Herännyt talonpoika Antti Pyykkö kirjallistumisen airuena Pielisjärvellä: rippikirjat lähteenä rahvaan kirjallistumisen ja kansanherätysten välisen suhteen tutkimuksessa

Näkyvätkö kansanherätykset rippikirjoissa?

Suomalaisen rahvaan elämänpiiriin levittäytyi 1700-1800-luvuilla kaksi luonteeltaan erilaista mutta toisiinsa kietoutunutta eurooppalaista ilmiötä: kirjallistuminen ja pietismi. Pitkälle 1800-lukua rahvaan kulttuuri oli luonteeltaan suullis-kirjallista. Luterilainen kansanopetus oli pyrkinyt iskostamaan lukutaitoa rahvaalle jo 1600-luvulta alkaen, mutta tuloksena oli pitkään lähinnä katekismuksen ulkolukua – kirjoittaminen ja katekismusta laajempien teosten lukeminen kuuluivat säätyläisten elämänpiiriin. Kun talonpojilla ilmeni tarvetta kirjoittaa esimerkiksi anomuskirjeitä tai kauppakirjoja, he lähtökohtaisesti turvautuivat kirjureiden apuun. Säätytaustaisten ohella myös pieni osa rahvaasta oli omaksunut kirjoitustaidon ja saattoi toimia tällaisissa tehtävissä. 1800-luvun edetessä luku- ja kirjoitustaidon, kirjojen hankkimisen ja lukemisen sekä omien tekstien tuottamisen merkitykset rahvaan elämänpiirissä kasvoivat, mutta vasta kansakoululaitos takasi lopullisesti kirjallistumisen läpimurron.1

Samanaikaisesti tämän laaja-alaisen ja hitaan kulttuurisen murroksen rinnalla eri puolilla Pohjolaa puhkesi hengellisiä kansanherätyksiä, joihin olennaisesti liittyi henkilökohtaista uskoa uudella tavalla sanoittava pietististaustainen hartauskirjallisuus. Suomalaista lukukulttuurin murrosta tutkinut Ilkka Mäkinen onkin nähnyt 1700-1800-lukujen taitteen heränneiden kirjanluvun välivaiheena kulttuurisessa siirtymässä vanhasta uskonnollisesta toistolukemisesta moderniin lukutapaan.2 Toisaalta viimeaikaisessa itseoppineita kansankirjoittajia koskevassa tutkimuksessa uskonnollisten motiivien ja herätysliikkeiden vaikutuksen on todettu olleen eräs merkittävä tekijä, joka on houkutellut rahvasta heittäytymään myös kirjoittamisen maailmoihin.3 Herätykset ja kirjallistuminen näyttäisivät siis tukevan toisiaan, mutta tarkempaa tutkimusta niiden keskinäisestä vuorovaikutksesta on niukasti.

Kansanherätyksistä kertovat lähteet ovat usein herätysliikkeiden itsensä tuottamia sisäryhmälähteitä, joita perinteinen herätysliikehistoria on käyttänyt oman identiteetin historian kirjoittamiseen. Asetelma on ollut altis yksipuolisille tulkinnoille ja sankarimyyttien rakentumisille.4 Heränneiden kirjallistumisen osalta Suomessa on kuitenkin mahdollista käyttää sisäryhmälähteille rinnakkaisina lähteinä rippikirjoja, joihin on periaatteessa kirjattu kunkin seurakuntalaisen edistyminen lukutaidossa ja kristinopin tiedoissa.

Herätysliiketutkimuksessa rippikirjoja on hyödynnetty niukasti arvioitaessa herätysten ja lukemisen välistä suhdetta. Kenties tunnetuin suomalainen kuvaus lukien tapahtuneesta herätyksestä on Santtion paimentytön Liisa Eerikintyttären herätys, jonka kerrotaan tapahtuneen Arthur Dentin kirjaa Totisen kääntymisen harjoitus lukien. Aiheesta monografian kirjoittanut professori Irma Sulkunen kuitenkin toteaa, että hänen Liisa Eerikintyttäreksi identifioimallaan tytöllä oli rippikirjojen perusteella puutteita kirjallisissa taidoissaan.5 Havainnostaan huolimatta Sulkunen ei silti tarkemmin selvitä, oliko kansanopetus Kalannissa ylipäätään edennyt niin pitkälle, että kuvaus lukien tapahtuvasta herätyksestä voisi olla uskottava esimerkiksi muiden Kalannin Liisa Eerikintytärten osalta, joiden sosiaalista miljöötä Sulkunen muutoin kiinnostavasti selvittää.

Tunnetuista herätysvaikuttajista tarkempaan seulaan rippikirjamerkintöjensä osalta on päässyt Paavo Ruotsalainen (1777-1852). Dosentti Esko M. Laineen tutkimus osoittaa, että perinteisen herätysliikehistorian välittämään kuvaan herätysvaikuttajien kirjasuuntautuneisuudesta ei ole täysin luottaminen. Kirjallisesti lahjakkaana pidetty Paavo Ruotsalainen on rippikirjamerkintöjensä perusteella kyllä etevämpi ikäluokkansa poikia mutta samaa tasoa ikäistensä tyttöjen kanssa. Toisaalta Ruotsalaisen kirjasuuntautuneisuuden on ajateltu periytyneen hänen säätyläistaustaiselta äidiltään, mutta rippikirjojen perusteella äidin sijaan Paavon hengellisyyteen nurjasti suhtautuneen isän kirjalliset taidot näyttäisivät olleen poikkeuksellisen hyvät.6 Laineen artikkeli osoittaa, että rippikirjat voivat täydentää ja jopa haastaa muiden lähteiden pohjalta syntyvää kuvaa heränneiden kirjasuuntautuneisuudesta.

Rippikirjojen tulkintaan lukutaitotutkimuksessa liittyy kuitenkin useita rajoituksia. Eri seurakuntien rippikirjat eivät esimerkiksi ole suoraan vertailukelpoisia keskenään. Rippikirjamerkintöjen tarkka merkitys tai kuulustellun lukutaidon vaatimustaso ovat harvoin selvillä. Aineiston tarjoamia mahdollisuuksia ei pidä kuitenkaan vähätellä: Suomessa ja Ruotsissa pidetyt rippikirjat ovat kansainvälisesti katsoen lähes ainutlaatuinen lähdesarja, josta monen muun maan tutkijat voivat vain haaveilla.7 Herätysten ja kirjallistumisen välistä suhdetta voi rippikirjojen avulla tarkastella esimerkiksi seuraavalla tavalla. Vaikka eri seurakuntien alueilla vaikuttaneiden heränneiden rippikirjamerkinnät eivät ole suoraan vertailukelpoisia keskenään, heränneiden taitotosan kehitystä voi kuitenkin verrata kunkin seurakunnan tai kinkeripiirin yleiseen kehitystasoon. Näin on mahdollista tutkia, olivatko herätykseen tulleet talonpojat paikallisyhteisöissään ennen ja jälkeen herätykseensä tulon keskimääräistä kirjasuuntatuneempia vaiko eivät ja tapahtuiko tässä suhteellisessa kirjasuuntautuneisuudessa mahdollisesti muutosta. Tämän jälkeen on arvioitavissa, johtiko kirjallistuminen heräämiseen vai herääminen kirjallistumiseen.

Tässä tapaustutkimuksessa sovellan edellä kuvattua menetelmää yhden heränneen talonpojan, pielisjärveläisen Antti Pyykön (1784-1832) kirjallistumisen tutkimiseen.8 Pelkkä rippikirjamerkintöjen vertailu ei kuitenkaan riitä kokonaiskuvan luomiseen, joten tarkastelen myös muun aineiston avulla kirjallistumisen ja herätyksen välistä suhdetta Pielisjärven Viekin kylässä.

Antti Pyykkö heränneenä ja kirjallistuneena talonpoikana

Antti Pyykkö syntyi Pielisjärven pitäjän Viekin kylän Pyykölän tilalle Pekka Pyykön (1760-1811) ja Kaarina Vattulaisen (1761-1832) esikoispoikana 31.7.1784.⁹ Tila lukeutui Pielisjärven varhaiseen 1600-luvun alkupuolen asutukseen, mutta se oli jäänyt 1600-luvun lopulla asumattomaksi. Pyykön suvulle se päätyi 1720-luvulla.10 Vieki sijaitsi lähes tarkalleen keskellä Pielisjärven pitäjää. Kylästä oli yhtä pitkä matka sekä Lieksassa sijainneelle pääkirkolle että Nurmeksen kappelille, joka itsenäistyi omaksi seurakunnakseen vuonna 1810. Vuosisadan alussa oli vireillä myös Viekin rukoushuonekunnan perustamishanke, mutta vuonna 1803 tuomiokapitulille esitetty ehdotus ei saanut kannatusta. Myöskään kyläläisten tuki ei ollut varaukseton: esimerkiksi Antti Pyykön isä ja isoisä kuuluivat hankkeen vastustajiin.11 Oman kappalaisen jäädessä puuttumaan hengelliseksi johtohahmoksi Viekissä kohosi aikuisiällään Antti Pyykkö.

Herännäishistoriikeissa Pyykkö muistetaan kirjallisesti lahjakkaana Pielisjärven herätysten paikallisena johtomiehenä, joka ei omapäisen luonteensa vuoksi koskaan täysin mukautunut Paavo Ruotsalaisen kaitsentaan.¹² Tarkkaa tietoa ei ole välittynyt siitä, kuinka Pyykkö tuli hengelliseen herätykseen, mutta Matthias Akiander mainitsee hänet keulahahmona Pielisjärvellä vuoden 1816 paikkeilla alkaneessa herätyksessä. Pyykkö tapasi Ruotsalaisen ensimmäistä kertaa siskonsa Katrin häissä elokuussa 1818 Keyrityn kylässä, joka sijaitsi Nilsiän ja Nurmeksen rajalla. Sulhanen oli Keyrityssä 1800-luvun alussa puhjenneen herätyksen johtomiehen Paavo Kuosmasen veljenpoika Heikki Kuosmanen. Kyseiset häät on mainittu Paavo Ruotsalaisen ensimmäisenä laajempana kontaktina Pielisen Karjalan heränneisiin. Häiden yhteydessä Ruotsalaisen ja Pyykön kerrotaan käyneen keskusteluja uskonasioista.¹³

Viekin kylään muodostui heränneiden piiri, jonka kokoontumisissa Pyykkö toimi lukumiehenä. Aisaparina hänellä oli Nurmeksesta kotoisin ollut renki Antti Timonen (1786-1863), jonka henkilökuvaa on värittänyt jonkinlainen lapsuudessa koettu ja jälkensä jättänyt sairaus sekä luonnehdinta vähämieliseksi tai Ruotsalaisen sanoin ”hengelliseksi hulluksi”. Siinä missä Pyykön auktoriteetti perustui hartauskirjoihin ja niiden tulkintaan, Timosen lienee ollut pikemminkin ekstaattinen hurmossaarnaaja. Viekin herätyksen onkin mainittu olleen leimallisesti hurmoksellista, ja Paavo Ruotsalaisen kerrotaan käyneen sitä kaitsemassa pariinkin otteeseen vuosina 1818-1820. Kesän 1819 hurmokselliset herätykset on myöhemmin muistettu ”rytäkkäkesänä”.¹⁴

Esivalta puuttui eri puolilla Savo-Karjalaa puhjenneisiin herätyksiin 1810-1820-lukujen taitteessa. Heränneitä talonpoikia ja pappeja vastaan käräjöitiin Iisalmessa, Pielavedellä, Maaningalla ja Liperissä. Levottomuudet olivat esillä myös vuoden 1823 piispantarkastuksessa Iisalmessa, Nilsiässä ja Liperissä, jossa erityisesti Henrik Renqvistin (1789-1866) toiminta aiheutti ristiriitoja muun papiston kanssa.15 Antti Pyykkö välttyi käräjiltä, mutta Nurmeksen pitäjänkokouksessa vuonna 1821 häntä, Antti Timosta ja Paavo Ruotsalaista syytettiin seurojen pidosta. Nurmeksessa tilanne eteni käräjöinniksi kuitenkin vasta Pyykön kuolinvuonna 1832.16 Kirjallistumisen ja herätysten välisen suhteen kannalta on kiintoisaa, että vaikka Savon herätysten alku on perinteisesti nähty Telppäsniityn hurmoksessa 1796 ja nuoren Paavo Ruotsalaisen henkilökohtaisissa vaiheissa, herätykset laajenivat esivallan sietokyvyn ylittäneeksi maakunalliseksi joukkoliikkeeksi vasta parikymmentävuotta myöhemmin, jolloin vuonna 1818 perustettu Kuopio Pipliaseura, Henrik Renqvist ja vuonna 1819 kirjakauppaprivilegion Kuopioon saanut Pietari Väänänen (1781-1846) olivat aloittaneet järjestelmällisen uskonnollisen kirjallisuuden levityskampanjan Savo-Karjalan alueella. Vaikuttaisi siis siltä, että ensin maakuntaan tulivat kirjat ja heti kohta sen jälkeen esivallan sietokyvyn ylittänyt hengellinen joukkoliikehdintä.

Antti Pyykkö vaikuttaisi olleen ensimmäisten joukossa heittäytymässä kirjojen ja kirjoittamisen maailmoihin. Hän omisti kymmenkunta hengellistä kirjaa ja kävi kirjeenvaihtoa toisten heränneiden kanssa. Vuodelta 1822 on säilynyt Pyykön kirjoittamansa kirje Liperin heränneille, joka liittyi heränneiden rajankäyntiin Henrik Renqvistin rukoilevaissuunnan kanssa. Kirjeessään Pyykkö suosittelee rakentavaa harteuskirjallisuutta ja antaa yksityiskohtaisia lukuohjeita Anders Björkqvistin vuonna 1801 julkaistuun postillaan.17 Pyykön kirjavarallisuudesta kertoo myös hänen perukirjansa, jossa on seuraavat maininnat hartauskirjallisuudesta: ”1 Seuran Biblia”, ” 1/2 Björkqvistin Postilla”, ”1 Wirsi kirja” ja ”10 muuta hengellistä kirjaa”.¹⁸ Björkqvistin kaksiosainen postilla on luultavasti ollut yhteisomistuksessa jonkun toisen kanssa. Edellä mainitussa kirjeessään Pyykkö viittaa sekä talvi- että suvipuolen saarnoihin, joten hän on kyllä tuntenut koko postillan. Kiinnostava yksityiskohta on ”Seuran Biblia”; Pyykkö on ilmeisesti ensimmäisten joukossa päässyt osalliseksi Pipliaseuran vuonna 1818 Savo-Karjalassa aloittamasta kirjojenlevityskampanjasta.

Pyyköltä on myös säilynyt vuodelle 1820 päivätty 124 pientä sivua käsittävä käsikirjoitus. Vaikka Yliviekissä oli toisiakin kirjoitustaitoisia talonpoikia, minkä osoittaa kyläläisten laatima omatekoinen vetoomus kappelin perustamiseksi vuonna 180319, on Pyykön käsikirjoitus silti laajuudessaan ainutlaatuinen. Kirjoituksen alussa on käsikopiona käännöskatkelma apostolien elämäkertaa käsittelevää lukua E. B. Dryseliuksen teoksesta Kort och enfaldig kyrckio-historia öfver Nya Testamentet (1708). Dryseliuksen kirjaa ei ole julkaistu suomeksi, joten Pyykön käsikirjoituskopion olemassaolo on pienoinen mysteeri.20 Pohjanmaalla niin kutsuttu mystikkoliike harjoitti kyllä kirjoitusten käsikopiointia ja kääntämistäkin. Pielisjärveläisten suolanhaku- ja markkinamatkat suuntautuivat Uudenkaupungin ja Turun rauhojen jälkeen yhä enemmän Viipurin tai Loviisan sijaan Ouluun ja Pohjanmaan tapulikaupunkeihin. Isänsä kuoleman jälkeen vuodesta 1811 Antti Pyykkö lienee ottanut enenevää vastuuta kotitilansa hoidosta, mikä olisi merkinnyt myös vastuunkantoa vaivalloisista markkinamatkoista.21 Markkinamatkoillaan hän olisi voinut päätyä kosketuksiin Pohjanmaan mystikkoliikkeen käsikirjoituskulttuurin kanssa, mikä selittäisi käsikirjoituskopion olemassaolon.

Pyykön käsikirjoituksessa on lisäksi ilmeisesti hänen itsensä laatima kirjoitus Tämän aikaisen christillisyden pedollisudesta, joka hyökkää kiivaasti surutonta papistoa vastaan. Viekiläisten torpattu kappelinperustamishanke oli lisännyt jännitteitä Pielisjärven papistoa kohtaan. Viekäläiset eivät esimerkiksi äänestäneet lainkaan vuoden 1807 kiistanalaisissa kappalaisen vaaleissa.22 Antti Pyykön osalta kyse saattoi olla myös erilaisesta suhteesta muuttuvaan kirjalliseen kulttuuriin. Käsikirjoituksen surutonta papistoa parjaavassa jaksossa on kiinnostava maininta:

Wielä on nijtäkin opettaita jotka sanoo ei talonpoika tarvitze muita kirjoja kuin catekismus ja virsi kirja: on nyt suruttomilla vapa tila hyljätä pyhä raamattu ja kaikki muut pyhät kirjat.²³

Käsikirjoituksessaan Pyykkö itse luettelee kymmenkunta hengellistä kirjaa, joiden katsoo soveltuvan hengen ravinnoksi. Yhteen sidotun käsikirjoituksen lopussa on vielä eräänlainen kansanteologinen synopsis hengellisen elämän kulusta, joka oli rakenteeltaan mukaelma herrnhutilaisen David Hollatzin (1704-1771) kirjasta Armon järjestys autuuteen (1745).²⁴ On mahdollista, että Pyykön kirjoitusta on levitetty käsikopioina: piispa J. Molanderin raportti valtiosihteeri R. H. Rehbinderille heränneiden aiheuttamien levottomuuksien johdosta tekemästään piispantarkastuksesta sisältää kiinnostavan maininnan Liperin ympäristössä levitetyistä, taitamattomasti tehdyistä käännöskopioista pahennusta herättävistä teksteistä.²⁵

Vaikka Pyykkö esiintyikin herätysten paikallisena johtajana, hänen mainitaan herännäishistoriikeissa jääneen jotenkin syrjään Ruotsalaisen johtaman herännäisyyden kehityskuluista. Osaltaan tähän on voinut vaikuttaa Pyykön kuolema verrattain nuorella iällä: hän kastui ja kylmettyi myöhäissykyisellä kalastusretkellään ja kuoli keuhkokuumeeseen 3.11.1832.²⁶ Antti Pyykkö vaikuttaisi kuitenkin olleen sekä kirjojen omistajana, lukijana, tulkitsijana että tekstien kopioijana ja kirjoittajana varsin valveutunut talonpoika. Merkillepantavaa on myös tämän toiminnan varhaisuus: häneltä säilyneet tekstit ovat 1820-luvun alusta, jolloin hänellä on ollut jo laajahko kotikirjasto, kymmenkunta nidettä. Esimerkiksi Paavo Ruotsalainen aisaparinsa L. J. Niskasen kanssa tuotti omia tekstejään laajempaan levitykseen ilmeisesti vasta 1830-luvun loppupuolella. Koska 1800-luvun edetessä rahvaan kirjalliset taidot ylipäätään kohosivat, varhain kirjallistuneessa Pyykössä tarjoutuu oivallinen esimerkkitapaus sen seulomiseen, kuinka heränneiden talonpoikien kirjallistuminen näkyy rippikirjoissa paikallisyhteisöön suhteutettuna. Oliko Pyykkö jo ennen vuoden 1816 vaiheille ajoittuvaa herätystään paikallisyhteisössään kirjasuuntautunut vai koheniko hänen kirjalliset taitonsa vasta herätyksen jälkeen? Ennen tähän kysymykseen vastaamista on kuitenkin tarkasteltava lähemmin, millaisella tolalla kirjallistuminen ja kansanopetus olivat Pielisjärvellä Antti Pyykön aikaan.

Kirkollinen kansanopetus ja rippikirjojen pito Pielisjärvellä 1700-1800-lukujen taitteessa

Luterilainen kansanopetus nojasi reformaation periaatteeseen, jonka mukaan jokaisella kristityllä tuli olla mahdollisuus vakuuttua uskonsa raamatullisesta perustasta omalla kielellään. Käytännössä kansankielinen Raamattu ei Ruotsin vallan aikana kuitenkaan ollut koko kansan kirja eikä siihen edes pyritty. Raamatun kirjoitusten kokonaisuus oli liian altis kirkon oppia ja järjestystä haastaville tulkinnoille, minkä pietismin aiheuttamat levottomuuden osaltaan osoittivat. Kansanopetuksen peruskirjoiksi räätälöitiin aapinen sekä katekismus, johon oli tiivistetty luterilaisen uskonymmärryksen mukainen Raamatun ydinsanoma. Päämääränä oli sellaisen lukutaidon iskostaminen rahvaalle, että he voisivat oppia tämän varsin rajatun tekstiaineksen sisällöt. Käytännössä tämä johti usein lähinnä mekaaniseen toisto- tai ulkolukemiseen jos siihenkään.27

Vuoden 1686 karoliininen kirkkolaki systematisoi kansanopetusta. Luku- ja kristinopin taidoista tuli ehtoolliselle pääsyn ehtoja. Ehtoollisen nauttiminen puolestaan oli paitsi kristityn oikeus myös jokavuotinen velvollisuus ja edellytys avioliittoon vihkimiselle. Näin ollen lukutaidon omaksuminen ja pääsy ehtoolliselle muodostuivat eräänlaisiksi yhteiskuntakelpoisuuden mittareiksi. Kirkkolaki edellytti papistoa paitsi opettamaan seurakunnalle katekismuksen tietoja myös kuulustelemaan opittua ja seuraamaan seurakuntalaisten edistymistä kyläkunnittain pidetyillä kinkereillä. Apuna tässä olivat rippikirjat, joihin seurakuntalaisten osaaminen oli taulukoitu kylä- ja huonekunnittain. Kansanopetuksen edistymistä valvottiin piispan- ja rovastintarkastuksissa, joissa paitsi tarkistettiin pidetty kirjanpito myös kuulusteltiin seurakuntalaisten osaamista.28 Kirkkolain kirjain muuttui kuitenkin opituksi lukutaidoksi varsin verkkaisesti. Näin oli erityisesti itäisessä hiippakunnassa, jossa hallinnon ote syrjäseutujen rahvaan elämään oli löyhä.

Pentti Laasosen tutkimusten perusteella Pielisjärvi näyttäisi kuitenkin Pohjois-Karjalan lukutaitokehityksessä lukeutuvan alueen vahvimpiin seurakuntiin. Syy tälle lienee Pielisjärvellä 1700-luvun lopulla vaikuttaneiden edistysmielisten kirkkoherrojen – soita ja korpia niityiksi raivauttaneen ”Korpi-Jaakon” eli Jakob Stenius vanhemman (1704-1766) ja tämän pojan, koskenperkaushankkeista tunnetun ”Koski-Jaakon” eli Jaakko Stenius nuoremman (1732-1809) – ponnisteluissa kansanopetuksen hyväksi.29 Luterilaisen kolmisäätyopin mukaisesti lasten ja palvelusväen kristillinen kasvatus oli huoneenherran eli tilan isännän vastuulla. Vanhempia velvoitettiin huolehtimaan myös lasten lukutaidon oppimisesta. Tarvittaessa oppimattomille tarjottiin lukkarinkoulua, jonka kuitenkin kansa koki tiukan kurin ja häpeärangaistusten uhan vuoksi kannustimen sijaan pelotteeksi, mikä kokemus Seitsemässä veljeksessä on onnistuneesti tavoitettu.30 Stenius vanhemman ansiosta Pielisjärvellä kehitettiin kiertokoulua ja koulumestari pitäjään palkattiin vuonna 1756, mistä muistona Pielisjärven seurakunnan arkistossa on vuodesta 1758 alkaen merkintöjä sisältävä lasten kuulustelukirja. Uudistusten myötä rahvaan lukutaidon todettiin rovastintarkastuksisa kohonneen.31 Ponnisteluista huolimatta koko rahvaan sujuva lukutaito saavutettiin vasta 1800-luvun lopulla kansakouluopetuksen myötä.

Rahvaan lukutaidon syvenemisestä ja kirjallistumisen etenemisestä voi tehdä karkeita päätelmiä rippikirjojen perusteella. Pielisjärven kohdalla haasteena tässä on se, että käytännöt rippikirjojen pidossa näyttäisivät muuttuneen melko tiuhaan eivätkä merkinnät eri rippikirjojen kesken ole vertailukelpoisia. Myös Porvoon tuomiokapitulilla näyttäisi 1800-luvun alussa olleen epätietoisuutta seurakuntien kinkerikäytännöistä: tuomiokapituli pyysi 8.12.1813 päivätyllä ja varsin seikkaperäisellä kiertokirjeellä seurakuntien kirkkoherroja lähettämään selonteot kapitulille paikallisista kinkerikuulustelukäytännöistä.32 Pielisjärven vastauksista ilmenee, että rahvaan suhtautuminen kuulusteluihin oli paikoin nurjaa. Esimerkiksi Nurmeksen Alaluostan kylässä kirkkoherra Strömmer oli joutunut kinkereillä jopa suoranaisen väkivallan uhan alle.33 Suomen sodan jälkeen rippikirjojen pitoon ryhdyttiinkin kiinnittämään enenevää huomiota myös piispan- ja rovastintarkastuksissa. Siinä missä vielä 1700-luvun lopun pöytäkirjoissa rippikirjat ohitetaan Pielisjärvellä lyhyillä maininnoilla, 1800-luvun alkuvuosikymmeninä tuomiokapituli ryhtyy antamaan tarkempaa ohjeistusta niiden pitoon.34

Tuomiokapituli asetti myös kiertokirjeellään 13.3.1813 aiempaa täsmällisempiä, ikäkausikohtaisia tavoitteita lasten ja nuorten luku- ja kristinopintaitojen oppimiselle. Seitsenvuotiaasta alkaen tuli oppia sujuvaan sisälukutaitoon ja 12-14-vuotiaana hallita katekismuksen ulkoluku välttävästi. Rippikouluiäksi asettiin 15-16-vuotta. Rippikoulun tavoitteena ei vuoden 1813 ohjeistuksessa ollut pelkkä sisä- ja ulkolukutaidon omaksuminen vaan myös luetun ymmärtämistä ja lyhyitä selityksiä uskonoppiin edellytettiin osattavan kuulusteluissa. Rippilasten kuulusteluista kehittyi vähin erin varsinainen rippikoulu. Ensimmäinen virallinen ohjeistus konfirmaation viettämiseen on vuodelta 1793. Pielisjärvellä oli jo vuosisadan vaihteessa käytössä jonkinlainen lasten kuulustelukirja, mutta varsinaista rippilasten kuulustelukirjaa ryhdyttiin pitämään vuodesta 1810 alkaen.35 Samoihin aikoihin siirryttiin pelkästä kuulustelusta myös opetusta sisältävään rippikoulukäytäntöön.

Rippikirjojen tulkinnassa haasteeksi muodostuu se, ettei niissä käytetyille merkinnöille ole useinkaan tiedossa tarkkoja selityksiä. Piispa Getzelius vanhemman kehittämä hyvään (x) ja puutteelliseen ( / ) taitotasoon erittelevä merkintätapa kehittyi pian hienojakoisemmaksi, jossa eri asteisesti vajailla rasteilla kuvattiin taitotason kehittymistä. Uusilla kuulustelukerroilla vajaita rasteja saatettiin täydentää kokonaisiksi, jolloin kulloinenkin rippikirja kertoo tarkasteluvälillä tapahtuneiden kuulustelujen lopputuleman. Merkintätapa saattoi laajeta myös siten, että parasta suoritusta kuvattiinkin kahdella tai useammalla rinnakkaisella rastilla (xx). Tämä tulkinta ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, koska varsin yleistä näyttäisi olleen, että arvostelusarakkeen rinnakkaisille rasteille oli annettu itsenäiset merkitykset: ensimmäinen saattoi kuvata esimerkiksi sisälukua ja toinen luetun ymmärtämistä.36 Myös Pielisjärven rippikirjoissa esiintyy rinnakkaisia vajaita rasteja (esim. ”y y”), jolloin merkintätapa viittaisi muuhun kuin yksinkertaisesti kumuloituvaan tukkimiehen kirjanpitoon. Vaikka merkintöjen tarkka tulkinta jää arvailujen varaan, voitaneen runsaita merkkejä joka tapauksessa pitää osoituksena hyvästä ja niukkoja osoituksena heikosta edistymisestä. Mielekkäin mittari tarkasteltaessa yksilön kehitystä on joka tapauksessa vertailu muuhun lähiyhteisöön absoluuttisten merkkien sijaan.

Antti Pyykön kirjalliset taidot paikallisyhteisöön suhteutettuna

Herätysten vaikutus on kumminkin silmin nähtävä siinä, että heränneet lukevat paremmin kirjaa ja ymmärtävät paremmin, mitä lukevat, ja ovat uskonopin tiedossa paljo ylempänä suruttomia. Ettei tämä oppi kuitenkaan ole tullut eläväksi heidän elämässänsä, näkyy siitäki, että heissä on saman verran virheitä kuin suruttomissaki.37

Tästä Nurmeksen heränneitä koskevasta arviosta välittyy se laajemminkin jaettu käsitys, että hengellisillä herätyksillä oli suotuisa vaikutus rahvaan kirjallistumiseen. Toisaalta tämä luultavimmin nurmeksen kirkkoherran vuonna 1860 antama lausunto välittää tiedon siitä, mitä asioita Nurmeksen ja laajemmin Pielisen Karjalan rippikirjoissa kuulusteltiin 1800-luvun alkupuolella. Käyttöön oli 1800-luvun alussa otettu painetut rippikirjalomakkeet, joissa oli sarakkeensa lukemiselle eli aapisen tavaamiselle ja sisälukutaidolle (ABC Bok, innanläs), uskonopin tiedoille eli Lutherin vähäkatekismuksen kuudelle pääkappaleelle selityksineen (D. Luth. Cath. med förklaring) ja luetun ymmärtämiselle (D.S.S. Begripet). Nurmeksen heränneitä koskevaa arviota on mahdollista koetella vertaamalla Antti Pyykön edistymistä mainituissa taidoissa muun Yliviekin talollisväestön edistymiseen.

Katekismuskuulustelut koskivat myös lapsia, mutta Antti Pyykön osalta tiedot merkinnöistä ovat puutteelliset. Yhtenäisenä sarjana lastenkirjoja, joihin merkittiin kuulustelutiedot ehtoollisella vielä käymättömien lasten ja nuorten osalta, ryhdyttiin Pielisjärvellä pitämään vasta vuodesta 1815 alkaen. Vuosisadan taitteesta on kuitenkin säilynyt muutaman vuoden aikana pidetty lastenkirja. Siitä löytyy esimerkiksi piikana toimineen ja myöhemmin Pyykön vaimoksi päätyneen Elina Virkkusen tiedot, mutta varmuudella Antti Pyykköä siitä ei voida identifioida.38

Ensimmäisen kerran Antti Pyykön tiedot löytyvät vuosina 1791-1801 pidetystä Pielisjärven rippikirjasta, jossa hänelle on rippikouluikäisenä merkitty vanhempiensa ja siskonsa kanssa yhtäläiset taidot.39 Kyseinen rippikirja on kuitenkin lähteenä ongelmallinen, koska siinä lähes koko seurakunnassa näyttäisi olevan jokaisella nämä täsmälleen samat merkinnät, vaikka myöhemmissä rippikirjoissa vaihteluväli on tuntuva. Se on siksi perusteltua jättää tarkemman tarkastelun ulkopuolelle.

Vertailukelpoisemmilta vaikuttavat sitä vastoin vuosien 1802-1813 ja 1814-1824 sekä 1825-38 rippikirjat, jotka on laadittu samanlaisille painetuille lomakkeille. Vuosien 1825-38 rippikirjassa Pyyköltä on kyllä ehtoolliskäyntimerkintöjä kuolinvuoteensa 1832 saakka, mutta luku- ja kristinopintaitoja häneltä ei enää näy kuulustellun.40 Tässä tapauksessa vertailu on siis tehtävä kahden rippikirjan merkintöjen välillä. Niistä ensimmäinen ajoittuu Pyykön ikävuosille 18-29, jona aikana hänen isänsä kuoli, hän avioitui ja otti perheen esikoisena vastuuta kotitilansa hoidosta. Jälkimmäinen ajoittuu Pyykön ikävuosille 30-40, jona aikana hän tuli herätykseen, nousi paikalliseksi heränneiden johtohahmoksi ja lukumieheksi, tutustui Paavo Ruotsalaiseen ja kirjoitti 124-sivuisen käsikirjoituksensa.

Nuori Antti Pyykkö asui vanhempiensa talossa kolmen sisarensa, Annan (s. 1787), Katrin (s. 1892) ja Marketan (s. 1895), sekä vaimonsa Elina Virkkusen (s. 1785) kanssa. Tilan palkollisväestö on tässä tutkimuksessa rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Tässä lähiyhteisössä Antti Pyykkö ei erotu vuosien 1802-1813 rippikirjassa erityisemmin kirjasuuntautuneisuutensa osalta. Hänen lukumerkintänsä ovat samaa tasoa vaimonsa kanssa ja hieman paremmat kuin nuoremmilla sisarilla, jotka puolestaan peittoavat molemmat edellisistä katekismustiedoillaan sekä luetun ymmärtämisellään.41

Kiinnostavaa on huomata, että vaikka Pyykön vanhemmilla oli aiemmassa rippikirjassa hyvät merkinnät, nyt ne puuttuvat tyystin. Myös sisko Anna Pyyköllä ei ole minkäänlaisia merkintöjä. Selitys voi piillä kuulustelun puutteessa tai kuulustelumenettelyn tarkentumisessa esimerkiksi papistossa tapahtuneen muutoksen myötä. Ylipäätään kuulustelut näyttäsivät koskeneen tarkimmin ennen muuta nuorempaa väestönosaa. Silti Pielisjärven rippikirjoissa on yllättävän paljon sellaisia ehtoollisella käyneitä, joilta merkinnät puuttuvat tyystin. Joidenkin kohdalla syy, kuten muutto toiselle paikkakunna tai maininta jostain selittävästä sairaudesta, on mainittu rippikirjan marginaalissa. Mahdollista myös on, että kuulusteluista on luovuttu erityisesti sellaisen ikääntyneen aikuisväestön osalta, jonka taitotaso aiemmissa rippikirjoissa on jo todettu riittäväksi. Painettuun rippikirjalomakkeeseen merkittiin myös, mikäli henkilö oli ollut poissa kuulusteluista, kuten Antti Pyykkö vuonna 1822. Nämä seikat huomioon ottaenkin Antti Pyykön ja hänen kyläkuntansa tilallisten rippikirjamerkintöjen tilastolliseen vertailuun sisältyy useita Anna Pyykön kaltaisia ehtoollisella säännöllisesti käyneitä, joilta merkinnät puuttuvat kokonaan.

Kun rippikirjamerkintätarkastelua laajentaan Pyykön perheestä Yliviekin kylän talollisiin, ilmenee, että jokainen uusi ikäluokka näyttäisi olevan taidoiltaan edeltäjiään edellä. Egil Johansson on pitänyt tutkimuksissaan tätä kirjallistumisen läpimurtoa enteilevänä merkkinä: suuret erot nuorten ja vanhojen ikäluokkien välillä johtavat jatkuessaan ja lukutaidottomien ikäluokkien väistyessä rahvaan kirjallistumiseen.42 Pielisjärven vuosina 1790-99 syntyneiden osalta korkea taitotaso selittyy sillä, että he ovat vasta käyneet rippikoulun, jonka kehittämiseksi seurakunnassa ja tuomiokapitulissa oli ryhdytty näkemään vaivaa, mistä vuonna 1810 aloitettu rippilasten kuulustelukirja on osoituksena. Ponnistelut kansanopetuksen edistämiseksi ylipäätään näkynevät juuri nuorten ikäluokkien paremmissa taidoissa. Poikkeaman tästä näyttäisi tekevän ainoastaan juuri Pyykön ikäluokka (1780-89), jonka tiedot ovat edeltävän ikäluokan tasoa – huolimatta siitä, että keskiarvoon sisältyvätkin Pyykön verrattain hyvät tiedot. Tilannetta havainnollistaa seuraava kaavio.

Kun Pyykön perheen merkintöjä vertaa koko Yliviekin talollisten keskiarvoihin, paljastuu, että Katrin ja Marketan hyvät katekismustiedot edustavat suurinpiirtein ikäluokkansa keskiarvoa. Sitä vastoin Antti Pyykkö näyttäisi lukusuuntautuneisuudeltaan profiloituvan lähemmäs nuorempia ikäluokkia – ainoastaan luetun ymmärtämisessä (D.S.S. Begripet) hän on jäljessä koko kyläkunnan keskiarvoja.

Antti Pyykkö näyttäisi olleen kristinopin tiedoiltaan ikäluokkansa ylempää keskitasoa ja lukutaidoltaan selkeästi ikäisiään edellä. Sen sijaan luetun ymmärtämisen tyhjä sarake ei ole mairitteleva vertailussa yhteenkään ikäluokkaan. Tyhjä sarake ei ole selitettävissä kuulustelun puuttumisella, sillä samassa rippikirjassa Pyykön vaimolla ja siskoilla on hapuilevia merkintöjä luentun ymmärryksessä. Näyttäisi siis siltä, että Pyyköllä on ollut ennen hengellistä heräämistään kyläyhteisöönsä verrattuna erinomaiset valmiudet lukemisessa sekä verrattain sukkela ymmärrys katekismuksen tietojen ulkoa toistamisessa kuulusteltaessa. Sen sijaan kristinopin merkitysten sisäistäminen on ollut alkutekiöissään. Mahdollista on myös se, että Pyykkö olisi tarjonnut esitettyihin kysymyksiin omaperäisiä selityksiä ja tulkintoja, jotka eivät olisi papistolle kelvanneet.

Antti Pyykön kohdalla muutos hänen heräämisajankohtansa kattavaan vuosien 1814-1824 rippikirjaan on tuntuva. Katekismustiedot ovat kohonneet kahteen täyteen merkkiin asti ja luetun ymmärtämiseen on ilmestynyt niin ikään kaksi rastia. Lisäksi sisälukutaidossa on harvinainen kahden päällekkäisen rastin merkintä, jollaiset myös hänen sisarensa Katri ja Marketta ovat Antin tavoin saaneet katekismuksen kuudennen kappaleen kohdalla.43

Pielisjärven rippikirjojen pidossa näyttäisi tapahtuneen myös muutamia muutoksia. Siinä missä vuosina 1802-1813 oli yleisesti käytössä täyden merkin (x) ohella puolikas ( / ) ja vajaa (y), vaikuttaisi siltä, että vuosina 1814-1824 vajaan merkin (y) käytöstä on jostain syystä luovuttu. Merkintää esiintyy tunnistettavana siellä täällä kuten Pyykön vaimolla Elina Virkkusella, mutta ne ovat siksi satunnaisia, että ne on tulkittavissa myös huolimattomasti piirretyiksi koko merkeiksi (x).

Antti Pyykön ja muutaman muun kohdalla esiintyvän merkinnän, jossa on kaksi päällekkäistä rastia, olen tulkinnut merkitsevän tavalla tai toisella pitkälle edennyttä osaamista. Periaatteessa kyse voisi olla myös eri kuulustelukerroilla tehdyistä merkinnöistä, mutta tällöin vastaavia päällekkäisrasteja tulisi olla enemmän. Pyykön lukutaitomerkinnän voi tulkita myös siten, että hänen sisälukutaitonsa (innanläs) on kahden rastin arvoinen ja toinen rinnakkaisista rasteista koskisi tavaamista (ABC bok). Tämä tulkinta sopii kuitenkin huonosti siihen, että rippikirjassa esiintyy myös kyseisessa sarakkeessa kolmen rinnakkaisen rastin (xxx) merkintöjä. Tulkitsen Pyykön lukutaitomerkinnän tavalla tai toisella pitkälle kehittynyttä lukutaitoa kuvaavaksi. Tilastoinnissa olen laskenut sen arvoltaan kolmeksi rastiksi (xxx).

Kiinnostavaa on huomata, että Antin sisarten aiemmat alun kolmatta rastia käsittävät katekismustiedot näyttäisivät taantuneen kahteen merkkiin. Jälleen he tässä mukailevat koko kyläkunnan ikäluokkien keskiarvojen kehitystä. Sen sijaan Antti Pyykön kehitys suhteessa muuhun kyläkuntaan on tuntuva:

Vaikka Pyykön erikoisen lukutaitomerkinnän tulkitsisi ainoastaan kahden rastin arvoiseksi, olisi hän silti vertailussa kauttaaltaan kyläkuntansa ehdotonta kärkitasoa. Suurin muutos on tapahtunut luetun ymmärtämisessä, jossa hän on saanut täydet kaksi rastia. Huomattava tosin on, että koko kyläkunta on nostanyt osaamistaan erityisesti tällä saralla. Edelleenkään Pyykkö ei ole kuitenkaan kylänsä paras kristinopintaitaja: hän ei useiden nuorempiensa tavoin ole saanut yhteenkään kohtaan kolmea rinnakkaista merkintää. Tämä voi kuitenkin selittyä sillä, että 1800-luvulla käyttöön otetuissa lastenkirjoissa oli erilainen kaavio merkinnöille, jota on täytetty siten, että jokaisessa taidoissa saattoi edetä kolmeen täyteen rastiin.44 On mahdollista, että kun ensimmäisen ehtoollisen jälkeen nuoren tiedot siirtyivät lastenkirjasta rippikirjaan, myös taitomerkinnät olisi kopioitu sellaisinaan, vaikka rippikirjan kirjanpitokäytäntö olisikin ollut hieman toinen.

Kiinnostava kysymys on myös se, kuinka Pyykön kinkerikäyttäytymiseen on vaikuttanut hänen erittäin kriittinen suhteutumisensa surutonta papistoa kohtaan. Voi olla, että täyden kahden rastin saaminen joka sarakkeeseen on ollut riittävä osoitus osaamisesta, jonka jälkeen lisärastien merkitseminen on ollut kiinni enemmän harrastuneisuudesta. Pyykön kohdalla alisuorittaminenkin voisi siis tulla kyseeseen. Joka tapauksessa Antti Pyykön merkintöjen voimakas kohoaminen aikuisiällä on poikkeuksellista verrattuna saman ikäluokan muuhun tilallisväestöön.

Johtiko kirjallistuminen herätykseen vai herätys kirjallistumiseen?

Herätykset aiheuttivat eri puolilla Pielisen Karjalaa 1810-1830-luvuilla levottomuuksia, joita puitiin pitäjänkokouksia ja käräjiä myöten. Yhdessä Paavo Ruotsalaisen kanssa allekirjoittamassaan piispalle osoitetussa valituskirjelmässä Antti Pyykkö näki herätysten alkusyyn seuraavalla tavalla:

[S]e on ollut suuri välikappale ihmisiä ylös herättämän koska meidän korkia esivaldamme, on lähettänyt meille niin paljon hengellisiä kirjoja, tänne kaukaisen pohjan maan ääreen, erinomattain Biblioita, jotka on jo paljon heselmätä (sic) kandanet niin kuin Karjalan maasa, Pielis järven pitäjä joilla on Herran armon kautta tapahtunut – – valistus.45

Esivallan toimilla Pyykkö ja Ruotsalainen viittasivat vuonna 1818 perustetun Kuopion Pipliaseuran kirjojen lahjoitustoimintaan, joka oli rahoitettu osin brittiläisen emoseuran (British and Foreign Bible Society) kokoamin lahjoitusvaroin. Itä-Suomi oli tuolloin kansainvälisesti organisoidun raamattulähetystyön kohdealue. Kirjojen saapumista Pielisen Karjalaan vauhditti myös Henrik Renqvistin ja Pietari Väänäsen kirjanvälitystoiminta. Kirjojen lisäksi tarvittiin kuitenkin myös lukutaitoa ja lukuhalua. Samoihin aikoihin Pielisjärven herätysten kanssa Porvoon hiippakunta ryhtyi omista lähtökohdistaan kiinnittämään aiempaa määrätietoisemmin huomiota seurakuntien kansanopetukseen, mikä näyttäisi rippikirjojen perusteella johtaneen Pielisjärvellä koheneviin merkintöihin lukutaidossa ja kristinopintiedoissa.

Vuosien 1802-1813 ja 1814-1824 rippikirjamerkintöjen välinen vertailu osoittaa, että Antti Pyyköllä oli jo ennen herätystä hyviä valmiuksia lukuharrastuneisuuteen, mutta kristinopintaitojen ja luetun ymmärtämisen puutteellisista merkinnöistä päätellen ei liiemmin kiinnostusta alalle. Vuoteen 1816 ajoittuvan herätyksen jälkeen hänen merkintänsä kauttaaltaan nousevat sekä absoluuttisesti että suhteessa muihin talollisiin, mitä voi pitää herätyksen seurauksena. Pyykön kohdalla herätys näyttäisi siis selkeästi johtaneen syvenevään kirjasuuntautuneisuuteen. Tästä yksittäistapauksesta ei suoraan voida yleistää laajempia tulkintoja herätysten ja kirjallistumisen välisestä suhteesta; sen sijaan se osoittaa käytetyn rippikirja-aineiston tulkintatavan hedelmällisyyden kysymyksenasettelun kannalta. Kokonaisuuden hahmottamiseksi tarvitaan kuitenkin laaja-alaisempi näkökulma.

Pohjanmaan separatistisia herätyksiä tutkinut Andre Swanström on tarkastellut herätysten motiiveita uskontotieteellisen jaottelun mukaan. Hengellistä kirjallisuutta lukien koettu älyllinen kääntymys, jollaista myös Pyykön ja hänen kuvauksensa kirjojen herättävästä vaikutuksesta voidaan katsoa edustavan, on Swanströmin tulkinnassa yksi mahdollinen kääntymystyyppi. Sen rinnalla ja siihen limittyneenä voidaan kuitenkin eritellä myös muita kääntymistyyppejä, kuten hengellisissä kokouksissa koettu, mystis-kokemuksellinen ja sosiallisista suhteista juontuvan kääntymys.46 Vaikka Pielisjärvellä hartauskirjojen lukemisella oli herätyksissä keskeinen osa, kaikki herätysten pyörteisiin tempautuneet eivät suinkaan edenneet kirjallisissa taidoissaan. Esimerkiksi Antti Pyykön aisaparina toimineen Antti Timosen rippikirjamerkinnät ovat kirjallistumisen kannalta korutonta kertomaa: ne sisältävät kyllä merkintöjä ehtoolliskäynneistä mutta eivät ainuttakaan rastia yhdessäkään sarakkeessa.47 Mahdollisesti tämä vähämieliseksi leimattu hurmahenki kuului oppimisvaikeuksien takia kuulusteluista vapautettujen ryhmään. Heikot kirjalliset taidot eivät kuitenkaan estäneet häntä saavuttamasta tunnustettua asemaa paikallisena herätysjohtajana.

Hartauskirjojen lukeminen seuroissa oli sosiaalinen tapahtuma, jossa lukutaidottamatkin pääsivät ammentamaan kirjojen pietististä julistusta ohi papiston kaitsennan. Tämän edellytyksenä kuitenkin oli, että joukossa oli edes yksi sujuvasti lukutaitoinen. Heränneiden pitäjärajoja ylittävän verkoston sisäisen yhteydenpitotarpeen kasvaessa myös kirjoitustaitoisia tarvittiin kirjeenvaihtoon – muuten herätykset jäivät paikallisiksi ja helposti kuihtuviksi, ohimeneviksi ilmiöiksi. Puolustautuminen esivallan edessä loi heränneille lisäksi tarpeen laatia erinäisiä kirjallisia vetoomuksia, puolustuslausuntoja ja armonanomuksia, joissa tarvittiin paitsi kirjoitustaitoa myös oikeaa tyylilajin hallintaa.48 Pielisjärvellä tällaisen kirjamiehen rooli lankesi Antti Pyykölle, mikä varmasti vauhditti hänen henkilökohtaista kehittymistään kirjallisissa taidoissa. Kiinnostava kysymys on, mikä vaikutus Pyykön johtamilla herätyksillä puolestaan oli laajemmin Viekin kylän kirjallistumiseen.

Pielisjärven Viekin kylän hurmoksellisena ja papistoa kohtaan kärjekkään kriittisenä alkanut herätys näyttäisi 1820-luvun kuluessa maltillistuvan. Maininnat siitä harvenevat ja katoavat kokonaan vanhoissa herännäishistoriikeista, jotka keskittyvät seuraamaan Paavo Ruotsalaisen maineikasta nousua valtakunnan tunnetuimmaksi talonpojaksi, pappien opastajaksi ja ”kahden hiippakunnan piispaksi”. Perinteisessä herätysliikehistoriassa herätysten päämääränä on nähty kansalliseen kertomukseen nivoutuvan suomalaisen herätysliikkeen syntyminen.49 Tähän kertomusmalliin Viekin hetkellisesti leimahtanut ja sitten kytemään jäänyt herätys ei ole istunut.

Pietismin ilmiönä voi hahmottaa myös toisesta näkökulmasta. Göteborgin yliopistossa väitellyt Per von Wachenfeldt on tulkinnut länsiruotsalaisia 1700-luvun puolivälin herätyksiä ja herrnhutilais-pietististä uskonmallia sosiaaliantropologisen siirtymäriittiteorian näkökulmasta. Väitöskirjassaan hän näkee paljon luetun ja Antti Pyykönkin tunteman David Hollatzin kirjan Armon järjestys autuuteen neliportaisessa uskonmallissa vastaavuuden siirtymäriitin kulkuun, joka etenee yhteisöstä irtaantumisen (separaatiovaihe) ja kaoottisen välivaiheen (liminaalivaihe) kautta yhteisöön muutoksen kokeneena uudelleen liittymiseen (inkorporaatiovaihe).50 Näin tulkittuna kirkollisena uudistusliikkeenä alkaneen pietismin ja erityisesti herrnhutilaisuuden tähtäyspisteenä ei ollut seurakuntaelämästä irtautuminen – vaikka separatistisiakin ryhmiä ilmeni – tai herätysliikejärjestön perustaminen vaan yhteisön rajoja koetelleen liminaalivaiheen jälkeen seurakuntayhteisöön palaaminen ja siinä toimiminen herätysprosessin tuoman muutoksen uudistamina.51

Vaikuttaisi siltä, että Antti Pyykön osalta herätyksen kulku sopisi edellä kuvattuun malliin verrattain hyvin. Kiinnostava yksityiskohta on, että laajan käsikirjoituksensa osassa ”Lyhynen tutkistelemus Christillisyden salasudesta” Antti Pyykkö tiivistää uskonymmärryksensä juurikin Hollatzilta lainattuun nelijakoiseen armonjärjestykseen.52 Herätykseen alkuvuosien jälkeen hänen voidaan katsoa eläneen vuosina 1818-1820 herätyspiirinsä kanssa omanlaistaan liminaalivaihetta: jaksolle ajoittuu paikallisyhteisön sijaan suuntautuminen Nurmeksen ja Nilsiän heränneitä kohti, vuoden 1819 hurmoksellinen ”rytäkkäkesä”, joka mursi totuttuja sosiaalisia konventioita, sekä kirkollisen auktoriteetin kyseenalaistavan käsikirjoituksen laatiminen. Sen sijaan vuoden 1822 kirjeessä Liperin heränneille on jo maltillisia ja rakentaviakin sävyjä. Myös suhde seurakunnan papistoon ja kyläyhteisöön näyttäisi muuttuneen ajan kuluessa yhteistyökykyiseksi: kuollesaan vuonna 1832 Pyykkö toimi seurakunnan kuudennusmiehenä. Hänen perukirjaansa sisältyy kunnioittava luonnehdinta: ”kirkon mies Antti Pyykkö”.53 Kiivas papiston kriitikko näyttäisi seestyneen luottamustehtävän arvoiseksi seurakunnan tukipylvääksi.

Herätyksen liminaalivaiheen jälkeen yhteisöön palasi kuitenkin muuttunut mies. Rippikirjamerkintöjen perusteella aiemmin kristinopintaidossa ja luetun ymmärtämisessä heikohkosti menestynyt nuorukainen oli herätyksen jälkeen paitsi kylän parhaita lukijoita myös harjaantunut kirjoittaja, jollaiselle talonpoikaisessa suulliskirjallisessa kulttuurissa oli aina tarvetta. Kirjoitustaitoisten osuus väestöstä oli tuolloin Itä-Suomessa eri arvioiden mukaan vain muutaman prosentin luokkaa.54 Pyyköllä oli myös alun toistakymmentä nimikettä käsittävä kotikirjasto ja halu suositella luettavaa toisillekin. Pielisjärven kinkerikäytönnön mukaan kirjallisesti harjaantunut kuudennusmies (boksynt sexman) myös toisinaan avusti kinkerikuulusteluissa, joten Pyykkö on voinut jo asemansa puolesta olla opettamassa lukutaitoa myös muille kyläläisille.55 Herätys toi siis Pyykön myötä kyläyhteisöön paitsi uudenlaista hengellisyyttä myös kirjallisia valmiuksia, jotka ovat voineet jouduttaa kyläkunnan kirjallistumista. Ennen muuta Pyykössä kyläläisille näyttäytyi kuitenkin malli siitä, kuinka talonpoikakin voi astua vieraaksi ja herraskaiseksi koettuun kirjojen hankinnan, lukemisen ja kirjallisen itseilmaisun maailmaan.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Arkistolähteet

Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Porvoon tuomiokapitulin arkisto

Joensuun maakunta-arkisto

Nurmeksen seurakunnan arkisto

Pielisjärven seurakunnan arkisto

Pielisjärven tuomiokunnan arkisto

Kansalliskirjasto

Käsikirjoituskokoelma

Painetut lähteet

Akiander, Matthias. Historiska Upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider. VI-VII. Helsingfors 1862-1863.

Hornborg, A. J. Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Domkapitlet i Borgå, Borgå 1872.

Kircko-Laki ja Ordningi 1686. Näköispainos ja uudelleen ladottu laitos vuoden 1686 kirkkolain suomennoksesta. Toim. Lahja-Irene Hellemaa, Anja Jussila ja Martti Parvio. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1986.

Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta. Asiakirjoja ja tutkimuksia. Osat I-IV. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XII, 1-4. Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki 1936-1939.

Tutkimuskirjallisuus

Alamäki, Päivi. Rippikirjat lukutaitotutkimuksessa. Esimerkkinä Karstulan kappeliseurakunta. Teoksessa Heikki Roikko-Jokela & Timo Pitkänen (toim.). Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylä 1996.

Appel, Charlotte & Fink-Jensen, Morten. Books, Literacy and Religious Reading in the Lutheran North. Teoksessa Appel & Fink-Jensen (toim.) Religious Reading in the Lutheran North. Studies in Early Modern Scandinavian Book Culture. Cambridge Scholars Publishing, Newcastle upon Tyne 2011.

Hartikainen, Esko. Heränneitä ja nukahtaneita. Kulttuuri, kontrolli ja herätys 1800-luvun alun Liperissä. Bibliotheca Historica 97. SKS, Helsinki 2005.

Hirvonen, Saimi. Pielisjärven pitäjän historia 1721-1810. Osa II. Helsinki 1939.

Huhta, Ilkka. Herätysliikehistoria. Teoksessa Jaakko Olavi Antila, Esko M. Laine & Juha Meriläinen (toim.) Kristinuskon historian tutkimusalat ja metodit. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 226. SKHS, Helsinki 2013, 197-211.

Johansson, Egil. The History of Literacy in Sweden. Teoksessa Harvey J. Graff, Alison Mackinnon, Bengt Sandin & Ian Winchester (toim.) Understanding Literacy in its Historical Contexts. Socio-Cultural History and Legacy of Egil Johansson. Nordic Academic Press, Lund 2009, 28-59.

Kauranen, Kaisa. Mitä ja miksi kansa kirjoitti? Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013, 19-54.

Kilpeläinen, A. S. & Hintikka, A. L. & Saloheimo, V. A. Pielisjärven historia. Osa I. Kuopio 1954.

Kimanen, Anuleena. Herätys kylässä ja tuvissa. Rääkkylän Oravisalon kylä ja renqvistiläinen herätys 1820-luvulla. Diss. Helsinki. SKHST 208. SKHS, Helsinki 2008.

Koskenvesa, Esko. Lukukinkerit Porvoon hiippakunnassa 1810-luvulla. Teoksessa Pekka Raittila (toim.) Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 68-69 1978-1979. SKHS, Helsinki 1979, 73-85.

Kuurne, Juhani. Hengen tuulta Karjalassa. Pielisen seudun herännäisyys 1800-luvulla. Toinen painos. WSOY, Porvoo 1946.

Laasonen, Pentti. Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Diss. Helsinki. SKHST 72. SKHS, Helsinki 1967.

Laasonen, Pentti. Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. SKHST 83. SKHS, Helsinki 1971.

Laine, Esko. Petäjävapriikki ja orastava moderni lukuhalu. Nuoren Paavo Ruotsalaisen ja hänen elinpiirinsä luku- ja kristinopin taidot. Teologinen Aikakauskirja 2012, 41-52.

Laine, Esko M. & Laine, Tuija. Kirkollinen kansanopetus. Teoksessa (toim.) Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS, Helsinki 2010, 258-312.

Laine, Tuija. Kirjahistoria ja spiritualiteetti. Teoksessa Jaakko Olavi Antila, Esko M. Laine & Juha Meriläinen (toim.) Kristinuskon historian tutkimusalat ja metodit. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 226. SKHS, Helsinki 2013, 65-77.

Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.). Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Suomelaisen kirjallisuusseuran toimituksia 1370. SKS, Helsinki 2013.

Lyons, Martyn. A History of Reading and Writing in the Western World. Palgrave Macmillan, Hampshire 2010.

Mäkinen, Ilkka. Nödvändighet af lainakirjasto. Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. SKS, Helsinki 1997.

Pajula, J. S. Silmäys lukukinkerien kehitykseen Suomessa. Teoksessa Tutkimuksia Suomen kirkkohistorian alalta. Piispa Herman Råbergh’lle juhlajulkaisuna omistanut Suomen kirkkohistoriallinen seura. SKHS:n toimituksia XI. SKHS, Helsinki 1913, 94-130.

Pentikäinen, Elina. Kansanhurmoksesta herätysliikkeeksi. Pohjois-Savon herännäisyyden muodostuminen 1790-1820-luvuilla. Painamaton Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian lisensiaattitutkielma. Helsingin yliopiston kirjasto, 1982.

Remes, Viljo. Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Herättäjä-Yhdistys, Lapua 1995.

Saloheimo, Veijo. Nurmeksen historia. Savon Sanomain kirjapaino Oy, Kuopio 1953.

Sulkunen, Irma. Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvuilla. Hanki ja jää. Gaudeamus, Helsinki 1999.

Swanström, André. Separatistisia virtauksia lännestä itään. Kääntymykseen johtaneet vaikuttimet 1700-luvun Pohjanmaan separatististen pietistien ajattelussa ja elämässä. Teoksessa Gabriel Bladh & Christer Kuvaja (toim.). Kahden puolen Pohjanlahtea I. Ihmisiä, yhteisöjä ja aatteita Ruotsissa ja Suomessa 1500-luvulta 1900-luvulle. Historiallinen Arkisto 123:1. SKS, Helsinki 2006, 108-152.

von Wachenfeldt, Per. Nådens ordning. En studie av västsvensk pietism omkring 1730-1760. Diss. Göteborg. Göteborgs universitet, Göteborg 2011.

 

1. Lyons 2010, 88-91, 99-100; Kauranen 2013. [↩]
2. Mäkinen 1997, 68-70; Appel & Fink-Jensen 2011. [↩]
3. Kauranen 2013, 42-43. [↩]
4. Huhta 2013, 199-201, 205-207; Laine 2013, 76. [↩]
5. Sulkunen 1999, 41-42. [↩]
6. Laine 2012. [↩]
7. Alamäki 1996, 78-80; Johansson 2009; Appel & Fink-Jensen 2011, 6-11. [↩]
8. Artikkeli liittyy Savo-Karjalan heränneiden talonpoikien kirjallistumista 1800-luvun alussa käsittelevään väitöstutkimukseeni, jota olen tehnyt professori Tuija Laineen johtamassa ja Helsingin yliopiston tiedesäätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Marginaaliryhmien kristillinen kasvatus 1700-luvulla”. Tutkimusta on tukenut taloudellisesti myös Reino Ylösen muistorahasto. [↩]
9. JoMA PSA I C:4 Syntyneiden luettelot 1765-1796. I C:4, Pielisjärven seurakunnan arkisto (PSA), Joensuun maakunta-arkisto (JoMA). Myöhemmissä rippikirjoissa Pyykön syntymävuodeksi on merkitty 1785, mikä on virheenä siirtynyt Pyykköä käsittelevään kirjallisuuteen. [↩]
10. Kilpeläinen et al. 1954, 90-92, 379. [↩]
11. Hirvonen 1939, 311-314, 322-326. [↩]
12. Remes 1995, 53-57. [↩]
13. Akiander 1862-1863 VI, 183-185; Remes 1995, 54. [↩]
14. Akiander 1862-1863 VI, 183-189; Remes 1995, 53-54. [↩]
15. Pentikäinen 1982. [↩]
16. Kirkonkokouksen pöytäkirja 24.6.1821 § 3. (II Ca:2), Nurmeksen seurakunnan arkisto (NSA), Joensuun maakunta-arkisto (JoMA). http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814352957629294; Pentikäinen 1982, 109-110; Hartikainen 2005, 181-182. [↩]
17. Akiander 1862-63 VI, 190-193; Kuurne 1946, 44-48; Hartikainen 2005, 269-271. [↩]
18. Antti Pyykön perukirja 9.1.1833. Pielisjärven tuomiokunnan perukirjat 1832-1834 (Ec:2), Pielisjärven tuomiokunnan arkisto, JoMA. [↩]
19. Laasonen 1967, 168. [↩]
20. Jesuxen nimen yxi lohdullinen huvitus. C.III.27, MS, Kansanlliskirjasto; Remes 1995, 54-55. [↩]
21. Hirvonen 1939, 122-126. [↩]
22. Hirvonen 1939, 122-123. [↩]
23. Jesuxen nimen yxi lohdullinen huvitus. C.III.27, MS, Kansanlliskirjasto. [↩]
24. Remes 1995, 54-56. [↩]
25. Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta 1936-39 IV, 47. [↩]
26. Kuolleiden luettelot 1821-1838. I F:6, PSA, JoMA; Kuurne 1946, 72-73. [↩]
27. Laine & Laine 2010, 258-261. [↩]
28. Kircko-Laki ja Ordningi 1686, II Lucu § 10, XXIV Lucu § VIII-X; Laine & Laine 2010, 262-267. [↩]
29. Laasonen 1967, 339-349. [↩]
30. Kircko-Laki ja Ordningi 1686, XXIV Lucu § XI; Laine & Laine 2010, 277-280. [↩]
31. Lasten kuulustelukirja 1757-1804, II Ai:1, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814354507985969; Salonheimo 1953, 324-325. [↩]
32. Porvoon tuomiokapitulin kiertokirje 8.12.1813. II Eba:1, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al201409181435580551736; Hornborg 1872, 154-155; Koskenvesa 1979.   [↩]
33. Kinkereitä koskevat kertomukset v. 1814. Tilapäisilmoitukset Ee 1, Porvoon tuomiokapitulin arkisto (PTA), Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA); Pajula 1913, 118. [↩]
34. Tämä muutos on havaittavissa selvästi vertailtaessa vuoden 1810 rovastintarkastuksen pöytäkirjaa aikaisempiin. Rovastintarkastuksen pöytäkirja 23-25.2.1810. PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al201409181435580551736. [↩]
35. Rippilasten luettelot 1810-1839. PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814363728291382; Porvoon tuomiokapitulin kiertokirje 13.3.1813. II Eba:1, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814364927998237 ; Hornborg 1872, 225-231; Saloheimo 1953, 328-329; Laine & Laine 2010, 280-282. [↩]
36. Alamäki 1996, 78-79; Laine & Laine 2010, 267-269. [↩]
37. Akiander 1862-63 VI, 186.  [↩]
38. Lasten kuulustelukirja 1757-1804. II Ai:1, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814370188159137. [↩]
39. Rippikirja 1791-1816. I Aa:4, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814371425257221 . [↩]
40. Rippikirja 1825-1836. I Aa:8, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al201409181437286653640 . [↩]
41. Rippikirja 1802-1813. I Aa:5, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814374154197410 [↩]
42. Johansson 2009, 32. [↩]
43. Rippikirja 1814-1824. I Aa:6, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814375779691868 . [↩]
44. Lastenkirja 1815-1829. I Ab:1, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814380983423776. [↩]
45. Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta 1936-1939 II, 50. [↩]
46. Swanström 2006, 114-115. [↩]
47. Rippikirja 1817-1828. I Aa:7, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814382606498293 ; Rippikirja 1830-1840. I Aa:9, PSA, JoMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091814383959744437. [↩]
48. Heränneiden kirjeenvaihdosta ja seuratavoista Pielisen Karjalassa, ks. Kuurne 1946, 99-112. [↩]
49. Huhta 2013, 199-202. [↩]
50. von Wachenfeldt 2011, 24-31. [↩]
51. Kiitän dosentti Esko M. Lainetta huomion kiinnittämisestä tähän näkökulmaan. [↩]
52. Jesuxen nimen yxi lohdullinen huvitus. C.III.27, MS, Kansanlliskirjasto. [↩]
53. Antti Pyykön perukirja 9.1.1833. Pielisjärven tuomiokunnan perukirjat 1832-1834 (Ec:2), Pielisjärven tuomiokunnan arkisto, JoMA. [↩]
54. Kauranen 2013, 33-38. [↩]
55. Liexa den 8 julii 1814, Kinkereitä koskevat kertomukset v. 1814. Ee 1, PTA, HMA; Hornborg 1872, 234. [↩]