FM Riku Keski-Rauskan väitöskirja ”Kekkosta ja kommunismia vastaan. Georg C. Ehrnroothin poliittinen toiminta vuosina 1945-1982” tarkastettiin 7.6.2014 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä oli dosentti Vesa Vares (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Niklas Jensen-Eriksen.
Aloitan lainaamalla Georg C. Ehrnroothin Salon seudun kansallisen eläkeläisseuran tilaisuudessa pitämää puhetta maaliskuulta 1990:
Kansannousut Itä-Saksassa, Romaniassa, Tshekkoslovakiassa, Baltian maissa, jne. ovat osoituksia siitä, ettei vapauden rakkautta voi sammuttaa eikä mitään kansaa voida ikuisesti kukistaa (…) Luulo, että muutos olisi lähtenyt pelkästään halusta elää leveämmin, ei ole totta. Itäsaksalaiset eivät tulleet Länsi-Saksaan korkeamman elintason takia, vaan voidakseen ajatella vapaasti. (…) Jotkut sukupolvet ovat menettäneet elämänsä Euroopan pitkässä harmaassa kaudessa, mutta jokaiselta sukupolvelta edellytetään uhrauksia rauhan puolesta. Kenellekään se ei tule itsestään. Suomalaisten poliitikkojen onkin syytä kysyä mikä on pelastanut Suomen kansan.
Kuten puheesta käy ilmi, oli Georg C. Ehrnroothilla varsin selkeä näkemys siitä, miksi Suomi oli säilynyt itsenäisenä valtiona kylmän sodan aikana. Diplomatian ja suomalaisen ulkopoliittisen taitavuuden sijaan Ehrnrooth oli taipuvainen näkemään asian kansainvälisen politiikan kokonaistilanteen ja toisessa maailmansodassa annettujen suomalaisuhrien kautta.
Vaikka elämmekin nyt kylmän sodan jälkeistä aikaa, on mahdollista, että paraikaa olemme liukumassa kohti uutta kylmää sotaa. Ukrainan pyrkimykset lähentyä Länsi-Eurooppaa ja irtautua Venäjän etupiiristä ovat aiheuttaneet Venäjällä vastareaktion, joka muistuttaa Neuvostoliiton toimenpiteitä Tekkoslovakiassa vuonna 1968. Ukrainan tilanne on ulottanut vaikutuksensa myös Suomeen, jossa Venäjän ulkopoliittinen aktiivisuus on aukaissut vanhan ruven. Tuon ruven alta on paljastunut vanhat pelot arvaamattomasta ja aggressiivisesta naapurista. Voimatasapainon järkkyminen ja Venäjän ulkopoliittinen profiilinnosto on jälleen kerran nostanut pinnalle suomettumiskeskustelun. Kylmän sodan aikaiseen varovaiseen ulkopoliittiseen linjaan viitaten kriittisimmät ovat jo kysyneet, pystyvätkö suomalaiset vieläkään itsenäiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon rakentavasta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta puhumattakaan. Uskallammeko vieläkään keskustella asioista ja kyseenalaistaa valtiovallan tekemiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä? Uskallammeko ottaa vielä yhden askeleen kohti länttä ja hakea puolustusliitto NATOn jäsenyyttä?
Konkreettisimmin kylmän sodan ajoilta tuttu kinastelu länsisuuntautumista kannattavien ja idänsuuntaan varovaista linjaa sekä sotilaallista puolueettomuutta kannattavien välillä on tullut näkyviin tarkasteltaessa Ukrainan kriisiin liittyvää debattia Suomenmaan ja Helsingin Sanomien välillä. Siinä missä Helsingin Sanomat näkee kriisissä selvän turvallisuusuhan myös Suomelle, ei Suomenmaa näe turvallisuuspoliittisessa tilanteessa minkäänlaista muutosta. Uhka-ajattelun sijaan Suomenmaa korostaa, että Suomella näyttää olevan ”itsenäinen käsitys” Ukrainan kriisin ratkaisukeinoista. Väitteen pohjana lehti pitää Taloustutkimuksen mielipidemittausta, jonka mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, ettei Suomen tulisi olla talouspakotteissa aktiivisesti mukana, sillä Venäjä on Suomelle taloudellisesti liian tärkeä. Samassa yhteydessä lehti kritisoi tahoja, jotka lietsoivat kriisin yhteydessä heränneitä Venäjän pelkoja.
Ulkopoliittista varovaisuutta korostava keskustelukulttuuri ei nähtävästi johdu vain suomalaisesta genetiikasta, vaan kyse näyttäisi olevan pikemminkin opitusta asiasta, jonka juuret ovat mitä suuremmassa määrin kylmän sodan aikakaudessa. Tämän suuntainen johtopäätös voidaan tehdä, kun tarkastellaan suomalaisten viranomaisten viimeaikaisia ulostuloja. Kuin vastareaktiona Ukrainan kriisin aiheuttamaan huoleen ja yltyvään Nato-keskusteluun puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Arto Räty opasti kansalaisia, miten ulkopoliittista keskustelua tulee oikeaoppisesti käydä. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa seminaarissa Räty totesi ykskantaan, että ”Jos jäsenyydestä keskustellaan kriisin aikana, on ajoitus väärä. Siitä pitäisi keskustella hyvän sään aikana, silloin kun on rauhallista.” Viranomaisen näkökulmasta ulkopoliittisessa keskustelussa tärkeää ei ole ainoastaan aihe, josta keskustellaan, vaan myös ajankohta. Mielenkiintoista kyllä, ennen Ukrainan kriisiä Nato-keskustelua välteltiin toteamalla, ettei asia ole ajankohtainen, sillä lähialueemme turvallisuustilanteessa ei ollut tapahtunut muutoksia.
Eräänlaisen yhtäläisyysmerkin paraikaa käytävän ulkopoliittisen keskustelun ja Georg C. Ehrnroothin poliittisen toiminnan välillä voidaan vetää, kun asiaa tarkastellaan Tauno Jalannin Georg C. Ehrnroothille heinäkuun 18. päivänä 1970 kirjoittaman kirjeen kautta. Kirjeessä sanotaan seuraavaa:
Suomen lehdistä näen Sinun ja Victor Procopén reippaan otteen. Se vaatii rohkeutta, mutta sitähän Teillä on – sen tiedän. (…) Suomalainen on veltto ja hyväuskoinen. Helppo sitä on kurissa ja herran nuhteessa pitää. – Toivon vain, että Sinä ja samoin kanssamme ajatteleva pieni piiri ei sorru pessimismiin, vaan kestää, vaikka itätuuli kuinka puhaltaisi. Erich kirjoitti kerran, että mikään poliittinen tilanne ei ole pysyvä. Se joko pahenee tai paranee. Tämä oli vastaus erääseen Kekkosen puheeseen heti sodan jälkeen. Hän nimittäin sanoi, että tilanne, mihin on jouduttu, on pysyvä ja ettei sen muuttamiseen saa edes pyrkiä.
Ajankohtaisesta tilanteesta onkin helppo löytää yhtäläisyyksiä siihen aikakauteen, jota tässä väitöstutkimuksessa olen tarkastellut. Vuosien 1945-1982 aikana Suomen ulkopolitiikkaa ja siihen liittyvää julkista keskustelua saneli idänpolitiikka. Kaiken taustalla oli toisen maailmansodan jälkeinen tilanne, jossa Suomen poliittista liikkumatilaa rajoittivat niin Pariisin rauhansopimus kuin Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimuskin. Neuvostoliiton ulko- ja turvallisuuspoliittisten etujen ennakointi ja mielipiteen huomioiminen ei siis ollut vain suomalaisista itsestään lähtevää reaalipoliittista viisautta, vaan ulkopoliittisen varovaisuuden taustalla oli ennen muuta Suomen ja Neuvostoliiton väliset sopimukset sekä Suomen asema hävinneenä valtiona.
Kylmän sodan perintö on vaikuttanut ulkopoliittisen keskustelun ja päätöksenteon lisäksi myös suomalaiseen historiantutkimukseen mm. henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa. Urho Kekkosen kohdalla kriittinen tarkastelu alkoi lähes heti Kekkosen valtakauden jälkeen, mutta todelliseen vauhtiin uudelleenarviointi pääsi vasta Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Kekkosen valtakauteen liittynyt vaikenemisen kulttuuri niin ulkopoliittisessa keskustelussa kuin Kekkosen johtamistapaankin liittyen johti 1990-luvulla eräänlaiseen vastareaktioon, jossa ei vältytty ylilyönneiltäkään.
Kekkoseen liittyvän henkilökuvan muuttuminen on osoitus henkilöhistoriallisen tutkimuksen aikasidonnaisuudesta. Kekkos-kuvan muuttuminen osoittaa konkreettisella tavalla, miten yksittäinen tapahtuma tai laaja-alaisempi yhteiskunnallinen käännekohta voi muuttaa tapaa, jolla yksittäistä henkilöä kohdellaan niin henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussakin. Siinä missä joku aiemmin unohdettu ja hyljeksitty henkilö voi yhtäkkiä nousta kansakunnan kaapinpäälle ja samalla myös henkilöhistoriallisen tutkimuksen kuumaksi nimeksi, voi vastakkainen ilmiö tapahtua aiemmin sankarina pidetylle henkilölle. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka on se menneisyyden henkilö, jolle nykyaika haluaa antaa tilaa ja kenen tarinalle nykyisyydessä on tilausta?
Historiantutkimukseen liittyvästä aikasidonnaisuudesta huolimatta on todettava, ettei kriittisen Kekkos-tutkimuksen lisääntyminen johtanut Suomen lähihistoriassa ainakaan välittömästi varsinaisen tutkimuskentän laajenemiseen. Esimerkiksi Kekkos-vastaiset henkilöt eivät vieläkään päässeet historiantutkimuksen keskiöön. Kaiken Kekkos-keskeisyyden keskellä yleisön ja tutkijoiden pääasiallinen huomio kiinnittyi joko Kekkoseen itseensä tai hänen poliittiseen lähipiiriinsä. Sen sijaan henkilöt, jotka vuoden 1991 tapahtumien näkökulmasta näyttäytyivät eräänlaisina historian voittajina, jäivät edelleen historiantutkimukselliseen marginaaliin. Ensimmäistä väitöskirjatason tutkimusta Kekkosen kauden toisinajattelijasta saatiin odottaa aina vuoteen 2006 saakka, jolloin ilmestyi Petri Nummivuoren osaelämäkerta Tuure Junnilasta. Nähtävästi kysymys on jossain määrin liitoksissa sukupolviin. Toisinajattelijoiden tutkiminen näyttää jääneen nuorempien tutkijasukupolvien tehtäväksi; meitä nuorempia kohteet eivät samalla tavalla leimaa – siis ainakaan sukupolviemme edustajien silmissä.
Piirroksen lähde: SFT:n bulletiini elokuu 1973, Sodan ja fasisminvastainen Työ, Kansan Arkisto.
Ei lienekään syytä ihmetellä, miksei nuoremmille sukupolville Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth, Veikko Vennamo, Kullervo Rainio, Victor Procopé, Simppa Juntunen tai Kauko Kare sano juuri mitään. Georg C. Ehrnroothkin sekoitetaan useimmiten pankinjohtajasetäänsä Göran Ehrnroothiin tai kenraali Adolf Ehrnroothiin. Jopa tutkimuskirjallisuudessa olen törmännyt moniin tapauksiin, joissa eri Ehrnroothit ovat menneet sekaisin. Georg C. Ehrnroothin yleistä tunnettavuutta ei helpota myöskään se, ettei hänestä löydy edes pienoiselämäkertaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ylläpitämästä kansallisbiografiasta, jonka noin 6400 pienoiselämäkerran joukossa on yli 700 kansanedustajan elämäkertatiedot. Liioittelematta kansallisbiografian merkitystä suuren yleisön ainoana henkilöhistoriallisena aarreaittana voitaneen asiasta kuitenkin vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä siitä, ketkä nähdään kansallisen tarinamme tähtinä ja keitä ei.
Kekkos-vastustajien jääminen historiantutkimukselliseen katveeseen on ollut asia, johon myös Max Jakobson aikanaan kiinnitti huomiota. Syksyllä 1999 Jakobson teki kirja-arvostelun Ehrnroothin muistelmateoksesta Krokotiilien keskellä. Arvostelussa Jakobson toteaa:
Mitä se Georg C. Ehrnrooth oikeastaan teki? Nuoren miehen kysymys paljastaa, miten nopeasti ihmisten tietoisuudesta on häipymässä Kekkosen aika, jolloin Georg C. oli joko paha äärioikeistolainen, joka vaaransi suhteet Neuvostoliittoon, tai peloton taistelija Suomen itsenäisyyden ja parlamentaarisen järjestelmän puolesta.
Tutkijat ovat alkaneet tarkastella kriittisesti suomettumisen eri ilmenemismuotoja, mutta ”poliittinen luokka” on kääntynyt sujuvasti uuteen suuntaan harjoittamatta itsekritiikkiä: tuloshan oli hyvä, sanotaan – Neuvostoliitto romahti, Suomi säilyi.
Yksi ja toinen on myös antanut ymmärtää olleensa oikeastaan toisinajattelija jo Kekkosen aikana, mutta viisaasti vaieten. Tämän perusteella Ehrnroothia ei ehkä pitäisi nimittää toisinajattelijaksi vaan toisinpuhujaksi.
Ehrnroothin ja muiden nk. toisinajattelijoiden historiallisen unohtamisen taustalla näyttäisi olevan jossain määrin se ”poliittinen luokka”, josta Jakobson puhui. Kyse on tällöin siitä joukosta, joka omalta osaltaan oli sysäämässä Ehrnroothia poliittiseen marginaaliin 1960- ja 1970-lukujen aikana. Kun Kekkosen kauden aikaisella poliittisella ja kulttuurisella eliitillä on paikka paikoin ollut vahva ote poliittisessa päätöksenteossa ja suomalaisessa keskustelukulttuurissa vielä Kekkosen ja Neuvostoliiton jälkeenkin, lienee ymmärrettävää, ettei Kekkos-kriitikoille ole ollut suuren suurta tilausta kylmän sodan jälkeenkään.
Julkisuuskuvan näkökulmasta Ehrnrooth näyttäytyy vielä tänäkin päivänä eräänlaisena januskasvoisena poliittikkona. Kansallisessa muistissa Ehrnrooth näyttäytyy joko äärioikeistolaisena kiihkoilijana tai länsimaista demokratiaa ja parlamentarismia puolustavana patrioottina. Vaihteluväli Ehrnroothin julkisuuskuvan kahden ääripään välillä on valtava; välimallia ei ole eikä sitä ole koskaan ollutkaan. Saska Saarikoski totesikin osuvasti syyskuussa 1999, että ”Kun lähden haastattelemaan Georg C. Ehrnroothia, kuulen korvissani evästyksen: ”Eikös se ole ihan hullu!””
Saarikosken pohdinnoissa saattaa olla yksi syy siihen, miksei Ehrnrooth ole näyttäytynyt historiantutkijoillekaan optimaalisena tutkimuskohteena. Aikalaisnäkökulmasta Ehrnrooth on näyttäytynyt kaikessa poliittisessa epäsovinnaisuudessaan, Kekkos-kriittisyydessään ja anti-kommunismissaan poliittisesti ehkä liiankin arveluttavana henkilönä. 50- ja 60-lukulaisten näkökulma avautui minulle professori Laura Kolben toimesta, kun hän totesi erään seminaarin yhteydessä, että tuskin kukaan olisi vielä 1980-luvulla edes halunnut ottaa Ehrnroothia tutkimuksen kohteeksi. Tällä hän viittasi siihen, miten tutkijaa leimaava aihe Georg C. Ehrnrooth olisi ollut YYA-Suomen aikana.
Nk. Kekkosen kauden toisinajattelijoiden jääminen historiantutkimuksen marginaaliin ja leimautuminen jollain tavalla ”hulluiksi” oli asia, joka toimi hyvänä sytykkeenä lähteä tutkimaan Kekkosen aikakautta nimenomaan Georg C. Ehrnroothin kautta. Lähtökohtana onkin ollut ajatus siitä, ettei menneisyyden tarkastelu voi tapahtua vain poliittisen eliitin ja vallan ytimessä olleiden ehdoilla, vaan kokonaisvaltainen ja monipuolinen kuva menneisyydestä edellyttää aina moniäänisyyttä, uusia näkökulmia ja rohkeita tulkintoja. Näin siitäkin huolimatta, että lopputulos voi johtaa jossain kohdin aiemmin selkeänä ja johdonmukaisena esitetyn historiakuvan hämärtymiseen.
Georg Orwell on sanonut, että ”yleisen petoksen aikoina totuuden kertomisesta tulee vallankumouksellinen teko”. Tarkasteltaessa Georg C. Ehrnroothin poliittista asemoitumista, julkisuuskuvan muutosta ja joutumista sekä poliittiseen että sosiaaliseen paitsioasemaan vuosien 1945-1982 aikana voidaan väittää, että kaikessa konservatiivisuudessaan Ehrnrooth edusti eräänlaista radikalismia. Ehrnroothin vallankumouksellisuus oli sitä, että hän uskalsi muutaman muun harvan poliitikon ohella kyseenalaistaa Kekkosen kaikkivoipaisuuden ja Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiseen linjaan liittyneet viralliset totuudet. Totuudet, jotka tarkoittivat joskus eri asioita riippuen siitä, tarkasteltiinko asioita julkisesti vai poliittisten kulissien takaa.
Tämän tutkimuksen myötä tarjolla on uusi näkökulma sekä Georg C. Ehrnroothin henkilöön että kylmän sodan aikaiseen Suomeen. Samalla voimme pohtia, millainen henkilö todellisuudessa piili epiteettien ”taantumuksellinen”, ”ritari peloton”, ”äärioikeistolainen”, ”fasisti”, ”terroristi”, ”suomalainen Rockefeller”, ”valtioviisas kannunvalaja”, ”Hyde Parkin kansankiihottaja” ja ”mustan taantumuksen vanha tuttu gladiaattori” takana?
Oliko hän poliittinen ääri-ihminen vai ehkä sittenkin länsimaisen demokratian ja parlamentarismin kannattaja?