Elina Sopon väitöskirja ”’Whose memory in Finland shall not pass away’. Observations on the Russian History of Collecting in the Reform Period of Alexander II and its Effect on Collecting in the Grand Duchy of Finland” tarkastettiin 14.6.2014 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä oli dosentti Susanna Pettersson (Finnish Institute in London) ja kustoksena professori Heikki Hanka.
Väitöstutkimuksen keskeinen tavoite on uusien tarkastelunäkökulmien luominen väitöskirjan edustaman tieteenalan tutkimukseen, sillä onhan akateemisessa tutkimuksessa tarkoituksenmukaista, että tieteenala tutkii sellaisia ongelmia, jotka ovat sekä tieteen että yhteiskunnan kannalta merkityksellisiä. Olen pyrkinyt luomaan väitöskirjassani uutta tarkastelunäkökulmaa sekä menetelmien että sisällön tasolla, kuvaamalla syy-seuraussuhteita ja erittelemällä empiirisen ja teoreettisen aineiston avulla. Aineiston sisällä sen sijaan olen hahmotellut tutkittujen toimijoiden välisiä keskinäisiä riippuvuussuhteita ja tunnistanut niiden rajapintoja.
Aineiston puolesta tämä tutkimus ei keskity tieteenalalle tyypilliseen visuaalisen materiaalin kriittiseen tarkasteluun, vaan painotus on historiallisessa perspektiivissä ja kirjallisilla dokumenteilla. Tutkimus on poikkitieteellinen. Tulkinnallisina apuvälineinä olen käyttänyt hallinto- ja kulttuurihistoriallisia lähestymistapoja. Tämä ilmenee muun muassa siinä, että olen huomioinut Venäjän keisarikunnan 1800-luvun alkupuolen kulttuuripolitiikan ja -ideologian ja soveltanut sitä suomalaiseen kontekstiin.
Keskeisin ero aikaisempaan tieteenalan tutkimukseen on, että läntisestä (kokoelma- ja museohistoriallisesta) tulkintaprismasta ja lähteiden Eurooppa-keskeisyydestä poiketen tarkastelen tässä venäläisten toimijoiden kulttuurifilantropiaa Suomessa kotimaisten lähteiden ohella myös venäläisiin lähteisiin perustuen. Näin menetellen niin sanottu itäinen vaikutus ja erityisesti Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n hallintokausien aikaiset kulttuuripoliittiset linjaukset tulevat aikaisempaa kattavammin huomioiduiksi. Tutkimuksessani sovellan emeritusprofessori Matti Klingen ja emeritusprofessori Osmo Jussilan tieteelliselle tuotannolle ominaista lähestymistapaa sekä Romanovien nationalismia tutkineen historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä Alexei I. Millerin lähestymistapaa. Miller kutsuu tarkastelunäkökulmaa situationaaliseksi, mikä on vaihtoehtoinen regionaaliselle lähestymistavalle. Keskeisenä lähteenä väitöskirjassa on toiminut myös vastaväittäjän, dosentti Susanna Petterssonin tieteellinen tuotanto liittyen Suomen kansallisgallerian ja Ateneumin historiaan.
Aatteiden merkitys ihmisen toiminnan suuntaajana näyttäytyy väitöstutkimuksessa siten, että käsittelen suomalaisen keräilytoiminnan syntymistä ja kulttuurista järjestäytymistä, kuten Suomen Taideyhdistyksen perustamista, osana Venäjän keisarikunnan keskuksen kulttuuripoliittisia linjauksia. Ne puolestaan liittyivät keisarikunnan modernisaatioprosessiin ja hallitusmuodon eli monarkian säilyttämisen vaatimuksiin. Euroopan 1820–1830-luvun tapahtumien johdosta keisarikunnan hallinto ryhtyi aatemaailmalliseen uudelleenorientaatioon, paljolti kulttuuripolitiikan välinein. Uusi ohjelma kosketti myös Venäjän läntisiä provinsseja. Alkujaan kansanvalistusministeri Sergei Uvarovin luoman ohjelman soveltamisessa esiintyi alueellisia eroja verrattaessa esimerkiksi Suomen Suuriruhtinaskuntaa tai Puolan kuningaskuntaa.
Mikäli pyrimme tarkastelemaan varhaista kulttuurista kehitystä Suomessa 1800-luvun alku- ja keskivaiheen osalta, on tutustuttava näihin primaarisiin linjauksiin siinä muodossa kuin niiden laatijat ne loivat. Tämä tarkoittaa, että on tarkasteltava Venäjän keisarikunnan kansanvalistusministeriön hallinnollisissa julkaisuissa esiintyviä keskeisiä käsitteitä ja teemoja sekä viimeksi mainittujen ilmenemistä suomalaisissa dokumenteissa. Suomalaisen varhaisen kulttuurisen järjestäytymisen ja rakenteiden kannalta ne ovat tähdellisiä, sillä esimerkiksi ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin kirjeissä Suomen Taideyhdistykselle esiintyy runsaasti samankaltaista käsitteistöä kuin ministeri Uvarovin toimittamissa hallinnon virallisissa julkaisuissa.
Kuten Matti Klinge on esittänyt, 1830–1840-lukujen Suomessa kulttuuri oli pääsääntöisesti synonyymi yliopistolle. (Keisarillinen Aleksanterin) yliopisto edusti kulttuuria; paitsi tiedettä, myös taidetta. Järjestäytynyttä taide-elämää ja kulttuuri-instituutioita perinteisessä mielessä Suomessa ei vielä ollut. Tosin yhtä keskeistä on, että kulttuuri on myös sitä, mikä käsitys yhteisön jäsenillä itsellään kulttuurista on. Yksilön ja kulttuurin välisen sidoksen (mm. Gramsci) korostaminen onkin olennainen osa väitöskirjatutkimukseni tarkastelunäkökulmaa. Väitöskirjassa tarkastelemani keräilytoiminnan synty Suomessa on nähtävissä sellaiseksi kulttuurisesti ja moraalisesti latautuneeksi sosiaaliseksi toiminnaksi, joka edustaa kulttuurin käsitettä myös yksilön näkökulmasta. Tarkasteltujen suhdeverkostojen jäsenet eli keräilijät ja virkamiehet viittaavatkin aineistossa usein kulttuuriin vaihtelevin termein: ”kauneus”, ”galleria”, ”näyttely”. Tutkittujen toimijoiden kuva itsestään ja ympäröivästä kulttuurista nousee siten tulkinnallisesti hyvin keskeiseksi. Kaksisuuntaiset kulttuurivaikutteet näyttävät välittyneen pääsääntöisesti lukumääräisesti vähäisen, Helsingissä ja Pietarissa oleskelleen Venäjä-orientoituneen virkamiesluokan suhdeverkostojen välityksellä. Yhteisö, joka vaikutuksia välitti, oli suppea ja tästä syystä myös yksityisen kertomuksen yleinen merkitys korostuu.
Väitöskirjassani annan erityisen sijan historiallisen esiintymisympäristön määrittelylle ja esittelylle. Kontekstualisoinnin lisäksi vertailun elementti sekä aineistossa esiintyvien poikkeuksien ja epäjohdonmukaisuuksien huomioiminen ovat osa väitöskirjani edustamaa mikrohistoriallista tutkimusotetta. Esiintymisympäristön määrittelyssä painotan pääosin sosiaalisten siteiden ja vuorovaikutuksen kuvailua, en niinkään aineiston rakenteellisten piirteiden kuten esimerkiksi sukupuolen tai luokan määrittelyä. Kuten sosiologian professori Risto Alapuro on maininnut, tällainen ei-rakenteellinen painotus sosiaalisten verkostojen tutkimuksessa tekee mahdolliseksi havainnoida sellaisia piirteitä, joita on vaikeampi huomata niillä analyysimenetelmillä, jotka luokittelevat ja mittaavat yksilöt osana ryhmää, jolla on tarkoin ennalta määritellyt tavoitteet ja strategiset valinnat. Tästä syystä analysoin suhdeverkoston eri toimijoiden liittoutumien välisiä yhteyksiä keskittymällä yhteyden sisältöön ja vuorovaikutukseen. Keskeistä on erityyppisten menettely- ja toimintatapojen sekä institutionaalisten suhteiden keskinäisriippuvuuden tunnistaminen. Tällaisena riippuvuussuhteena voidaan pitää esimerkiksi Suomen Taideyhdistyksen ja ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin välistä kirjeenvaihtoa, joka samalla edustaa suomalaisen kulttuuriyhteisön ja Venäjän hallitsijahuoneen välistä dialogia.
Sovellan väitöskirjassani uudenlaista menetelmällistä apuvälinettä: Venäjän kokoelmahistorian tyypittelyä ja aikakausijaottelua kokoelmahistorialliseen kontekstualisointiin Suomessa. Jaottelu soveltuu laajemmin myös 1800-luvun suomalaisen kulttuurin esiintymisympäristön tarkastelun tueksi. Oleg Neverovin (2004) ja Irina Saverkinan (2006) määrittelemä periodisointi perustuu tyypittelyyn ja sukupolvimuutosten kuvailuun eli keräilijyyden pintarakenteen alla olevien syiden ja olosuhteiden kuvailuun. Kuvailu keskittyy sellaisiin yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja poliittisiin prosesseihin, jotka synnyttivät keräilyä, ei niinkään keräilyn eri muotoihin tai keräilyn muodolliseen esiintymiseen. Neverovin esittämän jaottelun mukaisesti venäläisten keräilysukupolvien yhteyteen on sijoitettu varhaisia suomalaisia keräilijöitä, joiden kokoelmat ovat nykypäivänä osa Suomen kansallisgallerian kokoelmia. Nämä kokoelmat olivat alkujaan yksityisiä kokoelmia. Väitöskirjassani osoitan, että merkittävä osa tutkitusta suomalaisesta keräilytoiminnasta voidaan nähdä esimerkkinä niin sanotusta pietarilaisesta tai venäläisestä keräilystä 1800-luvun Suomessa. Sille oli tyypillistä aateliston hallitsevan aseman mureneminen 1850-luvulta alkaen, keräilytoiminnan demokratisoituminen modernisaation, keisari Aleksanteri II:n uudistusten ja kehittyvän kapitalismin seurauksena sekä niin sanotun kolmannen keräilysukupolven (muun muassa tiedemiehet, kauppiaat, keskiluokka) astuminen keräilyn kentälle. Tämän päätelmän perusteella suomalainen keräily näyttää olevan paljolti osa reformien eli niin sanotun porvarillisen keräilyn aikakautta, mutta siinä esiintyy myös selviä piirteitä Venäjän aatelisen keräilyn kaudesta. Neverovin luokittelua soveltaen yksinomaisen eurooppalaisen ja Valistuksen kulttuurivaikutuksen vastapainona suomalaisessa aineistossa on täten nähtävissä selkeä itäinen tai venäläinen vaikutus. Saverkinan periodisointia soveltaen taas voidaan havainnollisesti osoittaa, minkä suuruista osaa Suomi edustaa Venäjän keisarikunnan keräilyn historiassa tai vaihtoehtoisesti, kuinka suurta osaa Venäjä edustaa Suomen keräilyn historiassa.
Lopuksi esittelen väitöskirjassa esiintyviä keskeisiä teemoja, jotka liittyvät Aleksanteri II:n uudistusten kulttuurivaikutuksiin Suomessa ja keisarin toteuttamaan varhaisen suomalaisen kulttuurielämän tuki- ja suojelutoimintaan. Seuraavaksi nostan vertauskuvallisesti esiin muutamia lainauksia kreivi Alexander Armfeltin välittämistä kirjeistä ja viesteistä Suomen Taideyhdistykselle eli esittelen Venäjän hallitsijahuoneen tuki- ja suojelutoiminnan takana olleita kulttuuripoliittisia teemoja ja aatteita. Venäjän keisarikunnan kansanvalistusministeriön julkaisuissa ja suomalaisissa dokumenteissa esiintyneitä yhteneväisiä teemoja ovat muun muassa lojaalius, paikallisen kulttuurin tukeminen, pehmeät menetelmät ja paternalismi.
Nikolai I:n kansanvalistusministerin aatteellinen perintö käy ilmi muun muassa keväällä 1846 välitetyssä kirjeessä, missä näkyy pikemminkin hallitsijahuoneen pragmaattinen kuin esimerkiksi yhdistyksen toimintaa rajoittava tai sensuroiva lähestymistapa: ”Taideyhdistys voi käyttää lahjoitetun summan parhaiten katsomiinsa tarkoituksiin”. Sen sijaan lojaaliuden tunteen lisääminen ja sen ravitseminen nivoutuu dokumenteissa osaksi kaksisuuntaista kulttuurivaikutusta. Olen väitöskirjassani tulkinnut sen keskeiseksi osaksi paikallisen kulttuuri-identiteetin synnyn taustamekaniikkaa. Tämä tarkoittaa suomalaisen osapuolen reaktiota Venäjän hallitsijahuoneen rohkaisevaan linjaan ja yhdistyksen toimijoiden lojaalisuuden tunteen lujittumista. Paternalismi näyttäytyy dokumentissa perustamiskeväällä 1846 yhdistyksen ”jatkaessa sitä työtä, minkä hallitsija on aloittanut”. Suomalaisen kokoelma- ja museohistorian kannalta keskeistä on viittaus institutionaaliseen prosessiin sanoilla ”hallitsija on aloittanut”. Yhdistyksen perustaminen mainitaan niin merkittäväksi tapahtumaksi, että ”hallitsijan muisto ei koskaan katoa muististamme, ei edes silloin jos yhdistys jonain päivänä lopettaisi toiminnan”.
Perintöruhtinaan, tulevan Aleksanteri III:n viestissä esiintyy kolmas merkittävä kulttuuripoliittinen teema eli paikallisen kulttuurin erityispiirteiden tunnistaminen ja kulttuurin rakenteiden tukeminen. Perintöruhtinas nimittäin toivoi, että tämä ”hyödyllinen instituutio kukoistaisi ja sen toimenpiteet kontribuoisivat Suomen taiteen kehitykseen”. Keskeistä on paikallisen, Suomen taiteen, tunnistaminen ja siten keisarikunnan provinssin identiteetin muodostuksen tukeminen. Armfelt välittää Suomen Taideyhdistykselle Aleksanteri II:n henkilökohtaisen mieltymyksen Suomen taiteeseen ja sen rohkaisuun. Armfelt toteaa haluavansa tuoda esiin hallitsijan ”ainutlaatuisen/poikkeuksellisen intressin Suomen taiteeseen, mikä sisältää myös tämän rohkaisun/tukemisen”.
Hallitsijahuoneen harkitseva ja myönteinen suhtautuminen paikallisiin kulttuuriprosesseihin synnytti dokumenttien perusteella lojaaliuden ja ”haltioitumisen” tunteen yhdistyksen edustajien eli kansan taholla. Tämänkaltaisesta prosessista Klinge on käyttänyt ”kulttuurisen byrokratian” termiä. Väitöstutkimuksessani käytän ilmiöstä sekä Klingen ”kulttuurisen byrokratian” että Millerin pehmeän, konservatiivisen ja asteittaisen kulttuuripolitiikan eli reformistisen konservatismin käsitettä. Klingeä soveltaen Suomen Taideyhdistyksen perustaminen kuuluu vanhimpiin byrokraattisiin välineisiin tukea ja luoda paikallista (kansallista) kulttuuri-identiteettiä Suomessa. Tästä prosessista oli vastuussa Venäjän hallitsijahuone.
Mitä poliittisia tai kulttuuripoliittisia aatteita tai tavoitteita väitöskirjassa tarkastelemani Suomen taideyhdistyksen perustamisvaiheen dokumentit sitten edustavat? Sen ohella, että dokumentit edustavat byrokraattista hierarkiaa muodollisimmassa muodossaan, ne voidaan nähdä myös Venäjän keisarin ja kansan kahdenväliseksi dialogiksi. Nimittäin juuri kansan nostaminen, tietyin varauksin, dialogin aktiiviseksi ja legitiimiksi osapuoleksi erotti Nikolai I:n hallituskauden aikaisemmista. Suomalaiset dokumentit edustavat siten kansan ja tsaarin välisen suhteen uudelleenmuotoilua. Nikolai I:n kruunajaisethan olivat ensimmäiset niin sanotut kansalliset kruunajaiset, missä keisari kumarsi kolme kertaa kansalle. Tämä uudenlainen suhde kansan ja tsaarin välillä määritteli Venäjän kulttuuripolitiikkaa lähes muuttumattomassa muodossaan keisarivallan loppuun saakka.
Asiakirjojen perusteella Venäjän hallitsijahuoneen ja Suomen Taideyhdistyksen välistä vuorovaikutusta tapahtui vuodesta 1846 aina 1870-luvun loppuvaiheille saakka. Tutkitun aineiston perusteella voidaan havaita, että henkilökohtainen, kiinteämpi yhteydenpito vähenee Alexander Armfeltin kuoleman ja Aleksanteri II:n kuoleman välisenä aikana. Osmo Jussila mainitseekin, että henkilökohtaisiin kontakteihin, luottamukseen ja suosikkeihin perustuva hallitsemistapa, niin sanottu suosikkihallinto, muuttuu vähitellen etäisemmäksi ministeribyrokratiaksi Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen. Väitöskirjassa tutkimani aikakauden (1846–1881) hallintokulttuurin ”henkilökohtaisuusperiaate” on kuitenkin suomalaisten kulttuurirakenteiden synnyn kannalta hyvin keskeinen, sillä yksittäisten toimijoiden merkitys nousee tällöin varsin keskeiseksi.
Kulttuurivaikutukset eivät ole yksisuuntaisia prosesseja, vaan molemmat osapuolet muuttuvat kulttuurisessa kohtaamisessa. Tutkitussa aineistossa on lukuisia viitteitä venäläisen Helsingissä oleskelleen virkamiehistön ja suomalaisten kulttuuritoimijoiden välisestä vuorovaikutussuhteesta. Aineistossa esiintyy joidenkin venäläisten virkamiesten, joista monet olivat merkittäviä kulttuurifilantrooppeja, kiinteitä siteitä suomalaisiin toimijoihin sekä venäläisten virkamiesten suomalaiseen taiteeseen kohdistamaa voimakasta kiinnostusta ja arvostusta. Erityisesti on mainittava Magnus von Wrightin suosio venäläisten, pääosin Helsingissä ja Pietarissa oleskelleiden keräilijöiden keskuudessa (mm. kenraali Platon Rokassovski). Sen sijaan Aleksanteri II:n ja hänen isänsä, Nikolai I:n liitos Magnus von Wrightiin ja yleisesti von Wrightien veljesten taiteeseen, on nähtävä symbolina väitöskirjassa käsittelemästäni kahden kulttuurin välisestä vuorovaikutuksesta. Perintöruhtinas Aleksanteri tai keisari Nikolai I tarjosi Taideyhdistyksen johtokunnan taiteilijajäsenelle Magnus von Wrightille ja hänen veljelleen Ferdinand von Wrightille vuonna 1850 suomalaisen kokoelmakäsityksen kannalta huomionarvoisen tutustumismatkan Venäjän silloisiin arkkityyppisimpiin yksityiskokoelmiin. Kolmen viikon matkalla Magnus von Wright tutustui kreivi Sergei Stroganovin, prinssi Nikolai Yusupovin sekä yksinomaan Venäjän taidetta edustaneen Fyodor Prianisnikovin taidekokoelmaan Pietarissa. Matkan lopulla kreivi Armfelt tarjoaa Magnus von Wrightille vielä keisarillisen heraldikkomaalarin virkaa, mistä suurkaupunkien pauhuja vieroksunut von Wright kieltäytyi.
Mutta miksi Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n aikaisen kulttuuripolitiikan linjaukset ovat keskeisiä taidehistoriankuvalle Suomessa tänään, vuonna 2014? Soveltaen esimerkiksi Osmo Jussilan näkemystä historiankuvasta Suomessa, on mahdollista, että myös suomalaisessa taidehistorian tutkimuksessa se tarkasteluprisma, mihin pääsääntöisesti myöhemmän keisariajan käsitteet soveltuvat, on korostunut ja noussut etualalle tähänastisessa kotimaisessa kerronnassa. Sen sijaan ne tekijät ja ilmiöt, jotka ylläpitivät Suomen lähentymistä Venäjään eli kulttuurihistoriallisesti varsin myönteinen aika, ovat saattaneet jäädä huomiotta tai mahdollisesti kokonaan pois suomalaisesta taidehistoriankuvasta. On mahdollista, että suomalaisessa taidehistoriallisessa tutkimuksessa varhaisemman keisariajan visuaalisia ilmiöitä tarkastellaan tänäkin päivänä myöhemmän keisariajan tarkasteluprisman kautta, mihin liitetään varsin kielteisiä merkityksiä. Tässä tapauksessahan kyseessä olisi myös anakronistinen historiantulkinta.
Väitöskirjan johtopäätöksissä korostan yksittäisen ihmisen, vaihtoehtoisesti niin kansalaisen, virkamiehen kuin hallitsijan merkitystä toimijana ja kokijana: yksilön roolia oman historiansa ja sosiaalisen tilansa rakentajana, orgaanisena osana kulttuurista rakennusprojektia ja järjestäytyneen keräilytoiminnan syntyä Suomessa. Väitöstutkimuksessa esittämäni Venäjän keisarikunnan kulttuuripoliittinen linjaus oli osa kansan ja valtion välillä käytyä ajatustenvaihtoa. Kansanvalistusministeriön tehtäväkokonaisuuteen sisältyi keisarikunnan ja Euroopan välisen suhteen lisäksi erityisesti kansan ja keisarin välinen suhde sekä Venäjän maantieteellisen alueen ja keisarikunnan muiden alueiden, kuten Suomen välinen vuorovaikutussuhde. Tämä tehtäväsisältö säilyi lähes muuttumattomana siihen saakka kun Romanovien imperiumi lakkasi olemasta.
Lähteet:
Alapuro, R. Revisiting Microhistory from the Perspective of Comparison. Teoksessa Susanna Fellman & Marjatta Rahikainen (toim.) Historical Knowledge: In Quest of Theory, Method and Evidence. Cambridge
Scholars, Newcastle upon Tyne 2012, 341-345.
Gerasimov, Ilya, Kusber, Jan & Semyonov, Alexander (toim.). Russian History and Culture, Volume 1: Empire Speaks Out: Languages of Rationalization and Self-Description in the Russian Empire. Brill, Boston 2009.
Gramsci, Antonio. Quaderni del Carcere, vol. 2–3. Einaudi, Torino 2001.
Jussila, Osmo Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
Klinge, Matti. Ylioppilaskunnan historia, 1: 1828–1852. WSOY, Porvoo 1967.
Klinge, Matti. Keisarin Suomi. Schildts, Helsinki 1997.
Miller, Alexei I. The Romanov Empire and Nationalism: Essays in the Methodology of Historical Research. Central European University Press, New York 2008.
Neverov, Oleg Y. Great Private Collections of Imperial Russia. The Vendome Press, New York 2004.
Osyannikova, S. A. Частное собирательство в пореформенную эпоху 1861–1917. Очерки истории музейного дела в России. Вып.2. M: Советская Россия. (Private collecting in the post-reform period 1861–1917. Essays on the History of Museums in Russia, vol. 2). Soviet Russia, Moscow 1960.
Pettersson, Susanna & Kinanen, Pauliina. Suomen Museohistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010.
Riasanovsky, Nicholas Valentine. Nicholas I and Official Nationality in Russia, 1825–1855. University of California Press, Berkeley 1959.
Saverkina, I. V. История частного коллекционирования в России. СПб: СПбГУКИ. (The history of private collecting in Russia). Academy of Arts and Culture, St. Petersburg 2006.