Paavo Lipponen. Murrosten aika. Muistelmat 1979-1995. WSOY 2014 (558 s.)
Paavo Lipposen muistelmien ensimmäinen, vuosista 1941-1979 kertonut osa ilmestyi viitisen vuotta sitten. Nyt, syksyllä 2014, ilmestyi muistelmien toinen osa Murrosten aika, jossa Lipponen käsittelee vuosia 1979-1995. Toinen osa eroaa paljon ensimmäisestä osasta. Jos muistelmien ensimmäisessä osassa käsiteltiin kohtalaisen paljon perhettä ja muita yksityiselämän piiriin kuuluvia asioita, niin nyt liikutaan lähes pelkästään politiikan parissa.
Muistelmien toisen osan avaa laaja kuvaus Mauno Koiviston toisen hallituksen toiminnasta. Tämä on tietenkin luonnollinen valinta, sillä toimihan Lipponen Koiviston sihteerinä, mikä oli varsinainen aitiopaikka. Kuinkahan moni muistaa, että Lipponen toimi myös keskustalaisen vt. pääministerin Eino Uusitalon sihteerinä Koiviston siirryttyä Kekkosen sairastuttua vt. presidentiksi? Nykyään tuskin olisi mahdollista, että sosialidemokraatti toimisi keskustalaisen pääministerin (vaikkakin virkaatekevän) sihteerinä. Uusitalo saa Lipposelta jopa tunnustusta, toisin kuin monet muut keskustalaiset poliitikot. Niihin harvoihin muihin Lipposen arvostamiin keskustalaispoliitikkoihin kuuluvat Ahti Pekkala ja Esko Aho.
Sen sijaan etenkin Paavo Väyrynen on lähes koko ajan Lipposen hampaissa. Väyrysestä Lipponen sai tarpeekseen Koiviston toisessa hallituksessa ja varsinkin siinä vaiheessa, kun alettiin käydä presidenttipeliä Kekkosen seuraajasta. Lipposen mielestä Väyrysen hegemonismi keskustassa tuhosi lopullisesti keskustan ja SDP:n yhteistyön perustan. Kokoomuksen poliitikoista Harri Holkeri saa sapiskaa siitä, ettei tämä pääministerinä kuunnellut tarpeeksi herkällä korvalla varoituksia talouden ylikuumenemisesta. Sen sijaan Iiro Viinasen kanssa Lipponen toteaa keskusteluyhteyden löytyneen jo Ahon hallituksen aikana. Viinasen peräänantamattomuus oli Lipposen mukaan se, millä Ahon hallituksessa muut pysyivät kurissa.
Kaikkein korkeimmalle Lipponen nostaa ja arvostaa esimiehensä Koiviston. Koivisto on Lipposelle jopa filosofi-kuningas ja työväen Mannerheim. Koivistoa Lipponen ihaili ilmeisesti niin paljon, että siivosi Pohjoismaisen Neuvoston täysistuntopuheestaan pois kohdan, jossa olisi esittänyt Suomen liittymistä Euroopan Neuvostoon, koska Koivisto ei pitänyt tätä viisaana. Tätä tekoaan Lipponen katuu. Toinen suomalainen sosialidemokraatti, jonka Lipponen nostaa korkealle, on Veikko Helle.
Mielenkiintoinen kohta on Lipposen kuvaus siitä miten Pertti Paasio valittiin SDP:n puheenjohtajaksi, mutta ei päässyt vielä pariin vuoteen ministeriksi, koska puolueen entinen puheenjohtaja Kalevi Sorsa takertui valtioneuvoston jäsenyyteen. Kun Sorsa sitten vihdoin antoi tilaa Paasiolle, hän siirtyi puhemieheksi syrjäyttäen Matti Ahteen. Kovin on vaikeaa kuvitella, että nykyään hallituspuolueen puheenjohtaja odottelisi syrjässä milloin edeltäjä suvaitsisi antaa tilaa. Muissakin asioissa Lipponen arvostelee Sorsaa ja varsinkin tämän lähipiiriä. Mutta arvostustakin Sorsaa saa. Lipponen tunnustaa äänestäneensä Sorsaa SDP:n presidenttiehdokkaan esivaalissa, mutta kertoo, että ei halunnut julkisesti ajaa Sorsaa eikä Ahtisaarta puolueen ehdokkaaksi. Ahtisaarta ja hänen kampanjaansa Lipponen kritisoi siitä, että Ahtisaari halusi asettaa kansan ja puolueet erilleen. Tämä oli tietysti puoluemies Lipposen näkemysten vastaista. Ahtisaari saa kuitenkin tunnustusta diplomaattisista kyvyistään.
Lipposelle itselleen nousu puolueen etummaiseen riviin oli pitkä ja ilmeisen vaikeakin prosessi. Poliitikoksi Lipponen ryhtyi vasta 1980-luvulla oltuaan sitä ennen vuosikaudet erilaisissa puolueen tehtävissä. Pääministeri Koiviston sihteeriys oli tuonut sen verran tunnettavuutta, että Lipponen valittiin ensin presidentin valitsijamieheksi vuonna 1982 ja sitten eduskuntaan täpärästi vuonna 1983. Eduskuntatyö ei oikein sujunut ja Lipponen tippui eduskunnasta seuraavissa vaaleissa. Puoluesihteeriksi Lipponen pyrki vuonna 1987, mutta hävisi täpärästi Ulpu Iivarille. Vuonna 1990 Lipponen hävisi SDP:n puheenjohtajuuden istuvalle puheenjohtajalle Paasiolle eikä pyrkinyt puheenjohtajaksi seuraavana vuonna vaan antoi tukensa Ulf Sundqvistille. Sundqvistin kausi jäi kuitenkin vain reiluun puoleentoista vuoteen, koska hän päätti erota STS-pankin sotkujen takia. Täpärästi eduskuntaan vuoden 1991 vaaleissa noussut Lipponen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi kesäkuussa 1993.
Lipponen johti oppositiossa istuneen SDP:n voittoon ja pääministeripuolueeksi vuoden 1995 eduskuntavaaleissa. Hallitusta pohdittaessa Lipponen kertoo presidentti Ahtisaaren toivoneen kolmen suuren – siis SDP:n, keskustan ja kokoomuksen – hallitusta. Lipposen mukaan tuollainen koalitio olisi antanut presidentille suuremman roolin, kun taas pääministerin asema olisi ollut vaikea. Kolmea suurta ajoi myös keskusta. Vaikka Lipponen ilmiselvästi arvosti Esko Ahoa, keskustaa pidettiin niin hankalana neuvottelukumppanina, että hallitusta alettiin puuhata kokoomuksen kanssa. Kasaan saatiin niin sanottu sateenkaarihallitus, jossa SDP:n ja kokoomuksen lisäksi olivat RKP, vasemmistoliitto ja vihreät. Muistelmat päättyvät siihen kun Lipponen kutsuu hallituksesta syrjään jääneen Pertti Paasion Kesärantaan saunomaan.
Euroopan integraation kuvaaminen ja Suomen osuus siinä on saanut muistelmissa aika suuren panoarvon. Lipponen antaa ymmärtää, että hän olisi tajunnut jo melko varhain, että ajattelutapoja on muutettava. Tietenkin Lipposella oli kansainvälisiä kontakteja ja hän oli 1980-luvun lopulla Ulkopoliittisen instituutin johtajana hyvällä tarkkailupaikalla näkemässä mitä maailmassa tapahtuu. Mutta ei Lipponen varmaan ollut ainoa, joka näki ja tajusi maailman muutosta. Muutenkin Lipponen korostaa mielellään suuntautumistaan länteen, erityisen tärkeinä hän pitää Ruotsi-yhteyksiään.
Valtakunnan politiikan ohella Lipponen käsittelee muistelmissaan paljon myös Helsingin asioita. Tämä on tietysti sinänsä perusteltua, edustihan Lipponen eduskunnassa Helsingin vaalipiiriä ja toimi myös Helsingin sosialidemokraattisen piirijärjestön puheenjohtajana sekä kaupunginvaltuuston jäsenenä. Lipponen kuvaa varsinkin sosialidemokraattisen piirin kahtiajakautuneisuutta ja miten asiat saatiin normalisoitua hänen kaudellaan. Pääkaupunkiluvussakin Lipponen roimii keskustaa ja Väyrystä, tällä kertaa haluttomuudesta kehittää pääkaupunkiseutua. Lipponen tunnustautuu itse urbaaniksi sieluksi ja kuvaa suuren kaupungin ainoaksi paikaksi, jossa voi saada elämälle välttämättömiä intellektuaalisia virikkeitä.
Kuten jo alussa mainittiin, Lipponen ei muistelmiensa toisessa osassa yksityiselämäänsä juuri käsittele. Hänen tuolloinen puolisonsa Aila-Maria Lipponen mainitaan muistelmissa vain muutaman kerran ja yleensä Lipposen vaalikampanjoiden tukiryhmän jäsenenä. Perhe siis on suurelta osin jätetty muistelusten ulkopuolelle, mikä on ehkä perusteltua kun kyseessä ovat poliittiset muistelmat. Sen sijaan vesipallo- ja uintiharrastukselle sekä arkkitehtuurille Lipponen on uhrannut useita sivuja. Ne ovat Lipposelle ilmiselvän tärkeitä henkireikiä kaiken politiikan ja kabinettitoiminnan keskellä.
Paavo Lipposen muistelmien toinen osa on mielenkiintoinen kertomus vuosista jolloin Suomen poliittinen asema muuttui ja maa integroitui. Mitään kovin uusia tietoja Lipposen muistelmat eivät kuitenkaan sisällä, mutta tarkentavat joitakin asioita. Pieniä asiavirheitä muistelmista löytyy aina. Lipposen muistelmissa pisti silmään 1970-luvun Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Vladimir Stepanovin etunimen muuttuminen Viktoriksi.
Monoliittisuudessaan ja perusteellisuudessaan muistelmat ovat omaa luokkaansa: nyt muistelmia on kahdessa osassa yhteensä jo yli 1100 sivua. Kun kolmas osa aikanaan ilmestynee, mennään varmasti reippaasti yli 1500 sivun. Lipponen jättää itsestään melkoisen kirjallisen muistomerkin. Suotavaa kuitenkin olisi, että Lipponen panostaisi muistelmien tulevassa osassa hieman enemmän analyysiin ja varsinkin oman toimintansa arviointiin. Nyt ilmestyneessä kirjassa analyysi on vähäistä ja se tekee muistelmista melko raskaan kahlata läpi, kun erilaisia tapahtumia selostetaan hyvin yksityiskohtaisesti. Poliittisen historian harrastajat voivat kuitenkin joka tapauksessa nostaa hattua Lipposelle siitä, että hän on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut laajuudeltaan vertaansa vailla olevat muistelmat.
FM Tuomas Rantala valmistelee väitöskirjaansa J. E. Sunilasta Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa.