Työmiehen kasvu poliitikoksi: Matti Paasivuoren (1866-1937) rooli suurlakossa ja ammatillisessa liikkeessä

Matti Paasivuori muistetaan lähes aina yhdestä historiallisesta kuvasta: hän seisoo toukokuussa vuonna 1918 yksin opposition lehterissä eduskunnassa. Häntä vastassa ovat kostoa uhoavat sisällissodan voittajat. Koko sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä on Paasivuorta lukuun ottamatta pidätettynä, paossa tai surmattuna. Valkoiset voittajat päästivät vain Paasivuoren sisään eduskuntaan, vain hänellä oli luottamusta kaikissa yhteiskuntapiireissä.

Matti Paasivuori oli pitkäaikainen kansanedustaja vuosina 1907-1935, senaattori 1917 ja ministeri 1926-1927. Hän oli useaan otteeseen SDP:n ja Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja joskus sitä myös yhtä aikaa. Tarkemmin Paasivuoren elämänkulusta ja hänen vaiheistaan sisällissodan pyörteissä ja sen jälkeen voi lukea vuonna 2013 kirjoittamastani elämäkerrasta Sovittelija, Matti Paasivuori 1866-19371. Tämä artikkeli perustuu edellä mainittuun kirjaan ja sen aiheena on Matti Paasivuoren varhaisvaihe politiikassa vuosina 1895-1907. Miten rahvaan edustaja, täysin kouluja käymätön mies kasvoi tehtäviinsä ja mistä aineksista hänen asiantuntemuksensa rakentui? Hän oli ensimmäinen työväen riveistä lähtöisin oleva päätoiminen poliitikko. Tarkastelen Paasivuoren tuloa politiikkaan ja hänen kasvuaan työelämän asiantuntijaksi. Hän oli renki, sekatyömies, kirvesmies ja 1904-1907 toimitsija. Hänestä tuli kirvesmiesten johtaja ja ammattiyhdistysmies, joka perehtyi työsuojelun ja sosiaaliturvan puutteisiin. Paasivuori nousi agitaatiokyvyillään toimitsijaksi ja yhdeksi suurlakon organisoijista.

Kirvesmiesten johtaja

Matti Paasivuoren lähtökohdat elämälle olivat vaikeat. Hän oli Ilmajoella syntynyt torpan poika, joka menetti kaksivuotiaana isänsä ja kahdeksanvuotiaana vakinaisen kotinsa. Hän ei saanut käydä päivääkään koulua ja elätti itsensä rengin töillä. Hän pyrki pois raskaasta maatyöstä ja pääsi lopulta Helsingissä vuonna 1887 rakennustöihin. Hän tiedosti pian myös kaupungin palkkatyöläisten aseman suuret puutteet: työpäivät olivat erittäin pitkiä, työolot vaarallisia ja onnettomuuksia sattui tuon tuosta. Turvaa sairauden ja vanhuuden varalta ei ollut. Räikeät puutteet työväen oloissa veivät hänet mukaan työväenliikkeeseen. Hän tuli ystäviensä mukana HTY:n vaikutuspiiriin ja sairas- ja tapaturmakassan jäseneksi.

Yleinen työaika rakennuksilla oli vähintään 12 tuntia. Paasivuori ja neljä muuta kirvesmiestä päättivät syksyllä 1895 perustaa HTY:n yhteyteen uuden kirvesmiesten ammattiosaston. Paasivuori tuli heti sen johtokunnan jäseneksi. Rakennusmiesten ammattiosastot lähettivät 1896 mestareille kirjeitä, joissa he vaativat kymmentuntista työpäivää, mutta rakennusmestarit eivät suostuneet edes neuvotteluihin. Työläisten keskuuteen levisi lakkomieliala. Helsingin rakennustyöläisten lakko vuonna 1896 oli ensimmäinen laaja lakkoliike Suomessa. Kirvesmiehet vaativat seuraavanakin vuonna työpäivän lyhentämistä kymmeneen tuntiin, palkanmaksua säännölliseksi ja minimituntipalkkaa. Paasivuori joutui mukaan ensimmäiseen selkkaukseen työnantajan kanssa Unioninkadun ja Eteläisen Makasiinikadun kulmassa olleella rakennustyömaalla keväällä 1897. Paasivuori agiteerasi kolmen muun toverin kanssa kymmenen tunnin työpäivän puolesta. He yllyttivät erään ammattiosaston jäsenen soittamaan klo 18.00 niin sanottua vellikelloa työpäivän loppumisen merkiksi. Työmiehet lähtivät kotiin, vaikka mestarit komensivat heitä jäämään. Seuraavana päivänä miehet taipuivat jälleen mestarien komentoon, sillä muuten he olisivat saaneet potkut. Oli selvää, että agitaattori Paasivuori sai kumppaneineen lopputilin. Kaikki neljä löysivät kuitenkin toisen rakennustyömaan, jossa oli jo voimassa kymmentuntinen työpäivä.

Työnantajan uhmaaminen ei ollut Paasivuorelle suinkaan helppo ratkaisu, sillä hänellä oli jo vaimo ja lapsi elätettävänään. Kirvesmiesten keskuudessa teko noteerattiin korkealle ja Paasivuori tunnustettiin työväen ”edusmieheksi”. Hän muisteli myöhemmin agitaattorin uransa alkuvaiheita: ”Työmailla päivällisaikaan puhuin kovalla äänellä ja luin jotakin kirjaa tai sanomalehteä. Riitelin kiukkuisesti työväenliikkeen vastustajain kanssa. Väittelyssä pidin hyvin puoliani ja ruokatunnilla agiteerasin. Usein toverini valitsivat minut esittämään mestareille tai työnjohtajille palkankorotus- tai muita yhteisiä toivomuksia, harjakaisissa pitämään puheita. Käyttäydyin siivosti, ei minua aivan pahasti mestarien taholta boikotettu”.2 Paasivuoresta tuli pian rakennusmiesten ”nokkamies”, joka neuvotteli työläisten vaatimuksista pomojen kanssa. Rakennustyömailta alkoi hänen nousunsa ensin kirvesmiesten ja sittemmin helsinkiläisen ammattiyhdistysliikkeen johtoon. Noihin aikoihin Paasivuori alkoi miettiä myös sitä, miten ammatillista toimintaa voisi laajemminkin tehostaa. Hän kirjoitti kirvesmiehille ensimmäiset lentolehtiset heidän aktivoimisekseen ammattiosastoihin. Se tuotti myös tulosta.

Maan vanhimpana ja suurimpana ammattiosastona Helsingin kirvesmiehet valmistelivat Paasivuoren johdolla valtakunnallisen kirvesmiesten ammattiliiton perustamisen. Sitä varten kirvesmiesten ensimmäinen edustajakokous kutsuttiin kesäkuuksi 1899 Helsinkiin. Paasivuori toimi kokouksen puheenjohtajana ja hänestä tuli uuden liiton varapuheenjohtaja. Paasivuori alusti kokouksessa aiheesta ”Miten saataisiin 10-tuntinen työpäivä kaikkialla maassamme kirvesmiesten työaloilla käytäntöön”. Se oli aihe, jolla hän löi itsensä läpi helsinkiläisessä työväenliikkeessä.

Ammattiosastojen yhteiseksi toimitsijaksi Helsingissä

Paasivuori nousi 1890-luvun lopulla nopeasti Helsingin kirvesmiesten ja muiden työväenjärjestöjen johtoon (Työväen Sanomalehtiosakeyhtiön johtokuntaan 1899, Suomen työväenpuolueen puoluetoimikuntaan 1902). Hän oli vuosina 1895-1897 Helsingin kirvesmiesten ammattiosaston johtokunnan jäsen, sihteeri 1897, puheenjohtaja 1898, varapuheenjohtaja 1899 ja uudelleen puheenjohtaja vuosina 1900-1902. Paasivuori oli täysin itseoppinut mies, mutta agitoida ja puhua hän osasi. Hän voitti jopa ammattiosastonsa puhekilpailuja. Paasivuoren aihe oli poikkeuksetta työpäivän lyhentämiskysymys. Paasivuoren äidinkielen kirjallinen taito oli puutteellista, mutta hän opiskeli ahkerasti kirvesmiesten ammattiosastossa ja työväenliikkeen luentokursseilla. Toimittajat löysivät hänen Työmies-lehteen tarjoamistaan artikkeleista paljon korjattavaa, mikä harmitti häntä. Paasivuori taipui kuitenkin kielenhuollon oppilaaksi, ja toimittajista tuli hänen parhaat äidinkielen opettajansa. Toimittajien Edvard Valppaan ja Eero Haapalaisen ohjeiden mukaan Paasivuori opetteli kielioppia. Hänen arkistossaan on äidinkielen harjoituksia ja luetteloita siitä, mitkä olivat nimisanoja, laatusanoja, lukusanoja tai teonsanoja.

Paasivuori seurasi tiiviisti ammattiyhdistysliikkeen asioita ja tutustui myös sitä käsittelevään suomennettuun kirjallisuuteen. Hän tutkiskeli ulkomaiden ammattiyhdistysliikkeen tilaa ja kirjoitti maaliskuussa 1902 artikkelin Työmies-lehteen otsikolla Ammattiyhdistyksiin liittyminen meillä ja muualla. Siinä hän kiinnitti huomiota ammatillisen järjestäytymisen vähyyteen Suomessa ja nuorten työssä oppijoiden heikkoon asemaan. Artikkelista käy ilmi, että Paasivuori tiedosti ammattiyhdistystoiminnan kehittymättömän tilan Suomessa. Hän pohdiskeli vakavasti ammatillisen työväenliikkeen toiminnan kehittämistä. Työmiehessä alkuvuodesta 1903 julkaisemassaan artikkelissa Ammattiyhdistysten toiminnan heikkous meillä Paasivuori kuvasi, että järjestäytymisen heikkouden takia ammattiosastot eivät edes lakon avulla voineet painostaa läpi vaatimuksiaan. Hän korosti, että ammattiosaston toiminnalle lakkorahaston kartuttaminen oli tärkeää, sillä työläisten oli elettävä lakonkin aikana. Lakkoon ei saanut missään tapauksessa ryhtyä valmistautumattomana.

Ammattiyhdistysasioita ja lakkojen sovittelua hoitivat 1900-luvun alussa työväenpuolue ja suurimmat työväenyhdistykset. Asiat kasaantuivat Helsingin työväenyhdistykselle, koska puoluejohto oli Turussa. HTY kehotti ammattiosastoja liittymään yhteen ja hoitamaan ammatilliset asiat keskitetysti. Yksi askel siihen oli, kun Helsinkiin vuonna 1902 perustettiin eri alojen ammattiosastojen yhteinen elin, Helsingin Paikallisjärjestö (HPJ). HPJ:n sihteerin paikka julistettiin haettavaksi joulukuussa 1903. Päätoimiselle luottamusmiehelle asetettiin tehtäväksi kirjeenvaihdon ja kirjanpidon hoitaminen, agitaatio ja puheiden pitäminen, lakkojen sovittelu ja ammatillisen järjestäytymisen edistäminen. HPJ ei ollut kovin suuri järjestö, mutta silti se oli omana aikanaan maan laajin työväen ammatillinen yhteenliittymä; siihen kuului 15 eri alojen ammattiosastoa ja yhteensä 735 jäsentä, joista 77 naisia. Tässä julkaisussa esitelty Fiina Pietikäinen oli myös aktiivinen järjestön toimija. Sihteeriksi haki kaikkiaan 16 henkilöä. Paasivuori oli vahvin hakija, koska hän jo hoiti toimeksiantoina HPJ:n tehtäviä. Paasivuori valittiin yksimielisesti tehtävään tammikuussa 1904 ja työnsä hän aloitti helmikuussa. Hän suoritti lisäopintoja kirjanpidossa. Paasivuoren työnkuvaan kuului agitaatio ja ammatillisen järjestäytymisen edistäminen koko maassa. Hän teki pitkiä agitaatiomatkoja ja kävi puhumassa ammattiosastojen perustamistilaisuuksissa. Samoilla matkoilla hän myös sovitteli työriitoja. Paasivuori kirjoitti työnsä ohessa oman osastonsa, Helsingin kirvesmiesten ammattiosaston kymmenvuotishistoriikin, joka ilmestyi vuonna 1905.

Työpäivän pituus ja huono palkkataso olivat usein riidan aiheita työnantajien kanssa. Paasivuori suositteli ammattiosastoille, että ne vaatisivat aluksi yhdeksän tunnin työpäivää, jotta tilanne ei liikaa kiristyisi työnantajien kanssa. Rakennustyöläiset ja kunnantyöntekijät lähettivät työpäivän lyhentämisestä anomuksen työnantajille ja saivat ilman lakkoa vaatimuksensa läpi. Yhtä lailla metallityöntekijäin, puuseppien, puunjalostuskonetyöntekijäin sekä asfaltti- ja sementtityöntekijäin työpäivä lyheni yhdeksään tuntiin pelkästään anomuksen perusteella. Paasivuori piti HPJ:n toiminnan suurena ansiona sitä, että se vaikutti useiden alojen viikkotyöajan, lauantain sekä juhla-aattojen työajan lyhenemiseen ja lisäksi yötyökielto saatiin Helsingin leipureille 1905. Erityisesti leipurien työoloihin Paasivuori perehtyi huolella. Yötyön poistaminen Helsingissä oli tärkeä askel kohti 1907 leipomolakia, jossa leipomoihin saatiin kahdeksan tunnin työaika. Lain kätilönä oli tuore kansanedustaja Paasivuori.

Ammattiosastojen ohjaaminen Helsingin Paikallisjärjestön sääntöjen mukaiselle tielle ei ollut helppoa. Paasivuori laati HPJ:lle säännöt lakkoilua varten, ja lakko oli laillinen, kun HPJ antoi sille luvan. Yleensä lupa tuli, kun lakko oli hyvin suunniteltu, sillä oli hyväksyttävä tavoite ja ammattiosastolla oli lakkokassa. Ilman HPJ:n lupaa aloitetut lakot olivat Paasivuoren painajainen. Hän kehotti ammattiosastoja tarkoin harkitsemaan lakkoon menemistä, jos niillä ei ollut varallisuutta. Paasivuori sai esimerkiksi estetyksi Siltatehtaan työläisten lakon joulukuussa 1905. Hän kertoi työläisille, että tehtaalla ei ollut tuolloin lainkaan tilauksia, joten lakko olisi ollut täysin hyödytön.

Ammattiliitoille kattojärjestö

Ammatillisen keskusjärjestön puute huomattiin, kun työläisten lakkoilu lisääntyi rajusti vuosina 1904-1905. SDP tuli sille kannalle, että valtakunnallinen ammattijärjestö olisi pikaisesti perustettava, jotta pitkäaikaisia ja katkerasti hävittyjä lakkoja ei lainkaan puhkeaisi. Puoluehallinto päätti 1905 asettaa komitean Suomen Ammattijärjestön SAJ:n perustamista valmistelemaan. Myös Paasivuori puhui Helsingin Paikallisjärjestön valtuustossa helmikuussa 1906 valtakunnallisen ammattijärjestön tarpeellisuudesta. Hän muistutti, että kysymys oli myös taloudellinen. Keskusjärjestön varat tuli näet kerätä korotettuina jäsenmaksuina ammattiliittojen kautta. Puolue ja ammatilliset järjestöt lähtivät yhdessä toteuttamaan keskusjärjestöä, ja perustamisvalmisteluja varten julistettiin 10. toukokuuta 1906 ammatillisen sihteerin paikka haettavaksi.

Paasivuori oli jo kokenut järjestökonkari. Hän oli 1895 ollut perustamassa Helsingin kirvesmiesten ammattiosastoa, 1898 Helsingin paikallista puoluetta, 1899 kirvesmiesten ammattiliittoa ja samana vuonna vielä ammatillista keskusjärjestöä Helsinkiin. Hän oli saanut kokemusta valtakunnallista luonnetta saaneesta työstä Helsingin Paikallisjärjestön sihteerinä 1904-1906. Hän oli kirjoittanut monille järjestöille sääntöjä ja valmistellut HPJ:n lakko-ohjeet. Paikkailmoituksen mukaan ammatillisen sihteerin tehtävänä oli koota tietoa lakoista ja ammatillisista järjestöistä, pitää kokouksia ammattiliittojen hallintojen kanssa ja laatia sääntöjä uusille ammattiliitoille sekä valmistella keskusjärjestön perustamista. Lakkojen sovittelu ja lakkoavustusten koordinointi kuuluivat niin ikään sihteerin työnkuvaan. Lisäksi tehtävään vaadittiin molempien kotimaisten kielten taitoa ja kansainvälisiä suhteita. Kun Paasivuorella ei kielitaitoa ollut, hän ei aluksi hakenut tointa.

Paikkailmoitus julkaistiin uudelleen ilman kielitaitovaatimusta, kun sopivia ehdokkaita ei löytynyt. Nyt Paasivuori haki paikkaa ja tuli valituksi. Hän aloitti uuden työnsä ammatillisena sihteerinä elokuussa 1906. SDP maksoi toimiston perustamiseen liittyneet kustannukset ja Paasivuoren kuukausipalkan, 200 markkaa, mikä oli enemmän kuin ammattikirvesmiehen palkka. SDP:n puoluekokous Oulussa elokuussa 1906 hyväksyi ammatillisen keskusjärjestön perustamissuunnitelman, minkä jälkeen puolue siirsi kaikki ammattiyhdistysasiat Paasivuorelle. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli laatia sitovat lakko-ohjeet.

Paasivuori piti päiväkirjaa työstään lokakuusta 1906 helmikuulle 1907. Hän oli edustajana useiden ammattiliittojen perustavissa kokouksissa ja avusti liittoja sääntöasioissa. Liitot lähettivät hänelle sääntöehdotuksensa hyväksyttäviksi ja Paasivuori tarkasti ja kommentoi niitä. Yksiselitteisten pelisääntöjen luominen työväenjärjestöjen toimintaan sekä lakkojen aloittamiseen ja lopettamiseen oli hänen keskeinen tehtävänsä. Hänellä oli poikkeuksellisen vahva näkemys siitä, millainen toimivan keskusjärjestön tulisi olla, ja miten sitä pitäisi johtaa. Paasivuori oli myös perehtynyt ammatillisen liikkeen toimintaan ulkomailla ja piti saksalaista mallia esimerkillisenä. Siellä ammattiliitot eivät olleet löyhiä solidaarisuusjärjestöjä vaan vakinaisesti ammattialalla toimivien työläisten etujärjestöjä. Liittojen säännöt ja jäsenkriteerit olivat uutta keskusjärjestöä ajatellen tärkeitä.

Kyselyjen perusteella vuoden 1906 ammatillisen liikkeen jäsenmääräksi Paasivuori laski 6 316 henkeä. Hän kiersi ahkerasti ammattiosastojen ja liittojen tilaisuuksissa eri puolella Suomea ja piti syksyn 1906 ja alkuvuoden 1907 aikana 50 esitelmää, joista 30 oli maaseudulla. Puhujamatkat ammatillisen agitaation hyväksi lisäsivät hänen tunnettuuttaan valtakunnallisesti ja pohjustivat hänen läpimenoaan eduskuntaan vuonna 1907. Vuoden 1907 alussa Suomessa toimi 18 ammattiliittoa, joita varten Paasivuori valmisteli kattojärjestöä. Alun perin tammikuulle 1907 suunniteltua kokousta oli lykättävä ensimmäisten eduskuntavaalien takia. Paasivuori kutsui Suomen Ammattijärjestön, SAJ:n perustavan kokouksen koolle 15.-17.4.1907 Tampereelle. Paasivuori avasi kokouksen, alusti useita kysymyksiä ja esitteli sääntöehdotuksen. Hän johti sääntöehdotuskeskustelua ja selosti ammattiosastojen tekemiä sääntöjen muutosehdotuksia. Paasivuori loi intoa kokousväkeen puheellaan ”kootkaamme hajanaiset joukkomme yhteen”.

Ammattiyhdistysmies Paasivuori oli kokenut, että siihen asti vain ammattiyhdistystoiminnan avulla työväenliike oli saavuttanut parannuksia palkkatyöläisen asemaan. SDP:n hyvä eduskuntavaalitulos 1907 kasvatti Paasivuoren uskoa siihen, että myös puoluepolitiikan keinoin ja lainsäädäntötyöllä työläisten asemaa ja työsuojelua voitaisiin edistää.

Paasivuori sai kokouksessa osakseen suurta luottamusta. Häntä ehdotettiin sekä SAJ:n sihteeriksi että puheenjohtajaksi. Paasivuori ei halunnut näihin tehtäviin kielitaidottomuutensa vuoksi mutta suostui varapuheenjohtajaksi. Puheenjohtajaksi valittiin toimittaja Eero Haapalainen, joka oli ollut Helsingin Paikallisjärjestön toimikunnan jäsen 1904-1906 ja Paasivuoren seuraaja järjestön sihteerinä. Paasivuori hoiti SAJ:n puheenjohtajan tehtäviä, kunnes Haapalainen otti työn vastaan. Paasivuori valmisteli SAJ:n perustamiskokouksen, laati säännöt ja oli vuosina 1907-1917 henkeen ja vereen mukana varapuheenjohtajana SAJ:n toiminnassa. Paasivuorta voi syystä pitää Suomen ammattiyhdistysliikkeen isänä.

Äänioikeusmielenosoitusten järjestäjä 1905

Vaatimus poliittisesta äänioikeudesta kaikille kansalaisille puhutteli oikeudetonta työväestöä. Helsingin Työväenyhdistys ja Helsingin Paikallinen Ammattijärjestö HPJ olivat tärkeimmät äänioikeusmielenosoitusten järjestäjät pääkaupungissa. SDP:n puoluehallinto oli vielä Turussa ja siksi Helsingin tapahtumista syrjässä. Paasivuori oli keskeisessä asemassa mielenosoitusten koollekutsujana ja järjestäjänä, sillä hän oli sekä HTY:n äänioikeuskomitean sihteeri että helsinkiläisten ammattiosastojen palkkaama työntekijä. Hänellä oli kaikki tieto Helsingin työväenjärjestöistä hallussaan – ja hänen puoleensa myös käännyttiin joukkojen koolle kutsumiseksi. Ensimmäisen kerran HTY organisoi mielenosoituksen äänioikeuden puolesta sunnuntaina 19. helmikuuta 1905 Senaatintorilla. Mielenosoittajat marssivat sinne Rautatientorilta lippujen hulmutessa. Perillä Paasivuori luki väkijoukolle julistuksen, jota hän oli yhdessä HTY:n äänioikeuskomitean kanssa valmistellut. Siinä vaadittiin säätyjä tekemään hallitukselle anomuksen yksikamarisesta eduskunnasta. Vaatimuksena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille 21 vuotta täyttäneille suomalaisille.

Eduskuntauudistus oli esillä valtiopäivillä 13.-14.4.1905. Paasivuori laati yhdessä Edvard Valppaan ja Matti Turkian kanssa ponsiluonnoksia mielenosoituskokouksiin, joiden tarkoitus oli nopeuttaa eduskuntauudistuksen käsittelyä. Rautatientorille kokoontui 14. huhtikuuta 1905 jo kello 10 yllättävän sankka väkijoukko, koska samana päivänä oli yleinen työnseisaus. Mielenosoittajat kulkivat Senaatintorille julisteiden kanssa, joissa luki: Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen! Alas äänioikeuden vastustajat! Kieltolaki väkijuomille! Alas luokkaedut!  Alas laki, joka riistää naisilta ihmisyyden! Kulkueessa oli noin 16 000 osanottajaa. Senaatintorille pakkautui peräti 35 000 henkeä. Puheita pitivät Matti Paasivuori, toimittaja Yrjö Sirola Tampereelta, Seth Heikkilä Turusta ja raittiusväen edustaja tohtori Väinö Voionmaa Helsingistä. Puhujat olivat eri puolilla toria. Paasivuori tervehti joukkoja ja sanoi, että jo neljä kuukautta oli odotettu säätyjen toimenpiteitä äänioikeusasiassa. Hän harmitteli sitä, että äänioikeus- ja raittiusasiaa jarrutettiin ja arvosteli perustuslakivaliokunnan mietintöä äänioikeusuudistuksesta. ”Yhdeksänkertainen jyrisevä eläköönhuuto todisti, että puhuja tulkitsi puheessaan kansan syvien rivien voimakkaan äänen”, kertoivat seuraavan päivän työväenlehdet tilaisuudesta. Senaatintorilla hyväksyttiin ponnet, joissa vaadittiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koolle kutsumista. Mielenosoitus oli siihen asti suurin Helsingissä.

Illalla väkijoukko kerääntyi vielä Rautatientorille. ”Täsmälleen puoli 7 illalla jo lainehti väkeä rautatientori ja pitkät rivit seisoivat hyvässä järjestyksessä. Varsinkin Sörnäisistä tuovat kadut olivat aivan mustanaan väestä. Liput liehuivat komeina, mahtavat lauselmat kilvissä saattoivat heikommankin uskomaan, että nyt varustautui köyhälistö puoltamaan oikeuttaan. Kello 7 tienoissa lähdettiin sitte liikkeelle torvisoiton kaikuessa”, kuvaili Paasivuori tapahtumaa.3

Väkijoukko marssi Säätytalolle ja piiritti sen. Kansa odotti, että säädyt käsittelisivät äänioikeusasiaa. Päivällä hyväksytyt ponnet toimitettiin kaikille neljälle säädylle, mutta vain aatelittomat lupasivat lukea ne asian käsittelyn yhteydessä omassa ryhmässään. Kansanjoukko sai välillä tietoja neuvotteluista ja huusi ”Eläköön”! äänioikeusuudistuksen kannattajille ja vastustajille: ”Alas aateli”. Äänestys tapahtui kello 01.30 yöllä. Tulos oli pettymys, sillä säädyt päättivät lykätä asian käsittelyn. Silloin nousi kansassa ”suuttumuksen myrsky”. Valpas ryhtyi rauhoittelemaan väkijoukkoa ja piti väkivaltaisuuksia jyrkästi vastustavan puheen. Sen jälkeen ihmiset poistuivat rauhallisesti. Työväestö piti säätyjen päättämättömyyttä häpeällisenä. Huhtikuun 14. päivää alettiin jatkossa kutsua ”säätyjen häpeäpäiväksi”.

Painostus säätyjä kohtaan jatkui ”häpeäpäivän” jälkeen laajoin mielenosoituksin. Ennalta aavistamaton sysäys äänioikeuslakon laajenemiselle tuli lokakuussa 1905 Pietarista, kun lakkoliikehdintä levisi sieltä Suomeen. Suurlakoksi laajentuneet mielenosoitukset alkoivat Suomessa sunnuntaina 29.10.1905 Viipurin rataosuudella ja levisivät rautatieverkkoa pitkin ympäri Suomen. Suurlakko eli kansallislakko, kuten sitä myös kutsuttiin, alkoi 30. lokakuuta Helsingin rautatientorilla. Siellä pidettiin suuri kansalaiskokous, jossa Matti Kurikka lietsoi väkeä lakon aloittamiseen koko maassa. Myös Paasivuori esiintyi lakkokokousten puhujana – oman käsityksensä mukaan siksi, että hänellä oli kuuluva ääni. Lakon alkaessa noin 20 000 henkeä oli Helsingin rautatientorilla kuuntelemassa Matti Kurikkaa, Edvard Valpasta, Arvid Mörneä ja Matti Paasivuorta. He puhuivat yhtä aikaa eri puolilla toria. Elämä oli niin kiivastahtista, että Paasivuori ei ehtinyt käydä noina päivinä lainkaan kotonaan. Myös porvarilliset puolueet innostuivat suurlakosta, ja jotkut työnantajat jopa maksoivat työntekijöilleen palkkaa, jotta nämä olisivat lakossa.

Kansallislakon keskuskomiteassa marraskuun viidentenä 1905 Yrjö Sirola ehdotti, että lakko keskeytettäisiin ja aloitettaisiin uudelleen ennen valtiopäivien ratkaisevaa äänestystä. Työväestö pelkäsi venäläisen sotaväen puuttumista lakkoon. Helsingissä oli yli 3 000 kasakkaa, mutta he pysyivät rauhallisina tapahtumien taustalla. Suurlakko lopetettiin virallisesti 6. marraskuuta 1905 Senaatintorilla. Suurlakolla saavutettiin säätyjen lupaus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Sortokausi päättyi keisarin antamaan ns. marraskuun manifestiin, ja olot vapautuivat. Siitä alkoi työväenliikkeen voimakas kasvu.

Työväestö oli epäluuloinen säätyjen uudistushalukkuuteen ja valmistautui seuraaviin äänioikeuslakkoihin, kun valtiopäivät taas kokoontuisivat. Mielenosoitukset jatkuivat vuoden 1905 lopulla ja seuraavanakin vuonna koko maassa. SDP:n toimeenpaneva valiokunta, johon Paasivuori kuului, kokoontui loppuvuodesta 1905 jopa päivittäin. SDP:n oli kutsuttava ylimääräinen puoluekokous 20.-22.11.1905 koolle Tampereella suurlakkotapahtumien ja vielä ennen joulua kokoontuvien valtiopäivien takia. Säätyvaltiopäivien painostamista päätettiin jatkaa, ja valmistautuminen uuteen suurlakkoon alkoi. Puoluekokous valitsi eduskuntalaitoksen uudistamiskomiteaan myös Paasivuoren. Emil Perttilä valittiin SDP:n puheenjohtajaksi, Matti Paasivuori varapuheenjohtajaksi ja Yrjö Sirola puoluesihteeriksi.

Paasivuori laati puolueelle eduskuntauudistuksesta julkilausumia, muun muassa otsikolla ”Kansalaiset! Taisteluvalmiit toverit! Yksikamarisen eduskunnan puolesta.” Julistusta luettiin 1906 alkuvuoden mielenosoituksissa. Uutta valtakunnallista suurlakkoa ei kuitenkaan tarvinnut enää järjestää, sillä säädyt luopuivat vapaaehtoisesti vallasta. Yleinen ilmapiiri, uuden suurlakon uhka, punakaartien muodostuminen ja anarkistien aktivoituminen painostivat säädyt perääntymään. Venäjän vaikea kansainvälisen tilanne kesällä 1906 helpotti lopulta eduskuntauudistuksen läpimenoa.

Matti Paasivuorelle vuosi 1905 oli merkittävä. Hän sovitteli työkseen ahkerasti ammattimiesten lakkoja ja koordinoi sopimuksia ammattiosastojen ja työnantajien välille. Samaan aikaan oli käynnissä laajat äänioikeusmielenosoitukset, joissa Paasivuorella oli oma roolinsa: mielenosoitukset oli valmisteltava ja kutsuttava kokoon tiettynä aikana. Hän oli käytännön mies ja taisi joukkojen organisoinnin – mutta valmisteli tilaisuuksiin myös julistuksia ja puhui niissä. Kun yksikamarinen eduskunta oli saavutettu, Paasivuori lähti kentälle kouluttamaan vaalityöntekijöitä ensimmäisiä eduskuntavaaleja varten ja agitoimaan SDP:n ohjelman puolesta. Hän ja puolue onnistuivat työssään hyvin. Paasivuori tuli valituksi SDP:n suureen 80 hengen eduskuntaryhmään. Hänen työnsä lyhyemmän työpäivän ja muiden työelämän ja sosiaalisten uudistusten puolesta saattoi nyt toden teolla alkaa.

*          *          *

Paasivuori oli syttynyt työväen sosialistiselle ohjelmalle 1890-luvulla, koska se lupasi kansanvaltaa, sosiaaliturvaa ja konkreettisia käytännön uudistuksia työelämässä. Paasivuori käytti kaiken vähäisen vapaa-aikansa näiden tavoitteiden eteen. Hän ajoi aluksi kirvesmiesten etuja, ja kasvoi vähitellen työelämän uudistusvaatimusten asiantuntijaksi. Paasivuori oli agitaattori työpaikallaan ja muuallakin Suomessa. Uudessa ammatissaan Helsingin Paikallisjärjestön sihteerinä Paasivuori sovitteli lakkoja, kehitteli lakkoa koskevia sääntöjä ja ajoi tarmokkaasti työpäivän lyhentämistä ja yötyökieltoa Helsingin leipomoihin. Paasivuori kasvoi tehtäviensä mukana. Hän agitoi intohimoisesti myös eduskuntauudistuksen puolesta, kutsui työväestöä mielenosoituksiin ja oli järjestämässä Suomen suurinta lakkoa, vuoden 1905 suurlakkoa. Vuoden 1905 aikana Paasivuori tuli laajasti tunnetuksi pääkaupungin asukkaiden keskuudessa.

Paasivuori sai yhä haastavampia tehtäviä: hänet valittiin valmistelemaan Suomen Ammattijärjestön SAJ:n perustamista ja luomaan ammattiliitoille sääntöjä. Hän ajoi Suomeen kansainvälisen mallin mukaan vahvoja ja taloudellisesti vakaita ammattimiesten liittoja. Ammattijärjestön perustaminen oli Paasivuorelle suuren tavoitteen toteutuminen. Kun SAJ oli 1907 perustettu, Paasivuorella ei ollut työtä eikä toimeentuloa. Hän ryhtyi päätoimiseksi poliitikoksi, kun hänet valittiin eduskuntaan 1907. Eduskunnan jäsenyys ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut vielä palkattu kokopäivätoimi, vaan palkkiota maksettiin harvakseltaan olleiden istuntopäivien mukaan. Hänen oli muilla tavoin elätettävä perheensä, vaimo ja kuusi lastaan. Työväenliike luotti Paasivuoreen ja valitsi hänet lukuisiin luottamustoimiin, joista saaduilla palkkioilla, kirjallisilla töillään ja puhujamatkoillaan hän kykeni elättämään perheensä. Hän ei vuoden 1903 jälkeen koskaan enää palannut kirvesmiehen työhön. Paasivuori säilytti elämänsä loppuun asti johtavan aseman keskeisten työväenjärjestöjen johdossa, ja se piti perheen myös leivässä. Poliitikon ammatti mahdollisti Matti Paasivuorelle ja hänen perheelleen taloudellisen nousun ensin työväenluokan aristokratiaan ja lopulta keskiluokkaan.

Täysin kouluttamattomasta kansan miehestä ja kirvesmiesten lakkokenraalista kasvoi käytännön työelämän opettamana arvostettu asiantuntija ja sosiaalipoliitikko. Paasivuori syvensi tietojaan käytännön työelämän ja työväen sosiaalilainsäädännön puutteista, joiden poistamiseksi hän teki lukemattomia lakialoitteita. Paasivuori oli reformisti, joka uskoi elämänsä loppuun asti sosialistiseen yhteiskuntaan. Se saavutettaisiin vain lainsäädäntötyötä tekemällä – ei missään nimessä vallankumouksen avulla.

Kirjoittaja on Työväen Arkiston erikoistutkija, VTT ja talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistolla.

1. Marjaliisa Hentilä, Sovittelija. Matti Paasivuori 1866-1937, Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seuran ja Työväen Arkiston julkaisu 6, Helsinki 2013. [↩]
2. Matti Paasivuori (Hälleberg) 50 vuotta, Työmies 6.5.1916. Matti Hälleberg suomensi nimensä vuonna 1906 Matti Paasivuoreksi. [↩]
3. J.K. Kari, Matti Paasivuori, Ammattiyhdistysliike V, Suomi 1-II, Kotka 1917, s. 372. [↩]