisyys siinä, että nimenomaan pyöveli huolehti ruumiinkappaleiden ottamisesta alas.88

Epäonnistuminen ei ollut aina viranomaisten puolelta ratkaiseva tekijä pyövelin erottamiselle. Hänen saamansa rangaistus jäi melko lieväksi, joten on mahdollista, että kaupungin isät olivat tietoisia viran uudelleen täyttämisen vaikeuksista. Maata olivat vaivanneet katovuodet ja pitkällinen sota, joten heillä oli varmasti tiedossaan se, ettei tehtävään halukkaita miehiä ollut saatavilla.89

Toreilla ja kaduilla

Turun raati joutui puuttumaan toistuvasti pyöveleiden tapaan kantaa kaupunkiin tulleilta talonpojilta palkanlisää itselleen. Pyövelit itse katsoivat, että tapa kuului vanhastaan heidän oikeuksiinsa, vaikka se oli lain mukaan kielletty valtakunnassa. Muualla Euroopassa tapa oli yleinen.

Katselmusmies Johan Nilsinpoika valitti maaliskuussa 1667, että pyöveli Mickel Henrikinpoika otti kaupunkiin kalaa myymään tulleilta talonpojilta heidän tuotteitaan ja rahaa oman halunsa mukaan. Lisäksi hän löi näiden mitat ja kapat rikki heidän päähänsä niin, että talonpojat eivät enää uskaltaneet tulla kaupunkiin. Mickel Henrikinpoika ilmoitti rikkoneensa kapat suomalaisen porvariston käskystä, sillä hänen isänsäkin oli tehnyt samoin.90

Hannele Klemettilän mukaan ranskalaisilla pyöveleillä oli toimeentulon lisänä monissa kaupungeissa nk. havage-oikeus. Kyse oli eräänlaisesta luonnonverosta, jonka mukaan pyöveli sai ottaa tietyn osuuden kaupunkiin myyntiin tuoduista elintarvikkeista ja muista tuotteista. Se vahvistettiin lailla 1530 ja sitä sovellettiin lopulta kaikkialla Ranskassa. Oikeus kumottiin vuonna 1775.91 Kun pyöveli kantoi Keski-Euroopassa havage-oikeuttaan, tuli hänen ottaa saatavansa tavarapinon päältä, eikä hän saanut koskea muihin tuotteisiin.92

Tämän artikkelin pyöveleistä ainakin viisi katsoi oikeudekseen samanlaisen toiminnan, vaikka sille ei ollutkaan lain pohjaa ja raati pyrki estämään toiminnan aktiivisesti. Lähteistä ei ilmene, oliko kanto-oikeus ollut voimassa ennen tässä tutkittua ajanjaksoa, mutta on myös mahdollista, että tieto oikeudesta oli kulkeutunut Turkuun etelämpänä Ruotsissa ja Euroopassa liikkuneiden pyöveleiden mukana. Ainakin se oli niin syvään juurtunut, että pyövelit vetosivat edeltäjiensä oikeuteen.

Kämnerioikeudessa käsiteltiin tammikuussa 1665 pyöveli Jakob Jöraninpojan käytöstä joulunpyhinä. Hän oli hyökännyt usean kaupunkilaisen kimppuun sekä lyönnein että haukkumasanoin. Lisäksi hän oli rikkonut portteja ja riehunut kodeissa ja rikkonut siten joulurauhan lisäksi kotirauhaa. Kaikki pyövelin uhriksi joutuneet pyysivät, että häntä rangaistaisiin, sillä muuten he eivät koskaan voisi olla varmoja henkensä puolesta.93

Mainitut oikeustapaukset osoittavat, että Turun pyövelit liikkuivat ilman rajoituksia kaupungin alueella. Pyöveli Mickel Henrikinpojan äiti Brita Klemetintytär katsoi olevansa oikeutettu pormestarin suojeluun vuonna 1668. Tapauksen perusteella voidaan olettaa, että hän ymmärsi pyövelin leskenä ja kahden pyövelin äitinä perheensä aseman virkakoneistossa, ja vetosi suoraan poikansa esimieheen, vaikka tavallisesti asia olisi ilmoitettu ensin alemmalle virkamiehelle.94

Pyövelin kotikorttelissa Mätäjärvellä

Pyöveleiden sosiaaliset suhteet rajoittuivat säilyneistä oikeusjutuista päätellen lähinnä heidän kotikortteliinsa Mätäjärvelle sekä sen rajan muodostaneen Hämeentien toiselle puolelle Kirkkokorttelin Ryssänmäen eli nykyisen Yliopistonmäen alueelle. Oikeustapausten mukaan sekä pyöveli että hänen kanssaan seurustelleet vähäisemmän porvariston edustajat ja muut alueen asukkaat käyttivät runsaasti alkoholia, josta ongelmat usein syntyivät. Sukupuolimoraalikin löystyi humalassa ollessa.

Porvarit Thomas Hepo-oja ja Jakob Silli vaimonsa Kirstin Simonintyttären kanssa valittivat maaliskuussa 1661, että pyövelin vaimo Brita Klemetintytär oli kutsunut Sillin vaimoa kevytkenkäiseksi huoraksi. Lisäksi hän oli lyönyt tämän nenän ja suun verille. Sillin vaimo oli puolestaan heittänyt laskisangon sisällön pyövelin vaimon päälle ja ajanut tämän ulos talosta. Tällöin pyövelin kaksi poikaa oli rynnännyt paikalle. Oikeus tuomitsi Sillin vaimolle 12 hopeamarkan sakon pyövelin vaimon pahoinpitelemisestä. Myös pyövelin poika Jöran Henrikinpoika sai saman sakon lyömästään mustelmasta.95

Erityisen sekavaan seksuaalisten rikkomusten vyyhtiin kietoutui vuonna 1667 pyöveli Mickel Henrikinpoika. Aikakautena, jolloin avioliiton ulkopuolinen seksuaalinen kanssakäyminen ei ollut tavatonta vaikkakin rangaistavaa, oli huoruus kuitenkin tuomittava kuolemalla. Lisäksi pyöveli makasi useita naisia, joista kaksi oli jopa sisaruksia. Pyöveli sanoi puolestaan, ettei voinut pitää vaimoaan kotona, sillä tämä tuhlasi ja hävitti kaiken, mitä hän hankki ja ansaitsi.96

Marraskuussa 1670 Mickel Henrikinpoika kertoi, että koska hänellä ei ollut enää odotettavissa kuin kuolema, halusi hän puhdistaa sielunsa tahrattomaksi. Hän myönsi maanneensa kaksi kertaa rakkari Erik Påvalinpoika Paltan vaimon Elisabet Jakobintyttären. Pyöveli väitti vaimon maanneen myös edellisen mestarismies Henrik Knutinpojan kanssa. Vaimo väitti tätä mahdottomaksi, sillä pyöveli oli hänen serkkunsa.97

Mickel Henrikinpojan äiti pyövelin leski Brita Klemetintytär oli ollut maaliskuussa 1668 kolme viikkoa kovassa poltetaudissa ja saanut viimeisen ehtoollisen. Tämän johdosta hän oli viiltänyt itseään kaulaan ja vatsaan. Kuolinhetkellä leski oli pyytänyt naapureiltaan anteeksi, että oli aiheuttanut heille vaivaa levottomalla elämällään. Tämä oli tapahtunut hurskaasti, sillä leski oli huokaillut Jumalan ja Luojansa puoleen. Perhe sai luvan haudata lesken kirkkomaahan, sillä itsemurhan katsottiin johtuneen pään heikkoudesta.98

On mielenkiintoista todeta, että vaikka pyöveli Henrik Bertilinpoika itse eli siivosti ja vaikuttaa asiakirjojen perusteella olleen kaikin puolin kunnollinen mies, oli hänen vaimonsa Brita Klemetintytär ”levoton ihminen”, joka mainitaan varkausjutuissa toistuvasti. Pariskunnan kolme poikaa Jöran, Mickel ja Anders mainitaan niin ikään varkaiksi.99 Tässä tapauksessa äidin esimerkki ja ehkäpä suoranainen yllytyskin saattoivat vaikuttaa poikien toimintamalleihin. Lars Geschwind on päätynyt ajatukseen, että pyövelin perheen mahdollisuudet taloudellisen edun hankkimiseen perustuivat pitkälti varastamiseen ja kerjäämiseen. Kuningas sääti siksi vuonna 1699, että he saisivat mennä kunniallisten ihmisten palvelukseen, jotta heidän taloutensa paranisi ja heidän suorittamansa varkaudet vähenisivät.100

Brita Klemetintyttären ympärille kietoutui mittava varkauksien vyyhti. Koska juuri hänet oli alun perin tuomittu varkaudesta, voidaan kysyä, oliko hän opettanut tapansa pojilleen, jotka näyttävät pitäneen varkautta normaalina perheen taloudenpidon jatkeena. Ainakaan heidän isänsä ei antanut säilyneiden asiakirjojen perusteella tällaista esimerkkiä.

Hirtetyt ja karkotetut

Pyöveleiden toiminta virkakaudella johti usein karkottamiseen tai kuolemaan. Karkotetut pyrkivät usein palaamaan kaupunkiin, vaikka kiinni jäädessään he saivat kärsiä uuden ruumiinrangaistuksen. Vakavammissa tapauksissa tuomitulle oli ilmoitettu ennen karkotuksen toimeenpanoa, että mikäli hän palaisi kaupunkiin, olisi seurauksena kuolemantuomio. Silti tuomitut palasivat yhä uudelleen.

Rikoksiin syyllistyneet turkulaiset piileksivät kaupungin rajojen ulkopuolella erityisesti Kaarinan pitäjän puoleisissa metsissä Helsinkiin johtavan maantien läheisyydessä. Tammikuussa 1663 valittiin, että pyövelin pojat kaatoivat metsää Sotalaisissa ja ampuivat kaikki eläimet sieltä. Kun Sotalaisten isäntä oli huomauttanut asiasta heille, olivat he luvanneet ampua hänetkin. Pojat majailivat erään naikkosen kistussa eli majassa Pisun tien varrella.101

Entinen pyöveli Mickel Henrikinpoika, joka oli karkotettu koko Suomen suuriruhtinaskunnasta, oli palannut kaupunkiin maaliskuussa 1670. Hän ilmoitti, että hänellä oli suuri hätä vaimonsa ja lastensa toimeentulosta ja siksi hän pyysi päästä takaisin virkaansa. Asiaa tiedusteltiin hovioikeudelta ja hänelle vastattiin iltapäivällä, että hänen tuli lähteä heti kaupungista.102 Marraskuussa 1670 Mickel Henrikinpoika saatiin kiinni kaupungissa. Hänet tuomittiin hirtettäväksi varkaudesta, toiskertaisesta huoruudesta sekä vankeudessa suorittamistaan teoista.103

Syyskuussa 1695 suorittamansa epäonnistuneen mestauksen jälkeen Erik Lijteniä pidettiin vangittuna raatihuoneen vankilassa. Raastuvanoikeus määräsi hänet vielä 9. lokakuuta kahdeksaksi päiväksi vedelle ja leivälle taikauskon vuoksi. Lisäksi hänen tuli suorittaa julkirippi. Lijten sai kelvottomuudellaan maaherran hermostumaan niin, että tämä ilmoitti ennen juhannusmatkaansa 1696 kaupunginsihteeri Anders Prytzille, että Lijten oli erotettava ja myöhemmin kaupunkiin tullut Jöran Jöraninpoika Keikeli otettava hänen tilalleen.104

Tutkimuksen viimeinen pyöveli Jöran Keikeli loukkasi sekä vuonna 1703 että 1722 esivaltaa puhein. Raadin mitta täyttyi elokuussa 1722, kun hän huusi mestausta suorittaessaan hovioikeutta, maaherranvirastoa ja kaupungin raatia avustamaan itseään.105 Huomio kiinnittyy siihen, etteivät Turussa kuolemantuomion kärsineet pyövelit tai heidän kaupungista karkotuksen saaneet virkaveljensä olleet syyllistyneet väkivaltaan tai henkirikoksiin. Varkaus ja huoruus sinänsä oli kyllä määrätty laissa rangaistavaksi kuolemalla.

Piia Einonen on analysoinut monipuolisesti Tukholman raadin niskaan syydettyjä loukkaavia ilmauksia, mutta hänen laajassa aineistossaan ei ole ainoatakaan tapausta, jossa raadille olisi tarjottu pyövelin töitä. Turun raati tai sen yksittäiset jäsenet eivät näytä olleen erityisen arkoja kunniastaan. Keikelin lähtö kaupungista näyttää siis liittyneen siihen, että hän ylitti selvästi sopivuuden rajat sotkemalla esivallan korkeat edustajat teloittajaan.106

Ylpeä mestarismies

Vaikka Turun pyöveleiden elämään vaikuttivat paikalliset olot, on silmiinpistävää, että suuri osa heidän toimintaansa liittyvistä piirteistä on löydettävissä yleiseurooppalaisista tavoista ja toimintamalleista. Esimerkiksi tavaroiden kantaminen torilla maalaisilta, pyövelin virkavaatetus ja asunnon sijainti, miekan taikavoimat sekä pyövelin paikka kapakassa liittävät turkulaiset mestarismiehet osaksi eurooppalaista kulttuuria.

Kansainvälisessä tutkimuksessa korostuu pyövelin ulkopuolisuus yhteisössään. Jos pyöveliä saatettiinkin kammota maaseudulla, näyttää hän ainakin 1600-luvun Turussa olleen hyväksytty ja näkyvä osa kaupunkiyhteisöä. Kuva verenhimoisesta mestaajasta on myös sikäli väärä, että virkaan hakeutuivat omasta tahdostaan kunnialliset miehet. Esimerkkinä tästä ovat Henrik Bertilinpojan ja Jöran Keikelin perheet. Kaupunkiin saapui jopa kiertelevä pyöveli Erik Lijten, joka ilmoitti osaavansa ammatin ja oppineensa sen esivanhemmiltaan. Eivätkä kultaiset miekan koristeetkaan osoita päinvastaista. Viran teki halutuksi viimeistään siitä saatavat huomattavat taloudelliset edut.

 

Lähteet

Julkaisematon alkuperäisaineisto:

Kansallisarkisto, Helsinki (KA)

− Läänintilit, Turun ja Porin läänin tilejä

− Toistekirjat 1651, 1652, 1663, 1666, 1695, KA 7244, 7247, 7289, 7299, 7400.

− Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat ( -1809) –

− Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat (TKO) 1639−1722, KA z 169−221.

− Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat (TRO) 1695−96, KA z 62−63.

− Uudenkaupungin raastuvanoikeuden tuomiokirja (URO) 1653, KA p:1.

− Voudintilit, Varsinais-Suomen voutikuntien tilejä

− Turun linnan tilikirja 1604, KA 1639.

Turun kaupunginarkisto, Turku (TKA)

− Jakob Gadolinin Turun kartta 1754−56.

− Turun maistraatin arkisto.

− Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 1643−1722, BIa 6−.

Turun maakunta-arkisto, Turku (TMA)

− Dahlströmin kortisto, Asiahakemisto, Skarprättare, Trähäst.

− Kruunusarja, Kongl. Maij:ts Placat 24.5.1700.

Kirjallisuus ja artikkelit:

Aalto, Seppo 1996: Seksuaalirikollisuus, kontrolli ja yhteiskunta 1500- ja 1600-luvuilla. Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Yliopistopaino. Helsinki.

Björne, Lars 1999: Kuolema esivallan toimesta – kuolemanrangaistuksen historia. Kun aika loppuu. Kuolema historiassa. Toim. Eero Kuparinen. Turun yliopisto. Yleinen historia. Painosalama. Turku.

Eilola, Jari 2003: ”Cuca tiesi cungin mielen? Kengä kenengä sydämen?” – Maine ja luotettavuus uuden ajan alun pikkukaupungeissa. Sietämättömät ja täydellinen maailma. Kirjoituksia suvaitsemattomuudesta. Toim. Jari Eilola. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 6. Jyväskylä.

Einonen, Piia 2003: Herroista Narreiksi. Sietämättömät ja täydellinen maailma. Kirjoituksia suvaitsemattomuudesta. Toim. Jari Eilola. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 6. Jyväskylä.

Foucault, Michel 2005: Tarkkailla ja rangaista (alkuperäinen Surveiller et punir vuodelta 1975. Keuruu.

Geschwind, Lars 1998: Ärlig eller oärlig. Identitet och utanförskap i det tidigmoderna Uppsala. Främlingar – ett historiskt perspektiv. Opuscula Historica Upsaliensia. Anders Florén & Åsa Karlsson (red.). Uppsala.

Hausen, Reinhold 1901: Utdrag ur Åbo domkyrkas räkenskaper 1634−1700. Bidrag till Åbo stads historia XI−XII. Helsingfors.

Karonen, Petri 2009: Kun miekka osuu harhaan. Teloittajan epäonnistuminen 1660-luvun Turussa. Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta. Toim. Jari Eilola. Historiallinen Arkisto 128. SKS. Helsinki.

Karonen, Petri 1996: Pohjolan vaarallisimmat asuinpaikat. Rikollisuus, pelko ja turvattomuus Suomen uuden ajan alun kaupungeissa (noin 1540−1660). Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toim. Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Yliopistopaino. Helsinki.

Klemettilä, Hannele 2004: Keskiajan pyöveli. Atena. Jyväskylä.

Klemettilä, Hannele 2003: The Executioner in Late Medieval French Culture. Turun yliopisto. Turku.

Laitinen, Riitta 2006: 1600-luvun kaupunkia rakentamassa. Katsaus Turun kaupungin materiaaliseen järjestykseen. Ennen ja nyt – historian tietosanomat. http://www.ennenjanyt.net/2006/referee/laitinen.html. 15.1.2014.

Lidman, Satu 2013: Jumalattomat, kunniattomat ja epäilyttävät. Vieras, outo, vihollinen. Toiseus antiikista uuden ajan alkuun. Marja-Leena Häkkinen (toim.). SKS. Vantaa.

Lidman, Satu 2012: Hauraus vai haureus? Naisen seksuaalisuus maallisessa oikeudenkäytössä. Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Toim. Marika Räsänen, Reima Välimäki ja Marjo Kaartinen. Historia mirabilis 8. Turun historiallinen yhdistys ry. Turku.

Lidman, Satu 2011: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena. Jyväskylä.

Lidman, Satu 2008: Zum Spektakel und Abscheu. Schand- und Ehrenstrafen als Mittel öffentlicher Disziplinierung in München um 1600. Peter Lang Verlag. Frankfurt am Main.

Liliequist, Jonas 1991: Brott, synd och straff. Tidelagsbrottet i Sverige under 1600- och 1700-talet. Akademisk avhandling. Umeå universitet. Umeå.

Luukko, Armas 1964 (1989): Suomalaisen pyövelin muotokuva. Valoa kansalle. Artikkeleita Kotiseutu-lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909−1989. Toim. Laaksonen Pekka, Piela Ulla, Maija-Liisa Heikinmäki. Suomen Kotiseutuliitto. Forssa.

Moilanen, Mikko 2014: Pohjanmaan pyöveleiden jäljillä. Näkökulmia arkistosta 10.1.2014. http://www.nakokulmiaarkistosta.blogspot.fi/. Arkistolaitoksen blogi. 10.2.2014.

Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Toinen nide. Turku.

Robin, Gerard D. 1964: The Executioner: His Place in English Society. The British Journal of Sociology, vol. 15 (3).

Seppänen, Liisa 2014: Jäännöksistä johtolangoiksi ja tutkimustuloksiksi. Kuinka arkeologinen lähdeaineisto muuttaa käsityksiä Turun keskiaikaisesta kaupungista? Historiallinen Aikakauskirja 1/2014.

Spierenburg, Pieter 1984: The Spectacle of Suffering. Executions and the evolution of repression: from a preindustrial metropolis to the European experience. Cambridge University Press, Cambridge.

Stuart, Kathy 2000: Defiled Trades and Social Outcasts. Honor and Ritual Pollution in Early Modern Germany.

Swahn, Jan-Öjvind 2003: Svenska mord. Märkliga mordfall ur svenska kriminalhistorien. Sine loci.

Toropainen, Veli Pekka 2011; Vankikistu, varaskellari ja karsseri. Turkulaista vankeinhoidon historiaa ajalta ennen Kakolaa. Linnasta linnaan. Turkulaista vankielämää 1500-luvulta 2000-luvulle. Vuosikirja 2011. Turun Seudun Sukututkijat ry. Jyväskylä.

Toropainen, Veli Pekka 2004: Piilukirves ja hirsipuu – Turun pyövelit 1600-luvulla. Genos. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Vuosikerta 75 (4). Porvoo.

Viljanti, Arvo 1940: Yrjänä Keikeli. Turun läänin suurmestaaja 1700-luvun alkupuolella. Eripainos. Historiallinen Aikakauskirja 1940, No 1−2.

Ylikangas, Heikki 1998: What Happened to Violence? Five Centuries of Violence in Finland and the Baltic Area. Edited by Mirkka Lappalainen. Publications of the History of Criminality Research Project. Hakapaino. Helsinki.

1. TKA, TRO BIa 15, 22.4.1643, 304─305. [↩]
2. Karonen 2009, 242; Erilaisuudesta, vähemmistöistä ja yhteiskunnallisesta täysivaltaisuudesta, ks. Nygård 1998, 11─24. [↩]
3. Klemettilä 2003, 43─44. [↩]
4. Klemettilä 2003, 39─40 & 2004, 14; Luukko 1989, 183; Stuart 2000, 25. [↩]
5. Björne 1999, 122─129. Voimakas kaupungistuminen lisäsi rikollisuutta, joka haluttiin juuria ankarilla esimerkeillä. Siirtyminen täysimittaiseen kuolemanrangaistuksen käyttämiseen kulminoitui vasta 1500- ja 1600-luvuilla; Viljanti 1940, 78. [↩]
6. Aalto 1996, 52; Björne 1999, 121, 125, 129─130. Alioikeudet joutuivat tuomitsemaan maanlain ankaruudella, mutta hovioikeudet saivat käyttää leuteraatiota eli lieventämismenettelyä; Foucault 2005, 69. Hetkellisesti loukatun kunniallisuuden arvo voitiin palauttaa ennalleen sopivalla rangaistuksella; Lidman 2011, 219─220. Myös Baijerissa lain ja rangaistusten kehityskulku 1500- ja 1600-luvulla oli samankaltainen ja usein sidottu kirkkoon; Lidman 2013, 395─397. Kunniallisuuden merkityksestä rangaistuksesta pelotusvälineenä. [↩]
7. Karonen 2009, 248−251; Lidman 2008, esimerkiksi 91, Pyövelin roolista ja merkityksestä solvauksissa; Klemettilä 2003, 69─75, Pyövelin eri nimitykset Ranskassa. [↩]
8. TKA, TRO BIa 6, 11.10.1634, 107. [↩]
9. Karonen 2009, 243─244; Toropainen 2004, 192; Mästermania eli mestarismiestä käytettiin pyövelin nimityksenä jo keskiajalla. Nationalencyklopedin. http://www.ne.se/m%C3%A4sterman> 12.2.2014; Skarprättaren taustalla ovat keskialasaksan scharprichter ja keskiyläsaksan scharfrichter eli ”henkilö, joka mestaa terävällä miekalla yhteiskunnan puolesta”. Nationalencyklopedin, http://www.ne.se/skarpr%C3%A4ttare> 12.2.2014. [↩]
10. TKA, TRO BIa 15, 22.4.1643, 304─305. Emedan förre Mästermannens Sona kåna Brita Clemetzdotter var resolverat, att för sin tiufnadt kååkstrykas och förvijsas Staden, och Mannen Hinrich Bertillsson hafver låtitt sigh liuda för Stadztienaren det han ville taga sigh det Kallett, opå till att Salvera sin hustru; Altfördy föresades han och tillfrågades om han der till sinnader var, då svarade han Jaa, på desse conditioner; 1. Att hustrun kunde blifva benådd medh straffet. 2. att och han som een arffbödell motte föschonas medh någon märckningh. 3. Dett han och motte få draga een pamp wedh sijdan. 4. Får 100 Dr till lhön aff Staden och een Klädningh nu straxt. då tillsades honom för bete tvenne conditioner, löhnen anlangander, så schulle han niuta sin S. faders, allenast förmantes at ställa sigh väll vara gudhfruchtigh stilla och trogen, det Uthlofvade han medh oprächte händer, för Gudh och Mennischiors detta gaffz sedan dhen Konungzl. Rätten tillkenna och bekom den resolution, att hustrun schulle blifva förscont straffet. 2 Han och medh merckningen, dher han det sigh påtaga ville, men dock schulle han i dagh vedertaga och hiellpa dhen andre Mästermannen ifrån Tafvastehuss, eller dher han eij ville hiellpa honom, då giöra sitt Mästerstycko på een deere fången antingen rätta dråparen, eller hängia tiufven, der effter så togh han kallet straxt så vijda veed her att han hölt dråparen uthi håret så lenge han hallsshögss, sedan togh handhen och naglade vedh kååken; Sedan och dhen Tafvastehuss Mästermannen för sin Svagheett och ålderdom eij kunde fåå Tiufven så högt oppå galgen som borde, giorde han honom bijståndh och knytte reepet om gallgen; TKA, TRO BIa 15, 23.1.1643, 176─179. [↩]
11. TKA, TRO BIa 15, 22.4.1643, 304─305; Karonen 2009, 242−243. Tuomiokapituli päätti vuonna 1644, ettei pyövelin tarvinnut enää ripittäytyä julkisesti jokaisen mestauksen jälkeen, sillä kuolemanrangaistuksen toimeenpano kuului sen mukaan ”Jumalan ja esivallan lain” mukaiseen työhön. Kuten lausunto osoittaa, olivat kruunu ja kirkko saaneet jo 1640-luvulle tultaessa pyrkimystensä mukaisen tiukan otteen alamaisista. Klemettilä 2003, 57. Pyöveleiden avioliitoista ja pyövelisuvuista; Hausen 1901, 155. Henrik Bertilinpoika haudattiin Turun tuomiokirkon kupeeseen ilmaiseksi 5.4.1664. [↩]
12. TKA, TRO BIa 33, 21.5.1663, 292; 25.5.1663, 300; 26.5.1663, 301. [↩]
13. TKA, TRO BIa 33, 27.7.1663, 497─501; 19.10.1663, 573─574; Ylikangas 1998, 17−32. Norbert Eliasin mukaan sivilisaatioprosessi eteni ylemmistä luokista alimpiin, jota pyövelit edustivat. [↩]
14. KA TKO z 184, 14.1.1665, 4−8; Klemettilä 2003, 257─263. Pyöveleiden alkoholinkäytöstä [↩]
15. TKA, TRO BIa 37, 10.2.1668, 94−98; 30.3.1668, 112−113; 26.9.1668, 387−392; BIa 39, 10.11.1670, 356−359. [↩]
16. TKA, TRO BIa 37, 5.11.1668, 458─459. Geschwind 1998, 51Rakkari huolehti kaupungin siisteydestä ja toimi pyövelinkin apulaisena; Karonen 2009, 243─244. Myös pyöveli velvoitettiin siivoamaan eläinten raatoja pois kaduilta. [↩]
17. TKA, TRO BIa 38, 5.11.1669, 591─592; Karonen 2009, 241─271. Karonen käy artikkelissaan läpi koko ylioppilas Sigfridus Simonista koskevan oikeustapauksen. [↩]
18. TKA, TRO BIa 39, 26.3.1670, 154. [↩]
19. TKA, TRO BIa 44, 24.9.1675, 522─525. [↩]
20. TKA, TRO BIa 44, 23.10.1675, 572─579. [↩]
21. TKA, TRO BIa 55, 22.4.1686, 341─363. [↩]
22. TKA, TRO BIa 55, 19.5.1686, 325; 21.6.1686, 378. [↩]
23. KA 7400, 75, 77. [↩]
24. KA 7400, 103, 107, 109, 111. [↩]
25. TKA, TRO BIa 64, 29.7.1695, 379─380. [↩]
26. KA, TKO z 202, 30.9.1695, 597─599. [↩]
27. TKA, TRO BIa 64, 9.10.1695, 458−461; 17.10.1695, 466; 8.6.1696, 377. [↩]
28. TKA, TRO BIa 65, 8.6.1696, 377. [↩]
29. TKA, TRO BIa 81, 1.8.1722, 293─298. [↩]
30. Luukko 1989, 184; Viljanti 1940, 86; Vastaavia tapauksia TKA, TRO BIa 8, 6.7.1636, sp; BIa 55, 21.6.1686, 377; 23.6.1686, 378─379. [↩]
31. Karonen 2009, 242; Geschwind 1998, 53─54. [↩]
32. TKA, TRO BIa 15, 3.6.1643, 359; Klemettilä 2003; 54, 60─68. Klemettilän mukaan pyövelin status oli alinna yhteisössä. Osittain tämä johtui siitä, että hän oli tekemisissä tabuina pidetyn veren ja ruumiiden kanssa; Stuart 2000, 69─70. [↩]
33. Karonen 2009, 263. [↩]
34. TKA, TRO BIa 8, 6.7.1636, sp; BIa 55, 21.6.1686, 377; 23.6.1686, 378─379; Spierenburg 1984, 31. [↩]
35. Einonen 2003, 91, 100. [↩]
36. TKA, TRO BIa 36, 18.3.1667, 82−87. Tekstissä nimittely on suomeksi Sijan Nussia. [↩]
37. TKA, TRO BIa 72, 4.11.1703,334─335; 20.11.1703, 372─372v. [↩]
38. TKA, TRO BIa 81, 1.8.1722, 293─298; BIa 53, 16.7.1684, 317. [↩]
39. Moilanen 2014, sp. http://www.nakokulmiaarkistosta.blogspot.fi/. Arkistolaitoksen blogi. 10.2.2014. [↩]
40. Klemettilä 2003, 56; Spierenburg 1984, 17. [↩]
41. Spierenburg 1984, 15−17; Robin 1964, 234. Gerard D. Robinin mukaan pyöveli oli Englannissa kansan vihaama, pelkäämä ja välttelemä hahmo. Hänen mukaansa teloitus sinänsä oli hyväksytty rankaisukeino, mutta tämä hyväksyntä ei ulottunut rangaistuksen toteuttajaan. [↩]
42. TKA, TRO BIa 6, 11.10.1634, 107; Klemettilä 2003, 56─57. [↩]
43. Klemettilä 2003, 58; Spierenburg 1984, 18, 22−23. [↩]
44. Klemettilä 2003, 56; Spierenburg 1984, 18. [↩]
45. TKA, TRO BIa 37, 26.9.1668, 387−392. [↩]
46. TKA, TRO BIa 31, 27.3.1661, 99−102. [↩]
47. TKA, TRO BIa 37, 26.9.1668, 387−392. [↩]
48. TKA, TRO BIa 44, 18.12.1675, 723; Klemettilä 2003, 56; Geschwind 1998, 45, 52; Spierenburg 1984, 18−19, 20. Pyövelin tuli antaa Keski-Euroopassa raha krouvarille tiskiin eikä suoraan käteen. Pyövelillä saattoi myös olla kokonaan oma pöytänsä tai hänelle tarjoiltiin ainoastaan krouvin ulkopuolelle. [↩]
49. Klemettilä 2003, 84─85, 140─141; Spierenburg 1984, 30. [↩]
50. KA, TKO z 202, 30.9.1695, 597─599; Swahn 2003, 152. Jan-Öjvind Swahnin mukaan ammatin harjoittajat ja heidän apurinsa olivat halveksittuja ja kammottuja. Virka kuului kunniattomiin, kuten rakkarin, joka kuljetti pois eläinten raatoja ja toimi pyövelin apulaisena. Pyöveli sai istua kirkossa taimmaisena ja mennä ehtoolliselle vasta muiden jälkeen. Ehtoollisviinin pappi tarjosi hänelle kalkin pohjasta käännettyään sen ensin ylösalaisin; Stuart 2000, 23─32; Geschwind 1998, 45─47, 52. [↩]
51. Klemettilä 2003, 54 & 2004, 40─41. [↩]
52. Spierenburg 1984, 16; Unehrliche tarkoittaa varsinaisesti esimerkiksi petollista, kieroa tai epärehellistä ihmistä. http://www.sanakirja.org/search.php?id=205852&l2=17. 2.3.2014. [↩]
53. Klemettilä 2003, 56; Spierenburg 1984, 20. [↩]
54. KA 7244, 678. [↩]
55. Viljanti 1940, 80; Matkarahoista KA 7247, 619; KA 7299, 1161, 1164, 1165; TKA, TRO BIa 59, 21.7.1690, 333─334. Turussa annettiin maaherran toimesta 21. heinäkuuta 1690 raatihuoneella luettu selkeä taksa esivallan eri toimituksista suorittamista kertakorvauksista. Mestarismiehen tuli saada onnistuneesta kirveellä mestaamisesta taalari, roviolla polttamisesta taalari 10 äyriä ja 16 killinkiä, hirttämisestä taalari, mestaamisesta teilaamisen kanssa taalari 21 äyriä ja 8 killinkiä sekä kaakinpuussa ruoskimisesta taalari. Kaikki summat ilmoitettiin hopearahana. [↩]
56. Ranta 1975, 583. [↩]
57. TKA TRO BIa 6, 14.7.1634, 99−99v; 24.7.1634, 100. [↩]
58. TKA, TRO BIa 39, 26.3.1670, 154; KA TKO z 187, 23.2.1672, 56─57. [↩]
59. Klemettilä 2004, 29. [↩]
60. TKA, TRO BIa 65, 23.9.1696, 592─593; Luukko 1989, 184. [↩]
61. TMA, Dahlströmin kortisto, Asiahakemisto, Skarprättare; Asuinpaikasta myös TKA, TRO BIa 14, 12.9.1642; BIa 15, 23.1.1643, 176─179; BIa 29, 25.9.1659, 320─322; BIa 31, 22.3.1661, 82; BIa 37, 29.8.1668, 376. [↩]
62. TKA, Jakob Gadolinin Turun kartta 1754─1756. [↩]
63. Robin 1964, 234−235. [↩]
64. Klemettilä 2003, 55─56; Sperenburg 1984, 20. [↩]
65. TKA, TRO BIa 15, 22.4.1643, 304─305. [↩]
66. TKA, TRO BIa 15, 3.6.1643, 359. Mästermannen Hinrich Bertilsson öfverlefvererades nu Svärdh dageligen dageligen att draga effter han een arffbödell var; Dock förmantes och alfvarligen tillsades honom der iempte, at han schulle vara stilla, gudfruchtigh och from, intet missbrukandes Svärdet eller det åt nogrom draga, myckit mindre schada, vetandes det allenast vara gifvitt att bära vedh Sijdan. [↩]
67. Klemettilä 2003, 100─113. Punainen väri oli suosittu pyöveleiden virkavaatetuksessa myös Keski-Euroopassa; Vaatetuksesta myös KA 7289, 981; TKA, TRO BIa 33, 21.5.1663, 292; 25.5.1663, 300; 26.5.1663, 301.               [↩]
68. TKA, TRO BIa 34, 22.10.1664, 464−470; Klemettilä 2003, 127─128 & 2004, 98, 101−103. On syytä huomauttaa, että pyöveleiden vaatetukseen ei kuulunut kasvot peittävää huppua, jollaisen moderni populaarikulttuuri yleensä yhdistää pyöveliin. Päinvastoin kasvojen peittäminen oli monin paikoin kiellettyä, sillä sen pelättiin edistävän rikollisuutta tai muuten edesvastuutonta toimintaa. Lisäksi huppu yhdistettiin alhaiseen statukseen ja kehnoon luonteeseen. [↩]
69. TKA, TRO BIa 43, 18.11.1674, 614─615; Swahn 2003, 152. Ruotsin viimeinen pyöveli Anders Gustaf Dalman, joka hoiti koko maan mestaukset – viimeisen vuonna 1910 – oli alun perin aliupseeri ja ylpeä pyövelin ammatistaan. Hän näytti sen käyttämällä pientä kultaista mestauskirvestä esittävää solmioneulaa; Klemettilä 2004, 100. Samanlaisesta pukeutumisrajoituksia rikkovasta käytöksestä kertoo vuonna 1475 Saksan Kampenissa pyövelille annettu huomautus siitä, ettei hän saanut kävellä ympäriinsä kuin aatelismies tai kauppias. Myös Augsburgissa pyöveliä kiellettiin pukeutumasta kuin ritari ja esittämästä suurta herraa. [↩]
70. TKA, TRO BIa 34, 22.10.1664, 464−470; BIa 39, 11.11.1670, 625−626. Vuonna 1670 pyöveliltä varastetulla 57 kuparitaalarilla olisi voinut ostaa hyvän ratsukkohevosen. [↩]
71. Lidman 2011, 215─216 & 2013, 396, 245; Liliequist 1991, 89−90. [↩]
72. Karonen 2009, 253−255; Viljanti 1940, 77. [↩]
73. TKA, TRO BIa 19, 10.3.1647,159; Murhaajan mestaamisesta BIa 19, 31.3.1647, 238; Kahden naishenkilön  karkotuksesta BIa 19, 15.5.1647, 305; Varkaan ottamisesta Käkisalmen pyöveliksi ja varkaan hirttämisestä BIa 19, 24.5.1647, 318; Naishenkilön  karkottamisesta TKA, TRO BIa 19, 29.5.1647, 320; BIa 19, 2.6.1647, 322. [↩]
74. TKA, TRO BIa 44, 23.10.1675, 572─579. [↩]
75. TKA, TRO BIa 5, 8.5.1633, 48v; Klemettilä 2003, 54─55. [↩]
76. TKA, TRO BIa 24, 24.5.1654, 143−144; Kaupungin vahtimestari käymälöiden hävittäjänä BIa 13, 9.6.1641, 350; Ranta 1975, 707; Spitaalisten karkottamisesta BIa 15, 7.6.1643, 366; Kertaluontoisuudesta myös BIa 59, 12.7.1690, 324; BIa 55, 21.6.1686, 377; BIa 11, 4.9.1639, 272─273; BIa 37, 5.11.1668, 458─459. [↩]
77. Laitinen 2006, 1. http://www.ennenjanyt.net/2006/referee/laitinen.html. 15.1.2014; Myös Björne 1999, 120−121; Karonen 1996, 61, 78−81; Luukko 1989, 183; Kuolemaan liittyvistä rituaaleista Karonen 2009, 262−263; Liliequist 1991, 90−94; Stuart 2000, 25. [↩]
78. Karonen 2009, 253−257. [↩]
79. Toropainen 2011, 14. [↩]
80. Viljanti 1940, 80−81, 85; Pyövelin epäonnistumisesta myös KA, TRO z 62, 30.9.1695, 597─599; TKA, TRO BIa 81, 1.8.1722, 293─298. [↩]
81. TKA, TRO BIa 38, 5.11.1669, 591─592; Miekan ja kirveen kunniallisuudesta Lidman 2011, 245; Oikeustapauksesta tarkemmin Karonen 2009, 241─271. [↩]
82. TKA, TRO BIa 38, 20.11.1669, 5─9. [↩]
83. Karonen 2009, 259−260. [↩]
84. Spierenburg 1984, 15−17; Katujen kiveämisestä: Seppänen 2014, 16−18. [↩]
85. TMA, Kruunusarja, Kongl. Maij:ts Placat 24.5.1700; Karonen 2009, 261, 265. [↩]
86. Klemettilä 2003, 252 & 2004, 34─35, 104─107. [↩]
87. Spierenburg 1984, 19. [↩]
88. Lidman 2011, 244─245; Spierenburg 1984, 18. [↩]
89. TKA, TRO BIa 55, 16.6.1686, 372─373; BIa 33, 31.10.1663, 637. Pyöveliltä ei vaadittu aivan kaikkea, sillä pyövelinä toimineen isän ei tarvinnut ruoskia poikaansa. [↩]
90. TKA, TRO BIa 36, 18.3.1667, 82−87; Kanto-oikeudesta myös KA, TKO z 210, 14.1.1703, 7─8v; TKO z 210, 14.1.1703, 7─8v; TKO z 211, 17.8.1703, 367─367v; KA, TRO z 63, 23.9.1696, 592─593; TKA, TRO BIa 15, 16.9.1643, 458; BIa 43, 18.11.1674, 614─615; BIa 44, 24.9.1675, 522─525; BIa 53, 16.7.1684, 317. [↩]
91. Klemettilä 2004, 28─29. [↩]
92. Klemettilä 2003, 56; Spierenburg 1984, 19. [↩]
93. KA, TKO z 184, 14.1.1665, 4−8. Lars Frostin tuvassa hän oli potkaissut lattialla olleen lapsen penkin alle. Kun lapsen äiti oli ennättänyt hätiin, oli hän saanut saman käsittelyn; Aiheesta myös TKA, TRO BIa 37, 10.2.1668, 94−98. [↩]
94. TKA, TRO BIa 37, 10.2.1668, 94−98. [↩]
95. TKA, TRO BIa 31, 27.3.1661, 99−102. [↩]
96. TKA, TRO BIa 36, 18.3.1667, 82−87. [↩]
97. TKA, TRO BIa 39, 10.11.1670, 356−359. Mickel pysyi arviossaan ja sanoi kuulleensa heidät kerran keskellä päivää itse teossa tuvassa. Vaimo sanoi tähän, että hän oli tappanut tuolloin kissaa. Oikeus tuomitsi molemmat osapuolet kuolemaan tästä teosta. [↩]
98. TKA, TRO BIa 37, 15.3.1668, 108−110; BIa 37, 8.2.1668, 41−50; BIa 37, 8.2.1668, 41−50. Osasyynä tähän äidin epätoivoiseen tekoon saattoi olla hänen poikansa käytös vain hieman aiemmin. Pyöveli vietti päivittäin aikaansa luvattomassa suhteessa Lars Frostin nuoremman tyttären Elinin kanssa. Kun pyöveli oli matkustanut Ahvenanmaalle toimittamaan mestausta, oli Elin vaikeroinut: ″ Ach mitt hiertekorn, skall jag nu så lenge blifva allena!″; Pyövelin huoruudesta myös KA, TRO z 63, 24.1.1696, 55−56; TRO z 63, 21.10.1696, 669−670. [↩]
99. KA TKO z 182, 23.3.1663, 106−107; Varkauksista myös TKO z 182, 6.4.1663, 123−124; TKO z 182, 19.9.1663, 307−308; TKO z 183, 26.7.1664, 199; TKA, TRO BIa 16, 14.3.1644, Hovioikeuden tuomiot, 551−552; BIa 34, 23.11.1664, 527; BIa 34, 22.10.1664, 464−470; BIa 34, 23.11.1664, 527; BIa 39, 4.5.1670, 215−263; BIa 55, 22.4.1686, 341−363. [↩]
100. Geschwind 1998, 54. [↩]
101. TKA, TRO BIa 33, 26.1.1663, 12; BIa 34, 8.6.1664, 288. [↩]
102. TKA, TRO BIa 39, 30.3.1670, 174−175; Läheisen vahingoittamisesta lähestymällä tätä karkotuksen ollessa voimassa TKA, TRO BIa 39, 14.7.1670, 361−362. [↩]
103. TKA, TRO BIa 39, 14.7.1670, 361−362; 7.11.1670, 597−603; TKA, TRO BIa 39, 11.11.1670, 609−613; 21.11.1670, 627−628. Mickel Henrikinpoika pyysi, että hänet hirtettäisiin keskikohdalle hirsipuun portaiden korkeutta. Hän ei halunnut roikkua korkeimmalla kohdalla hirsipuuta spektaakkelina ja pilkattavana. Hänen tuomionsa pantiin täytäntöön Kerttulin hirsipuussa 21. marraskuuta 1670; Jöran Henrikinpojan karkotuksesta TKA, TRO BIa 33, 31.10.1663, 637; BIa 33, 19.10.1663, 573−574; 31.10.1663, 637. Karkotuksesta myös KA 7289, 982−984; KA, TRO z 62, 9.10.1695, 458−461; 17.10.1695, 466; TRO z 63, 8.6.1696, 377. [↩]
104. KA, TRO z 62, 9.10.1695, 458−461; 17.10.1695, 466; TRO z 63, 8.6.1696, 377. [↩]
105. TKA, TRO BIa 81, 1.8.1722, 293─298. [↩]
106. Karonen 2009, 261. [↩]