Irma Tapanisen väitöskirja ”Karnevalistinen henki. Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 19.9.2014. Vastaväittäjänä toimi professori Irma Sulkunen (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Laura Kolbe. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135792
Algot Untolan elämäkertaa on usein sanottu suomalaisen kirjallisuushistorian merkillisimmäksi. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka paljon merkillisyys johtuu Untolasta itsestään, ja kuinka paljon meidän kyvyssämme ymmärtää toista, eri tavalla ajattelevaa ihmistä. Molemmilla osapuolilla on toki oma osuutensa asiassa. Untolasta itsestään johtuvia merkillisyyksiä ovat muun muassa valtava luomisvoima ja erilaisilla kirjoitustyyleillä leikittely. Hän ei julkaissut mitään omalla nimellään, vaan käytti lukuisia kirjailijanimiä ja nimimerkkejä, joista tunnetuimpia ovat olleet Maiju Lassila ja Irmari Rantamala. Tässä tutkimuksessa olen kuitenkin keskittynyt niihin ristiriitaisuusiin ja merkillisyyksiin, jotka ovat syntyneet toisten, hänen toimintaansa ulkopuolelta seuranneiden ihmisten tulkinnoista. Väitän, että käsityksemme Untolasta on osittain fiktiivinen, ja se johtuu ennen kaikkea hänen esikoisteoksensa Harhaman nyt jo sata vuotta jatkuneesta omaelämäkerrallisesta lukutavasta.
Harhama ilmestyi Irmari Rantamalan nimellä vuonna 1909. Teos sai aikaan laajan ja riitaisan keskustelun, jonka kuluessa omaelämäkerrallinen tulkinta alkoi voittaa alaa. Tulkinnan takana olivat tuon aikakauden kirjallisuuden ammattilaiset, ja sen vuoksi toisenlaisista näkökulmista tapahtunut luenta torjuttiin epäammattimaisena ja niin ollen epäoleellisena. Untolan kuoleman jälkeen Harhaman omaelämäkerrallinen tulkinta vahvistui edelleen, mikä johti vuosikymmeniä jatkuneeseen, Irmari Rantamalan ja Maiju Lassilan kirjailijanimien mukaan kahtia jakautuneeseen kirjailijakuvaan. Tutkijoiden näkökulmasta Irmari Rantamalan teokset ovat vaikuttaneet tyystin toisenlaisilta, kuin Maiju Lassilan nimellä ilmestynyt leppoisan ja lämpimän huumorin sävyttämä tuotanto. Harhaman omaelämäkerrallisuutta ei ole myöhemminkään täysin kyseenalaistettu, vaan kirjallisuudentutkimuksessa sen tilalle on haettu toisenlaisia, kirjailijan intention hylkääviä lukutapoja. Voidaankin todeta, että Harhaman päähenkilön ja Untolan samastaminen toisiinsa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen merkittävästi Untolasta muotoutuneeseen kirjailijakuvaan.
Kirjailijakuva ei kuitenkaan ole tutkimukseni varsinainen kohde, vaan keskeisen problematiikan ja samalla tärkeimmän tutkimusaineiston muodostaa Harhama, jonka omaelämäkerrallisen lukutavan olen kyseenalaistanut. Olen ottanut tehtäväkseni selvittää Untolan kirjoittajanuran alkuvaiheen luovan toiminnan logiikkaa ja siihen liittyen olen kysynyt kolme kysymystä: Minkälaisessa arvo- ja merkitysympäristössä Untola loi Harhaman, minkälaisia arvoja ja merkityksiä tekijä tuo teoksessaan esiin ja minkälaiset arvot ja merkitykset vaikuttivat Harhaman ilmestyessä teoksen saamaan vastaanottoon.
Kaunokirjallisen teoksen käyttäminen historiantutkimuksen lähteenä edellytti tähän tutkimusasetelmaan sopivaa teoreettista pohjaa. Sellaiseksi valikoitui jo heti tutkimusprosessin alkaessa venäläisen, karnevalistiseen kirjallisuuteen erikoistuneen filosofi Mihail Bahtinin kieli- ja kirjallisuusteoria. Teorian valinta johtui suurelta osin siitä, että Untolan Maiju Lassilan nimellä julkaistu tuotanto on jo 1980-luvulta lähtien nähty karnevalistiseen lajiin kuuluvana kirjallisuutena. Koska Bahtinin mukaan karnevalistinen kirjallisuus nousee tekijän karnevalistisen maailmantuntemuksen pohjalta, pidin loogisena sitä, että myös Irmari Rantamalan nimellä julkaistu varhaistuotanto, eli Harhama ja sen jatko-osa Martva, kuuluvat Maiju Lassilan nimellä julkaistun tuotannon tavoin kansankulttuurin lähteistä ja näkökulmasta nousevaan karnevalistisen kirjallisuuden lajityyppiin. Tämä on tutkimukseni keskeinen hypoteesi. Lähestyn Untolan ajattelua Harhamaa ja sen syntytaustoja tutkimalla, koska näkemykseni mukaan kirjailijaa voidaan aidosti ymmärtää vain hänen työnsä kautta. Kirjailijan ymmärtäminen aikansa historiallisessa maailmassa ja hänen paikkansa näkeminen sosiaalisessa yhteisössä johtaa tutkimuksen vahvasti Harhaman analyysin rajojen ulkopuolelle, historian alalle.
Tutkimuksessa sovellettu dialoginen lähestymistapa poikkeaa tavallisimmin historiatieteessä käytetystä metodista, jossa tiettyyn historian aikaan ja paikkaan kuuluvia yksittäisiä asioita tulkitaan historiallisen todistusaineiston perusteella, josta tosin suurin osa on yleensä aikojen saatossa kadonnut. Tässä tutkimuksessa sen sijaan Harhamaan liittyvästä problematiikasta rakennetaan historiallinen kokonaiskuva kirjailijan käyttämää kieltä ja aikalaiskeskusteluja analysoimalla. Näin ollen tutkimus ei ole kiinnostunut pelkästään Untolasta, vaan hänen vuorovaikutussuhteestaan muiden kanssa. Romaanissa esitetyn puheen ja erilaisten keskusteluanalyysien perusteella on voitu tehdä johtopäätöksiä Untolan ajattelusta sekä hänen suhteestaan aikakauden arvoihin ja asenteisiin. Riittävän laajassa asiayhteydessä tehtyjen analyysien perusteella on mahdollista tehdä johtopäätöksiä siitä, mikä Untolan taiteellinen tehtävä oli hänen luodessaan Harhamaa.
Karnevalistisuus mielletään usein hieman epämääräiseksi koheltamiseksi, koomiseksi kaiken nurinpäin kääntämiseksi. Tässä tutkimuksessa otan karnevalistisuuden vakavasti ja käsitän sen nimenomaan Bahtinin tarkoittamassa merkityksessä elämän ja kuoleman kysymyksiä käsittelevänä kirjallisuudenlajina. Karnevalistisen lajityypin teoksilla on omat, muusta kirjallisuudesta erottuvat ulkoiset lajipiirteensä, kuten esimerkiksi se, että niissä kuvauksen ja arvottamisen lähtökohtana on kirjoittamisajankohdan välitön nykyhetki. Tutkimuksessani osoitan, miten Untola pohdiskeli ja arvioi ympärillään olevaa yhteiskuntaa ja loi esteettisen tarkastelunsa tuloksena Harhaman. Teoksessa esiintyvän kielellisen tyylittelyn ja parodioinnin kohteena olevat ilmiöt olivat siis tekijää ympäröivässä yhteiskunnassa, jotka tekijä tunnisti karnevalistisen maailmantuntemuksensa perusteella. Tutkijan kannalta karnevalistinen tyylilaji on erittäin vaikea, sillä moniääninen ja monityylinen Harhama sisältää erittäin runsaasti lajille tyypillisiä ambivalentteja, eli siis kaksiarvoisia, kahtaalle suuntautuvia ja ristiriitaisia tunteita herättäviä merkityksiä. Nimipäähenkilön hahmo on erityisen ambivalentti, koska siinä yhdistyy kaksi erilaista arvo- ja merkitysjärjestelmää. Teoksen sisäinen, ideologinen muoto on ristiriidassa sen ulkoisen, Untolan elämään viittaavan muodon kanssa.
Harhaman kaksiarvoisuus, kahtaalle suuntautuneisuus ja monitulkintaisuus tulivat näkyviin lukijoiden reaktioissa jo teoksen ilmestyessä. Vastaanottokeskustelussa erityisesti maakuntalehdistö tulkitsi teosta valtiollis-yhteiskunnallisena ja uskonnollis-filosofisena romaanina, mutta se oli juuri se tulkinta, joka myöhemmin jätettiin syrjään. Tutkimukseni tukee ja uudistaa maakuntalehdistön alkuperäisiä tulkintoja. Olen tarkastellut Untolan lehtitekstien ja Harhamassa uudelleen esitetyn puheen suhdetta erityisesti kansallisuusaatteesta ja aikakauden moraalikysymyksistä käytyihin keskusteluihin. Olen pitänyt tärkeänä tuoda esiin Untolan kirjoittajantoiminnan luonnetta sellaisena, kuin se näyttäytyy alhaalta päin ja maakunnista käsin tarkasteltuna, vastakohtana pääkaupungissa syntyneille kirjallisen eliitin tulkinnoille. On kuitenkin tärkeää nähdä myös se, että omaelämäkerrallisella ja kansallisromanttisella tulkinnalla on ollut vahvat perusteensa niin teoksen sisällössä kuin sen kontekstissakin.
Tutkimukseni valottaa Untolan maailmankatsomuksellista suhdetta suomalaiseen, kansanomaiseen agraarikulttuuriin ja erityisesti niin sanottuun kansan naurukulttuuriin, jonka pohjalta karnevalistinen kirjallisuus Bahtinin mukaan alun perin nousee. Tutkimusta aloittaessani ihmettelin erityisesti, miksi esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla maaseudun kansanihmiset näyttävät muistavan Untolan kokonaan toisin kuin pääkaupungin kirjallinen eliitti. Suhtautumistapojen ero vaikutti enemmän erilaisten sosiaaliryhmien väliseltä erolta, kuin vasemmistoon ja oikeistoon jakautuneelta ideologiselta erolta. Viime vuosien Untola-tutkijat ovat olleet yhtä mieltä siitä, että hän oli yksilöllinen ajattelija, jota ei voi sijoittaa mihinkään aikakautensa ideologiseen ryhmään. Untola oli toisinajattelija, joka vastusti muun muassa aikansa kirjallisuusinstituutioita ja esteettisiä paradigmoja. Karnevalistisen lajityypin teokset ovatkin puhtaimmillaan tavalla tai toisella oppositiossa oman aikansa valtavirtakulttuuria kohtaan.
Harhamaa kirjoittaessaan Untola kirjoitti samaan aikaan poliittisia artikkeleita ja pakinoita vanhasuomalaisen puolueen maakuntalehtiin. Karnevalistiseen tyyliin kirjoitettujen pakinoiden tavoitteena oli rohkaista erityisesti torppareita poliittiseen toimintaan mukaan, sillä uusi maanvuokralaki oli juuri valmisteilla. Untola tuki vanhasuomalaisten maalaisohjelmaa, koska puolue näki tuolloin vakaan maanviljelijäväestön valtiollisen järjestyksen perustana. Eduskunnalta hän odotti uudistuksiin tähtäävää yhteistyötä sosialistien kanssa. Lehtikirjoituksissaan hän arvosteli voimakkaasti senaattori Leo Mechelinin johtamaa perustuslaillista senaattia ja erityisesti oikeistonuorsuomalaisten, eli niin sanottujen ”pääskysten” poliittista linjaa. Pakinoiden karnevalistinen nauru ja vallankäyttäjien parodiointi oli voimakas ase, joka ärsytti Untolan poliittisia vastustajia vastatoimiin, sillä perustuslaillisten näkökulmasta niin vanhasuomalaisten kuin sosialistienkin toiminta näyttäytyi isänmaan edun vastaiselta ja moraalittomalta.
Sisällissodan traagisen historian vuoksi Untolaan on liittynyt runsaasti erilaisia poliittisia jännitteitä. Hän on aiheuttanut hämmennystä siirryttyään kansallismielisestä, kulttuurikonservatiivisesta vanhasuomalaisten ryhmästä tukemaan punaisia vuosien 1917 ja 1918 tapahtumien aikana. Aikaisemmat, 1900-luvulla kirjoittaneet tutkijat ovat olettaneet, että Untolan ajattelussa tapahtui muutos hänen siirtyessään vanhasuomalaisten tukijasta sosialistien leiriin. Tuoreimmassa elämäkerrallisessa tutkimuksessa kuitenkin osoitetaan, että Untolan ajattelussa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia hänen kirjoittajanuransa aikana. Tämän tutkimuksen mukaan Untolan välirikko vanhasuomalaisiin johtui ennen kaikkea vanhasuomalaisten toimintatavoissa ja asenteissa tapahtuneesta muutoksesta heidän ryhtyessään torjumaan sosialismia ja yhtyessään perustuslailliseen rintamaan Venäjän uudelleen kiristynyttä painostusta vastaan.
Tutkimukseni osoittaa, että Untola aavisteli ja pelkäsi tulossa ollutta sisällissotaa jo Harhamaa kirjoittaessaan. Sotatilan kaltaisille vakaville konflikteille lienee tyypillistä, että osapuolten käsitys totuudesta alkaa erota toisistaan selvästi. Harhamaa kirjoitettaessa nuoret, kulttuuriradikaalit perustuslailliset piirit tunsivat taistelevansa oikeuden ja totuuden puolesta valheen ja väkivallan voimia vastaan. Untolakin sai kuulla lehtikirjoitustensa vuoksi yhä useammin syytöksiä vääristelystä ja valehtelusta. Hänen moraalinsa ja sivistyneisyytensä kyseenalaistettiin, ja yksityiselämä vedettiin julkisuuteen lehtien palstoille. Tutkijana olin kiinnostunut siitä, mitä Untola halusi näissä olosuhteissa kirjoittamallaan esikoisteoksella sanoa. Tulkintani mukaan teos käsittelee nimensä mukaisesti aivan kirjaimellisesti harhaan menemistä. Se oli tekijänsä ”Varoitushuuto”, kuten teos myös Martvassa nimetään.
Totuudellisuus ja valheellisuus hahmottuvat meille pitkälti julkisen sanan kautta. Varsinkin autonomian loppuajan tilanteessa kaunokirjallisuudella oli merkittävä rooli yhteiskunnallisen tilanteen tulkitsijana ja kokonaisnäkemyksen luojana, sillä Venäjän painostuksen vuoksi yhteiskunnassa oli paljon sellaisia asioita, joista ei voinut puhua suoraan, vaan ne täytyi pukea fiktion muotoon. Suomalaisista kirjailijoista Eino Leino oli 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen merkittävimpiä kulttuurivaikuttajia, joka tässä tutkimuksessa hahmottuu Untolan esteettisen tarkastelun ja polemisoinnin kohteeksi. Erityisesti Leinon niin sanottuihin routavuosiromaaneihin kuulunut, vuonna 1907 ilmestynyt Jaana Rönty voidaan nähdä teoksena, jonka aate- ja asennemaailmaa kohtaan Harhama tuo oman, toisenlaisesta näkökulmasta tarjotun vastineensa. Leino puolestaan vaikutti merkittävästi Harhaman omaelämäkerrallisen tulkinnan syntymiseen ja siihen, että teosta on näihin saakka pidetty epäonnistuneena kansallisromanttisena yritelmänä.
Karnevalistisen lajityypin erityispiirre, valtaapitävien totuuden kyseenalaistaminen, on syytä ottaa huomioon, kun pohditaan Untolan asemaa 1900-luvun alun kirjallisessa maailmassa. Siksi myös Harhaman tulkintatapa on hyvin olennainen tekijä. Teoksen omaelämäkerrallisen tulkinnan pohjalta on tähän asti – hieman kärjistäen sanoen – ajateltu, että Untola kuvaa siinä omaa elämäänsä venäläisten sosialistivallankumouksellisten kanssa vehkeilleenä, vapaamielisessä suhteessa elävänä ja esikoisteostaan kirjoittavana kirjailijana. Tulkinta estää kokonaan näkemästä Harhaman moraalifilosofisen luonteen. Tutkimuksessani perustelen näkemystäni Untolasta lukevana ja ajattelevana kirjoittajana, historiasta, filosofiasta ja kielistä kiinnostuneena humanistina sekä yhteiskuntakriitikkona, joka kamppaili ruohonjuuritason demokratian puolesta ja pohti teoksissaan monipuolisesti aikansa merkittävimpiä yhteiskunnallisia ongelmia. Harhamassa hän polemisoi piilotetusti erityisesti varhaisaktivistien harjoittamaa poliittista terrorismia, pääkaupungin kulttuuriradikaalin nuorison manifestoimaan uuteen moraaliin liittynyttä kaksinaismoraalia sekä symbolisti- ja dekadenttikirjailijoiden ajamaa kirjallista linjaa. Näin ollen tässä tutkimuksessa aikaisemmat tulkinnat kääntyvät ikään kuin nurin: Kun Untolaa ja Harhamaa on aikaisemmin arvioitu kunkin aikakauden virallisen kulttuurin arvomaailman pohjalta, niin tässä puolestaan Harhaman kirjoitusajankohdan arvoja on pyritty tarkastelemaan päinvastaisesta suunnasta ja ymmärtämään niitä Untolan ja hänen tukijoidensa silmin.
Untolan aikakaudella suomalaisuutta rakennettiin ylhäältä alas ja keskustasta maakuntiin päin. Hierarkkisen säätyjärjestelmän tilalle oli rakentumassa isänmaallinen, sivistykseen pohjautuva, hierarkkinen ja sukupuolittain jakautunut kansalaisuuskäsitys. Untola seurasi kriittisesti monia kansalaiskasvatukseen liittyneitä ilmiöitä, sillä karnevalistinen maailmantuntemus vastustaa muun muassa korkeaa ihanteellisuutta ja erilaisia hierarkkisia valtarakenteita. Suomessa toteutunut kansalaisuus- ja toimintamalli on onnistunut kehittämään maamme sadassa vuodessa köyhästä kehitysmaasta yhdeksi maailman vauraimmista maista. Kansallisen identiteettimme muotoutumista on kuitenkin hyvä tarkastella myös alhaalta ja periferiasta tulevien äänten näkökulmasta varsinkin nyt, kun tietotekninen kehitys edellyttää yhteiskunnalta hierarkkisen vallankäytön sijaan yhä useammin kumppanuuteen ja yhteistyöhön perustuvia verkostoja.
Tutkimukseni osallistuu ennen kaikkea Untolasta käytävään keskusteluun, mutta toivon sillä olevan myös yleisempää merkitystä puhuttaessa vaikkapa karnevalistisen kirjallisuuden luonteesta. Tutkimukseni ei käsittele varsinaisesti sisällissotaa, mutta avaa siihen johtaneeseen kehitykseen uuden näkökulman. Kirjallisuudentutkimuksessa ja historiatieteessä on jo pitkään pyritty pois kansallisesta katseesta ja etsitty uusia näkökulmia. Se on tehnyt tämänkin tutkimuksen mahdolliseksi. Toivon, että Untolan luovan toiminnan ymmärtäminen osana ristiriitojen täyttämää historiallista aikakautta lisää ymmärrystämme myös omaa suomalaista identiteettiämme kohtaan.